Pianisti (The Pianist, 2002)

Pianisti (The Pianist, 2002) on Roman Polanskin hienoimpia 2000-luvun ohjauksia. Se pohjautuu puolalaisen säveltäjän ja pianistin Władysław Szpilmanin (1911–2020) omaelämäkertaan, jonka sensuroimaton, alkuperäinen versio ilmestyi saksaksi nimellä Das wunderbare Überleben vuonna 1998. Berliinissä ja Varsovassa opiskellut Szpilman oli taitava pianisti ja esiintyi jo ennen sotaa usein Puolan radiossa. Tähän myös elokuvan aloituskohtaus liittyy: Szpilman (Adrien Brody) on tekemässä nauhoitusta, kun pommien iskut katkaisevat työn. Sota on rikkonut taiteen, jolle Szpilman on omistautunut. Sodan jälkeen Szpilman teki pitkän uran Puolan radion musiikkiosastolla.

Pianisti seuraa juutalaisen yhteisön kohtaloa Saksan miehityksen kourissa sodan läpi. Szpilman päätyy Varsovan ghettoon, sen kurjuuden keskelle, ja onnistuu saamaan työtä ravintolan pianistina. Olosuhteet kuitenkin kiristyvät kiristymistään, ja vähitellen perhe ja suku hajoaa. Kuin ihmeen kaupalla Spzilman onnistuu säilyttämään henkensä, joka on välillä hiuskarvan varassa. Polanski rakentaa historiallisen miljöön uskottavasti, ja elokuvaa kuvattiinkin sekä Varsovassa että Babelsbergin studioilla Postdamissa.

Siihen nähden, että elokuvan nimi on Pianisti, pianismia nähdään vain vähän. Olosuhteet eivät mahdollista soittamista. Elokuvan lopussa Szpilman piilottelee asunnossa, jossa on piano, mutta koska hänen täytyy elää hiirenhiljaa, hän näppäilee ilmaa koskettimiston yläpuolella. Ratkaiseva kohtaus on elokuvan lopussa, kun Szpilmanin piilopaikka paljastuu saksalaiselle upseerille Wilm Hosenfeldille (Thomas Kretschmann). Jos oikein muistan, Szpilman soittaa kohtauksessa Chopinin Balladin g-molli, joka koleassa huoneessa saa vihollisuudet väistymään. Hosenfeld päättää auttaa Szpilmania pysymään piilossa. Lopulta Szpilman selviytyy, mutta Hosenfeld jää venäläisten vangiksi. Hän menehtyi vankileirillä Neuvostoliitossa vuonna 1952. Kohtalon ironiaa on, että Szpilman kirjoitti muistelmansa sosialistisessa Puolassa, eikä hyvän natsin esittäminen ollut mahdollista, vaan käsikirjoitus sensuroitiin. Alkuperäinen teos näki päivänvalon vasta Szpilmanin vanhuuden päivinä.

The Ghost Writer - Haamukirjailija (The Ghost Writer, 2010)

Roman Polanski ohjasi trillerin The Ghost Writer (2010) Robert Harrisin romaanin Haamukirjailija (The Ghost, 2007) pohjalta. Keskiössä on Iso-Britannian kuvitteellinen ex-pääministeri Adam Lang (Pierce Brosnan). Harrisin romaanin julkaisemisen yhteydessä media tulkitsi Langin hahmon viittaavaan Tony Blairiin, mutta Harris itse ei käsittääkseni tällaista koskaan väittänyt tai vahvistanut. Tarina flirttailee kysymyksillä, jotka liittyvät 2000-luvun kansainväliseen politiikkaan, sotaan terrorismia vastaan ja Euroopan ja Yhdysvaltojen suhteeseen. Polanskin tulkinta vei kuitenkin oman huomioni kokonaan muihin kysymyksiin kuin aktuaaliseen poliittiseen maailmaan.

Polanski johdattaa The Ghost Writerin film noir -henkiseksi trilleriksi. Ratkaisu on luonteva, kun ajatellaan, että Polanski oli Chinatownillaan (1974) neo-noirin kehittelijöitä. Elokuvan päähenkilö on haamukirjoittaja (Ewan McGregor), jonka nimeä ei käsittääkseni koskaan mainita. Haamukirjottaja saa tehtäväkseen jatkaa Langin omaelämäkerran työstämistä, kun edellinen kirjoittaja on löytynyt kuolleena. Vähitellen vyyhti alkaa paljastua. Tällaiselle filmihullulle oli erityinen nautinto seurata elokuvan film noir -viittauksia. Esimerkiksi kohtaus, jossa haamukirjoittaja saapuu Langin luksuspiilopirttiin, taustalta kuuluu Langin puolison Ruthin (Olivia Williams) ääni, joka tietysti jo ennakoi Ruthin merkitystä Langin taustavaikuttajana, mutta se tuo myös mieleen monen film noir -klassikon sisääntulokohtaukset à la Syvä uni.

Haamukirjoittajalla ei elokuvassa todellakaan ole nimeä, vaikka kuolleella edeltäjällä sellainen on. Jo tämä asetelma tekee päähenkilöstä epätodellisen tuntuisen. Hänelle ei ole paikkaa elokuvan fiktiivisessä maailmassa. Hän jää haamuksi, joka ei pysty vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Loppuratkaisu korostaa tätä, varsinkin kun katsoja ei edes näe päähenkilön kohtaloa.

Upseeri ja vakooja (J’Accuse, 2019)

Roman Polanskin draaman Upseeri ja vakooja (J’Accuse, 2019) ammentaa lähtökohtansa 1800-luvun lopun tapahtumasarjasta, joka sai laajaa kansainvälistä julkisuutta. Vuonna 1894 Alfred Dreufys tuomittiin Ranskassa vakoilusta saksalaisten hyväksi ja lähetettiin Pirunsaarelle. Todisteet olivat olemattomat. Skandaali teki näkyväksi ylemmän upseeriston juutalaisvastaisuuden. Dreyfus vapautui vasta vuonna 1906, jolloin hänen sotilasarvonsa palautettiin. Dreyfuksen tapaus, joka tunnetaan myös Emile Zolaan kuuluisan kirjoituksen johdosta, oli jo aikanaan myös elokuvatapaus. Georges Méliès teki vuonna 1899 elokuvan La dégradation, jossa Dreyfusin sotilasarvon tunnukset seremoniallisesti riistetään. Polanski tekee kunniaa elokuvahistorialle aloittamalla oman tulkintansa juuri tästä hetkestä: elokuvan alussa katsoja kuulee sotilaiden rytmikkäät askeleet, ja Dreyfus häpäistään julkisesti, kaikkien edessä. 

Polanskin Dreyfus-tulkintaa on ehditty jo arvioida monelta kannalta. Sen on katsottu kommentoivan 2000-luvun kiristyvää ilmapiiriä, erityisesti antisemitismin nousua. Sitä on tulkittu myös Polanskin omaa henkilöhistoriaa vasten: hänhän on ollut oikeusistuinta paossa. Upseeria ja vakoojaa voi toki katsoa myös historiallisena elokuvana, menneisyyden tulkintana. Tässä olennaista on, että tarinalle on annettu salapoliisitarinan kaltaista painotusta. Prosessia seurataan majuri Georges Picquartin (Jean Dujardin) näkökulmasta. Picquart saa selville oikean vakoojan, mutta järjestelmä ummistaa faktoilta silmänsä. Käsikirjoitus on uskottava, mutta ehkä sitäkin enemmän minuun vaikuttivat pienet yksityiskohdat, valaistus ja interiöörit, jotka rakentavat vakuuttavan aikalaismaailman. Elokuva liikkuu pitkälti sisätiloissa, ja erityisesti luonnollisen tuntuinen valaistus sopii tähän erinomaisen hyvin. 

Chinatown (1974)

Robert Townen käsikirjoittama ja Roman Polanskin ohjaama Chinatown (1974) on mestariteos - siitä ei pääse mihinkinkään. Katsoimme elokuvaa sillä mielellä, että jätämme sen kesken. Aloitimme puolilta öin, mutta jännäriä oli vaikea keskeyttää, vaikka olenkin nähnyt sen useita kertoja aiemmin. Film noir -tunnelma on ehyt, niin ehyt, että siitä on mahdoton irrottautua. Loppukohtaus Chinatownin kadulla on pessimistinen ja ahdistava: pahimmat skenaariot toteutuvat. Rikoselokuvassa on myös historiallisen kuvauksen piirteitä: Noah Cross on 1930-luvun Yhdysvalloissa ehdoton auktoriteetti, jonka valtaa mikään ei pysty estämään. Kalifornian auringossa toteutuu eurooppalainen tragedia. Juutalaisiakaan ei suvaita vanhainkodissa, joka on vain peiteorganisaatio Crossin käsissä. Paahtava helle imee veden, jota tuhlataan yhteisestä hyvästä piittaamatta. Kuolema on ovella...