29. huhtikuuta 2020

Takki ja liivit pois (1939)

Jorma Nortimo (1906–1958) on jättänyt lähtemättömän jälkeen suomalaisen elokuvakomedian historiaan farssiohjauksellaan Rovaniemen markkinoilla (1951). Nortimolla oli vankka teatteritausta, niin Ylioppilasteatterista kuin myöhemmin Turun kaupunginteatterista, mutta hän oli myös elokuvanäyttelijä ja -ohjaaja jo 1930-luvulta lähtien. Ohjaajana hän aloitti draamoilla Syyllisiäkö? (1938) ja Halveksittu (1939). Komedia Takki ja liivit pois (1939) oli hänen kolmas ohjauksensa ja ensimmäinen komediansa. Pohjana oli Agapetuksen näytelmä Onnellinen Sakari (1932), joka oli menestynyt Kansallisteatterin näyttämällä pääroolissaan Aku Korhonen.  Takki ja liivit pois oli Suomen Filmiteollisuuden 22. elokuva, ja tähän myös alku viittaa: katsoja näkee ensimmäisissä kuvissa auton, joka perässä on SF-laatta ja rekisterinumerona A-22.

Aku Korhonen ei ehkä ole kaikkein katu-uskottavin kirurgian professorina, mutta hänen esittämänsä Sakari Vartio on riemastuttava hahmo. Vastaanotollaan hän toimii boheemisti, vilkaisee potilaitaan nopeasti ja sanoo: ”Tulkaa pian uudestaan. Se on sata markkaa.” Takki ja liivit pois esittelee päähenkilönä arkielämästä vieraantuneen mutta herttaisen professorin, ja tuota pikaa toinenkin akateeminen hahmo astuu esiin, kun Kiinan-matkalta saapuu sosiologian professori Kalle Sorjamaa (Kaarlo Angerkoski), jota kutsutaan ”Kiinan Kalleksi”. Kiinalla on elokuvassa muutoinkin painoarvoa. Onkohan tämä ensimmäisiä kotimaisia elokuvia, joissa kiinalaiseen kulttuuriin viitataan kantavana aiheena? Sakari Vartion tytär Ilona (Sirkka Sipilä) ujuttautuu teatteripiireihin ja vie mukanaan isänsä nuoruudennäytelmän Mandariinin vankina. Teatterin johtaja Alfons Kukkaketo (Toppo Elonperä) muuttaa näytelmän nimeksi Seikkailu kaukomailla, mutta teksti on kokonaan Vartion kynästä, mikä hänelle lopulta valkeneekin. Akateemisista viittauksista voi vielä mainita loistavan lääketieteen professorien kostean illallisen, jossa kuunnellaan tieteellistä esitelmää!

26. huhtikuuta 2020

Hiljaa virtaa Don (Tikhyi Don, 1957–1958)

Sergei Gerasimovin Hiljaa virtaa Don (Tikhyi Don, 1957–1958) on ainakin televisioesitysten määrällä mitattuna suosituimpia neuvostoelokuvia Suomessa. Elonetin tietojen mukaan se on nähty 2000-luvullakin neljä kertaa. Itse näin Gerasimovin teoksen tv-esityksen 15-vuotiaana vuonna 1976, ja melodramaattisten, melkein oopperallisten käänteiden ja historiallisten tapahtumien yhdistelmä jäi hämmentämään mieltä. Vuonna 1906 syntynyt Gerasimov tuli elokuva-alalle jo 1920-luvulla ja esiintyi muun muassa Grigori Kozintsevin ja Leonid Traubergin Päällystakissa (Shinel, 1926).  Ohjaajana Gerasimovin läpimurto oli vuonna 1936 valmistunut Seitsemän rohkeata (Semero smelykh), joka kuvaa tutkimusretkikunnan selviytymistä arktisissa olosuhteissa. Sittemmin Gerasimovista tuli suurten produktioiden ja prestiisielokuvien luotto-ohjaaja. Hänen uransa lakipiste oli kolmiosainen, kuusituntinen tulkinta Mihail Solohovin romaanista Hiljaa virtaa Don.

Solohovin romaani ja Gerasimovin elokuvatulkinta kuvaavat Donin kasakoiden elämää poliittisesti epävakaiden olojen keskellä. Solohovin laajamuotoinen romaani on ollut epäilemättä haaste. Gerasimov itse laati käsikirjoituksen, jossa tapahtumia seurataan laajoin kaarroksin ja välillä tiivistäen vuodesta 1912 vuoteen 1922. Hiljaa virtaa Don jakaantui kolmeen osaan, joista kaksi ensimmäistä sai ensi-iltansa lokakuussa 1957 ja kolmas huhtikuussa 1958. Suomessa ensimmäinen osa tuli ensi-iltaan lokakuussa 1958. Solohovin romaanin ensimmäinen suomennos oli ilmestynyt jo vuonna 1944 nimellä Hiljainen Don, mutta varsinainen menestys alkoi, kun Juhani Konkan käännös valmistui vuonna 1956 nimellä Hiljaa virtaa Don. Radion kuuntelijatkin pääsivät romaanista osalliseksi, sillä Tarmo Manni luki Konkan suomennosta Moskovan radion lähetyksissä syksyllä 1957.

Gerasimovin elokuvatulkinta alkaa vuodesta 1912. Päähenkilöksi asettuu Grigori Melehov (Pjotr Glebov), joka pyristelee perinteitä vastaan. Isä on järjestänyt hänelle avioliiton Natalian (Zinaida Kirijenko) kanssa, mutta Grigori hamuaa Aksinjaa (Elina Bystritskaja), joka on jo naimissa. Yhdessä Grigori ja Aksinja karkaavat ja saavat lapsen, joka kuitenkin menehtyy. Sarjan ensimmäinen elokuva on lähes oopperallinen melodraama, jonka lopuksi Grigori palaa Natalian luokse. Seuraavissa elokuvissa historian pyörteet viskaavat Grigoria ensin maailmansodan rintamalle ja myöhemmin Venäjän sisällissodan ristiriitoihin. Elokuvan, niin kuin romaaninkin, voima on siinä tavassa, jolla se katsoo historiallisten tapahtumien myllerrystä marginaalin kautta, sivusta, niiden ihmisten kokemuksestakautta, jotka eivät ole määrittelemässä kehityksen suuntaa. Tämä tuo tarinaan kohtalonmaista sävyä. Suomessa aikalaiskritiikeissä huomio kiinnittyi Gerasimovin elokuvan voimakkaaseen tunnelataukseen. Suomen Sosialidemokraatin kriitikko kirjoitti marraskuussa 1958: ”Selvin tapahtumin kertova elokuva keskittyy ennen kaikkea ihmisten välisiin suhteisiin, heidän villin voimakkaaseen verenkäyntiinsä ja kasakkatapohinsa.” Kasakoiden intohimo oli suomalaiselle katsojalle vierasta, mutta ehkä se oli sitä myös neuvostokatsojalle, sillä elekieltä oli harjoiteltu tunnollisesti. Suomen Sosialidemokraatti jatkoi: ”Elokuvan ihmisissä on oikeassa suhteessa yhdistelmää alkuvoimaisuudesta, raakuudesta ja tapojen viljeltyneisyydestä. Näyttelijöitä on totutettu pitkän ajan ennen filmaukseen ryhtymistä kasakoitten eleilmaisuun. Mieleen jäi sellainenkin yksityiskohta kuin kauniin Elina Bystritskajan tapa pyyhkiä kyyneleet poskiltaan koukistunein sormin niin kuin paljon raskasta työtä tehnyt maalaisnainen tekee.”


25. huhtikuuta 2020

Myrskyvaroitus (Key Largo, 1948)

Aika oli kypsä katsoa pitkästä aikaa John Hustonin parhaimmistoon kuuluva Myrskyvaroitus (Key Largo, 1948). Huston laati käsikirjoituksen yhdessä Richard Brooksin kanssa Maxwell Andersonin vuonna 1939 kirjoittaman näytelmän pohjalta. Näytelmällisyyden häivähdys on myös elokuvassa siinä tavassa, jolla tarina sijoittuu pääasiassa sisätiloihin, mutta lopulta nimenomaan ahtaus ja tilallinen rajallisuus ovat Myrskyvaroituksen voima. Samaan aikaan kun myrsky lähestyy Floridaa, tunnelma alkaa tiivistyä hiostavassa, suljetussa hotellissa. Alkuperäisnäytelmä on vuodelta 1939, mutta Hustonin voimakkaasti muokatussa tulkinnassa tapahtumat on sijoitettu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Alussa veteraani Frank McCloud (Humphrey Bogart) saapuu Key Largoon tapaamaan sodassa kaatuneen ystävänsä perhettä, isää James Templeä (vaikuttava Lionel Barrymore) ja puolisoa Noraa (Lauren Bacall). Templen hotelliin on majoittunut myös chicagolainen gangsteri Johnny Rocco (Edward G. Robinson), jonka apurit Toots (Harry Lewis), Curly, suomennoksessa Kutri (Thomas Gomez), Ralph (William Haade) ja Angel (Dan Seymour) ottavat Frankin vastaan hotellin aulassa. Elokuvan casting on mieleenpainuva. Vaikuttavimman suorituksen tekee Claire Trevor, joka sai sivuosa-Oscarin roolistaan Roccon alkoholisoituneena naisystävänä Gaye Dawnina.

Myrskyvaroituksen hotelli tuntuu melankoliselta Yhdysvaltain metaforalta sodanjälkeisessä tilanteessa. Myrsky lähestyy, ja samalla tietoisuus siitä, että elämä ei voi jatkua entisellään. Hotellin omistaja Temple istuu rampautuneena rullatuolissa. Hän suhtautuu yhteiskunnan vähemmistöihin myönteisesti, mikä ilmenee elokuvan alussa: hän puolustaa vankilasta paenneita intiaaniveljeksiä, mutta ei lopulta kykene heitä puolustamaan mielivaltaa vastaan. Frank on menettänyt sodassa luottamuksensa yhteiskunnalliseen solidaarisuuteen ja toimii vain omasta puolestaan. Nora on menettänyt aviomiehensä Italiassa, sodassa, jonka tarkoitusta ei elokuvan aikana käsitellä. Gaye on puolestaan kadottanut unelmansa ja alkoholisoitunut. Rocco on käyttänyt sodan kriisiaikaa hyväkseen ja aikoo paeta Kuubaan jatkamaan makeaa elämäänsä. Traaginen on se tapa, jolla rikollisten valtaama hotelli sulkee myrskyn aikana ovensa köyhiltä intiaaneilta, jotka pyrkivät turvaan. Lopussa pettyneet vankikarkurit ilmaisevat halveksuntansa Templelle siitä, että hän on hylännyt köyhät, joita on luvannut tukea. Väärinkäsitys ei koskaan selviä. Frank ajautuu lopulta ratkaisijaksi, vastentahtoisesti, ja hän suorastaan teloittaa Roccon ja tämän apurit venematkalla kohti Kuubaa.

Myrskyvaroitus on vaikuttava, tiivis draama. Karl Freundin ekspressiivinen kuvaus toimii erinomaisesti. Aina kun olen elokuvan katsonut, yksi pieni kauneusvirhe pistää silmään. Kohtaus, jossa Roccolle valkenee, mistä myrskyssä on kyse, hänen pelkonsa herää ehkä liiankin nopeasti. Muutama valmisteleva minuutti olisi tehnyt Roccon muutoksesta uskottavamman.

20. huhtikuuta 2020

Meren hiljaisuus (Le silence de la mer, 1949)

Ranskalainen kirjailija Jean Bruller (1902–1991) kirjoitti kesällä 1941 romaanin, joka käsitteli saksalaismiehityksen aikaa. Hän julkaisi sen alkuvuonna 1942 salanimellä Vercors. Romaanista tuli suosittu jo sodan keskellä, ja sittemmin se on ollut avaintekstejä ranskalaisen vastarinnan kirjallisten kuvausten kaanonissa. Jean-Pierre Melvillen (1917–1973) elokuvallinen tulkinta valmistui vuonna 1949, jolloin Ranskassa puitiin sodan kokemuksia ja käsiteltiin ankarasti siihen liittyvää muistia. Melvillen elokuva alkaa viittauksella Vercorsin tekstin syntyolosuhteisiin: tuntematon mies kantaa kadulla matkalaukkua ja jättää sen toiselle miehelle. Laukkuun vaatteiden sekaan on piilotettu Vercorsin kirja. Alkuteksteihin elokuva kulkee romaanin nimiölehden kautta. Kunnoitus alkuteosta kohtaan ilmenee myös lopussa, kun kertojan päätössanat nähdään romaanin sivulla. Viimeisissä kuvissa katsoja voi lukea kirjan lopun omistuksen sille tuntemattomalle, jonka lahjoitus oli mahdollistanut romaanin julkaisemisen.

Meren hiljaisuus oli Jean-Pierre Melvillen ensimmäinen pitkä ohjaustyö, ja se kumpusi Melvillen, alkuperäiseltä nimeltään  Grumbach, kokemuksista sodan aikana. Elokuva on uskollinen alkuperäisteokselle, kuten aloitus ja lopetus painottavat, ja teoksen kirjallista luonnetta korostaa kertojan hallitseva rooli. Vercorsin ääni on vahvasti läsnä. Tämä on oikeastaan paradoksaalista siinä mielessä, että teos käsittelee hiljaisuutta: Meren hiljaisuus sisältää paljon puhetta. Tarinan lähtökohtana on saksalaismiehitys: saksalainen upseeri Werner von Ebrennac (Howard Vernon) saapuu pikkukaupungissa sijaitsevaan ranskalaiseen kotiin, jota isännöivät iäkäs mies (Jean-Marie Robain) ja hänen veljentyttärensä (Nicole Stéphane). Upseeri koettaa luoda kontaktia, puhuu musiikista ja elämästään yleensä, mutta ranskalaiset isännät pysyvät sinnikkäästi vaiti. Lähtökohta on oikeastaan melko epäelokuvallinen, mutta Melville onnistuu välittämään maailmojen sovittamattomuuden. Werner von Ebrennac on ranskalaisen kulttuurin ihailija, mutta se ei muuta tilannetta. Elokuvan lopetus on erityisen vaikuttava: Ebrennac käy Pariisissa ja ymmärtää meneillään olevan julmuuden. Kulttuurien välisen kuilun ylittäminen epäonnistuu, ja viimeisissä repliikeissään Ebrennac sanoo lähtevänsä helvettiin, itärintamalle.


18. huhtikuuta 2020

Quo Vadis (1951)

Mervyn LeRoyn ohjaama ja Sam Zimbalistin tuottama Quo Vadis (1951) vaikutti keskeisesti antiikkispektaakkelien paluuseen 1950-luvulla. Eeppisellä elokuvalla oli jo pitkät perinteet: myös Henryk Sienkiewiczin1890-luvulla jatkokertomuksena ilmestynyt tarina oli päässyt valkokankaalle jo vuonna 1901. Kuuluisin mykkäelokuvatulkinta oli Enrico Guazzonin kaksituntinen spektaakkeli vuodelta 1913. Hollywoodissa MGM oli ostanut romaanin oikeudet jo 1930-luvulla, mutta tuotannon käynnistyminen viivästyi. MGM:n ajatus oli toteuttaa produktio Italiassa, ikään kuin aidoilla paikoilla, mutta toisen maailmansodan puhkeaminen keskeytti suunnitelmat. Ajatukseen palattiin vasta vuonna 1948, jolloin yhtiö lähetti suunnittelijansa Cinecittáan Roomaan: tuotanto käynnistyi näyttävien lavasteiden rakentamisella. Studioon kohosivat keisari Neron sirkus, keisarin palatsin eksteriöörit ja monia muita näyttäviä rakennelmia. Lygian roolissa piti alun alkaen olla Elizabeth Taylor ja Marcus Viniciuksena Gregory Peck. Lopulta rooleihin päätyivät Deborah Kerr ja Robert Taylor.

Quo Vadiksen edellisestä näkemisestä on aikaa, mutta 1990-luvulla katsoin sen niin moneen kertaan erilaisia spektaakkeliartikkeleita kirjoittaessa, että muistan repliikit melkein sanasta sanaan, ensimmäisestä lauseesta This is the Appian way... alkaen. Aikanaan pohdin paljon sitä, voisiko Quo Vadiksen tulkita viittauksena toisen maailmansodan tapahtumiin. Joka tapauksessa, kun yleisö vuonna 1951 katsoi kristyttyjen vainoihin huipentuvaa spektaakkelia, mieleen ovat varmasti nousseet ne kokemukset, jotka olivat tuoreena muistissa. Nyt kun elokuvaa katsoo, huomio kiinnittyy aiempaa enemmän Lygian ja Marcuksen väliseen romanssiin. Quo Vadis vertautuu Henry Kosterin elokuvaan Näin hänen kuolevan (The Robe, 1953), joka valmistui kaksi vuotta myöhemmin ja joka muistetaan kaikkien aikojen ensimmisenä CinemaScope-elokuvana. Kosterin elokuvassa kristillistyminen kuvattiin roomalaisen upseerin kääntymyksen kautta. Sama on ytimessä myös Quo Vadiksessa, jossa Marcuksen motiivit näyttävät kylläkin melko itsekkäiltä. Hänhän ryhtyy kristityksi vain saadakseen Lygian, ja lopussakin ihmettelee, ettei tiedä, miten pitäisi suhtautua. Alussa Marcus tuntuu suorastaan vainoaa Lygiaa. Lopulta väkinäisen romanssin ohi nousee Quo Vadiksessa kuitenkin keisari Nero, jota Peter Ustinov unohtumattomasti tulkitsee.

17. huhtikuuta 2020

Casablanca (1942)

Jokin selittämätön voima sai meidät katsomaan jälleen kerran Michael Curtizin ohjausta Casablanca (1942). Tai ei oikeastaan selittämätön, sillä tätä elokuvaa kaikki meistä katsovat mielellään. Onni ja Eemil ovat nähneet sen useasti: heidän suosikkinsa on Peter Lorre, jonka he muistavat Maltan haukasta nimellä Joel Cairo. Kukapa ei muistaisi. Casablancassakin Lorren lyhyt rooli on vaikuttava. Jokaista ilmeen värähdystä katsoo herkeämättä. Olen blogannut Casablancasta aikaisemminkin, ja tuntuu, että joka katsomiskerralla huomio kiinnittyy erilaisiin yksityiskohtiin. Tällä kertaa tuntuu, että jo avauskohtaus valpastaa katsojaa: liikkeet, katseet, eleet, henkilöhahmot jäävät mieleen. Elämänkohtalot punoutuvat pohjoisafrikkalaisessa kaupungissa, joka on uskottavasti pystytetty kalifornialaisen studion pihalle. Taskuvarkaana vilahtaa berliiniläissyntyinen Curt Bois (1901–1991), joka vanhoilla päivillään nähtiin Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla (Himmel über Berlin, 1987). Casablancaa katsoessa tulevat mieleen ne monet ihmiskohtalot, joiden risteysasema elokuva oikeastaan on. Tuotantoryhmässä oli paljon väkeä Euroopasta, ihmisiä, jotka sota ja sitä edeltävä myllerrys olivat ajaneet pois kodeistaan. Traagista on, että monet natseja paenneet näyttelijät joutuivat Hollywoodissa esittämään juuri natseja. Casablancassa näihin historian ironian kaltoin kohtelemiin tähtiin kuului Conrad Veidt, joka esittää majuri Heinrich Strasseria. Kansallissosialismia pakeni myös unkarilainen Richard Ryen, oikealta nimeltään Richard Felix (1885–1965), joka esittää Strasserin oikeaa kättä eversti Heinzea. Bulgarialaisena ruletinpelaajana taas nähdään wieniläissyntyinen Helmut Dantine (1918–1982), joka pakeni Itävallasta vuonna 1938. Itävaltalaissyntyinen oli myös Victor Laszlon roolissa nähtävä Paul Henreid (1908–1992). Ja samaan emigranttien ryhmään kuului tietysti myös Peter Lorre, joka Casablancassa joutuu sodan uhriksi.


14. huhtikuuta 2020

Sota ja rauha (Voina i mir, 1967)

Katsoimme pääsiäispyhien aikana Sergei Bondartšukin elokuvaeepoksen Sota ja rauha (Voina i mir, 1967), joka on Leo Tolstoin romaanin vaikuttavimpia tulkintoja. Mosfilm on julkaissut koko restauroidun teoksen Youtubessa, neljänä osana, joiden yhteiskesto on yli kuusi tuntia. Osiot ja niiden kestot ovat: Andrei Bolkonski (1.40:32), Nataša Rostova (1.33:36), Vuosi 1812 (1.18:01) ja Pierre Bezuhov (1.32:20). Mammuttimainen teos oli valmisteilla seitsemän vuotta, Bondartšuk sai kuvausten aikana useita sydänkohtauksia, ja suurellisten joukkokohtausten statisteina käytettiin puna-armeijan sotilaita, arvioiden mukaan yli 15 000 henkeä. Hämmästyttävää on, miten Bondartšuk ylipäätään pystyi pitämään teoksen hyppysissään. Vielä enemmän hämmästyttää kerronnan kokeilevuus, sillä Bondartšuk käyttää melkein kaikkia käytettävissä olleita tekniikoita, split screenistä lopun pysäytyskuviin.

Leo Tolstoin romaani on toisaalta lähes mahdoton filmattava, sillä siinä on laskujen mukaan 580 henkilöhahmoa. Jokainen elokuvaversio on väistämättä yksinkertaistus. Bondartšukin ohella käsikirjoitustyöhön osallistui Vasili Solovjov, ja yhdessä he rakensivat teoksen punaisen langan. Tarinan läpi kulkee Pierre Bezuhovin hahmo, jota Bondartšuk itse esittää, samoin Andrei Bolkonski, joka osallistuu aktiivisesti taisteluun Napoleonin joukkoja vastaan. Bolkonskin roolissa esiintyy Vjatšeslav Tihonov, joka tuli sittemmin tunnetuksi myös televisiosarjassa Kevään seitsemäntoista hetkeä. Kolmas keskeinen hahmo on Nataša Rostova, tulkitsijanaan Ljudmila Saveljeva. Rostova introdusoidaan elokuvan toisessa osassa. Hän lupautuu Bolkonskin puolisoksi, mutta siten, että häät olisivat vasta vuoden kuluttua. Samaan aikaan Bolkonski lähtee sotaan.

Sota ja rauha on visuaalisesti näyttävä alusta lähtien. Teos alkaa ja päättyy Tolstoin historianfilosofisiin sanoihin, mutta niiden välissä Bondartšuk tarjoaa hengästyttävän kuvien ja kohtausten sarjan. Ensimmäisessä osassa mieleen jää alkujakso, jossa kuvataan pietarilaisten aristokraattien elämää hidastetun jähmeästi mutta samalla runollisesti. Ensimmäisen elokuvan taistelukuvaukset ovat niin mittavia, että ohjaajalta on edellytetty 1800-luvun sotapäällikön johtamistaitoja. Silti ehdottomasti vaikuttavin jakso on toisen osan alun tanssiaiskohtaus, jossa Nataša Rostova ensimmäistä kertaa pääsee seurapiireihin. Tiettävästi kymmenet museot tarjosivat historiallista rekvisiittaa niin tähän kuin muihinkin elokuvan kohtauksiin, ja vaikuttava tanssisali rakennettiin kokonaisuudessaan studioon. Lavasteita ei rakennettu ainoastaan salista vaan myös sen takahuoneista, sillä kamera kiertää näyttämässä kulissien takaista kuhinaa. Kerrotaan, että kuvaaja taltioi jakson rullaluistimien päältä: tuloksena on ainutlaatuisen dynaaminen tanssikohtaus, jonka pyörryttävä huuma tarttuu katsojaan.

Sota ja rauha jättää paljon pohdittavaa. Toisessa osassa Nataša osallistuu metsästykseen, jonka tuloksena susi vangitaan. En muista heti montaakaan elokuvaa, jossa näkökulmaotos olisi toteutettu eläimen näkökulmasta: tässä katsoja saa hetken aikaa katsoa kiinniottajiaan suden silmin. Bondartšuk varmaankin tavoittelee tällä rinnastusta Natašan tilanteeseen: myös hän on vangittu Bolkonskin salaiseen avioliittolupaukseen. Ennen pitkää sota muuttaa elämänkohtaloita, ja koko venäläistä yhteiskuntaa. Bolkonski kohtaa kuolemansa vuoden 1812 katastrofissa, ja lopulta myös Bezuhov päätyy rintamalle. Jos elokuvan ensimmäiset kuvat hellivät laajaa Venäjän maata ja sen maisemaa, sama spatiaalisuuden tuntu palaa teoksen viimeisillä hetkillä. Napoleonin joukot tuupertuvat pakkasen keskellä, Pierre Bezuhov kohtaa koettelemusten jälkeen jälleen Nataša Rostovan, ja rauha on vihdoinkin koittanut. Bondartšukin kokeilevuus käy hienosti ilmi elokuva lopussa, jossa välähdykset menneestä palaavat pysäytyskuvina ja hidastuksina:  ne antavat katsojalle mahdollisuuden muistella sitä elokuvallista matkaa, jonka halki hän on kulkenut.



12. huhtikuuta 2020

Mies Nasaretista (The Greatest Story Ever Told, 1965)

George Stevensin Mies Nasaretista (The Greatest Story Ever Told, 1965) ei lukeudu raamattu- ja antiikkispektaakkelien muistetuimpiin teoksiin, eikä sitä käsittääkseni ole nähty televisiossakaan vuoden 1994 jälkeen. Katsomisen se kuitenkin ansaitsee, jo siksikin, että ohjaajana on George Stevens ja näyttelijäkaartiin on saatu mahtumaan laaja joukko tähtiä Max von Sydowista John Wayneen. Max von Sydow on itse oikeutettu Kristus, mutta moni kysyy varmaankin, mitä tekemistä John Waynilla voi olla evankeliumeihin perustuvassa eepoksessa. No, rooli ei ole (onneksi) kovin pitkä. Wayne nähdään roomalaisena kenturiona ristin juurella, ja hän lausuu vain yhden repliikin: Truly, this man was the son of God. Ääni on tarkoituksellisen tunnistettava: mitähän ohjaaja ja/tai tuottaja ovat ajatelleet, sillä yleisön reaktiot voivat olla arvaamattomia... Tässä teoksessa muuten Claude Rains nähdään viimeisessä roolissaan Herodeksena.

Mies Nasaretista perustuu evankeliumeihin, mutta se kertoo myös yhdysvaltalaisesta kristillisestä viihteestä ja sen perinteestä. Pohjana on vuonna 1947 toteutettu radiosarja, joka puolen tunnin jaksoissa käsitteli Kristuksen kohtaloa. Fulton Oursler, Valittujen Palojen toimittaja, kirjoitti sarjan pohjalta romaanin kaksi vuotta myöhemmin. On oikeastaan paradoksaalista, että Valittujen Palojen toimittajan tekstistä sukeutui eeppisen elokuvan käsikirjoitus: kun Mies Nasaretista valmistui, sillä oli mittaa peräti 225 minuuttia. Teoksestä nähtiin jopa 260-minuuttinen versio. Me katsoimme Google Playn edition, joka oli vain 199 minuuttia. Samaan tapaan kuin monessa muussakin 1950-luvun ja 1960-luvun mammuttielokuvassa, tässäkin on alkusoitto ja väliaika. Molemmat osat päättyvät kuoleman voittamiseen siinä mielessä, että ensimmäisen osan päätöksenä on, Händelin Messias-oratorion sävelien siivittämänä, Lasaruksen nousu kuolleista. Toinen osa päättyy niin ikään Händeliin, ja Kristus nousee taivaaseen. Koko elokuva alkaa uskonnollisella freskolla, jonka Kristus on erehdyttävästi Max von Sydowin näköinen. Sama kuva palaa elokuvan lopussa, mikä viittaa ”kaikkien aikojen suurimman kertomuksen” päättymättömyyteen.

Vaikka Mies Nasaretista onkin verkkainen, siinä vetoaa hidastempoisuuden mietiskelevyys ja rauhallisuus. Välillä ohjaus on vihjailevan visuaalista, kuten alussa, jossa Kristuksen syntymästä nähdään oikeastaan vain vauvan käsi. Valaistus on kautta linjan tummanpuhuvaa, hämärää, ja niin Herodoksen kuin Pontius Pilatuksenkin (Telly Savalas) palatsit ovat kolkon harmaita. Toisin kuin 50-luvun spektaakkeleissa, värejä on käytetty hillitysti. Ulkokuvauksia tehtiin Utahissa, jonka vuorten monumentaalisuus tuntuu paikoin hallitsevan visuaalista ilmettä. Golgata-jakso taas on toteutettu kokonaan studiossa, ja sen värimaailma tuo mieleen barokin maalaustaiteen ristiinnaulitsemiskuvaukset. Ehkä eniten jäi kuitenkin mieleen Max von Sydow. Mies Nasaretista ei ole hänen parhaita elokuviaan, kaukana siitä, mutta hänen vähäeleinen näyttelemisensä tuo spektaakkelimaiseen elokuvaan yllättävää niukkuutta. Sydowin kasvojen topografia on yhtä iätöntä kuin Utahin erämaa.




4. huhtikuuta 2020

Satu kuningas Saltanista (Skazka o tsare Saltane, 1966)

Venäläisen satu- ja fantasiaelokuvan tunnetuimpia tekijöitä oli Alexander Ptushko (1900–1973), jonka suomalaiset muistavat erityisesti yhteistyöelokuvasta Sampo (1959). Blogiini olen kauan sitten kirjoittanut runollisesta elokuvasta Kivinen kukka (Kamennyi tsvetok, 1946), mutta Ptushkon elokuvien käsittely on jäänyt. Vihdoin tuli katsottua Satu kuningas Saltanista (Skazka o tsare Saltane, 1966), joka perustuu Alexander Pushkinin paljon versioituun runomuotoiseen satuun. Nikolai Rimski-Korsakov sävelsi aiheesta oopperan vuonna 1900, ja Lev Milchinin ja Ivan Ivanov-Vanon ohjasivat piirroselokuvan vuonna 1984. Pushkinin sadun alussa kolme sisarusta pohtii, mitä he tekisivät, jos päätyisivät tsaarin vaimoksi. Tsaari Saltan kuulee nuorimman sisaren ajatukset, heltyy ja ottaa hänet puolisokseen. Pian tämän jälkeen tsaari joutuu sotaretkelle ja on siis poissa saadessaan tiedon, että hänestä on tullut isä. Tsaari vastaa kirjeeseen, mutta ilkeät sisarukset ja paha anoppi väärentävät viestin. Lopputuloksenä äiti ja poika suljetaan tynnyriin ja heitetään mereen. Joutseneksi taiottu prinsessa puuttuu peliin ja auttaa pulaan joutuneita.

Satu kuningas Saltanista valmistui vuonna 1966, mutta se voisi aivan hyvin olla 50-luvun tuotos. Ptushko nojautuu niihin keinoihin, joita hän oli tottunut hyödyntämään. Suurelta osin elokuva on toteutettu lavasteissa, ja juuri tämä keinotekoinen fantasiamaailma viehättää. Fantasia ei kaipaakaan realismia: liioitellut värit, avoimesti maalatuilta näyttävät taustakuvat, värikkäät puvut ja klassiset trikit ovat juuri ne ainekset, joista Ptushkon sadunomaisuus syntyy. Hyvä esimerkki on kohtaus, jossa tsaarin poika muuntautuu hyönteiseksi. Ptushko on toteuttanut transformaation yhdistämällä toisiinsa sarjan pysäytyskuvia. Jossakin toisessa kontekstissä tämä olisi kömpelöä, mutta Ptushkon tyyliin se istuu loistavasti.