Kadun kasvatti (The Mudlark, 1950)

Vuosien mittaan olen aina silloin tällöin katsonut romanialaissyntyisen Hollywood-ohjaajan Jean Negulescon elokuvia, mutta paljon on vielä katsomatta. Nyt tuli vuoroon Negulescon film noir -kauden jälkeen ohjaama Kadun kasvatti (The Mudlark, 1950), jonka 20th Century Fox toteutti Iso-Britanniassa. Sodan jälkeen Hollywood-yhtiöt tuottivat paljonkin produktioita Euroopassa, Iso-Britannian lisäksi Ranskassa ja Italiassa. Kadun kasvatti on aihepiiriltään peribrittiläinen, sillä tarina sijoittuu 1800-luvun lopun Lontooseen, kuningatar Viktorian aikakaudelle. Tarina on kuitenkin lähtökohdiltaan yhdysvaltalainen, sillä pohjana on sanfranciscolaisen Theodore Bonnetin vuonna 1949 julkaisema romaani, josta Nunnally Johnson teki käsikirjoituksen. 

Elokuvan alkuperäisnimi The Mudlark viittaa lapsiin, jotka 1800-luvulla elättivät itsensä keräämällä Thamesjoen mudasta sinne päätyneitä tavaroita ja myymällä niitä. Nämä katujen kasvatit olivat yhteiskunnan hierarkian pohjalla. Negulescon elokuva alkaa Thamesin mudasta, jossa Wheeler-niminen poika (Andrew Ray) hamuaa käsiinsä mitalilta näyttävän, kämmenen kokoisen esineen, jossa on naisen kuva. Wheeler ihastuu kuvaan, ja kun se ryöstetään häneltä, hän kamppailee saadakseen kuvan takaisin itselleen.

Lopulta mutaisten rantojen poika päätyy kuninkaanlinnaan ja saa ihmeekseen huomata, että kuva esittää kuningatar Viktoriaa (Irene Dunne). Kuningatar on ollut masennuksen vallassa miehensä Albertin kuoleman jälkeen, mutta yllättävä kohtaaminen saa hänet palaamaan elämään. Irene Dunne, jonka monet muistavat 30-luvun hulvattomista komedioista, tekee elämänsä roolin jyhkeänä mutta vähitellen inhimillistyvänä hallitsijana. Toinen mieleenpainuva hahmo on Alec Guinness, joka esittää Bemjamin Disraelia. Guinness on hämmentävän vakuuttava, varsinkin tunteellisessa puhejaksossa. Jo Guinnessin ulkoinen olemus on täysin uniikki.

Setä Pitkäsääri (Daddy Long Legs, 1955)

Setä Pitkäsääri (Daddy Long Legs, 1955) perustuu Jean Websterin vuonna 1912 julkaisemaan romaaniin orpotytöstä, joka saa tuntemattoman hyväntekijän. Suositusta tarinasta tehtiin näytelmäversiokin jo kaksi vuotta myöhemmin. Setä Pitkäsääressä on ripaus Pygmalion-teemaa, jossa vanhempi setämies sivistää kouliintumatonta nuorta naista. George Bernard Shaw'n Pygmalion-näytelmä on vuodelta 1913, ja siitä puolestaan tehtiin menestysmusikaali My Fair Lady vuonna 1956. Setä Pitkäsäären tuotannollinen historia on kuitenkin toisenlainen: Twentieth Century Fox osti Websterin romaanin oikeudet jo 1930-luvulla ja toteutti siitä kaksikin versiota. Kun kolmanteen tulkintaan ryhdyttiin, syntyi ajatus muuttaa kertomus musiikkikomediaksi.

Vuoden 1955 Setä Pitkäsääri toteutettiin näyttävästi Foxin uudella laajakangasteknologialla, CinemaScopella. Anamorfisen linssin avulla tarjottiin silmänruokaa koko kankaan leveydeltä. Värit olivat komeat, suorastaan räikeät, ja ääni kaikui stereofonisesti. Romanialaistaustainen Jean Negulesco oli tunnettu tummanpuhuvista rikoselokuvistaan, mutta hän oli saanut jo kokemusta myös laajakangasohjaajana, sillä edellisenä vuonna oli valmistunut Kolme kolikkoa lähteessä (Three Coin in the Fountain, 1954). Ohjaajien keskuudessa oli 50-luvulla erilaisia näkemyksiä siitä, miten estetiikkaa pitäisi laajakankaan kohdalla kehittää, ja valitettavasti Negulescon johtopäätökset olivat melko jähmeitä. Niinpä myös Setä Pitkäsääressä on useita jaksoja, joissa henkilöt levittäytyvät kuvatilaan, eikä leikkausta juurikaan käytetä.

Setå Pitkäsäärtä voisi käyttää lähdemateriaalina pohdittaessa Hollywoodin Ranska-suhdetta toisen maailmansodan jälkeen. Tässä tarinassa yhdysvaltalainen liikemies Jervis Pendleton III (Fred Astaire) käy Pariisissa, ihastuu orpotyttö Julie Andréhen (Leslie Caron) ja ryhtyy tukemaan tätä paljastamatta identiteettiään. Tuota pikaa Julie päätyy yhdysvaltalaiseen collegeen paremman koulutuksen pariin ja tapaa tukijansa tietämättä, kenestä on kyse. Löyhään juoneen on sidottu näyttäviä musikaalijaksoja, ja parasta ovat näyttävät kaksiulotteiset maalatut lavasteet, jotka loihtivat esiin milloin klassisen balettiteatterin, milloin Rion karnevaalit. Ja toki Fred Astairen ja Leslie Caronin yhteispeli on saumatonta katsottavaa!

Jeftyn kapakka (Road House, 1948)

Jean Negulescon Road House (1948) sai Suomessa nimen Jeftyn kapakka, ja sen ensi-ilta oli Helsingissä elokuussa 1949. Arviossaan Sosialisti-lehden kriitikko kirjoitti: ”Ohjaaja Jean Negulesco on luonut tässä filmissä todellisuuden tuntua päähenkilöittensä elämänpiirin ympärille, huolimatta siitä, että tämä jännitystäyteinen thrilleri vaikuttaa monissa kohdin luonnottomaltakin. Filmiä on pidettävä oikeana yleisö- ja ajanvietekuvana, joka rikosfilminä teknillisessä valmiudessaan ilmentää Amerikan nykypäivän tuotantoa.” Sitaatissa trilleri on thrilleri, ja tätä sanaa lehdistössä 40-luvulla toisinaan käytettiin. Sosialistin arvio jatkuu toteamalla, että Hollywood-elokuvassa on aina ”riittävästi” jännitystä, tappeluja ja romanttista rakkautta. Tätä kaikkea olikin tarjolla tässä Twntieth Century Foxin film noir -henkisessä jännityselokuvassa.

Jeftyn kapakka on kolmiodraama, ja siksi lopulta hyvin tutun tuntuinen. Keskiössä ovat kaverukset Jefty Robbins (Richard Widmark) ja Pete Morgan (Cornel Wilde). Myöhemmin selviää, että he ovat itse asiassa rintamaveteraaneja, jotka ovat toisen maailmansodan jälkeen lyöttäytyneet yhteen ja perustaneet yhteisen baarin. Kapakan ylpeys tuntuu olevan keilarata, jota esitellään jo elokuvan alkutekstien aikana. Rata nähdään paitsi heittäjän näkökulmasta myös kulissien takaa, jossa avustajat ahkeroivat laittamalla keilat järjestykseen yhä uudestaan. Ehkä Negulesco viittaa tällä näkyvän ja kätketyn maailman väliseen jännitteeseen. Kulissien takaiset intohimot tulevat vähitellen esille ja johtavat vääjäämättömään konfliktiin.

Jeftyn ja Peten suhde katkeaa, kun kuvaan astuu Jeftyn Chicagosta palkkaama laulaja Lily Stevens (Ida Lupino). Petellä on epäilyksiä Jeftyn hankintaa kohtaan, mutta ensimmäinen lauluesitys muuttaa kaiken. Ida Lupino tulkitsee itse kappaleen ”One for My Baby", joka onkin vangitseva. Näyttää aivan siltä kuin Lupino itse myös soittaisi kohtauksessa pianoa, ainakin kamera kohoaa koskettimistolta suoraan laulajan kasvoihin. Peten ja Lily suhde lähenee, ja samaan aikaan Jefty elättelee toiveita avioliitosta Lilyn kanssa. Seuraukset ovat tietysti kohtalokkaat, ja Richard Widmark on kuin valettu rooliin, jossa päähenkilön mieli suistuu raiteiltaan. Vaikka tarina on tuttu ja moneen kertaan kerrottu, käsikirjoitus tarjoaa kuitenkin yllätyksen, minkä jätän tässä paljastamatta.

Puhelu tuntemattomalta (Phone Call from a Stranger, 1952)

Jean Negulescon ohjaama Puhelu tuntemattomalta (Phone Call from a Stranger, 1952) alkaa kuin film noir. Mies lähtee matkalaukkuineen talosta ja istuu autoon, joka lähtee kuljettamaan häntä sateen piiskaamia öisiä katuja pitkin. Kuka mies on ja miksi hän on lähdössä? Lähtijä on iowalainen lakimies David Trask (Gary Merrill), joka jättää vaimonsa ja tyttärensä lähteäkseen Los Angelesiin, määräämättömäksi ajaksi. Film noir -henkisestä aloituksesta huolimatta Negulescon elokuvaa voisi pikemminkin kutsua draamaksi, ja sen kulkua on lopulta vaikea ennustaa. Nunnally Johnsonin käsikirjoittama elokuva tuo mieleen Negulescon vuonna 1946 ohjaaman film noirin Kolme muukalaista (Three Strangers), sillä myös Puhelu tuntemattomalta rakentuu ventovieraiden kohtaamisen varaan.

Trask lähtee kohti Los Angelesia lentokoneella. Jo odotussalissa hän tutustuu kolmeen henkilöön, alkoholisoituneeseen lääkäriin Robert Fortnessiin (Michael Rennieen), näyttelijään ja show-esiintyjään Binkie Gayhin (Shelley Winters) ja vitsailevaan kaupparatsuun Eddie Hokeen (Keenan Wynn). Tuttavuus syvenee, kun kehnon sään vuoksi lentokone joutuu tekemään välilaskun Wacoon. Yllättävä käänne seuraa ennen elokuvan puoltaväliä, kun lentokone lopulta joutuu myrskyn silmään ja putoaa. Vain Trask pelastuu, ja pian Fortnessin, Binky Gayn ja Hoken omaiset saavat puhelun tuntemattomalta. Trask haluaa henkilökohtaisesti kertoa keskusteluistaan vainajien kanssa. Samalla hän yrittää auttaa niissä ongelmissa, joista hänelle on saanut kuulla.

Loppuelokuva seuraa Traskin tapaamisia ja vähä vähältä hänelle valkenee myös ratkaisu oman elämänsä kriisiin. Ratkaiseva jakso on aivan lopussa, tapaaminen Hoken sairaan vaimon (Bette Davis) kanssa. Kerrotaan, että Davis olisi ihastunut käsikirjoitukseen siinä määrin, että halusi päästä mukaan, vaikka rooli jääkin auttamattoman lyhyeksi. Jokaisen tapaamansa sukulaisen luona Trask kuulee tarinoita – ja katsoja saa takautumia. Vaikka Davis on loistava pienessä roolissaan, silti ylivoimainen hahmo on Binkyn anoppia näyttelevä Evelyn Varden (1893–1958). Kokenut teatterinäyttelijä on aivan lyömätön  ja tarjoaa lyhyessä ajassa osaamisestaan huikean kuvan. Puhelu tuntemattomalta sisältää loistavan koomisen jakson, jossa anoppi kertoo omasta näkökulmastaan suhteestaan Binkyyn.

Elonet-tietokannan mukaan tämä Jean Negulescon unohdettu teos on nähty televisiossa vain kerran vuonna 1966. Olisikohan jo aika näyttää se uudelleen?

Kuumat tuulet (Lydia Bailey, 1952)

Yhtäkkiä iski tarve katsoa Jean Negulescon elokuvia. Mieleen on jäänyt esimerkiksi tiivistunnelmainen film noir Kolme muukalaista (Three Strangers, 1946). Negulesco oli taustaltaan romanialainen, ja hän oli muuttanut Yhdysvaltoihin jo 1920-luvulla, siis aikaisemmin kuin moni muu Euroopasta Hollywoodin tullut talentti. Kuvataiteilijana ja lavastajana aloittanut Negulesco siirtyi elokuvabisnekseen 1930-luvulla ja eteni ohjaajan tehtäviin vuonna 1941. Aloitin katsomalla vuonna 1952 valmistuneen seikkailuelokuvan Kuumat tuulet (Lydia Bailey, 1952), joka ei varmaankaan kuulu ohjaajan parhaisiin. Monien kollegojensa tapaan hän kokeili monenlaisten lajityyppien parissa ja teki kaikkea sitä, mitä tuotantoyhtiö tarjosi.

20th Century Foxin tuottama Kuumat tuulet perustuu Kenneth Robertsin romaaniin Lydia Bailey, joka oli ollut bestseller vuonna 1947. Teos oli yleisön muistissa, ja tähän kiinnostukseen myös elokuvan aloituskuvat viittaavat, mikä oli kirjallisuusfilmatisoinneissa tapana. Robertsin romaani ja Negulescon elokuvatulkinta sijoittuvat Napoleonin sotien aikaiselle Karibialle, Haitin saarelle. En äkkiseltään muista toista aikakauden Hollywood-elokuvaa, joka kuvaisi Haitin historiaa!

Tarinan alussa yhdysvaltalainen Albion Hamlin (Dale Robertson) saapuu Cap François'n satamakaupunkiin (nykyiseen Cap-Haïtieniin). Hän tulee etsimään Lydia Baileyta (Anne Francis) saadakseen allekirjoituksen dokumenttiin, jossa Lydian isä lahjoittaa omaisuutensa Yhdysvaltain hallitukselle. Hamlin päätyy etsintämatkallaan keskelle Haitin saarta, jota Napoleonin joukot koettavat saada hallintaansa. Haitin vallankumousta johtaa Toussaint L'Ouverture, jonka tutkijaksi osoittautuu sympaattinen King Dick (William Marshall). Lopulta Albion ja Lydia onnistuvat pakenemaan konfliktin keskeltä. Negulescon kerronta ei ehkä ole tässä parhaimmillaan, mutta jo aiheensa puolesta elokuva on kiinnostavaa katsottavaa. Haiti näyttäytyy mystisenä toiseuden maailmana, jossa kommunikoidaan rummun sävelin. Samalla kuvataan kunnioittavassa sävyssä Haitin pyrkimystä irtautua Ranskan otteesta. Näyttelijöistä jää mieleen erityisesti William Marshall (1924–2003) ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Hän tuli tunnetuksi niin oopperalaulajana kuin blaxploitaatio-tähtenäkin.

Ikuinen sävel (1946)

Jean Negulescon Ikuinen sävel (Humoresque, 1946) on yllättävä Hollywood-elokuva. Clifford Odetsin ja Zachary Goldin käsikirjoitus on pureva, paikoitellen raaka, ja hyvin erikoisesti elokuva onnistuu ujuttamaan tukun musiikkikohtauksia tummanpuhuvaan noir-tunnelmaan. Romanialaissyntyinen Negulesco oli samana vuonna tehnyt Warnerille film noirin Kolme muukalaista (Three Strangers, 1946), päärooleissa legendaariset Peter Lorre ja Sydney Greenstreet. Ikuiseen säveleen yhtiö sijoitti ykkösluokan tähdet, John Garfieldin ja Joan Crawfordin. Pohjana oli Fannie Hurstin novelli Humoresque, jonka nimi viittaa Antonín Dvořákin kuuluisaan sävellykseen. Hurst muuten tunnetaan myös Imitation of Life -teoksen kirjoittajana. Hienosta noir-kuvauksesta vastasi Ernest Haller, Mildred Piercen (1945) ja Varastetun elämän (A Stolen Life, 1946) kuvaaja.

Ikuisen sävelen tarina sijoittuu musiikin maailmaan. Päähenkilönä on viulisti Paul Boray (John Garfield), jonka uran alkua ja nousua seurataan takautuman kautta. Paul ihastuu naimisissa olevaan Helen Wrightiin (Joan Crawford), joka on elokuvan femme fatale mutta toisaalta myös uhri. Orkesterimuusikko Gina (Joan Chandler) on ihastunut Pauliin, uskollisesti, ja hän on tarinan työläisnainen, kun Helen edustaa yläluokan dekadenssia. Paul on tarinan keskiössä, mutta hänen pyrkimystään eteenpäin on välillä vaikea ymmärtää. Paulin sanatkin ovat vain harvoin helliä, enimmäkseen hän on tyly. Helen luulee Paulia ensin nyrkkeilijäksi, mikä lienee viittaus John Garfieldin tähtikuvaan. Hänhän oli samaan aikaan valmistautumassa Robert Rossenin elokuvaan Verta ja kultaa (Body and Soul, 1947). Hämmästyttävää tietysti onkin, että Garfield esittää viuluvirtuoosia, ja vielä ihmeellisempää on, että soittojaksoja on todella paljon. Ääniraidan taiturimainen soitto on Isaac Sternin, ja Sternin kädet nähdään kaikissa niissä kuvissa, joissa Garfield ei esiinny. Kovasti ihmettelen sitä, miten Garfield on saatu näyttämään näin hyvin viulistilta. Löysin tiedon, että kuvissa, joissa Garfield soittaa, kädet eivät ole hänen vaan kaksi viulistia on osallistunut tähän ihmeelliseen muodostelmaan, toinen pitää jousta, toinen ottaa otteita. Millaisissa asennoissa he oikein ovat olleet?

Musiikkia Ikuisessa sävelessä kuullaan todella paljon, Pablo de Sarasatesta Felix Mendelsohniin, Edouard Lalosta Richard Wagneriin. Hieno kohtaus on konserttitilanne, jossa Boray soittaa Lalon Espanjalaista sinfoniaa. Musiikin aikana esitetään tunteiden draamaa, kun samanaikaisesti sekä Gina että Paulin äiti ymmärtävät, millaista vetoa Paul tuntee Heleniin. Elokuvan loppu on Joan Crawfordin näytöstä. Helen tajuaa hävinneensä musiikille, joka aina tulisi olemaan Paulille kaikki kaikessa. Hän jättäytyy pois konsertista kotiin ja kuuntelee tilaisuuden radiosta. Väliajan puhelinkeskustelu Paulin kanssa on klassikko. Sitten käynnistyy Paulin oma sovitus Isolden lemmenkuolosta viululle ja orkesterille. Pitkän jakson päätteeksi Helen hukuttautuu aaltoihin. Odetsin ja Goldin dialogi on uskomatonta. Kun Paul saapuu ystävänsä Sidin (Oscar Levant) kanssa rannalle, Paul ei näytä tuntevan empatiaa vaan valittelee arkisesti, miten partakin on ajamatta. Vaivaannuttava, häiritsevä lopetus. Taiteilija on itsekäs ja tähtää vain huipulle. Kiinnostava aikalaiskommentti on, että Paulin korkeassa talossa sijaitsevaa asuntoa kutsutaan kotkanpesäksi!

Ikuista säveltä katsoessa mietin, miten keskieurooppalainen tunnelma elokuvassa monin paikoin on. Lopetus on Hollywood-melodraamaa, mutta tarina tuo mieleen muun muassa Willi Forstin loistavan viulistielokuvan Serenade (1937).

Neljä helmeä (1952)

Viime viikkojen suurimpia nautintoja on ollut episodielokuva Neljä helmeä (O. Henry’s Full House, 1952), vaikkei sitä erityisenä klassikkona voikaan pitää. Nautintoon on monta perustetta, erinomainen teräväpiirtokopio, loistavat näyttelijät ja – vaikka episodielokuvia aina moititaankin – irrallisten tarinoiden yllätyksellisyys, joita Hollywoodin lajityyppiodotukset eivät rasita. O. Henry’s Full House koostuu viidestä tarinasta, jotka kaikki ammentavat yhdysvaltalaisen kirjailijan O. Henryn, oikealta nimeltään William Sydney Porterin (1862–1910), novelleista. Kirjallisuuden auraa elokuvassa antaa kertojana toimiva John Steinbeck, joka juontaa jokaisen episodin. Tuotantoyhtiö Twentieth-Century Fox käytti parhaita voimiaan, ja ohjaajiksi pestattiin Henry Koster, Henry Hathaway, Jean Negulesco, Howard Hawks ja Henry King. Suomessa elokuva sai ensi-iltansa nimellä Neljä helmeä, vaikka elokuvaan tehtiin alun perin viisi episodia. Tämän selittää se, että ensi-iltaa edeltävän ennakkokatselun perusteella Hawksin ohjausta pidettiin niin heikkona, että se päätettiin poistaa. Tuoreessa blurayssa tämäkin on mukana, ja käyttämäni saksankielinen versio oli nimeltään Fünf Perlen.

O. Henry’s Full House alkaa elokuvan vaikuttavimmalla kertomuksella ”The Cop and the Anthem”, jonka käsikirjoitti Lamar Trotti ja ohjasi Henry Koster. Lyhyt tarina esittelee asunnottoman kulkurin Soapyn (Charles Laughton), joka alussa nukkuu syksyisessä puistossa ja ryhtyy järjestelmällisesti tekemään luvattomuuksia päästäkseen talveksi kiven sisään. Jostakin syystä mikään konsti ei tepsi. Kadulla hän yrittää lähennellä nuorta neitoa (Marilyn Monroe), ja ravintolaan hän menee syömään koko menun ilman pennin hyrrää. En paljasta tässä tarinan loppua, mutta Charles Laughton on Soapyn roolissa elementissään, parempi kuin koskaan. Seuraava tarina ”The Clarion Call” syntyi Henry Hathawayn ohjauksena, ja se yhdistyy sujuvasti aikakauden film noir -buumiin. Richard Widmark tekee loistavan roolisuorituksen pikkurikollisena Johnny Kernanina, joka kiristää entistä ystäväänsä. Jean Negulescon kertomus ”The Last Leaf” on novelli neidosta (Anne Baxter), joka menettää elämänhalunsa ja jonka puolesta yläkerran venäläinen taiteilija (Gregory Ratoff) uhrautuu.

Henry Koster kertoi myöhemmin haastattelussa, että ohjaajat saivat itse valita novellit. Ehkäpä Howard Hawks tietoisesti poimi tarinan, joka poikkeaa kaikista muista episodeista, ja tuloksena oli ”The Ransom of Red Chief”, joka lopulta poistettiin kokonaan ensi-iltakopiosta.  Ben Hechtin, Nunnally Johnsonin ja Charles Ledererin käsikirjoittama pienoiskomedia koettelee poliittisen korrektiuden rajoja,  ja vaikka Hawks on taatun sujuva komediaohjaaja, kahden automobiililla matkustavan veijarin suorittama kidnappaus tuntuu poikkeavan muista episodeista. Onneksi O. Henry’s Full House päättyy onnellisissa merkeissä. Sokerina pohjalla on Henry Kingin ohjaus ”The Gift of the Magi”, jossa nuoret rakastavaiset (Jeanne Crain, Farley Granger) tekevät kaikkensa antaakseen rakastetulleen ikimuistoisen joululahjan.

Jos Yleisradio etsii jouluelokuvaa, O. Henry’s Full House kannattaisi kaivaa naftaliinista. Ensimmäisen episodin hurskaus ja viimeisen jouluaatto sopisivat juuri nyt, joulun alla, suomalaisillekin katsojille. O. Henry’s Full House on viimeksi nähty televisiossa vuonna 1964 nimellä Neljä helmeä. Nyt olisi aika esittää se uudelleen, Viitenä helmenä.

Kaksi tyrolilaista (1938)

Oliver Hardyn ja Stan Laurelin tuotannon helmet ovat lyhtyelokuvavaiheessa, mutta myös pitkät elokuvat kestävät useamman katsomiskerran. John G. Blystonen ohjaama Kaksi tyrolilaista (Swiss Miss, 1938) jää mieleen tukusta hykerryttäviä kohtauksia. Sen tekijäryhmästä löytyy yllättäviäkin nimiä, muun muassa käsikirjoittamiseen osallistunut  romanialaistaustainen emigrantti Jean Negulesco, joka muutamaa vuotta myöhemmin aloitti ohjaajanuransa Hollywoodissa. Kaksi tyrolilaista tuo mieleen myös 30-luvun amerikkalaisen elokuvan eurooppalaisuuden: jos Marx-veljekset saivat vaikutteita oopperasta, tässä elokuvassa tapaillaan keskieurooppalaisen Singspielin ja operetin perinnettä. Itse asiassa tarinan keskiössä on wieniläinen operettisäveltäjä Albert Victor (Walter Woolf King), joka vetäytyy Sveitsin Alpeille viimeistelemään uusinta mestariteostaan. Asiaan kuuluvasti säveltäjä saapuu alppimajalle uhkean kuorokohtauksen säestämänä. Vaatimattomamman kohun saatelemana paikalle karauttavat Stan ja Ollie, jotka ovat keksineet tulla myymään hiirenloukkuja juustojen maahan. ”Another fine mess” syntyy, kun Stan ja Ollie esittelevät hiirenloukkujaan pahaa-aavistamattomalle juustomestarille. Tosin juustomestari höynäyttää amerikkalaisia turisteja ostamalla koko varaston ja antamalla vastineeksi leikkirahaa. Eipä aikaakaan, kun Stan ja Ollie joutuvat viereisen hotellin keittiöön maksuvaikeuksiaan paikkaamaan. Tarina käynnistyy, kun paikalle ilmestyy operettisäveltäjän puoliso Anna (Grete Natzler), ja elokuva saa – kevyehkösti – uudelleenavioitumiskomedian piirteitä.

Nauruhermoja kutkuttavin kohtaus seuraa, kun Stan ja Ollie saavat tehtäväkseen siirtää säveltäjän pianon yksinäisellä huipulla, puun nokassa, sijaitsevaan kotkanpesään. Paikalle ilmaantuu myös apian, joka tuo mieleen absurdin Ohukais- ja Paksukais-lyhärin Simpanssin seuralaiset (The Chimp, 1932).

Suurhuijari Dimitrios (1944)

Tihruttelin junamatkalla Rovaniemeltä Turkuun Jean Negulescon film noir -klassikon Suurhuijari Dimitrios (The Mask of Dimitrios, 1944). Junassa ollaan myös elokuvassa, vaikka suurin osa matkustamisesta onkin tiivistetty draaman ulkopuolelle. Suuntimina ovat Idän pikajunan määränpäät, Istanbul ja Pariisi: tarina alkaa Bosborin salmen rannalta, josta löytyy Dimitrios Makropoulosin ruumis. Istanbulista tapahtumat etenevät Ateenaan, Sofiaan, Belgradiin ja Geneveen, kun hollantilainen jännityskirjailija Cornelius Leyden (Peter Lorre) yrittää selvittää mystisen Dimitriosin (Zachary Scott) vaiheita. Dimitrios paljastuu pikkurikolliseksi, jonka ympärillä pyörii laaja vakoiluvyyhti. Arvoituksellinen hahmo on herra Peters (Sydney Greenstreet), joka ei voi uskoa Dimitriosin kuolleen. Epäily osoittautuu oikeaksi, kun tarina huipentuu Pariisissa ja kreikkalaisen ja turkkilaisen identiteetin rajalla häilyvä Dimitrios paljastuu naamioidensa takaa.

Romanialaissyntyinen ohjaaja Jean Negulesco liikkuu itäisessä Keski-Euroopassa kuin kala vedessä, vain hieman ennen rautaesiripun laskeutumista. Kaikki kohtaukset on tosin purkitettu Warnerin studioilla. Suurhuijari Dimitrios on ehdotonta katsottavaa kaikille Sydney Greenstreetin ja Peter Lorren ystäville. Se tuo mieleen paitsi John Hustonin Maltan haukan (The Maltese Falcon, 1941) myös kaksi vuotta myöhemmin valmistuneen Hustonin käsikirjoittaman ja Negulescon ohjaaman Kolme muukalaista (Three Strangers, 1946). Zachary Scott ja Sydney Greenstreet kohtasivat niin ikään vuonna 1948 Edgar G. Ulmerin Häikäilemättömässä (Ruthless).

Suurhuijari Dimitrioksessa viehättää sen tilallisuus, paikat ja tunnelmat. Tarina on rakennettu takautumien varaan, kun Leyden kohtaa eri kaupungeissa Dimitriosin tuttuja ja rikostovereita.

Hämmästyttävää kyllä, mikäli Elonetiin on luottamista, tätä taitavasti tehtyä rikosmysteeriä ei ole televisiossa näytetty, vaikka film noir -sarjoja on esitetty tämän tästä.