Sahara (1943)

Zoltán Kordan ohjaama Sahara (1943) on jäänyt lähtemättömästi mieleen 1970-luvun alun televisioesityksestä, ja olen elokuvan pariin kertaan nähnyt sen jälkeenkin. Nyt Saharaa katsoessa jäin miettimään, millaisessa tilanteessa se on tehty. Elokuva valmistui toisen maailmansodan keskellä, El Alameinin taistelun jälkeen, Kalifornian ja Arizonan erämaissa. Saharassa välittyy ajankohtainen kiihko, mutta silti teos on säilyttänyt vetovoimansa paremmin kuin moni muu Hollywoodin herooinen aikalaiskuvaus. Vuonna 1943 Zoltán Korda (1895–1961) oli jo kokenut tekijä, joka oli ohjannut ensimmäisen elokuvansa Unkarissa vuonna 1918 ja työskennellyt sittemmin Lontoossa yhdessä veljensä Alexander Kordan kanssa. Yhdysvaltoihin veljekset tulivat vuonna 1940, ja Zoltán Korda aloitti ohjaustyönsä Viidakkokirjalla (Jungle Book) vuonna 1942.

Saharan ytimessä on Yhdysvaltojen osallistuminen Pohjois-Afrikan sotaan brittien rinnalla Saksaa vastaan, mutta teos on selvästi saanut vaikutteita Mihail Rommin neuvostoelokuvasta Kolmetoista (Тринадцать 1936), joka kuvaa puna-armeijan sinnikästä taistelua Aasian ”rosvojoukkoja” vastaan ja joka oli nähty Yhdysvalloissakin jo vuonna 1937. Molemmissa elokuvissa puolustustaistelu tiivistyy vesipisteen ympärille. Saharan vahvuus on sen keskittyneisyydessä: pääosassa on kovaotteinen mutta viime kädessä humaani kersantti Joe Gunn (Humphrey Bogart), joka vaeltaa joukkoineen keskellä erämaata selvästi viimeisiään vetelevän tankkinsa Lulubellen kanssa. Ryhmä pelastaa erämaasta joukon brittisotilaista ja ennen pitkää mukaan tarttuvat myös italialainen vanki Giuseppe (J. Carrol Naish) ja ryhmän alas ampuma saksalainen lentäjä von Schletow (Kurt Kreuger). Porukkaan liittyy vielä Sudanin brittiarmeijan sotilas Tambul (loistava Rex Ingram). Maailmansodan mikrokosmosta täydentää ranskalainen ”Frenchie”, joka kertoo osallistumisestaan vastarintaliikkeen toimintaan. Roolia esittää Louis Mercier, joka oli pohjoisafrikkalaista taustaa: hän oli syntynyt Algeriassa vuonna 1901.

Sahara on parhaimmillaan kohtauksissa, joissa vaikeiden olosuhteiden keskellä sotilaat osoittavat toisilleen solidaariduutta ja myötätuntoa. Kohtaus, jossa vettä viimeinkin löytyy ja kuppi kiertää ringissä, on kuin hartaushetki. Vaikuttava on myös jakso, jossa brittiläinen ja sudanilainen sotilas vaihtavat näkemyksiään avioliitosta. Sota-ajan olosuhteet näkyvät siinä, miten Sahara tekee eroa vihollisten välille: torinolainen mekanikko Giuseppe on vihollinen, mutta häneen kohdistuu lopulta myös ymmärtämystä. Giuseppe ottaa etäisyyttä Mussoliniin samaan aikaan, kun von Schletow vannoo uskollisuuttaan Hitlerille ja on valmis surmaamaan aseveljensä. Von Schletow on paljastamassa juonen saksalaisille, mutta Tambul ehtii väliin. Kurt Kreuger on myöhemmin muistellut, miten Ingram esitti kohtauksen niin tunteidensa vallassa, että Krueger menetti tajuntansa samalla, kun Ingram painoi hänen kasvonsa hiekkaa vasten.

Yksitoista paholaista (1927)

Unkarilaissyntyisen Zoltan Kordan Saksassa vuonna 1927 ohjaama Yksitoista paholaista (Elf Teufel) on jalkapalloelokuvan unohdettu klassikko. Elokuva kertoo tehdasyhteisön kylkeen syntyneestä jalkapallojoukkueesta SC Lindasta, jonka keskikenttäpelaaja Tommy (Metropoliksesta tuttu Gustav Fröhlich) saa houkuttelevan tarjouksen ammattilaisseura Internationalilta. Seurajoukkueiden vastakkainasetteluun punoutuu inhimillinen draama: Tommy hylkää rakastettunsa Lindan (Evelyn Holt) ja lankeaa paheellisen suurseuran liepeillä liikkuvaan Vivieniin (Lissy Arna). Silmiinpistävää on, että jalkapalloseurat on feminisoitu: Linda on nimikkoseuransa hengetär, joka säilyy uskollisena Tommylle tämän hairahduksista piittaamatta. Muhkea ammattilaissopimus pitää siihen asti, kunnes International saa cup-ottelussa vastaansa heikkona pidetyn Lindan. Tommy tulee järkiinsä, repii sopimuksen ja epäröinnin jälkeen syöksyy avustamaan Lindaa. Vaikka elokuva rakentaa vastakkainasettelua paikallisjoukkueen urheiluhengen ja ison rahan bisneksen välille, loppu on sovinnollnen. Ratkaisupeliä katsoessaan Vivien ja Linda iloitsevan Tommyn suorituksista, ja tuntuu siltä, että Internationalin sikariporraskin jaksaa innostua työläisjoukkueen sytyttävästä pelistä. Urheilusta tulee yhteiskunnallisen vastakkainasettelun ylittäjä.

Kokonaisuutena Elf Teufel ei ole erityisen dramaattinen, alku on verkkainen, mutta vähitellen elokuva tapailee saksalaisen melodraaman vakiokaavoja. Ehkä virkistävintä elokuvassa ovatkin lopun otteluvälähdykset, joissa on käytetty nopeaa leikkausta ja liikkuvaa kameraa. Muutama kohtaus jää erityisesti mieleen. Elokuvan alussa Lindan pelaajat pohdiskelevat, kauanko heidän tulisi säästää, jotta uusi stadion saattaisiin aikaan. Laskut päätyvät vuoteen 1947. Todellisuus oli tietenkin jotakin aivan muuta. Taloudellinen romahdus muutti tilanteen täysin vuonna 1929, ja kansallissosialismin nousu sekoitti pelikuviot vielä perusteellisemmin...