17. maaliskuuta 2019

Bouncer 3–5

François Boucqin ja Alejandro Jodorowskyn lännensarja Bouncer alkoi ilmestyä suomeksi vuonna 2015 Jalavan kustantamana ja Heikki Kaukorannan suomentamana. Luin kaksi ensimmäistä albumia muutama vuosi sitten, ja nyt on aika jatkaa kolmella seuraavalla, jotka muodostavat kokonaisuuden. Albumi Käärmeen oikeus (La Justice des serpents, 2003) alkaa Barro Cityssä, joka tuli tutuksi edellisessä kaksiosaisessa tarinassa. Ensimmäinen sivu kuvaa karmean kuoleman, ja kuolemaa seuraavat albumit käsittelevätkin melkein jokaisella sivulla. Käärme, coral verde, on surmannut Barro Cityn pyövelin, ja Bouncer saa hoitaakseen raskaan tehtävän. Käärmeen oikeudesta alkaa kertomus, jonka palaset loksahtavat kohdalleen vasta viidennen albumin lopussa. Jos sarjan ensimmäisissä albumeissa oli runoutta, Rilken Duino-elegioista Baudelairen Pahan kukkiin, nyt maailma on jos mahdollista vielä raadollisempi: Boucqin ja Jodorowskyn Villi Länsi on ruumiillinen ja rasistinen, ahneuden ja eläimellisten intohimojen maailma. Bouncer menettää albumin päätteeksi rakastettuna ja joutuu täydellisen nöyryytyksen kohteeksi.

Pyövelin kostossa (La Vengeance du manchot, 2005) Bouncer yrittää nousta alennustilastaan. Takaa-ajettu päähenkilö avustaa köyhää perhettä taistelussa Clark Cooperin vallanhimoa vastaan. Jodorowsky käyttää siis westernistä tuttua kaavaa, jossa häikäilemätön suurtilallinen sortaa niin maanviljelijöitä kuin kaikkia muitakin. Boucq piirtää todella tehokkaasti usean sivun mittaisen taistelukohtauksen, jonka päätteeksi Bouncer saa tärkeää tietoa rakastettuna ja tämän puolison katkerasta kohtalosta. Pyövelin kostossa on klassisen tragedian piirteitä, kun Bouncerille vähitellen paljastuu hänen oma alkuperänsä. Takautumajaksossa lukijalle avautuu Bouncerin suhde isään, joka mystisesti on yhä hänen suojanaan. Synkkään maailmaan tulee pilkahdus armoa Yin Lin hahmossa.

Susinaaraiden saalis (La Proie des louves, 2006) päättää kolmiosaisen kertomuksen. Barro Cityyn saapuu uusi pyöveli, joka on kaikkien hämmästykseksi nainen. Lukijaa tämä ei tosin hämmästytä, sillä Jodorowskyn käsikirjoituksissa naisille ei ole kovin montaa roolia varattuna –tosin ei miehillekään, sillä sarjan hahmot ovat kaikki halullisia tappajia, tuomarista prostituoituun, sheriffistä palkkamurhaajaan. Viimeisen osan teemaksi kuitenkin kasvaa alistetun alkuperäiskansan kyky säilyä hengissä. Kansanmurhasta on pelastunut vain yksinäinen vanhus, joka paljastuu Bouncerin isäksi ja joka ei ole jättänyt lastaan yksin. Raskas ja häiritseväkin tarina saa viimeisillä sivuilla hetkeksi rauhan, kun Bouncer ymmärtää alkuperänsä ja solmii liiton Yin Lin kanssa. Voin kuvitella, että Jodorowskyn ahdistava käsikirjoitus jakaa lukijoiden mielipiteitä, mutta Boucqin häikäisevän visuaalisuuden vuoksi sarjaan kannattaa tutustua. Toivottavasti Jalava julkisee vielä puuttuvat Bouncer-albumit.

9. maaliskuuta 2019

Turandot

Giacomo Puccinin viimeisesta oopperasta Turandot on tuore Lorenzo Fioronin ohjaus Kööpenhaminassa. Turandot on vaikea teos monessakin mielessä: se on laulajille haasteellinen, dramaattisesti hankala ja kaiken lisäksi Puccini kuoli ennen kuin hän ehti saada teostaan valmiiksi. Usein Turandot esitetään versiona, johon Franco Alfano kirjoitti päätöksen, mutta teoksesta on muitakin tulkintoja. Fioronin ratkaisu on ollut lopettaa teos juuri siihen kohtaan, jossa säveltäjä menehtyi, samaan tapaan kuin tehtiin kantaesityksessä Milanossa vuonna 1926. Osallistuin esitykseen 8. maaliskuuta 2019, jolloin kapellimestarina piti alun perin olla Eva Ollikainen (tai näin ainakin ymmäsin), mutta lopulta musiikkia johti Alexander Vedernikov. Turandotina esiintyi Ann Petersen, prinssi Kalafina Sung Kyu Park ja Liùna Sine Bundgaard.

Kööpenhaminan Turandotin alku oli vaikuttava. Ennen kuin säveltäkään kuului, nähtiin prologi, jossa pieni tyttö keinuu synkässä, manga-vaikutteisessa ympäristössä, salama välähtää ja ukkosen jyry täyttää talon. Myöhemmin ilmenee, että tyttö on Turdandotin, ja ehkä myös Liùn, alter ego, naisena olemisen kolmas ilmentymä, sillä koko tarinan voi tulkina kuvauksena naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Tapahtumat sijoittuvat fantasian maailmaan, mutta siellä täällä vilahtelee historiallisia viitteitä. Alkuperäinen ooppera tapahtuu Kiinassa, ja samaan aikaan kun oopperassa tervehditään keisaria, näyttämöllä nähdään punalippujen liehuvan. Prinssi Kalaf ei ole tarinan sankari, päin vastoin hän hamuaa Turandotia vain turhamaisuudesta, ja kun Kalaf onnistuu ratkaisemaan kolme arvoitusta, Turandot on muserrettu. Kalaf tyrkyttää vähän väliä morsiuspukua rakastetulleen, ja samaan aikaan kuoro on puettu morsiamiksi ja sulhasiksi. Tässä tulkinnassa virkamiehet Ping, Pang ja Pong ovat pellejä, ja heidät on puettu konkreettisesti klovneiksi. Fioroni hyödyntää tulkinnassaan oopperan keskeneräisyyttä. Kööpenhaminan Turandot ei pääty lemmenduettoon vaan Liùn kuolemaan, joka ei ole vain itsemurha vaan lopulta teloitus. Tämän jälkeen lavalla on vain tyhjyyttä, ja myös Turandot päättää päivänsä oman käden kautta. Hurja tulkinta, mutta erittäin looginen, sillä mitä muuta libretto käsittelee kuin väkivaltaa. Musiikillisesti ilta oli loistava: mieleen jäi Sine Bundgaardin traaginen Liù, Sung Kyu Parkin vakuuttava Nessun dorma ja iskevä kuoro, joka oli toiminnan keskiössä alusta lähtien.