Perheyritys (Family Business, 1989)

Sidney Lumet on 1960- ja 1970-luvun merkittävimpiä yhdysvaltalaisohjaajia, mutta epätasaista hänen tuotantonsa oli, varsinkin seuraavina vuosikymmeninä. Perheyritys (Family Business, 1989) tarjoaa poikkeuksellisen näyttelijäkaartin, sillä pääosissa nähdään Sean Connery, Dustin Hoffman ja Matthew Broderick. Kriitikot irvailivatkin, että ohjaaja joutuu käyttämään liikaakin vaivaa vakuuttaakseen, että nämä melko erilaiset näyttelijät ovat tarinamaailmassa toistensa sukulaisia, Connery perheen vanhin Jessie, Hoffman hänen poikansa Vito ja Broderick puolestaan Jessien pojanpoika Adam. Kieltämättä kova haaste, mutta vastapainona ovat erinomaiset näyttelijäsuoritukset.

Jessie on suvun häpeäpilkku siinä mielessä, että hän on aina kulkenut elämän laitapuolella, eikä ole kaihtanut väkivaltaa, jos tilanne sellaiseksi äityy. Vito taas on varovainen ja suorastaan häpeää isäänsä, jota puolestaan nuori Adam ihannoi. Kun Jessie ehdottaa yhteistä, viimeistä keikkaa, Vitokin lopulta myöntyy mukaan, mutta sen sijaan että tämä yhteinen taisto vahvistaisi kolmikon siteitä, se uhkaa katkaista ne.  Ryöstö epäonnistuu, vaikkakaan ei yhtä pahoin kuin Lumet'n klassikossa Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975).  Perheyritys on lopulta erikoinen genrehybridi, joka alkaa perhedraamana mutta muuntuu viipyilevästi rikoselokuvaksi. Ehkä juuri tämä hybridisyys sai ainakin minut kiinnostumaan, mitä pidemmälle elokuva eteni. Hybridisyys tuo elokuvaan positiivista ennustamattomuutta. 

Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957)

Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957) oli Sidney Lumet’n ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva, ja se sai sittemmin kolme Oscar-ehdokkuutta. Teosta on myöhemmin uudelleen tulkittu niin televisiolle kuin valkokankaallekin, ja sillä on maine yhtenä aikakautensa vaikuttavimmista elokuvista. Tarinan kerrostuneisuutta kuvastaa se, että kyse ei ollut alkuperäiskäsikirjoituksesta, vaan kirjailija Reginald Rose oli kolme vuotta aikaisemmin kirjoittanut samannimisen näytelmän Studio One -sarjaan, jota televisiokanava CBS esitti. Onnistunut lopputulos sai Rosen sovittamaan teoksen heti myös näyttämölle. Maineen siivittämänä syntyi ajatus pitkästä näytelmäelokuvasta, ja sitä olivat tuottamassa sekä Reginald Rose itse että pääosan esittäjä Henry Fonda. Sidney Lumet oli luonnollinen valinta ohjaajaksi, sillä hänellä oli pitkä kokemus sekä teatteriohjaajana että televisionäytelmien toteuttajana.

Epäilemättä Valamiesten ratkaisun vahvuuksia on se intensiteetti, jolla kokonaisuus on toteutettu ja jolla näyttelijätyö on pysynyt ohjaajan hyppysissä. Kerrotaan, että Lumet harjoitutti näyttelijäryhmää kaksi viikkoa ennen kuin kuvaukset alkoivat. Tämä poikkeuksellinen harjoitusjakso oli näyttelijöille piinallista, mutta samalla lopputuloksena oli vaivattomasti eteenpäin kulkeva vuorovaikutus. Varmasti tämä draamallinen imu vaikuttaa osaltaan siihen, että elokuvan ”näytelmällisyyteen” ei itse asiassa kiinnitä juurikaan huomiota. Valamiesten ratkaisu tapahtuu käytännössä yhdessä huoneessa, johon valamiehet ovat eristäytyneet tekemään ratkaisuaan. Elokuvan alussa nähdään oikeustalo ulkoapäin, ja katsoja johdatellaan oikeussaliin, jossa istunto on juuri päättymässä. Sen jälkeen ryhmä, ja koko elokuva, eristäytyy ahtaaseen tilaan.

Reginald Rosen käsikirjoituksen kiehtovuus on siinä tavassa, jolla se luontevasti kertoo oikeudenkäyntiprosessin keskeiset sisällöt valamiesten keskustelun kautta. Nuori mies on puukottanut isänsä, ja alussa valamiehet ovat yhtä lukuun ottamatta vakuuttuneita syyllisyydestä. Davis (Henry Fonda), jonka nimi taitaa valjeta vasta viimeisessä kohtauksessa, on epävarma, eikä halua puoltaa syyllisyyttä. Tämän jälkeen alkaa väittely todisteista. Samalla osallistujat paljastavat yhä enemmän myös sisintään, yhteiskunnallista asemaansa, ennakkoluulojaan ja traumojaan. Henkilögalleriasta voisi nostaa esiin kaikki näyttelijäsuoritukset, mutta mieleeni jää esimerkiksi valamies (Jack Warden), joka on valmis äänestämään mitä tahansa, jotta pääsisi ajoissa baseball-otteluun. Viimeisenä taipuu Lee J. Cobbin tulkitsema mies, joka tapauksen kautta käsittelee ongelmallista suhdetta poikaansa.

Kasvot kuvaruudussa (1976)

Vuonna 2011 menehtynyt Sidney Lumet oli yhdysvaltalaisen elokuvan tuotteliaimpia ohjaajia. Esikoispitkän Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957) jälkeen hän niitti mainetta muun muassa sellaisilla elokuvilla kuin Pitkän päivän matka yöhön (Long Day's Journey into Night, 1962) ja Panttilainaaja (The Pawnbroker, 1964). Tärkeä tihentymä Lumet'n tuotannossa osuu 70-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan, jolloin valmistuivat Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975), Kasvot kuvaruudussa (The Network, 1976) ja Hevonen (Equus, 1977). 

Kasvot kuvaruudussa on satiiri: Paddy Chayefskyn käsikirjoituksen ytimessä on kuvitteellinen tv-yhtiö UBS, joka pyrkii epätoivoisesti lisäämään katsojalukujaan. Taistelu katsojista leimaa koko teollisuutta. Alussa vanha uutisankkuri Howard Beale (Peter Finch) on jo saamassa potkut uutisosaston päälliköltä Max Schumacherilta (William Holden), mutta lukemat lähtevät nousukiitoon, kun Beale purkautuu suorassa lähetyksessä ja tekee vihapuheestaan hitin. Pian kansa avaa ikkunansa ja huutaa: ”I'm as mad as hell, and I'm not going to take this anymore!” Olisiko tämä profetia interaktiivisesta televisiosta ja yleisön aktivoinnista? Tai se, että Beale saa yleisön kääntymään Saudi-Arabian taloudellista valtaa vastaan ja lähettämään kuusi miljoonaa kirjettä valkoiseen taloon? Tuskin, mutta epäilemättä katsojien reaktiolla kuvataan median kontrolloimatonta valtaa, jonka tavoittelussa keinoilla ei ole väliä. Vasta kun vihapuheen kohde on väärä, haitallinen itse bisnekselle, hälytyskellot soivat. Aikanaan The New Yorker -lehden kriitikko Pauline Kael arvosteli käsikirjoittaja Paddy Chayefskyn tv-vihamielisyyttä ja erityisesti kielteistä kuvaa televisioyleisöstä. Totta on, että tv-yleisö on tässä elokuvassa tahdotonta massaa, joka toistaa kaiken, mitä kuvaruudulta kajastaa.

Kasvot kuvaruudussa valmistui ennen tosi-tv:n aikakautta, aikana, jolloin Suomessakin vielä elettiin pääosin informatiivisen viestintäpolitiikan aikaa. Nyt katsottuna Lumet'n elokuvassa tuntuu tuoreelta se tapa, jolla fiktiivinen UBS emotionalisoi televisiota. Howard Beale ammentaa karismaattisen saarnaajien perinteestä, mutta show'n tapa käsitellä negatiivisia tunteita ei ole kovin kaukana myöhemmästä, esimerkiksi Oprah Winfay tunnustuksellisesta tabloid-tyylistä. Globalisaation aikakaudella Kasvot kuvaruudussa herättää myös outoja tunnistamisen hetkiä. Communications Company of American puheenjohtaja Arthur Jensen (Ned Beatty) ottaa Bealen puhutteluun, kieltää kansallisvaltioiden merkityksen ja vannoo dollarin nimeen. Samalla hän esittää lähes Citizen Kane -tyylisessä kohtauksessa, pitkän pöydän äärellä, vision tulevaisuuden maailmasta, jota hallitsee yksi ekumeeninen holding-yhtiö, jonka osakkaita kaikki maailman asukkaat ovat. Hämmentävää.

Epäilemättä satiiri ei ole helpoin tyylilaji, ja itse jäin miettimään ennen kaikkea loppuratkaisun mielekkyyttä. Olisiko ollut joku muu vaihtoehto kuin Howard Bealen kuolema?