30. heinäkuuta 2007

"Suomalainen kirjallinen elämä"

Tänään Helsingin Sanomien kulttuurisivulla käsiteltiin tietokirjallisuuden suomentamisen vaikeuksia. Erityisesti jäin ihmettelemään Valtion tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtajan Jussi Nuortevan lausuntoa, että "valtio tukee nimenomaan suomalaista kirjallista toiminta", eikä siihen sisälly ulkomaisen kirjallisuuden suomentamisen tukemista. Mielestäni näkemyksen voi rinnastaa Suomen Kulttuurirahaston aiemmin tänä vuonna tekemään päätökseen tukea kirjastoja, mikäli ne käyttävät varoja alkuperäisen suomalaisen kirjallisuuden hankintaan. Tähänkään päätökseen ei kuulunut käännetyn suomenkielisen kirjallisuuden tukea. Toisaalta samaan aikaan on todettu se, miten heikko käännetyn kaunokirjallisuuden menekki Suomessa on. Ne kustantajat, jotka erikoistuvat suomennoksiin, myyvät vuosi vuodelta huonommin. Itse asiassa Nuortevan ja Kulttuurirahaston linjaukset ovat kulttuuripoliittisia valintoja, jotka entisestään vaikeuttavat niin kaunokirjallisuuden kuin tietokirjallisuudenkin suomentamista.

Suomalaisen kirjallisen kulttuurin kannalta tuntuisi perustellulta tukea kirjallisuutta kaikissa muodoissaan. Jos Jussi Nuortevan linjausta seuraisi, Mikael Agricolan suomennos Raamatusta ei olisi "suomalaista kirjallista toimintaa". Suomennostyö on kielellisen mielikuvituksen rikastamista, johon pitäisi kannustaa. Se on luovaa, haasteellista ja synnyttää omaperäisiä, alkuperäisiä luomuksia, ei vain kansainvälisten trendien kopioita. Mitä suomalainen kirjallinen kulttuuri olisi ilman rikasta suomennoskirjallisuutta?

29. heinäkuuta 2007

Preerian laki (1961)

Sam Peckinpahin esikoiselokuva Preerian laki (The Deadly Companions, 1961) jäi mieleeni, kun näin sen ensimmäisen kerran parikymmentä vuotta sitten. Sotaveteraanien ja lainsuojattomien suunnitelmat muuttuvat, kun tulitaistelussa pieni poika saa surmansa harhalaukauksesta. Klassiseen westerniin verrattuna käänne oli yllättävä. Odottamattoman surmatyön jälkeen päähenkilö Yellowleg (Brian Keith) yrittää hyvittää tekonsa auttamalla äidin (Maureen O'Hara) ruumissaatossa Siringoon. Rikoskumppanit Billy (Steve Cochran) ja Turk (Chill Wills) seuraavat mukana, eri syistä. Vuonna 1961 Peckinpah oli jo kokenut western-ohjaaja, joka oli ollut mukana monessa tv-sarjassa. Näyttelijä Brian Keith oli hänen yhteistyökumppaninsa The Western -sarjasta. Preerian laki on kohtuullinen elokuva, mutta samalla siinä on outoa epämääräisyyttä. Ehkä elokuva jo henkii muuttuvaa estetiikkaa: eurooppalainen modernismi teki tuloaan, mutta Hollywoodissa oli yhä tiukan tarinankerronnan normit. Näyttelijöilläkin oli kokemusta uudesta maailmasta: Cochran oli neljä vuotta aiemmin tähdittänyt Michelangelo Antionionin elokuvaa Kaipuun punainen hetki (Il grido). Myös musiikin käyttö tuntuu epädramaattiselta: Peckinpah luultavasti tavoitteli balladinomaista otetta, mutta tunnelma ei aivan välity.

28. heinäkuuta 2007

The New World (2005)

Terrence Malickin ura on ihmeellinen: hän ohjasi 1970-luvulla mieleenpainuvat elokuvat Julma maa (Badlands, 1973) ja Onnellisten aika (Days of Heaven, 1978). Sitten seurasi kahden vuosikymmenen hiljaisuus. Vuonna 1998 Malick palasi kameran taakse elokuvassa Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line). Malickin neljäs pitkä elokuva The New World, suomeksi The New World, valmistui ensi-iltaan vuonna 2005. Pocahontasin tarinaan perustuva draama kertoo kahden maailman kohtaamisesta: vuonna 1607 englantilaisten purjealukset saapuvat Virginian rannikolle ja päähenkilö John Smith (Colin Farrell) tutustuu paikallisen päällikön tyttäreen Pocahontasiin (Q'Orianka Kilcher). Vaikka elokuvan säveltäjä James Horner on viime aikojen suosikkeja - Apocalypton, Troijan, Titanicin ja Braveheartin säveltäjä - kaikki tuntuu pelkältä lainalta. Brittialusten lähestyessä Virginiaa taustalla soivat Richard Wagnerin Reininkullan sävelet. Kun lemmensuhde Smithin ja Pocahontasin välillä puhkeaa, musiikki vaihtuu Mozartin pianokonsertoksi!

On helppo ymmärtää, miksi monet pitävät elokuvaa hidastempoisena ja anakronistisenakin. Mutta Malickin idea on varmaan toinen. Hän rakentaa elokuvastaan laajempaa vertauskuvallista kertomusta, jossa sivilisaatio- ja utopiatarina yhdistyy rakkauskertomukseen. Ehkä teosta ei pitäisi katsoa historiallisena elokuvana lainkaan. Vaikuttavinta Uudessa maailmassa on alun luontoidylli: se on aivan kuin elokuvallistettua Chateaubriandia. Eikö Chateaubriand kuvaa Atalan alussa juuri tällaista maailmaa ja eikö Pocahontas ole ilmiselvä Atala? Vasta elokuvan jälkeen kurkistin netistä Terrence Malickin elämänvaiheita ja, kuinka ollakaan, hän vietti hiljaiselonsa Ranskassa opettajana. Malickin täytyy tuntea Chateaubriand.

27. heinäkuuta 2007

El espinazo del diablo (2001)

Kieltäydyn käyttämästä elokuvan virallista suomenkielistä nimeä Devil's Backbone, jota dvd:n maahantuoja käyttää... Menevätkö elokuvat paremmin kaupaksi, jos niillä on englanninkielinen nimi? Ostaisivatko levylaarien haravoijat huonommin, jos aavistaisivat, että teos on espanjankielinen? - Vaikea uskoa, varsinkin kun elokuva on Pedro Almodovarin tuottama.

El espinazo del diablon olisi voinut hyvin kääntää Paholaisen selkärangaksi. Katsoin Guillermo del Toron teosta pelonsekaisin tuntein, sillä Panin labyrintti oli ahdistavimpia pitkään aikaan näkemiäni elokuvia. Panin labyrintin tapaan elokuva sijoittuu 1930-luvun Espanjaan, sisällissodan viime vaiheeseen. Yksinäisen orpokodin johtaja auttaa paitsi orvoksi jääneitä lapsia myös tasavaltalaisia. Katsoin elokuvaa alussa puolihuolimattomasti, kannettavaa tietokonetta näpytellen, enkä ole aivan varma, miten teemoja käsiteltiin. Mitä "paholaisen selkäranka" tässä tarkoittaa? Viitattiinko siihen dialogissa? Ehkä nimi on del Torolle myös keino viitata meksikolaiseen taustaansa: El espinazo del diablo on Länsi-Meksikon vuoriston kuuluisimpia nähtävyyksiä, kallioinen, rikkinäinen, Jumalan hylkäämä seutu. Tavallaan näin on myös elokuvan orpokodissa, joka tuntuu elävän pahuuden pesässä vaikka sodan rintamalinjat ovat kaukana.


(Älä lue pidemmälle, jos et halua olennaista tietoa juonesta!)


Panin labyrintin tapaan pessimismi tulee historiallisesta retrospektiosta: tiedämme, että Francon diktatuuri valtasi maan. Paholaisen selkärangassa orpokodin johtaja paljastuu lopussa haamuksi. Kuten kertoja toteaa, hän on "kuin epätarkka valokuva". Espanjasta tuli haamujen valtakunta.

26. heinäkuuta 2007

Huijarit (1955)

Federico Fellinin Huijarit (Il bidone, 1955) valmistui heti La Stradan jälkeen: siihen on tarttunut toisaalta samaa realismia, arjen karuutta, mutta toisaalta melodramaattisuutta, joka kohoaa oopperallisiin mittasuhteisiin, varsinkin elokuvan lopussa. Kun elokuvan päähenkilö Augusto (Broderick Crawford) heittää henkensä tienposkeen hylättynä, jakso muistuttaa veristisen oopperan kuolinkohtausta. Huijareiden maailmassa kaikki on huijausta, paitsi kuolema ja se rakkaudettomuus, johon Augusto on ajautunut. Hän kaipaa tytärtään, mutta on jo niin syvällä rikollisissa toimissaan, ettei kykene auttamaan. Ratkaiseva käänne tapahtuu aivan lopussa, kun jälleen papiksi pukeutuneet roistot petkuttavat maaseudun köyhiä. Augusto jää keskustelemaan ramman tytön kanssa ja näyttää tuntevan myötätuntoa. Tämä on kuitenkin vain (Fellinin katsojaa kohtaan osoittamaa) huijausta: Augusto ymmärtää, miten onnellinen rahaton rampakin voi olla, jos vain on rakastettu. Augusto kätkee rahat ja huijaa rikostovereitaan, mutta ei auttaakseen rampaa tyttöä vaan - todennäköisesti - antaakseen tyttärelleen mahdollisuuden opiskeluun. Mutta huijaus on tuomittu epäonnistumaan. Viimeisissä kuvissa maantien köyhä perhe kääntyy tiellä, kuulematta Auguston hätähuutoa.

25. heinäkuuta 2007

Erasmus ja Pirkka-tonnikala

Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti Kultaisessa kirjassaan (De civitate morum puerilium, 1530), että katsominen toinen silmä avoinna, toinen ummessa tekee ihmisestä yksisilmäisen ja saa hänet muistuttamaan tonnikalaa. Erasmuksen aikana Alankomaissa epäilemättä tunnettiin erinomainen, lihaisa saaliskala, jonka tuijottava katse jäi mieleen satamakaupunkien laitureilta. Kuolleen kalan liikkumaton silmä oli jähmettynyt taivasta kohti. Nyt hollantilaista - vaikkakin Tyyneltä mereltä pyydystettyä - tonnikalaa voi ostaa lähikaupan pakastealtaasta, eikä tuijottava katse jää häiritsemään makunautintoa. Pirkka-tonnikala on keltaevätonnikalaa (Thunnus albacares), joka voi kasvaa yli kaksimetriseksi vonkaleeksi. Nyt kun ulkomaanmatka ei tänä kesänä toteudu, ainoa vaihtoehto on tehdä makumatkoja. Tonnikala saa tarjota antimiaan. Kokeilin kolmena peräkkäisenä päivänä eri tapoja valmistaa tonnikalapihvejä. Kaksi reseptiä lähtee siitä, että kala maustetaan ensin suolalla ja pippurilla. Basilika-korianterikalassa tehdään lisäksi mausteseos, johon laitetaan runsaasti korianteria (esim. puolitoista ruokalusikallista kahta pihviä kohti) ja kämmenellinen basilikan lehtiä silputtuna. Sekaan sujautetaan pari kynttä valkosipulia, sitruunamehua ja sopivasti chilijauhetta. Ennen paistamista seosta sivellään pihvin molemmin puolin - ja sitten pannuun. Toinen vaihtoehto lähtee siitä, että suolatut ja pippuroidut pihvit paistetaan ensin, minkä jälkeen kastike tehdään samalla pannulla. Kastikkeeseen laitetaan pari kynttä valkosipulia, kaltattuja tomaatteja kuutioituna, kupillinen valkoviiniä ja provencelaisia yrttejä. Ennen tarjoilua kastike kaadetaan pihvien päälle.

Kolmannessa reseptissä tonnikalapihvejä marinoidaan ensin soijassa ja balsamiviinietikassa (puoli ruokalusikallista soijaa ja yksi etikkaa pihviä kohti). Puolen tunnin marinoinnin jälkeen paistetaan. Kastike on kylmä, ja sen voi tehdä etukäteen. Oliiviöljyyn sekoitetaan runsaasti basilikan lehtiä, sitruunan kuorta raastettuna, mustapippuria ja suolaa. Tehosekottimella tai sauvasekottimella kastikkeesta saa tasaista. Ennen tarjoilua kastiketta laitetaan sopivasti pihvien päälle.

Huh, basilika-korianteritonnikala oli ehdoton suosikkini. Sitä taitaa syntyä jatkossa lisää...

24. heinäkuuta 2007

Harry Potter ja ilonpilaajat

Kesän kiistämätön mediatapahtuma on ollut seitsemännen Harry Potter -kirjan ilmestyminen 21. heinäkuuta. Harvoin on kirjallisuudessa nähty mitään vastaavaa. Englantilaisen Bloomsbury-kustantamon teos Harry Potter and the Deathly Hallows nousi parrasvaloihin Suomessakin. Kirjakaupat ovat tuskin koskaan mainostaneet yhtä näyttävästi vieraskielistä kirjaa.

Jo kauan on tiedetty, että teos jää viimeiseksi Potter-seikkailuksi – ellei kirjailija pyörrä päätöstään tulevina vuosina. Fanit ja toimittajat ovat arvuutelleet, kuka lopulta heittää henkensä kirjan viimeisillä sivuilla. Sekin on tiedetty, että kirjailija J. K. Rowlingilla on ollut viimeisen luvun luonnos tallelokerossaan jo vuosien ajan.

*

Kun sarjan ensimmäinen osa Harry Potter ja viisasten kivi ilmestyi kymmenen vuotta sitten, sanomalehdissä esiintyi moralisoivia kommentteja okkultistisen viihteen noususta. Eräs toimittaja soitti minullekin ja kysyi näkemystä lastenkulttuurin muutoksesta. Maailma oli menossa mullin mallin, kun nuoret ihailivat noitia, salaseuroja ja loitsuja. Yritin kuulostaa tyyneltä: ainahan lasten, ja aikuistenkin, viihteessä on rakennettu mytologioita, tarumaailmoja, joihin voi heittäytyä.

Harry Potterin viehättävyys perustuu tutun ja vieraan, tavallisen ja epätavallisen kohtaamiseen. Päähenkilö voisi olla kuka tahansa, yksi meistä. Viattomuuden merkkinä hänellä on silmälasit niin kuin Harold Lloydilla.

Kirjallisuudessa ja elokuvassa on ennenkin nähty rillipäisiä Harryja. Mieleen tulee Len Deightonin rikosromaanien päähenkilö, joka elokuvasovituksissa nimettiin Harry Palmeriksi. Ian Flemingin Bond-romaaneista poiketen Deightonin sankari oli tuiki tavallinen: hän vietti arkista elämää, käytti silmälaseja ja shoppaili supermarketissa. Jos jätetään Likainen Harry laskuista, Harry on yleensä nobody, kuten Alfred Hitchcockin elokuvassa Mutta… kuka murhasi Harryn?

*

Jos Harry Potter liikkuu tavallisen ja epätavallisen välimaastossa, samaa voi sanoa koko Potter-ilmiöstä. Äärimmäisyydet kohtaavat. Kaikkien aikojen kirjallinen menestys syntyi arkielämän puristuksessa. Kustantajan kotisivujen mukaan yksinhuoltajaäiti istui edinburghilaisissa kahviloissa kirjoittamassa aina, kun tytär nukkui päiväunia vaunuissaan. Lyhyet luomisen puuskat synnyttivät menestysteoksen.

Potter-ilmiössä arkinen aherrus ja maailmanlaajuinen menestys kohtaavat. Toinen äärimmäisyys liittyy itse tarinaan. Rowling on alusta lähtien ollut selvillä siitä, miten Harrylle kävisi. Salaisuutta on kehystänyt ennennäkemätön mediakohu: kaikissa maanosissa on supistu siitä, että Potterin kohtalo on suuri salaisuus.

Kyynikko voisi todeta, ettei menestyskirjallisuuden kirjoittaminen ole paras tapa säilyttää salaisuuksia – ellei salaisuus ole vain peitetarina bisnekselle. Juhannuksen tienoilla uutisoitiin, että Rowling oli jo kertonut loppuratkaisun miehelleen. Maailmassa oli kaksi ihmistä, jotka tiesivät! Kirjailija vetosi kotisivuillaan 18. heinäkuuta kaikkiin todellisiin Potter-faneihin, että nämä muistaisivat pitää salaisuuden, kun saavat kirjan käsiinsä.

Salamyhkäisyydestä huolimatta viimeisen Potterin tuotanto on ollut teollista toimintaa. Julkistamista on valmisteltu etukäteen huolellisesti: miljoonia kirjoja on kuljetettu rekka-autoilla logistiikkakeskuksiin ja edelleen kirjakauppoihin odottamaan h-hetkeä. Vartioliikkeet on pestattu huolehtimaan kuljetusten sujuvuudesta ja siitä, ettei ”salaisuus” vuoda liian aikaisin laittomille markkinoille. Toisin kävi. Ilonpilaajat olivat nokkelampia. Yhdysvalloissa vikkeläkätinen valokuvaaja ehti laittaa paksun opuksen verkkoon.

Suomikin kuului ilonpilaajiin. Nurmeksessa sijaitseva S-Market ehti myydä viisi kappaletta kirjaa jo 19. heinäkuuta, vaikka kaikkialla maailmassa, niin New Yorkissa kuin Berliinissäkin, miljoonat fanit ryhmittyivät kirjakauppojen eteen odottamaan lämpimäisiä. Salaisuus oli murrettu. Jos Harry Potter eläisi, hän olisi varmasti arvostanut kekseliäisyyttä – kaikissa muodoissaan.

(ilmestynyt Turun Sanomissa 24.7.2007)

23. heinäkuuta 2007

Maailmanloppu (1916)

Tanskalainen näytelmäelokuva eli tähtihetkiään ensimmäisen maailmansodan aikaan. Nordisk Film Kompagni oli maailman suurimpia tuottajia, ja vuonna 1916 valmistunut Maailmanloppu (Verdens undergang, 1916) on erinomainen osoitus korkeista tuotantoarvoista. Tähän maailmanlopun kuvaukseen on rakennettu suurellinen lopetus meteorisateineen, tulipaloineen ja hyökyaaltoineen. August Blomin ohjaama varhainen katastrofielokuva perustui Otto Rungin käsikirjoitukseen, joka oli saanut inspiraatiota Halleyn komeetan vuonna 1910 herättämistä kauhun tunteista. Maailmanloppu yhdistää taloudellisen keinottelun kritiikkiä, uskonnollista vakaumusta ja kuoleman pelkoa vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. On selvää, että tuhon kuvaus on ensimmäisen maailmansodan herättämän ahdistuksen käsittelyä. Tarinan keskiössä on pohatta Frank Stoll (Olaf Fønss), kaivoksenomistaja, joka harrastaa myös osakekauppaa. Elokuvan alussa Stoll houkuttelee tehtaan johtajan tyttären Edithin (Johanne Fritz-Petersen) mukaansa kaupungin iloihin. Kuultuaan lähestyvästä komeetasta Stoll päättää käyttää hyväkseen pelkoa ja ostaa halvalla paniikissa myytyjä osakkeita. Stollin irvokkuus korostuu, kun hän kaivosyhteisöön palattuaan järjestää pirskeet juuri h-hetkellä eikä piittaa tulossa olevasta kärsimyksestä. Katastrofin kynnyksellä kaivoksen työläiset nousevat kapinaan - aivan kuin lokakuun vallankumousta ennakoiden. Verinen yhteenotto on vain kalpea aavistus siitä, mitä on tulossa. Niin kuin katastrofielokuvissa myöhemminkin, paha saa palkkansa. Stoll tukehtuu rakastettunsa rinnalle kaivoksensa uumeniin. Mutta saman kohtalon kokee myös kapinan johtaja, joka tukehtuu myrkyllisiin kaasuihin. Vain hyveelliset pelastuvat: Edithin sisar, uskonnollinen Dina (Ebba Thomsen) selviytyy kuin ihmeen kaupalla hyökyaallon ja tulvan peittämästä kylästä. Ja jotta tulevaisuuden Aatami ja Eeva voisivat jatkaa ihmissukua, onnettomuudelta säästyy myös Dinan sulhanen Flint (Thorleif Lund). Silti Dina on lopussa keskiössä: maailmanloppu on sukupuolittunut. Alussa toiminta keskittyy Frank Stollin ympärille, mutta komeetan törmäyksen hetkellä päärooliin nousee Dina.

Kun katsoin käsikirjoittaja Otto Rungin tuotantoa, silmiin pisti tieto, että hän julkaisi vuonna 1916 teoksen Paradisfuglen. Suomalainen ohjaaja-näyttelijä Konrad Tallroth ohjasi juuri samaan aikaan Ruotsissa elokuvan Paradisfågeln, jonka käsikirjoittajaksi mainitaan tanskalainen Marius Wulff. Olisiko kahden tanskalaisen kirjoittajan teksteillä jokin yhteys?

17. heinäkuuta 2007

Seitsemäs uhri (1943)

Katsoimme eilen illalla Mark Robsonin ohjaaman ja Val Lewtonin tuottaman kauhuklassikon Seitsemäs uhri (Seventh Victim, 1943). Täytyy sanoa, etten pitkään aikaan ole nähnyt niin ytimekästä ja lakonista kerrontaa. Kun elokuvan puolessa välissä kurkistimme kelloon, oli kulunut vasta 33 minuuttia ja elokuva oli jo haarautunut ties kuinka moneen suuntaan ja esitellyt tukun henkilöhahmoja. Jo aloituskohtaus on loistava: Mary Gibson (Kim Hunter) saa kutsun sisäoppilaitoksen johtajattaren luokse, vain kuullakseen, että hänen sisarensa Jacqueline (Jean Brooks) on kateissa. Muutaman minuutin jaksossa virittyy tunnelma, joka voisi aivan hyvin johtaa sisäoppilaitosdraamaan. Mutta toisin käy: Mary lähtee Manhattanille sisartaan etsimään eikä koulun ahdistavaan maailmaan enää palata. Lopulta Manhattan on kuitenkin yhtä ahdas ja neuroottinen kuin se maailma, jonka Mary jättää taakseen.

Elokuvan puolivälissä ovat parhaat, tiheätunnelmaiset kohtaukset. Mary saa apua yksityisetsivältä, ja yhdessä he lähtevät etsimään Jacquelinea. Öinen tiedusteluretki Jacquelinen vanhan yrityksen tiloihin johtaa puukotukseen - ja murhaajaksi paljastuu kadonnut sisar. Seitsemännestä uhrista voisi nostaa esiin tukun yhtä nasevia kohtauksia, kuten Psykoa ennakoivan suihkukohtauksen: Jacquelinen bisneksen kaapannut rouva Redi (Mary Newton) saapuu varoittamaan Marya ja näkyy vain varjona suihkuverhoa vasten.

Loppua kohti elokuva ei enää toimi aivan yhtä hyvin: Robson ja Lewton punovat mukaan rakkausteeman, kun Mary ihastuu sisarensa mieheen... Tämän palan olisi voinut jättää poiskin, koska se vain korostaa saatananpalvojiin sekaantuneen Jacquelinen ajautumista väistämättömään tuhoon. Lopussa mikään ei ole onnen esteenä, kun "paha" ja "hullu" sisko päättää päivänsä oman käden kautta. Loppu on kuitenkin avoin ja jättää pohdittavaksi monia vaihtoehtoja: Seitsemäs uhri ei väitä, että elämä voisi kaikkien kummallisuuksien jälkeen jatkua normaalisti.

Seitsemännen uhrin kiinnostavimpia hahmoja on psykiatri Judd, joka yrittää hoitaa mieleltään järkkynyttä Jacquelinea. Juddin roolissa nähdään Tom Conway, George Sandersin vanhempi veli, joka esiintyi muissakin 1940-luvun Lewton-klassikoissa.

16. heinäkuuta 2007

Cervantes

Julkaisemme syksyllä Miguel de Cervantes Saavedran (1547-1616) novellikokoelman Opettavaisia kertomuksia (Novelas ejemplares). Taidamme osua juuri Cervantesin syntymäpäiväksi, joka on 29. syyskuuta. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 460 vuotta kirjailijan syntymästä. Luen parhaillaan tarinaa "Jalomielinen rakastaja", joka tosin saattaa vielä muuttua "Anteliaaksi rakastajaksi". Opettavaisia kertomuksia on mahtava kokoelma, melkein 700-sivuinen paketti, jossa Cervantes yhdistelee taidokkaasti eri tyylejä. Kirja valmistui Don Quijoten osien (1605, 1615) välissä vuonna 1613. Lohdullista: Cervantesin vahvin luomiskausi tuli vasta viisikymppisenä.

Muutama vuosi sitten hankin espanjalaisesta verkkokaupasta Alfonso Ungrian ohjaaman minisarjan Cervantes, joka valmistui vuonna 1980 ja nähtiin tuoreeltaan Suomessakin. Yhdeksänosainen, 540-minuuttinen sarja on odottanut hyllyssä, mutta nyt tuli aika tarttua siihen. Katsoimme peräkkäisinä iltoina ensimmäiset neljä jaksoa. Tyyli on verkkainen, ja muistan, että 80-luvulla suhtauduin siihen kriittisesti: silloin se tuntui jatkeelta RAI:n Leonardo da Vinci ja Giuseppe Verdi -sarjoille, eikä aivan pärjännyt vertailussa. Nyt katsottuna Cervantes on rauhallisuudessaan kiehtova ja 1600-luvun maailma on uskottavasti rakennettu. Sarjan alussa näemme vanhan kirjailijan, joka elää köyhyydessä, melkein unohdettuna. Hänen seuraansa lyöttäytyy nuorukainen, joka alkaa haastatella kirjailijan aikalaisia. Vähitellen piirtyy kuva Cervantesin nuoruudesta, maanpaosta Napoliin ja panttivankeudesta Algeriassa. Cervantes osallistui Lepanton meritaisteluun 1571. Paluumatkalla Espanjaan hän joutui maurilaisten kaappareiden käsiin ja päätyi Pohjois-Afrikkaan, jossa hän sai odottaa viisi vuotta. Kun samanaikaisesti olen lukemassa "Jalomielistä rakastajaa", ei ole vaikea nähdä yhteyttä kirjailijan omiin kokemuksiin. Tarina alkaa siitä, miten päähenkilö Ricardo joutuu kaappareiden uhriksi. Novellissa päärooliin nousee onneton rakkaussuhde, mutta kristittyjen ja muslimien vastakkainasettelu on juuri niin voimakasta kuin se 1600-luvun tilanteessa olikin. Tv-sarjassa Cervantesista on tehty individualisti, joka kohoaa aikalaisten ennakkoluulojen yläpuolelle. Ehkä tällaisen pönäkyyden voi antaa anteeksi espanjalaiselle tv-sarjalle, kun kohde on elämää suurempi. Cervantes itse - ja hänen novellinsa - olivat kuitenkin paljon verevämpiä, inhimillisempiä, ristiriitaisempia.

12. heinäkuuta 2007

Kuriositeetteja ja hiidenkirnuja

Ainoa täysi päivämme Hangossa alkaa sateisissa merkeissä. Täytyy ensimmäiseksi käydä ostamassa sateenvarjoja... Päivä sopii museokierrokselle. Tyydymme vain Hangon museoon, jossa on esillä "erikoisuuksia", käytännössä kuriositeettikokoelma. Vitriineissä on vanhoja vappukukkia, helmikuun manifestin adressi, 1800-luvulla täytetty hai, amerikkalainen polkupyörä, perhosen siivistä tehty taulu, ensimmäisen maailmansodan aikaisia postikortteja... Hauska valikoima - ja sopii lapsiperheelle, joka ei pysty keskittymään kokonaisuuksiin... Museon ja ruokailun jälkeen lähdemme katsomaan hiidenkirnua. Se on pelottavassa paikassa, mutta tulee bongattua. Harhailemme metsässä lastenrattaiden kanssa - mikä ei ole helppoa - mutta kaunista on. Sadekin on tauonnut. Niemen kärjessä on sota-ajan linnoituksia, joiden uumenista on ollut helppo tarkkailla Suomenlahden laivaliikennettä. Lopulta päädymme uimarannalle. Se tuo mieleen Biarritzin, vaikka synkät pilvet roikkuvatkin taivaalla. Nykyään suuri osa suomalaisista uimarannoista on heitteille jätettyjä: hiekkarannat nurmettuvat ja uimakopit ränsistyvät. Hangossa on toisin: ranta on tehty matkailijoille. Kaikki on valmiina hellesäitä varten.

Iltamme päättyy kasinon ravintolaan. Ruoka on erinomaista, mutta lasten listaa ei ole, joten tilaamme Onnille ja Eemilille yhteisen tattirisoton. Se ei yllä edes ensimmäiseen lusikalliseen. Niinpä kanniskelemme Eemiliä Helin kanssa vuorotellen, varsinkin sen jälkeen kun Eemil on kumonnut öljyastian pöydälle. Mutta ruoka maistuu muille, ja kohta kävelemme huviloiden halki yöpuulle.

11. heinäkuuta 2007

Hangon keksi ja aurinkoranta


"Myöskin Te tarvitsette keksiä; antakaa niiden tulla jokapäiväiseksi ravinnoksi kodissanne. Mutta älkää pyytäkö keksiä yleensä, pyytäkää Hangon Keksiä." - Hangon Keksin mainos 1926


Lähdimme kahdeksi päiväksi lomamatkalle Hankoon. Aurinko ei hymyillyt niin kuin kuuluisassa keksissä: ilma oli sateinen, vaikka paikkakunta tunnetaan Suomen aurinkoisimpana. Asetuimme Villa Thalattaan, joka on aivan meren tuntumassa, lähellä keskustan uimarantaa. Rannan edessä kohoaa Hangon vapaudenpatsas, joka pystytettiin vuonna 1921 saksalaisten kolme vuotta aiemmin tekemän maihinnousun kunniaksi. Patsaan vaiheet kertovat historian ja muistin poliittisuudesta. Kun Neuvostoliiton joukot talvisodan jälkeen jäivät Hankoon, patsas purettiin. Suomalaiset rakensivat sen taas uudelleen vuonna 1943. Sodan jälkeen tilanne muuttui jälleen ja muistomerkki piti poistaa vuonna 1947. Nykyiseen asuunsa se kohosi vuonna 1960, tosin patsaan alkuperäinen kohokuva saksalaisesta sotilaasta oli kadonnut. Vapaudenpatsas herättää vieläkin intohimoja, sillä tänä keväänä Frihetskrigets Södra Finlands Svenska Traditionsförening vaati alkuperäisen kohokuvan palauttamista.

Hanko kärsi sodassa pahoin, ja siksi keskustassa on paljon 1950- ja 1960-luvuilla nousseita rakennuksia. Komea kirkko, joka rakennettiin 1890-luvulla uusgoottilaiseen tyyliin, tuhoutui ulkopuolelta niin pahoin, ettei sitä - ainakaan virallisten selitysten mukaan - pystytty enää rekonstruioimaan. Kirkko sai 1950-luvulla funkis-tyylisen ulkoasun. Vaikea uskoa, ettei kirkkoa olisi pystytty palauttamaan alkuperäiseksi, sillä siitä on jäljellä paljon valokuvia. Modernisaation vimma tuntui Hangossakin.

Keskustan perusteella Hanko ei vielä tuntunut vanhalta matkailukaupungilta, mutta kasino muutti mielikuvan. Olin varmaan nähnyt sen lapsena aiemmin, mutta viimeksi vain elävissä kuvissa. Hangon kasino on taltioitunut Finnland-matkailuelokuvaan, joka valmistui vuonna 1911 Berliinin matkailumessuja varten. Elokuva on ainutlaatuinen näköala suomalaiseen rantaelämään vuosisadan vaihteessa.

Onni ja Eemil pesiytyvät leikkipuistoon, joka on aivan Thalattan vieressä. Se on paljon kiinnostavampi kuin vanha huvila tai vapaudenpatsas. Jos sää olisi hiukan armeliaampi, voisimme kokeilla rantaelämää, mutta heinäkuu ei ole nyt parhaimmillaan. Illalla ennen nukkumaanmenoa käyn vielä Aidan ja Rafaelin kanssa kävelemässä rantakallioilla. Öinen, valaistu kasino tekee vaikutuksen!

10. heinäkuuta 2007

Varastettu paratiisi (1936)

Frank Borzagen ohjaama ja Ernst Lubitschin tuottama Varastettu paratiisi (Desire, 1936) on kiinnostava genresekoitus: siinä on screwball-komedian, romanttisen jännityselokuva ja melodraaman piirteitä. Päärooleissa loistavat Marlene Dietrich ja Gary Cooper. Borzage oli aiemmin tehnyt yhteistyötä Cooperin kanssa elokuvassa Jäähyväiset aseille (A Farewell to Arms, 1932), joka Varastetun paratiisin tapaan sijoittuu Espanjaan. Kepeä tarina kertoo Madeleine de Beauprén (Dietrich) suhteesta detroililaiseen autoinsinööriin Tom Bradleyhin (Cooper), joka lähtee Pariisista Espanjaan lomailemaan. Madeleine on samaan aikaan ryöstänyt Pariista yli kahden miljoonan frangin arvoisen helminauhan. Pariskunta päätyy San Sebastianiin ja rakastuu. Komediallisesti parasta antia on elokuvan alku, jossa Madeleine tekeytyy tunnetun psykiatrin vaimoksi ja sieppaa ovelasti kaulakorun. Epäilemättä Lubitschilla on näppinsä pelissä hauskassa psykiatrikohtauksessa. Ainakin jakso tuo mieleen Lubitschin komedian Tuo epävarmuuden tunne (That Uncertain Feeling, 1941).

Screwball-komediamaisesti sukupuolten välinen taistelu kiteytyy Madeleinen ja Tomin suhteessa, ja Tom huokaa, ettei hän aio käynnistää Euroopassa uutta sotaa. Tämä varmaankin viittaa siihen jännittyneeseen tilanteeseen, jonka keskellä elettiin. Itse asiassa elokuva valmistui vain hieman ennen Espanjan sisällissodan puhkeamista. Samaan aikaan kun miljoonat katsojat saattoivat valkokankaalta ihastella Hollywoodin lume-Espanjaa matkailukohteena, maa ajautui sodan kouriin. - Politiikasta puheen ollen: elokuva perustuu Hans Székelyn näytelmään. Saksalaisen näyttelijän poika Székely oli syntynyt Budapestissä vuonna 1901. Hän teki kansainvälisen kirjallisen uran, muutti Ufan kautta Hollywoodiin, mutta joutui vaikeuksiin kommunistivainojen aikana. Meksikon kautta Székely päätyi Itä-Saksaan, jossa hän työskenteli Defan studioilla ja kuoli Itä-Berliinissä vuonna 1958.

Entä elokuvan alkuperäisnimi? Desire viittaa epäilemättä himoon monessakin merkityksessä. Jalokivien himo muuttuu seksuaaliseksi ja lopussa avioliiton siteet sovittavat Madeleinen paheellisen kleptomanian. Edessä on tulevaisuus detroitilaisen autotehtaan kupeessa...

8. heinäkuuta 2007

Morsian saapuu kaupunkiin

Raine Mäkinen kirjoitti joitakin vuosia sitten romaanin Anton Tšehovin viimeisistä päivistä Badenweilerin kylpylässä. Romaanissa Tšehov tapaa amerikkalaisen kirjailijan Stephen Cranen, joka on saapunut hoitamaan tuberkuloosiaan. Novellistien kohtaaminen on ajatuksena hauska, vaikka tietysti tosiasioiden vastainen, koska Crane ehti käydä paikalla jo ennen Tšehovia.

Stephen Crane on mestarillinen novellisti, mutta Tšehoviin verrattuna hän on tuiki tuntematon, ainakin Atlantin tällä puolen, eikä hänen tekstejään ole juurikaan aiemmin suomennettu. Saimme viime viikolla vihdoinkin painosta Anssi Hynysen suomentaman kokoelman Morsian saapuu kaupunkiin, johon on koottu Cranen parhaat kertomukset. Novellit on kirjoitettu 1890-luvulla: niiden Villi Länsi ei ole retrospektiota tai nostalgiaa. Nykylukija näkee kuitenkin Cranen tekstit sen valtavan western-vyöryn läpi, jonka 1900-luku on tuottanut. Novellit ovat kuin alkukuvia tai lähtölaukauksia mytologialle, mutta ne ovat todentuntuisia, vailla frontier-ajatusten utopismia tai amerikkalaisen lännen sivistystarinaa. Niminovelli "Morsian saapuu kaupunkiin" on suoraan vaikuttanut Fred Zinnemannin Sheriffiin. Se on tiheätunnelmainen tarina avioituvasta sheriffistä, joka tuo nuorikkonsa kaupunkiin. Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseudulle sijoittuvat tarinat, kuten "Takaa-ajo", tuovat mieleen Sergio Leonen westernien nasevan kerronnan. Mutta Cranen novellit nousevat näiden mielikuvien yli. Niillä on itsenäistä kirjallista arvoa; monet niistä ovat pelon ja epävarmuuden kuvauksia. "Takaa-ajossa" ei oikeastaan kuvata mitään muuta kuin kasvavaa uhkaa. "Sinisessä hotellissa" pelko saa Ruotsalaisen ajautumaan nurkkaan, tuomitsemaan itsensä. Novellin lopetus on Cranen hienoimpia. Kuka oikeastaan on syyllinen? Tuomion on viime kädessä langettanut yhteisö.

7. heinäkuuta 2007

Putkinotko (1954)

Heinäkuu nostaa esiin Juutas Käkriäisen minussakin. Aamulla oli vaikea nousta. Katsoimme illalla Roland af Hällströmin ohjaaman Putkinotkon (1954), mikä olikin lokoisaa jatkoa eiliselle suomalaisen laiskottelun historialle. Putkinotko-elokuva ei oikeastaan perustu Joel Lehtosen romaaniin vaan Urpo Laurin kesäteatterisovitukseen vuodelta 1953. Kesäteatterimaisia piirteitä Hällstörmin tulkintaan on tarttunutkin: näyttelemistyylissä on ulkoilmaesitykseen sopivaa elämöintiä, varsinkin Juutas Käkriäistä esittävän Matti Lehtelän ärjynnöissä. Mutta vahvasti kuultaa Joel Lehtosen ääni kaiken lävitse. Alkuteksteissä palataan mykkäelokuvan Autorenfilm-perinteeseen ainakin siinä mielessä, että Putkinotko esitetään nimenomaan Lehtosen teoksena. Suuren kirjailijan nimen turvissa elokuvaan on tunkeutunut sellaista dialogia, jota ei muutoin aikakauden kotimaisesta elokuvasta tapaa: seksuaalisuudesta kerrotaan suoraan ja puhetta ryyditetään kirosanoin. Ei ihme, että elokuvasta tuli kielletty alle 15-vuotiailta.

Putkinotko kuvaa tapahtumia yhden päivän aikana. Lopetus on mielenkiintoinen, koska se on avoin niin kuin elämäkin. Tarina ei sulkeudu. Elvi Saarnion esittämä Rosina jää pohtimaan sitä, miten Jumalan tahtoa vastaan on vaikea taistella. Juutas on lähtenyt viinaa keittämään - autuaan tietämättömänä siitä, että Aapeli Muttinen (Pentti Viljanen) on juuri siirtämässä mökin hänen nimiinsä. Elämä on muutoksen kynnyksellä, vaikkeivät Juutas ja Rosina sitä vielä tiedäkään.

6. heinäkuuta 2007

Laiskimuksia heinäpellolla

Suomalainen sananlasku sanoo, ettei terve ruumis työtä kaipaa. Heinäkuun alettua on helppo olla kansanviisauden kanssa yhtä mieltä. Suomi vetää lonkkaa, viettää rokulia ja laskee pilvenhattaroita. Mutta silti tuntuu, että laiskottelu on pannassa. Kuka tunnustaisi harrastavansa vapaa-aikanaan vain velttoilua tai pyrkivänsä elämässään taivaanrannanmaalariksi?

Murrosiässä suosikkilukemistoani oli saksalaisen kirjailijan Joseph von Eichendorffin (1788–1857) romaani Tyhjäntoimittajan elämästä: romanttisen joutenolon kuvaukset upposivat herkkään mieleen paremmin kuin betonilähiörealismi.

Eichendorffin teos syntyi aikana, jolloin teollistuminen muutti rajusti länsimaista elämäntapaa. Tyhjäntoimittaminen syntyi nykyaikaisen, teollisen kulttuurin sivutuotteena. Järkiperäisessä, hyötyä tavoittelevassa yhteiskunnassa joutenolo edusti ”tyhjää”, koska se ei kantanut satoa eikä kasvattanut kansantuotetta.

Laiskottelun vastustajat ammensivat perusteluja Raamatun säkeistä. Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen oli tuomittu ansaitsemaan elantonsa ”otsa hiessä”. Lutherkin korosti, että ihminen on syntynyt työtä tekemään niin kuin lintu lentämään. Työ ei ollut vain toimeentulon hankkimista: se oli moraalisen selkärangan mittari ja olemassaolon muoto.

Luterilaisen työmoraalin vastapainona suomalaisesta kansanviisaudesta löytyy paljon lorvailun ylistyksiä. Laiskotteluun ja löhöilyyn liittyvä sanastokin on hämmentävän rikasta. On jos jonkinmoista laiskimusta, laiskamatoa, laiskajaakkoa, vetelystä, vätystä, nahjusta, kuhnusta, lullukkaa, köntystä, kuhnailijaa ja lorvia. Mielenkiintoista kyllä, monet näistä sanoista taitavat viitata suomalaisen miehen jahkailevaan saamattomuuteen.

Suomen historian kuuluisimpia laiskureita oli sotapäällikkö Jakob De la Gardie (1583–1652). Hän piiritti Novgorodia kuusi pitkää vuotta, jolloin sotilaiden suussa alkoi elää sanonta: ”Lähti suvi, lähti talvi, vaan ei lähtent Laiska Jaakko.” Oliko maineikkaan kenraalin toimissa nahjusmaista jahkailua? Ehkä sanonta oli virnuilevaa huumoria, sillä kuuden vuoden piiritys osoitti myös sisua ja peräänantamattomuutta.

Muistettavimmat laiskottelun ylistyslaulut löytyvät kotimaisesta kirjallisuudesta ja elokuvasta. Joel Lehtonen kuvasi romaanissaan Putkinotko (1919–20) savolaista kansanelämää ja nosti keskushahmokseen Juutas Käkriäisen, suomalaisen lullukan perikuvan. Juutas oli toisinaan uuttera, jos hänelle sattui ”virkku aikansa”, mutta työpuuskan jälkeen hän vajosi uneliaisuuteen ja torkkui milloin missäkin. Juutaksen elämässä ei ollut modernin yhteiskunnan sääntöjä, ei kellon tikitystä eikä aikatauluja, joita pitäisi seurata. Hän oli vastakuva sille Suomelle, jota itsenäistymisen jälkeen rakennettiin teollisuuden ja työeetoksen kautta. Lapatossu ja Uuno Turhapuro ovat ansiokkaasti jatkaneet Juutaksen perintöä.

Juutaksen päivistä laiskottelu on kuitenkin muuttunut. Kulutusyhteiskunta on nujertanut tyhjäntoimittamisen radikaalisuuden. Jo 1920-luvulla Helsingin rautatieasemalle asennettiin rahapeliautomaatteja, jotta matkustajien odottaminen voitiin valjastaa yhteiskunnan palvelukseen. Pelaamista paheksuttiin, mutta samalla siitä tuli sosiaalisesti arvokasta. Vuonna 1938 raha-automaattiyhdistys tuki avokätisesti muun muassa Mannerheimin lastensuojeluliittoa, Vapaussodan Rintamamiestenliittoa ja Suomen Punaista Ristiä… Yhtä tärkeää on tämän päivän sohvaperunana löhöävän kanavapujottelijan arki: hän ahkeroi ahmiessaan mediakulttuurin tuotteita ja kasvattaessaan kulutuskysyntää.

Aito laiskottelu on siis sittenkin mahdotonta. Ei ihme, että juhannuksen karnevalistisen, veret seisauttavan virkistäytymisen jälkeen moni on täyttänyt lomansa remontti- ja nikkarointipuuhin. Raukeiden haukotusten sijaan iloinen vasaran nakutus ja ruohonleikkurin surina täyttävät heinäkuisen illan.

(kolumni Turun Sanomiin 7.7.2007)

2. heinäkuuta 2007

Tukkijoella (1951)

Kun Teuvo Pakkalan laulunäytelmä Tukkijoella sai ensi-iltansa vuonna 1899, Eino Leino kutsui sitä Päivälehdessä "viattomaksi ja herttaiseksi hengenruuaksi". Samaa voi sanoa Roland af Hällströmin vuonna 1951 ohjaamasta elokuvaversiosta. Näytelmä oli ehditty filmata jo kaksi kertaa aikaisemminkin, vuosina 1928 ja 1937, mykkänä ja äänellisenä. Ehkäpä näytelmän keveys ja lennokkuus on syntynyt niistä hetkellisistä mielijohteista, joista kaikki sai alkunsa. Pakkalan alkuperäiseen ideaan sisältyi vain tekstiä, mutta Kaarlo Bergbom vaati siihen musiikkia. Tarinan mukaan "Tuli tuulan, tuli tuli tei" sävellettiin vanhan Arkadian ravintolassa savukelaatikon kanteen parin tuutingin välillä. Myöhemmin talolliseksi paljastuvaa tukkijätkää, Turkkaa, esitti Kaarle Halme, jonka lauluäänessä ei ollut kehumista ja siksipä Turkalle ei varattu ainoatakaan laulua. Toisin on Hällströmin filmatisoinnissa: Turkkaa näyttelevän Tauno Palon on päästävä esittämään soinnukasta lauluääntään useaankin kertaan. Tukkijoella on Palon suvereenia performanssia alusta loppuun. Palon painokkaalla otteella voi lausua outojakin repliikkejä, kuten kohtauksessa, jossa Turkka saapuu Pietolan pirttiin: "Väliäkö sillä, olenko kukkonen vai kananen, Kekkonen vai Kakkonen..."

Juonen kuljetus on rapsodista, oikukastakin, ja tanssi- ja lauluesitysten lomassa konnankoukut paljastuvat ja epäsäätyinen liitto vältetään, kun Turkka paljastuu varakkaaksi talolliseksi.

1. heinäkuuta 2007

Hikikarpaloita Louhisaaressa

Ajelimme eilen Louhisaaren kartanoon, joka on harvoja renessanssityylisiä linnoja Suomessa. Pysähdyimme menomatkalla Askaisten kirkossa, jonka Herman Fleming perustutti 1650-luvulla. Kirkon pohjoisseinältä löytyvät Hermanin lähisukulaisten vaakunat, mielenkiintoisimpana Hand-suku, jonka tunnus muistuttaa lapsuuden musta käsi -liikennemerkkiä... Louhisaari oli vaikuttava sekä ympäröivän englantilaistyylisen puiston että interiöörin puolesta. Tosin sisällä oli lieviä vaikeuksia, varsinkin kolmannen kerroksen barokkiympäristössä, jossa täytyi pitää puolitoistavuotias Eemil aisoissa. Hikikarpalot helmeilivät. Mutta sikäli kuin sylissä kiemurtelevalta lapsukaiselta ehdin katsoa, puukatto näytti kauniilta saksalais- ja hollantilaistyylisine maalauksineen ja stukkojäljitelmineen. Kauniita olivat myös portaikon alkuperäiset lintufreskot, jotka ovat suomalaisittan ainutlaatuisia 1600-luvun luontokuvia.