28. huhtikuuta 2012

Huhu (1961)

William Wylerin ohjaama Huhu (Children's Hour, 1961) perustui Lillian Hellmanin kohuttuun mutta suosittuun näytelmään, joka sai kantaesityksensä Broadwaylla 1934 ja pyöri kaksi vuotta. Keskiössä on tyttöjen sisäoppilaitos, jota Karen Wright (Audrey Hepburn) ja Martha Dobie (Shirley MacLaine) vetävät. Karen on pitkään ollut suhteissa lääkäri Joe Cardiniin (James Garner), mutta suhde ei ole ottanut edistyäkseen. Kun sisäoppilaitoksen ilkeämielinen lapsi laittaa liikkeelle huhun, että Karenin ja Marthan välillä on rakkaussuhde, kaikki romahtaa. Vanhemmat hakevat lapsensa pois, Karen ja Martha eristäytyvät, ja lopulta Joekin lähtee. Naisten välisen rakkauden kuvauksena Huhu on toki vähemmän radikaali kuin Leontine Saganin Murrosiässä (Mädchen in Uniform, 1931), mutta Hollywood-kontekstissä Wylerin ja Hellmanin yhteistyö on poikkeuksellista. Kiinnostavaa on edelleen, että Wyler yritti ohjata Hellmannin näytelmän jo vuonna 1936, mutta käsikirjoitus oli pakko muuttaa heteroseksuaaliseksi kolmiodraamaksi. Lopputulos, Nämä kolme (These Three, 1936), nähtiin YLE 1:llä vuonna 2003. Kiehtovaa on myös se, että Marthan roolissa nähtiin ensimmäisessä versiossa Miriam Hopkins, joka sai vuonna 1961 kantaa uhrin sijasta syyllisen roolin: Hopkins esittää Lily Mortaria, tätiä, joka ei vaivaudu paikalle oikeuden eteen puolustamaan sukulaistaan Marthaa.

Huhu tuo mieleen John Cassavetesin Heräävän elämän (A Child Is Waiting, 1963), joka sijoittuu kehitysvammaisten lasten sisäoppilaitokseen. Samaa raastavuutta on myös Huhussa, vaikka Wylerin ja Hellmanin lapsikuvassa on vielä diabolisempia piirteitä. Aikuiset ovat tyrmistyttävän avuttomia lasten pahantahtoisuuden edessä. Huhussa mieleen jää loistelias kuvaus ja kompositiotaito, samoin Shirley MacLainen hieno roolisuoritus.

22. huhtikuuta 2012

Kagemusha – varjokenraali (1980)

Pitkä aika on vierähtyänyt Akira Kurosawan Kagemushan (1980) näkemisestä. Kun aikanaan näin Kagemushan elokuvateatterissa, se teki tärisyttävän vaikutuksen, eikä kokemus ole haihtunut vieläkään. Japanissa Kurosawa ei ollut erityisen suosittu ohjaaja 1970- ja 1980-luvuilla, ja hänellä oli jatkuvia tuotannollisia vaikeuksia. Kagemushaan hän saikin taustatukea yhdysvaltalaisilta faneiltaan, Francis Ford Coppolalta ja George Lucasilta. Ehkä ei ole sattumaa, että Tähtien sodan asut tuovat mieleen Kurosawan elokuvien samuraihaarniskat.

Uransa loppuvaiheessa Kurosawa ohjasi elokuvia hämmästyttävästi viiden vuoden välein: Punaparta (1965), Köyhän pikajuna (1970), Dersu Uzala (1975), Kagemusha (1980) ja Ran (1985). Täsmällisyys osoittaa paneutumista, ja tämä näkyy myös Kagemushassa, joka on hiottu kokonaisuus. Ensimmäisessä kohtauksessa rakennetaan draaman ydin: Tatsuya Nakadai nähdään kaksoisroolissa, sotapäällikkö Shingen Takedana ja hänen kaksoisolentonaan, kagemushana. Shingen saa surmansa, mutta Takeda-klaani yrittää pitkittää katastrofia kaksoisolennon avulla. Kagemusha ui rooliinsa ja muistuttaa ennen pitkää yhä enemmän Shingeniä, niin eleiltään kuin puheeltaankin. Pojanpoika ja jalkavaimotkin hyväksyvät hänet. Ajatus kaksoisolennosta liittyy elokuvan historialliseen tulkintaan. Taustalla on Japanin 1500-luvun sotaisa Sengoku-kausi, jonka aikana Takeda-klaani ajautuu kohti väistämätöntä tuhoa. Kagemusha hankkii itsellensä identiteetin, mutta hän menettää sen yhtä nopeasti kuin kaikki klaanin jäsenet oman historiallisen paikkansa. Virtaava vesi symboloi muutosta, jonka pyörteessä henkilöt ovat, samoin tuuli, joka tuntuu vihmovan jokaisessa kohtauksessa. Kristinusko ja kivääri ovat rantautuneet Japaniin, ja aikakausi on vaihtumassa. Loppukohtauksessa tuho on väistämätön. Mieleen jää erityisesti Shinichirô Ikeben vaikuttava musiikki: spagettiwesternmäisen kohtalokas trumpetti jää yksinään soimaan kaksoisolennon lyyhistyessä historian virtaan.

20. huhtikuuta 2012

Suomisen perhe (1941)

Teimme ihmiskokeen, ja testasimme, miten Suomisen perhe iskee tämän päivän lapsiin. Tulos oli vakuuttava, vaikka kiinnostus lopahtikin siinä vaiheessa, kun Väinö Suominen (Yrjö Tuominen) sekaantuu pörssiafääreihin. Ruotsalaisen familjen Björkin tarjoaman esikuvan mukaan Suomisen perhe asettaa keskiluokkaisen mittapuun suomalaisuudelle. Vanhempien, Väinön ja Ainon (Elsa Turakainen), lisäksi perheeseen kuuluu kolme lasta, Elina (Sirkka Sipilä), Olli (Lasse Pöysti) ja Pipsa (Maire Suvanto) sekä tietysti kotiapulainen Hilda (Siiri Angerkoski). Varatuomari-Väinön perhe elää sekä kaupungissa Helsingissä että maalla Kesärannassa. Ilmeisestä keskiluokkaisuudesta huolimatta Suomisen perhe elää niukkuudessa - mikä sekin on suomalaisuuden kuva. Kaikki suomalaiset elävät nöyrästi. Jos amerikkalaisessa elokuvassa perhe kerääntyy pöydän ääreen kiitospäivänä, Suomisen perhe alkaa torstaina, kun väki kokoontuu hernekeitolle ja ohukaisille. Itse asiassa ensimmäisen Suomisen perhe -elokuvan draama rakentuu sille, miten Väinö Suominen lähtee harhapoluille ja, välirauhan ajan Suomessa, ryhtyy ostamaan osakkeita nopean rikastumisen toivossa. Väinön vanha ystävä Sam Nelson (Joel Rinne) saapuu Ameriikoista yhdessä puolisonsa Telman (Emmi Jurkka) kanssa, ja tuota pikaa osakkeet vaihtavat omistajaa. Väinön harharetki osoittautuu kuitenkin tilapäiseksi, ja lopussa perhe palaa jälleen aitojen arvojen, ja hernekeiton, äärelle.

15. huhtikuuta 2012

Suomalaisen elokuvan festivaali 2012

Elämä on ollut niin kiireistä, että tämänvuotisesta Suomalaisen elokuvan festivaalista ei ole tullut kirjoitettua blogimerkintöjä - alkua lukuun ottamatta. Festivaalilla nähtiin tänä vuonna paljon paikallisia elokuvia, Kulkurin holhokista (1940) Christian Dreadfuliin (2011), mutta varsinaisia pääteemoja oli kolme, kauhuelokuva, road-elokuva ja Pirjo Honkasalon tuotanto. Torstain 12.4. vieraana oli ohjaaja Olli Soinio, jonka Kuutamosonaatti (1988) on suomalaisen kauhuelokuvan klassikko. Kuutamosonaatti rakentaa hyytävän kuvan suomalaisesta maaseudusta 80-luvun urbaanin nousukauden keskellä. Kerronta on orkesteroitu taitavasti, ja jännite kasvaa loppua kohden niin kuin kauhuelokuvassa kuuluukin. Kari Sohlbergin kuvaus hivelee silmää, eikä voi kuin toivoa, että tästä elokuvasta tehtäisiin nopeasti entisöity versio, sillä ajan hammas on päässyt nakertamaan kopiota pahasti. Perjantain 13.4. ohjaajavieras oli Atro Lahtela, joka vieraili Silmä silmästä (1999) -elokuvansa alussa. Nimensä puolesta elokuva viittaa vanhatestamentilliseen uskoon, ja selkäpiitä karmivan kuvan Lahtela rakentaakin uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, jonka varjo ei hellitä tulevien sukupuolvien yltä. Elokuvan päähenkilö on taiteilija Kiia Saari (Meri Nenonen), ja teoksen voi tulkita myös luomistyön kuvauksena, jossa seurataan kainuulaiseen kirkkoon valmistuvien patsaiden, Kristuksen, perkeleen ja enkelin syntymää.

Vuoden 2012 päävieras oli ohjaaja Pirjo Honkasalo, joka oli paikalla koko sunnuntaipäivän 15.4. kertomassa elokuviensa taustoja. Päivän aluksi nähtiin kansatieteellinen kuvaus Ikäluokka (1976) ja suomalaisista uusnatseista kertova Vaaran merkki (1978). Honkasalo kuvasi Vaaran merkin taustalla olleita hankaluuksia: raakafilmi varastettiin Jörn Donnerin jääkaapista, ja tekijät tekeytyivät itse äärioikeistolaisiksi päästäkseen tarpeeksi lähelle. Pekka Siitoimen organisaatio uhoaa elokuvassa toimittavansa Kekkosen keskitysleirille ja joutuu ennen pitkää oikeuteen vastaamaan kirjapaino Kursiivia vastaan tehdystä attentaatista. Vaaran merkin ainoa löytynyt esityskopio oli saksankielinen, ja yltöasiallinen selostaja tuli Honkasalon mukaan DDR:stä. Alkuperäisessä suomenkielisessä versiossa selostuksen luki toimittaja Stig Framåt, joka antoi kokonaisuudelle aivan toisenlaisen sävyn. Toivottavasti tämä kopio vielä löytyy jostakin!

Katsoin Honkasalon tuotannosta myös lauantaiaamuna Melancholian 3 huonetta (2004), jonka herkkyys pääsi oikeuksiinsa valkokankaalla. Visuaalisesti loistelias oli niin ikään sunnuntaina nähty Atman (1996), jonka Honkasalo kuvasi 35-milliselle filmille seuratessaan Jamana Lal Balai -nimisen pyyhinvaeltajan tietä Ganges-joen suulta Himalajalle. Dokumenttielokuvaan liittyy aina eettinen kysymys siitä, miten itse elokuvanteko vaikuttaa kuvattavien ihmisten maailmaan. Jamana Lal Balain kohtalo oli traaginen. Kun Atman voitti palkinnon Amsterdamissa, myös köyhä pyhiinvaeltaja sai osuuden ja rakensi itselleen uuden talon. Tämä äkkirikkaus koitui hänen kohtalokseen, ja Jamana Lal Balai löytyi kuolleena muutama vuosi elokuvan valmistumisen jälkeen.

11. huhtikuuta 2012

Ääniä maan alta (2011)

Vuonna 2010 legendaarinen turkulainen TVO-klubi joutui lopettamaan toimintansa. Sen pitkäaikainen ylläpitäjä oli Turun Yliopiston Varsinaissuomalainen Osakunta ry (TVO), vuonna 1928 perustettu varsinaissuomalaisten opiskelijoiden yhteenliittymä. Vuodesta 1956 lähtien TVO majaili ylioppilastalolla Rehtorinpellonkadulla. Klubitoiminta alkoi vuonna 1961 jazzhenkisillä Jam Session -illoilla, mutta 60-luvun kuluessa paikasta tuli rockmusiikin tärkeä foorumi, jossa nuoret, aloittavat bändit pääsivät hiomaan taitojaan.

Janne Leimolan ohjaama ja Tito Teittisen ja Emma Vartiaisen käsikirjoittama Ääniä maan alta on kunnianosoitus klubille, jonka suojissa omaehtoinen, vaihtoehtoinen kulttuuritoiminta saattoi elää ja hengittää. TVO:n suojissa ovat esiintyneet monenlaiset kokoonpanot Suomen talvisodasta Hortto Kaaloon, Tasavallan Presidentistä Lord Vicariin. Dokumentissa M. A. Numminen muistelee ensimmäistä keikkaansa TVO:lla vuonna 1963. Muistikuvia kuullaan myös Kauko Röyhkältä, joka esiintyi osakunnissa jo vuonna 1979, ja muiltakin 500 kg lihaa -yhtyeen jäseniltä.

TVO ei ollut vain rockmusiikin mekka, kuten Tapani Kinnusen ja Juba Tuomolan puheenvuorot kertovat. TVO oli myös runouden ja elokuvan estradi. Elokuva-tapahtumista suurin oli vuonna 1992 järjestetty Kaurismäki Films Go Turku, jossa esityksiä oli TVO:n lisäksi muun muassa elokuvateatteri Dominossa. Helposti unohtuu, että TVO oli myös kansainvälinen klubi: 1980-luvun alussa Rehtorinpellonkadun hämärässä kuultiin sellaisia legendaarisia bluesmuusikoita kuin Buddy Guy, Otis Rush ja Big Joe Williams.

Haastattelujen lisäksi Ääniä maan alta navigoi TVO:n tiloissa ja jättää muistijäljen paikasta, joka pian elokuvan kuvaamisen jälkeen riisuttiin remontointia varten. Kaikesta kuultaa vaikeus ymmärtää, miksi merkittävän kulttuuriklubin lopettamisen täytyi tapahtua. Oliko kyse vain operaatiosta, jolla ylioppilastalon remonttiin saatiin mahdollisimman paljon tukirahaa?

Muutoksen kynnyksellä Ääniä maan alta ei vaivu melankoliaan. Se dokumentoi taitavasti merkittävän luvun Turun viime vuosikymmenien kulttuurihistoriasta. TVO elää muistoissa – ja nyt se elää myös elokuvana.

Hurjan pojan koti (1987) ja Yön kevyt polttoöljy (1991)

”Hurjan pojan koti se on rakennettu
paikalle ihanalle,
Aurajoen rannalle, kalliolle vankalle
vuorelle niin korkealle,
vuorelle niin korkealle.”

K. J. Kosken dokumenttielokuva Hurjan pojan koti (1987) on ammentanut nimensä kansanlaulusta, joka kertoo ”kalliolle vankalle” rakennetusta vankilasta, Kakolasta. Turku oli hurjien poikien koti jo 1800-luvulla, mutta se oli sitä myös 1960-luvun lopulla, kun ryhmä nuoria taiteilijoita koki kulttuurielämän ilmapiirin ummehtuneena ja lähti haastamaan valtajulkisuutta kuvataiteen, rockmusiikin, lyriikan, performanssin ja sarjakuvan keinoin. Suomalainen underground tiivistyi Suomen talvisota 1939–40 -yhtyeen ja Aamurusko-lehden ympärille.

Markku Innon, K. J. Kosken ja Ilpo Tuomarilan käsikirjoittama puolituntinen dokumentti nostaa esiin vastakulttuurin veteraanit, kaksi vuosikymmentä hurjuuksien jälkeen. Taustalla soivat Jarkko Laineen sanoittamat ja Rauli Badding Somerjoen tulkitsemat Suomen talvisota -kappaleet, ja Harri Dahlström, Markku Into, Kari Kesäläinen ja Harro Koskinen muistelevat taakse jäänyttä underground-vaihetta. Välillä päähenkilöt nähdään nykyhetkessä, Into nakkikioskilla, Dahlström entisöintityössä ja Koskinen taiteilijakodissaan. Erityisen kiinnostavia ovat muistelukset varhaisista performansseista, joita siihen aikaan kutsuttiin happeningeiksi.

Dahlströmin, Innon, Kesäläisen ja Koskisen haastattelujen lomassa huomio kiinnittyy melkein yhtä paljon valmistumisajankohtaan, 1980-luvun loppuun, kuin siihen myyttiseen undergroundin aikaan, josta haastateltavat kertovat. Julinin talon fasadi seisoo pystyssä kuin sodan jäljiltä, ja katukuva näyttää juuri niin ankealta kuin se olikin. Nostalgisia mietteitä herättävät kuvat, joissa ollaan Pentti Siivosen legendaarisen Levymyynnin tiloissa.

Muutamaa vuottaa myöhemmin Koski teki toisen lyhytelokuvan yhteistyössä Markku Innon ja Ilpo Tuomarilan kanssa. Tuloksena oli puolituntinen, Markku Innon runoista ammentava Yön kevyt polttoöljy (1991), jonka pääroolissa esiintyi Markku Toikka. Puolituntinen fiktio kuvaa yövartijaa, joka saapuu töistä ja löytää puolisonsa kuolleena. Absurdissa kokonaisuudessa rakenteellinen väkivalta muuttuu ruumiilliseksi ja näkymätön näkyväksi, kun modernisaation airueet yrittävät muuttaa kaupunkilaisia hampaattomiksi. Yön kevyt polttoöljy valmistui vaiheessa, jossa Turun purkamisen historialla ei näyttänyt olevan päätepistettä. Huikeita ovat kuvat arkkitehtitoimistosta ja pienoismallista, jossa Turun tuomiokirkko on muutettu Dom-hotelliksi.

Hurjan pojan kodin tapaan Yön kevyt polttoöljy näyttää kahden vuosikymmenen takaisen Turun, jota katselee kuin vierasta maata, maailmana, jota ei enää ole. Tuttuja hahmoja vilahtaa valkokankaalla, kasvisravintola Versossa ja Titanik-gallerian avajaisissa. Hetkeksi piipahdetaan myös Estelle-laivalla.

Kulkurin holhokki (1940)

Suomalaisen elokuvan festivaali käynnistyi jo 21. kerran. Keskiviikon ohjelmistossa oli paikallista elokuvatuotantoa, ja avajaisena nähtiin Aarne ja Eino Kivimäen vuonna 1940 tuottama farssi Kulkurin holhokki. Myöhemmin veljekset muistelivat lapsuutensa elokuvakokemuksia Seinäjoella ja ennen kaikkea Charles Chaplinin, Harold Lloydin ja Majakan ja Perävaunun kohelluksia valkokankaalla. Kun elokuvainnostus äityi siihen pisteeseen, että veljekset ostivat 16 mm:n kameran talvisodan jälkeen, he ottivat tavoitteekseen pitkän näytelmäelokuvan valmistamisen. Innostus oli suurta, ja tarinan mukaan kuvauksia tehtiin ruokatunneillakin. Välirauhan aikana Kivimäet työskentelivät Crichton-Vulcanin telakalla Turussa. Lopputuloksena oli täysverinen mykkäelokuva kulkuri-Teemusta (Akseli Jouppi alias Aarne Kivimäki), jonka hoteisiin talvisodassa isänsä menettänyt 6-vuotias Anja (Rauni Helin) päätyy. Samaan aikaan Turun satamassa hääri jalokivivarkauksia tekevä merimies Kujanen (Jere Jouppi alias Eino Kivimäki). Kerronnassa on jonkin verran jatkuvuuskömmähdyksiä, mikä on ymmärrettävää, kun elokuvaa tehtiin pieninä palasina. Parhaimmillaan, esimerkiksi lopun takaa-ajokohtauksessa, Kulkurin holhokki toimii juuri niin kuin tekijät ovat ajatelleet. Esitystä säesti Kari Mäkiranta, joka loihti erityisesti takaa-ajokohtauksesta mehukkaita sävyjä.

Kun 20 vuotta sitten kirjoitin Kivimäen veljeksistä Suomen kansallisfilmografiaan, sain nähdä Kulkurin holhokista perikunnan hallussa olleen kopion. Jostakin syystä Suomalaisen elokuvan festivaaleilla nähdystä kopiosta puuttui noin viisitoista minuuttia, muun muassa ryöstökohtaus Kauppiaskadulta. Tämä ei sinänsä tahtia haitannut, mutta vuoden 1940 kuvat Turun keskustasta olisi ollut hauska nähdä valkokankaalta.

7. huhtikuuta 2012

Barabbas (1961)

Kun 1980- ja 1990-luvun vaihteessa harrastin antiikkispektaakkelia, Richard Fleischerin ohjaama Barabbas tuli katsottua useaan kertaan, vaikka käytössä oli vain muotopuoli VHS-nauha. Barabbas on ollut saatavana dvd:nä jo jonkin aikaa, mutta sen katsominen on jäänyt. Televisiossa elokuva on tiettävästi näytetty vain kerran vuonna 1981. Silti voi sanoa, että Barabbas oli 1950- ja 1960-lukujen spektaakkelibuumin parhaita. Elokuva perustuu ruotsalaisen nobelistin Pär Lagerqvistin romaaniin, joka on lyhyt, ytimekäs ja pohdiskeleva, mutta silti käsikirjoittaja Christopher Fry on onnistunut säilyttämään sen ydinkysymyksiä spektaakkelin edellyttämän laveuden sisällä. Lähtökohdiltaan Barabbas muistuttaa Lewis Wallacen romaania Ben-Hur, jossa tarkastalleen pyhiä tapahtumia sivullisen näkökulmasta, mutta kun Ben-Hurin tarjoama rinnakkaiselämäkerta on kunnioittava ja pönäkkä, Lagerqvistin kertomuksessa näkökulmana on marginaalisen rikollisen epäusko. Barabbaan onnettomuus on siinä, että Kristus tuomitaan hänen sijastaan ja hänen elämänsä tulee pelastettua kuin vahingossa. Barabbas yrittää ymmärtää kristittyjä, mutta hän näkee myös erilaisia, ristiriitaisia tapoja tulkita kysymystä Jumalan rakkaudesta. Kun kristityt profetoivat vanhan maailman tuhosta ja uuden Jumalan valtakunnan syntymästä, Barabbas tulkitsee sanat konkreettisesti ja osallistuu Rooman polttamiseen. On vaikea kuvitella Barabbaan rooliin ketään muuta kuin Anthony Quinn. Tämän tiedosti myös tuottaja Dino de Laurentiis, sillä hän osti Quinnin irti Broadway-sopimuksesta. Quinnin käsissä Barabbaasta tulee inhimillisen epätietoisuuden, ristiriitaisuuden ja kärsimyksen kuva.

Pohdiskelevuus pitää Barabbaan hyvin koossa, vaikka puitteet vaihtuvat Jerusalemin kaduista sisilialaiseen rikkikaivokseen ja roomalaiseen gladiaattoriareenaan. Anthony Quinnin ohella elokuvasta löytyy tukku muitakin kiinnostavia roolisuorituksia, Silvana Mangnano Raakelina, jonka kivittämistä Barabbaan on vaikea hyväksyä, Vittorio Gassman kristittynä Sahakina, Jack Palance gladiaattorikoulun Torvaldina ja Arthur Kennedy Pontius Pilatuksena. Säveltäjä Mario Nascimbene teki Barabbaaseen yhden parhaista musiikeistaan. Erityisesti alku jää mieleen: ruoskaniskut ja yleisön atonaaliset kauhunhuudot ovat osa sävellystä. Richard Fleischerin ohjauksessa on niin ikään kiinnostavia, elämänmakuisia yksityiskohtia, kuten gladiaattoriareenan siivoojat, jotka luutivat pois edellisillan roskia samaan aikaan kun areenalla harjoitellaan.

Aikanaan Barabbasta mainostettiin julisteella, jossa elokuvan nimi on hakattuna temppelin kylkeen. Lähestulkoon kaikissa aikakauden spektaakkeleissa elokuvan monumentaalisuus assosioitiin historian monumentteihin. Kuuluisimpana esimerkkinä on William Wylerin Ben-Hur (1959), jonka julisteessa elokuvan nimi on jättiläismäinen marmorinen muistomerkki. Lehdistötiedotteissa kerrottiin yksityiskohtaisesti elokuvantekemiseen tuhlatuista resursseista, hiekka- ja sementtimääristä, statistien paljoudesta ja investoinneista. Barabbaan juliste viittaa samanlaiseen haluun tehdä elokuvasta itsestään monumentti, mutta sisältö ei tätä kuitenkaan vaadi. Barabbas puhuttelee inhimmillisyydellään enemmän kuin monumentaalisuudellaan.

5. huhtikuuta 2012

Rajaseudun kostaja (1957)

Kiirastorstaina pyhitimme lepopäivän aattoa katsomalla Budd Boetticherin lännenelokuvan Rajaseudun kostaja (Decision at Sundown, 1957). Boetticherin yhteistyö käsikirjoittaja Burt Kennedyn kanssa on arvostettua, mutta Rajaseudun kostajan teksti on Charles Lang Jr:n kynästä, samaan tapaan kuin vuotta myöhemmin valmistunut Hän ratsasti yksin (Buchanan Rides Alone). Jos Kennedyn westernit sijoittuvat erämaan yksinäisyyteen melkein eksistentialistissa mittasuhteissa, Langin käsikirjoitukset sijoittuvat kaupunkiin. Rajaseudun kostajan keskiössä on Sundown-niminen pikkukaupunki, jonka valtiaaksi on noussut Tate Kimbrough (John Carroll). Muiden Boetticher-westernien tapaan Rajaseudun kostaja alkaa napakasti: Bart Allison (Randolph Scott) pysäyttää postivaunut, ja vaikka katsoja odottaisi ryöstöä, Allison vain nousee vaunuista ja lähtee ystävänsä Samin (Noah Beery Jr.) mukaan. Kun kaverukset saapuvat Sundowniin, tarina tuntuu tutulta. Tate Kimbrough on menossa naimisiin Lucy Summertonin (Karen Steele) kanssa, kun kostaja – Bart Allison itse – asettuu esteeksi.

Sundownissa tapahtumat tuntuvat etenevän reaaliaikaisesti. Replikoinnissa vilahtaakin arvio siitä, että syntyvä selkkaus kestää ”tunnin”, mikä sopii hyvin yhteen elokuvan keston kanssa. Allison keskeyttää hääseremoniat mutta ei suorita kostoaan kirkon seinien sisällä: uhkauksen jälkeen hän vetäytyy läheiseen ruoka-aittaan odottamaan ratkaisua. Sundown osoittautuu tyypilliseksi Villin Lännen korruptoituneeksi kyläksi, jonka sheriffi Swede Hansen (Andrew Duggan) on vain isäntänsä kätyri. Tämä kaikki on lopulta arvattavaa eikä kovin yllätyksellistä. Silti Rajaseudun kostaja onnistuu hätkähdyttämään. Bart Allison on sisällissodan veteraani, jonka traumana on vaimon itsemurha. Syyllisenä hän pitää Tate Kimbrough'ta. Boetticher riisuu myös Kimbourgh'n stereotyyppisestä roolistaan näyttäessään hänet pelokkaana, kädet täristen, ennen viimeistä kohtaamista. Mustavalkoinen asetelma monimutkaistuu muutoinkin. Allisonin kuva menneestä on illuusio, kuten Sam hyvin tietää, ja kosto on oikeastaan vain Allisonin tapa torjua menneisyys. Viimeisessä kohtauksessa verikosto ei toteudu, sillä Allison ymmärtää, ettei hän voi päästä eroon traumastaan tappamisen kautta, ja Kimbrough, joka paljastuu säälittäväksi ihmispoloksi, saa lähteä kaupungista. Vielä säälittävämpi on Bart Allison, joka niin ikään lähtee. Jos elokuvan alussa Sam tuli noutamaan Bartia hevosen kanssa, nyt – Samin kuoltua – Bart on vielä yksinäisempi ja häipyy mukanaan hevonen, jolla ei enää ole ratsastajaa. Fred Zinnemannin Sheriffiä (High Noon, 1952) Rajaseudun kostaja muistuttaa siinä mielessä, että voittaja on kaupunkiyhteisö, joka asettuu oikeudenmukaisuuden puolelle.

3. huhtikuuta 2012

Rakastunut Pariisissa (1957)

Katsoimme Stanley Donenin musikaalin Rakastunut Pariisissa (Funny Face, 1957) kolmessa osassa, viihteellisinä puolituntisina ennen nukkumaan menoa. Dramaattinen jännite varmaankin katkesi moneen otteeseen, jos sitä ylipäätään on elokuvassa ollutkaan. Vuonna 1899 syntynyt Fred Astaire on tässä elokuvassa 58-vuotias, mutta askel nousee kepeästi. Astairen esittämä hahmo on muotivalokuvaaja Dick Avery, joka houkuttelee kirjakaupan myyjän Jo Stocktonin (Audrey Hepburn) mukaansa Pariisiin. Jo on kiinnostunut filosofiasta, empatialismiksi kutsumastaan suuntauksesta, ja tapaa ennen pitkää ihailemansa professori Emile Flostren (Michel Auclair). Eipä aikaakaan, kun professori paljastuu stereotyyppiseksi ranskalaiseksi naistenmieheksi, Jo hylkää filosofiansa ja nousee lavalle muotinäytöksessä. Ja lopuksi tietysti ”nuoret” rakastavaiset, Dick ja Jo, saavat toisensa.

Kieltämättä tulee ajatelleeksi, että Stanley Donen oli parhaimmillaan tehdessään yhteistyötä Gene Kellyn kanssa 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa. Muutama kiinnostava yksityiskohta elokuvasta kuitenkin irtoaa. En heti muista toista 50-luvun elokuvaa, jossa olisi käytetty split screeniä rinnakkaisen toiminnan kuvaajana: alun Pariisi-jakso on turistisuudessaan kiinnostava seuratessaan kolmen matkailijan polkuja rinnakkain. Oma kiinnostavuutensa on siinä representaatiossa, jonka elokuva rakentaa ranskalaisesta kulttuurista, filosofiasta ja modernismista. Hollywood-studioon sisustetut pariisilaiset jazzluolat ovat kuin musikaalin kepeyden välttämättömiä, karikatyyrinomaisia vastakuvia.

1. huhtikuuta 2012

”Julma on tuo 1/IV” – savolainen aprillipäivä vuonna 1905

Keväisen aprillausperinteen juuret ovat syvällä historiassa. Antiikin roomalaisetkin viettivät Hilaria-juhlaa maaliskuun lopussa. Vanhoja suomalaisia sanomalehtiä lukiessa osui silmiin tämä Keski-Savo-lehdessä ilmestynyt pakina, jonka kirjoittaja Vel’Weikko kuvaa aprillipäivää Savonlinnassa vuonna 1905. Ellei kirjoitus itsessään ole aprillipilaa, päivä oli vauhdikas: moderni teknologia, telefooni, välitti leikkimielisten savolaisten aprilliharhautuksia, kunnantalolla esiteltiin Rantasalmen sutta ja järjestysvaltaakin harhautettiin väärällä hälytyksellä.

Keski-Savo kirjoittaa 4. huhtikuuta 1905:


Kyllä minua naurattaa, vaan pistääpä samalla vihaksenikin. – Mikäpä sen muistaa tuon ”aprillipäivän”. Kaikessa viattomuudessaan elää vain kuin muinakin päivinä ja sitten, pahaa aavistamatta, saa pyvältää katukulmittain toisten partaansa nauraessa.

Minä heräsin aprilli-aamuna kimakkaan kilinään. Hyppäsin säikähtyneenä lämpöisestä yömajastani. Se oli telefooni, tuo pahakas, joka aina herättää kesken unija. Kiljasin: Haloo! – Ihmeekseni vastauksesta kuulin, ett’ei se ollutkaan maalaisystäväni, joka soitti päiväntietoja kysellen, vaan oli se joku tuntematon ääni, joka kiireimmiten vaati minua – tulipaloon. En juuri rakasta tulipaloja, vaan näin aamutuimaan oli tuo vaihtelua ja minä kimposin pukimiini, ajoin palvelusneitsyen vintiltä rasvanahkasaappaita hakemaan ja pian täydessä muntieringissä miilustin katuja tulipaloa etsien. Haistelin katujen kulmissa, josko tuntuisi käryä nenään, vaan turhaan.

”Missä se tulipalo on?” kysäisin hengästyneenä vastaantulevalta matamilta.

”Herra taitaa olla erreyksessä”, sanoi se matami ja sitten lisäsi: ”on se aprilli!”

Sormeni meni vaistomaisesti taskuun, sain ”Hellaksen” suupieleen, ja sen lauhduttava savu tyynnytti minutkin. Minä vaan vihelsin sille matamille, enkä sanonut hyvästiä kun muina miehinä marssin kotiin.

Tunti lienee kulunut; päivän suuri merkitys oli mielestäni häipynyt ja minä vetelin tyynesti aamukahvin toista kuppia kun telefoni soi ja minulle ilmoitettiin, että korkea virkamies haluaa minua tavata Turistissa.

”No, tuhannennappi!”, luiskahti huuliltani. ”Eikö ne korkeat visiitit olekaan loppuneet? Vai vielä on käytävä – no – en minä pelkää.”

Ja minä heitin rasvannahkasaappaat nurkkaan, sivalsin sen n. k. hännystakin ja niin sukelsin kohti Turistia, ja mielessäni haudoin minä: kyllä minä nyt siellä posmitan asiat halki ja kyllä ja kyllä . . . Silloin tulin perille. Kysymykseni ovenvartijalta vaikutti, että hänen suunsa hölmähti auki ja raollaan se pysyi varttitunnin, niin että kärpäset helposti olisivat voineet pastierata suusta sisään ja nenästä ulos. – Ei löytynyt korkeaa virkamiestä . . . ja minä muistin, että aprillia!

Kun päivemmällä kulin katua, näin kuinka kaupunkilaiset taajoin joukoin riensivät Kunnaanhuoneelle sitä Rantasalmen sutta katsomaan, vaan minä en liittynyt joukkoon, sillä muistin että oli se aprilli. Oli siellä käynyt eläintieteestä intresseeratut, olivat rouvasihmiset ihmettä tiedustelleet j.n.e.

Mutta paras oli kyyti, kun kaupungin ”järjestys” oli täysissä sotavarustuksissa hujeltanut lossisalmelle pahantekijöitä kiristämään kylmiin rautoihin. Ai jai jai! Sitä aprillia.

Julma on tuo 1/IV ja niin rohkea meininkinen. Vanhan ja nuoren se panee juoksemaan, ei se sääli. - Kuulkaa ystävät! Eiköhän sähkötetä ”Helsingin horisonttiin”, että jättävät aprillipäivän allakasta pois!

Vel’Weikko