Jättiläisten taistelu (Ilja Muromets, 1956)

Olen jo pitkään suunnitellut Alexander Ptushkon spektaakkelin Ilja Muromets (1956) katsomista, ja vihdoinkin siihen löytyi sopiva hetki. Tarina on ollut monien kirjojen, elokuvien ja musiikkiteosten lähtökohta. Hienompia on ehdottomasti Reinhold Glièren loistava kolmas sinfonia, jota olisi hyvin voinut käyttää myös elokuvamusiikkina. Ptushkon eepoksen sävelsi kuitenkin Igor Morozov, joka toteutti kolme vuotta myöhemmin musiikin myös Ptushkon Sampo-elokuvaan. Suomessa Ilja Muromets nähtiin nimellä Jättiläisten taistelu vuonna 1958, ja se sai myös uusintaensi-illan vuonna 1972. Televisiossa teosta ei käsittääkseni ole nähty. Suomalainen nimi on sikäli perusteltu, että jättiläisiä nähdään jo elokuvan alkumetreillä, kun vanha Svjatogor iskee miekkansa maahan ja muuttuu kallioksi. Pyhiinvaeltajat saavat viestin viedäkseen, sillä kerran tulisi sankari, joka ottaisi miekan haltuunsa.

Itse tarina sijoittuu keskiajan Venäjälle, niin Volgan rannoille kuin Kiovaankin. Ilja Murometsin tarina viittaa muromalaisiin, jotka asuivat Oka-joen varrella Keski-Venäjällä ja jotka todennäköisesti puhuivat suomalais-ugrilaista kieltä. Tässä tarinassa Ilja Mutometsistä tulee Kiovan Venäjän puolustaja Aasiasta tunkeutuvia, pakanallisiksi mainittuja taistelijoita vastaan. Elokuvan alussa Ilja on voimaton, lapsesta asti liikuntakykynsä menettänyt ja joutuu seuraamaan sivusta, kun oman kylän tyttäriä siepataan. Ennen pitkää Ilja saa pyhiinvaeltajilta ihmerohtoa ja saa liikuntakykynsä. Tuota pikaa väkevä Ilja lähtee puolustamaan Kiovaa.

Ptushko hyödyntää elokuvassaan sekä huikeita maisemia että maalattuja taustakulisseja, jotka sulautuvat lavasteisiin. Huikea on kohtaus, joka kuvaa Iljan tulevan puolison Vassilisan symbioosia luonnon kanssa. Osa eläimistä on mekaanisia, osa oikeita. Taistelukohtaukset ovat todella suurellisia ja tuovat mieleen Peter Jacksonin Tarun massiiviset joukot. Ptushkon tulkinnassa joukkoja ei kuitenkaan ole luotu tietokoneella... Elokuva huipentuu kolmipäiseen lohikäärmeeseen, josta Ilja tekee selvää jälkeä. Loppu on patrioottinen, mutta jäin miettimään erityisesti uskonnollisuuden merkitystä. Elokuva on tehty vuoden 1956 Neuvostoliitossa, mutta se tuntuu korostavan isänmaallisuuden ja uskonnon liittoa, jota itäinen invaasio on uhannut. 

Satu kuningas Saltanista (Skazka o tsare Saltane, 1966)

Venäläisen satu- ja fantasiaelokuvan tunnetuimpia tekijöitä oli Alexander Ptushko (1900–1973), jonka suomalaiset muistavat erityisesti yhteistyöelokuvasta Sampo (1959). Blogiini olen kauan sitten kirjoittanut runollisesta elokuvasta Kivinen kukka (Kamennyi tsvetok, 1946), mutta Ptushkon elokuvien käsittely on jäänyt. Vihdoin tuli katsottua Satu kuningas Saltanista (Skazka o tsare Saltane, 1966), joka perustuu Alexander Pushkinin paljon versioituun runomuotoiseen satuun. Nikolai Rimski-Korsakov sävelsi aiheesta oopperan vuonna 1900, ja Lev Milchinin ja Ivan Ivanov-Vanon ohjasivat piirroselokuvan vuonna 1984. Pushkinin sadun alussa kolme sisarusta pohtii, mitä he tekisivät, jos päätyisivät tsaarin vaimoksi. Tsaari Saltan kuulee nuorimman sisaren ajatukset, heltyy ja ottaa hänet puolisokseen. Pian tämän jälkeen tsaari joutuu sotaretkelle ja on siis poissa saadessaan tiedon, että hänestä on tullut isä. Tsaari vastaa kirjeeseen, mutta ilkeät sisarukset ja paha anoppi väärentävät viestin. Lopputuloksenä äiti ja poika suljetaan tynnyriin ja heitetään mereen. Joutseneksi taiottu prinsessa puuttuu peliin ja auttaa pulaan joutuneita.

Satu kuningas Saltanista valmistui vuonna 1966, mutta se voisi aivan hyvin olla 50-luvun tuotos. Ptushko nojautuu niihin keinoihin, joita hän oli tottunut hyödyntämään. Suurelta osin elokuva on toteutettu lavasteissa, ja juuri tämä keinotekoinen fantasiamaailma viehättää. Fantasia ei kaipaakaan realismia: liioitellut värit, avoimesti maalatuilta näyttävät taustakuvat, värikkäät puvut ja klassiset trikit ovat juuri ne ainekset, joista Ptushkon sadunomaisuus syntyy. Hyvä esimerkki on kohtaus, jossa tsaarin poika muuntautuu hyönteiseksi. Ptushko on toteuttanut transformaation yhdistämällä toisiinsa sarjan pysäytyskuvia. Jossakin toisessa kontekstissä tämä olisi kömpelöä, mutta Ptushkon tyyliin se istuu loistavasti.

Kivinen kukka (1946)

Äitini täyttää tänään vuosia. Joskus kauan sitten hän muisteli lapsuudessa näkemäänsä elokuvaa Kivinen kukka. Pitkään aikaan en saanut selville, mistä oli kyse, tai sitten en vain osannut etsiä oikein. Elonet-tietokannasta asia ratkesi helposti: kyse on Alexander Ptushkon satuelokuvasta Kivinen kukka (Kamennyi tsvetok, 1946), joka sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Capitolissa 29. marraskuuta 1946. Äiti näki elokuvan Merikarvialla, varmaankin heti seuraavana vuonna. Venäläinen, hehkuvissa väreissä kuvattu satu piirtyi 14-vuotiaan nuoren mieleen lähtemättömästi. Sittemmin Kivinen kukka nähtiin televisiossa kahdesti, vuosina 1959 ja 1968, mutta televisiota ei vielä kaikilla siinä vaiheessa ollut. Meillä näköradio oli jo vuonna 1968, mutta Kivisen kukan esitys 15. toukokuuta taisi mennä sivu suun.

Suomalaiset muistavat Alexander Ptushkon Kalevalaan perustuvan Sammon (1959) ohjaajana. Vuosia sitten hankin Venäjän elokuvasäätiöstä RUSCICOsta kaksi ohjaajan viimeistä satuelokuvaa Satu kuningas Saltanista (Skazka o tsare Saltane, 1966) ja Ruslan ja Ljudmila (Ruslan i Ljudmila, 1972). Nyt RUSCICO on julkaissut myös Kivisen kukan, ja posti toi levyn viime viikolla.

Kivinen kukka kertoo vanhasta kivenhakkaajasta Prokopytsistä, jonka ottopoika Danila kasvaa malakiitin työstämisen mestariksi. Danilan taiteellinen inhohimo kasvaa, ja hän haluaa vangita kiveen kaikkien kukkien kauneuden. Vanhukset kertovat tarinan Kuparivuoren emännästä ja kivisestä kukasta, eikä Danila voi vastustaa kiusausta. Hänen on pakko nähdä ihmeellinen kukka, vaikka tarina kertoo, ettei Kuparivuoren valtiatar ole koskaan päästänyt vangitsemiaan kivenhakkaajia käsistään. Toisin kuin Andersenin Lumikuningattaressa, Kivisen kukan valtiatar osoittautuu hyväntahtoiseksi: hän on vain koetellut Danilan rakkautta.

Vaikuttavina Kivisessä kukassa on näyttämökuva. Elokuva on tehty kokonaan studiossa, ja ennen kaikkea fantastiset metsät tempaavat mukaansa. Aivan kuin katsoja harhautuisi venäläisen biologisen museon dioraamojen keskelle: studioon istutettujen koivujen takaa pilkottavat kaksiulotteiset maalaukset.