25. marraskuuta 2018

Agentti O.S.S. 117 Bangkokissa (Banco à Bangkok pour OSS 117, 1964)

James Bondin pahin kilpailija Ranskassa oli agentti OSS117, jonka seikkailut perustuivat Jean Brucen (1921–1963) agenttiromaaneihin. Vaikka ranskalaisen asiamiehen seikkailuja on pidetty lähinnä Bond-menestyksen jäljittelynä, tosiasiassa OSS117:n juuret ulottuvat kauas historiaan. Jean Brucen ensimmäinen OSS117-romaani ilmestyi jo vuonna 1949. Hän ehti kirjoittaa lopulta 91 agenttitarinaa ennen kuolemaansa urheiluauto-onnettomuudessa vuonna 1963. Valkokankaalle agentti pääsi vuonna 1957 Jean Sachan ohjauksessa Salainen asiamies O.S.S. 117 (OSS 117 n'est pas mort). Kun ensimmäinen James Bond -elokuva Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No, 1962) osoittautui menestykseksi, myös ranskalaiset tuotannot saivat uutta puhtia. André Hunebelle tarttui Brucen luomaan sankarihahmoon, ja vuosina 1963–1971 valmistui lopulta seitsemän elokuvaa. Agentin seikkailut jatkuivat sittemmin vielä kahdessa Michel Hazanaviciuksen ohjaamassa parodiaelokuvassa vuosina 2006 ja 2009.

Agentti O.S.S. 117 Bangkokissa (Banco à Bangkok pour OSS 117, 1964) on ilmestynyt Ranskassa bluray-muodossa, restauroituna kopiona. Koko elokuva sijoittuu Thaimaahan, suurelta osin Bangkokiin, jonka katunäkymät ovat ehdottomasti teoksen hienointa antia. Tarina valitettavasti kulkee oudon hitaasti ja kulmikkaasti. Jean Brucen alkuperäiskertomus sijoittuu käsittääkseni Kalkuttaan, mutta tapahtumapaikkaa on syystä tai toisesta vaihdettu. Sinänsä kiinnostava muutos, jos ajatellaan Ranskan taakse jäänyttä koloniaalista aikaa Indokiinassa. Agentti OSS117 liikkuu Bangkokissa suvereenisti, ja muutoinkin Thaimaa tuntuu olevan länsimaisten roistojen ja agenttien yhteistä temmellyskenttää. Tohtori Sinn (Robert Hossein) pitää yllä klinikkaa, mutta tosiasiassa hän johtaa salaista veljeskuntaa, joka aikoo puhdistaa modernin kulttuurin tieltään ja vähentää dramaattisesti maapallon väkilukua. Salaisessa laboratoriossa hänen joukkonsa saatuttavat koleran vastaisia rokotteita ruttobakteereilla, jos oikein ymmärsin.Tohtori Sinnin tavoite on laittaa epidemia liikkeelle Aasiassa, mutta lopullinen päämäärä on Yhdysvalloissa.

Svengaavinta elokuvassa on ehdottomasti sen musiikki, josta vastaa Michel Magne.

19. marraskuuta 2018

Hullunmyllyssä (Hellzapoppin’, 1941)

H. C. Potterin ohjaama Hellzapoppin’ (1941) edustaa aikakautensa absurdeinta komediaa. Sen taustana oli Broadway-musikaali, joka oli suuri menestys jo ennen toista maailmansotaa. Internet Broadway Databasen mukaan
alkuperäistä musikaalia esitettiin kolmessa eri teatterissa yli 1400 kertaa vuosina 1938–1941. Kun musikaalin viimeinen esitys koitti 17. joulukuuta 1941, elokuvaversio sai ensi-iltansa 25. joulukuuta. Samalla Universalin levittämä Hellzapoppin’  taltioi aikakauden ihmeellisimpiin kuuluneen näyttämöteoksen ja varsinkin sen pääparin Ole Olsenin ja Chic Johnsonin komiikkaa. Elokuvan perusteella on tosin vaikea hahmottaa, miten se on Broadway-versiosta muuttunut: Hellzapoppin’ on täynnä metaelokuvallisia viittauksia, joissa elokuvan materiaalisuus tulee kouriintuntuvasti esiin.

Tarinaltaan Hellzapoppin’ on jokseenkin käsittämätön, mikä on tarkoituskin. Yleisenä kehyksenä on elokuvantekeminen. Ohjaaja ei ole tyytyväinen koomikkoparin kohellukseen vaan hakee apua nuorelta käsikirjoittajalta. Kaiken lähtökohtana on musiikkinumeroiden, slapstick-komiikan ja verbaalisen kompahuumorin vyörytys hengästyttävällä tahdilla. Erityisen poliittinen komedia ei ole, vaikka näyttämöversiota tiettävästi käsikirjoitettiin koko ajan uudelleen, jotta revyyn ajankohtaisuus säilyisi. Näyttämöllä irvailtiin muun muassa Hitlerille, Mussolinille ja Rooseveltille, jotka nähtiin musikaalin alussa uutiskatsauksessa. Olsen ja Johnson tosin ryntäsivät valkokankaan läpi kesken kaiken, eikä rymyämiselle ollut tulla loppua. Kerrotaan, että katsomon tuoleista yksi rivi oli jopa sähköistetty, jotta yleisöä voitiin säikyttää kesken näytöksen katsomoon sijoitetuilla äänitorvilla.

Suomessa Hellzapoppin’ ei tullut valkokankaalle vielä 1940-luvulla, ja aika vaikea kuvitella tätä sekamelskaa jatkosodan elokuvaviihteeksi. Komedia sai kuitenkin ensi-iltansa marraskuussa 1958 nimellä Hullunmyllyssä, ja tässä tilanteessa maailma oli melko lailla muuttunut. Elokuva-Aitassa Erkka Lehtola kirjoitti elokuvasta vain muutaman rivin ja tulkitsi teosta esimerkkinä menneiden aikojen mauttomuudesta: ”Muisto 40-luvun pahimman laatuisista filmifarsseista, joissa katsojaa huvitetaan huutamalla. Meteliä riittää vielä nytkin, valkokankaalla vallitsee täysi sekaannus, ja yleisö istuu totisen ja pelokkaan näköisenä katsomossa. Kaksi teurastajatyyppistä koomikkoa tekee parhaansa ikävystyttääkseen.” Epäilemättä ”täysi sekaannus” oli nimenomaan Olsenin ja Johnsonin tavoite. Ohjelmistosta elokuva ei kuitenkaan kadonnut, sillä Corona-teatteri esitti sitä vielä vuonna 1960 toteamalla: ”Nähkää elokuvahistorian takuulla anarkistisin hulluttelu.”

Yojimbo – onnensoturi (Yōjinbō, 1961)

Yojimbo – onnensoturi (Yōjinbō, 1961) jatkoi Akira Kurosawan samuraielokuvien sarjaa. Sen suhde lännenelokuvaan on kaksisuuntainen: toisaalta Kurosawa sai vaikutteita westernistä, minkä voi havaita jo ensimmäisistä otoksista, toisaalta Yojimbo antoi ratkaisevan sysäyksen Sergio Leonen elokuvalle Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), joka käänsi Cinecittàn elokuvateollisuuden suuntaa. Leone joutui oikeudessa puolustautumaan viittamalla muun muassa siihen, että Kurosawan ja käsikirjoittaja Kikushiman perusidea muistutti Carlo Goldonin näytelmää Kahden herran palvelija. Tuomioistuin tulkitsi kuitenkin, että Leone oli plagioinutYojimbon käsikirjoitusta, ja niin Kurosawa ja Kikushima saivat osan spagettiwesternin tuloista.

Yojimbon päähenkilönä on koditon samurai Sanjuro  (Toshiro Mifune), joka elokuvan alussa heittää kepin ilmaan ja lähtee sen osoittamaan suuntaan. Masaru Saton loistava musiikki säestää Sanjuron askeleita ja lataa odotuksia. Yojimbossa on kaksinkertaista kehämäisyyttä: Sanjuro saapuu alussa tuntemattomuudesta ja sinne hän myös jatkaa kulkuaan kuin klassisen lännenelokuvan sankari. Toisaalta alussa on myös lyhyt kohtaus, jossa poika jättää kotinsa, kieltäytyy tyytymästä puurolautaseen ja kaipaa seikkailua. Sama nuorukainen nähdään elokuvan lopussa, kun Sanjuro passittaa hänet takaisin kotiinsa. Jos Seitsemässä samuraissa taistelijoille ei ole paikkaa sen paremmin pikkukylän kuin kaupunginkaan sosiaalisessa hierarkiassa, Yojimbo tutustuttaa katsojaan pikkukaupunkiin, joka on täydellisessä kaaoksessa. Kuva yhteisöllisyydestä on kyynisempi kuin Seitsemässä samuraissa: rahanhimo ja ahneus ovat repineet yhteisön kahtia, ja lopulta itsekkäät pyrkimykset tuhoavat kaiken. Mutta paikkaa ei ole samuraille tässäkään maailmassa. Kurosawa itse totesi saaneensa vaikutteita Stuart Heislerin ohjaamasta, Dashiell Hammettin tarinaan perustuvasta film noirista Lasiavain (The Glass Key, 1942), jossa kaupunkia kuvataan niin ikään rikollisuuden, uhkapelin ja ahneuden pesänä.  

Kurosawa ohjasi Yojimbolle itsenäisen jatko-osan Samuraimiekka (Tsubaki Sanjûrô, 1962), jossa Toshiro Mifunen vastanäyttelijänä oli niin ikään Tatsuya Nakadai. Tämä kaksikko kohtasi sittemmin Masaki Kobayashin vaikuttavassa samuraielokuvassa Laskeva aurinko (Joi-uchi, 1967), jolta Suomen tv-ensi-ilta vielä uupuu.

17. marraskuuta 2018

Takaikkuna (Rear Window, 1954)

Pitkästä aikaa katsoimme Alfred Hitchcockin Takaikkunan (Rear Window, 1954). Blogini paljastaa karun tosiasian: edellisestä katsomisesta on vierähtänyt kaksitoista vuotta. Pakko tunnustaa, että näin Takaikkunan 80-luvulla niin monta kertaa, että en oikein osannut ammentaa siitä enää uusia näkökulmia. Takaikkuna on loistava jännäri, mutta samalla se on Hitchcockin formaalisimpia elokuvia. Truffaut'n haastattelukirjassa Hitchcock totesi, että kuvaustilanne oli hänelle useimmiten tylsääkin tylsempää, koska varsinainen luova työ oli jo tapahtunut työpöydän ääressä. Hitchcock piirsi kaikki kuvat etukäteen. Takaikkunassa tämä kuvallisuus, ja teoreettisuuskin, on erityisen korostuneesti läsnä. Mutta onhan elokuva mestarillinen. Se sijoittuu Köyden tapaan yhteen huoneeseen, lukuun ottamatta sisäpihakuvia, ja koko teos on toteutettu studiossa. Päähenkilö on valokuvaaja L. B. Jefferies (James Stewart), joka on katkaissut jalkansa ja on rullatuolissa koko elokuvan ajan. Näin liikkumattomasta asetelmasta Hitchcock on kyennyt luomaan dynaamisen trillerin. Jefferiesin huoneessa riittää sinänsä vilskettä, sillä siellä käyvät tyttöystävä Lisa Fermont (Grace Kelly), sairaanhoitaja Stella (Thelma Ritter), entinen rintamatoveri ja nykyinen etsivä Doyle (Wendell Corey) ja lopulta myös murhaaja, kauppamatkustaja Lars Thorwald (Raymond Burr). Koska ulkoista toimintaa on vähän, kasvojen topografia korostuu, varsinkin James Stewartin ja Grace Kellyn. Hitchcock itse viittasi kuuluisaan Kulesovin kokeeseen, jossa tirkistelijä-Jeffreysin kasvoihin yhdistetään kuvia ja havaintoja viereisen talon tapahtumista. Stewartin ei tarvitse näytellä, sillä katsoja lukee tunteet joka tapauksessa näyttelijän kasvoilta. Otosten summa on enemmän kuin niiden yhdistelmä.

Takaikkunassa on paljon mieleenjääviä yksityiskohtia. Usein Hitchcockin Notorious (1946) mainitaan esimerkkinä Hollywoodin sensuurikoodiston uhmaamisesta: Cary Grantin ja Ingrid Bergmanin suudelmakohtaus on tietoisen pitkitetty, ja väliin sijoitetut dialogit takaavat, ettei yksittäinen suudelma ole liian pitkä. Takaikkunassa Hitchcock käyttää täsmälleen samaa keinoa, mutta kamera on jos mahdollista vielä lähempänä päähenkilöiden kasvoja. Tuntuu, että otos, jossa Kellyn kasvot ensimmäistä kertaa lähestyvät Stewartia, on hidastettu. Otos on siirtymä toiseen, intiimiin todellisuuteen, hetkeksi. Takaikkunassa on muistakin viittauksia Hitchcockin omaan tuotantoon, mikä antaa sille metaelokuvallista sävyä. Viittauksen kohteena on esimerkiksi Mies joka tiesi liikaa (Man Who Knew Too Much, 1934), josta Hitchcock teki uuden version kaksi vuotta myöhemmin. Elokuvassa on myös kiinnekohtia Vertigoon, jonka Hitchcock teki neljän vuoden kuluttua. Pieni Suomikin saa elokuvassa osansa, sillä ”Finland” mainitaan ikuisen pakkasen maana. Jefferies ja Doyle ovat sotaveteraaneja, ja epäilemättä talvisodan ”frozen hell” on ollut tuoreena mielessä. Olisi kiinnostavaa katsoa, löytyykö viittaus myös lähtökohtana olevasta Cornell Woolrichin novellista, joka ilmestyi vuonna 1942. Yksityiskohtana voi vielä mainita, että elokuvan epäilemättä skandinaavistaustaista murhaajaa Lars Thorwaldia esittää Raymond Burr, joka sittemmin päätyi itse rullatuoliin tv-sarjassa Etsivä Ironside.


4. marraskuuta 2018

Siegfried Chicagon lyyrisessä oopperassa

Onnekkaasti viikonlopun pysähdys Chicagoon antoi mahdollisuuden nähdä Lyric Operan uusi produktio Richard Wagnerin Siegfriedistä. En etukäteen ensi-illasta tiennyt, mutta onneksi permannolta löytyi vielä vapaa paikka. Chicagossa on tuotettu Ringiä vuodesta 2016 lähtien, ja tavoitteena on esittää koko sykli vuonna 2020. Nyt 3. marraskuuta 2018 ensi-iltavuorossa oli David Pountneyn ohjaus syklin kolmannesta lenkistä, Siegfriedistä. Samalla esitys oli Burkhard Fritzin debyytti Yhdysvalloissa. Esityksen johti Sir Andrew Davis. Alkusoiton aikana katsojat näkivät esiripun, johon on piirretty punaisia, epäjohdonmukaisesti järjestettyjä viivoja: kohtalon langat eivät ole vain sotkeutuneet vaan ne ovat kertakaikkisesti katkenneet. Kun esirippu nousee, katsojat näkevät lastenhuoneen – tai kodin, jossa Mime (Matthias Klink) kasvattaa ottopoikaansa Siegfriediä (Burkhard Fritz). Alusta lähtien on selvää, että tässä tulkinnassa Siegfried ei ole sankari vaan pikkulapsi, joka ei tiedä maailmasta paljoakaan. Koko musiikkidraama on enemmän kuvausta Siegfriedin aikuistumisesta kuin siitä, että hän lunastaisi paikkansa kohtalon toteuttajana. Ensimmäisen näytöksen aikana ajattelin, että ohjaaja käyttäisi tulkinnassa hyväkseen tosiasiaa, että Wagnerilla oli 12 vuoden tauko sävellystyössä toisen ja kolmannen näytöksen välillä. Olisi mahdollista manipuloita oopperan ajallisuutta ja tehdä myös kolmannen näytöksen Siegfriedistä 12 vuotta ensimmäisen ja toisen näytöksen lapsukaista vanhempi. Näin tulkinta ei kuitenkaan etene vaan Siegfried kulkee samoissa polvihousuissa koko oopperan halki. Tosin Brünnhilden kohtaaminen viimeisessä näytöksessä aikuistaa häntä pikavauhtia!

Ensimmäinen näytös huipentuu vaikuttavaan kohtaukseen, jossa Siegfried takoo hajonneista palasista miekkansa. Poutneyn tulkinnassa taontakohtaus on lastenkamarin askartelutehtävä. Fläppitaululla on yksityiskohtaiset käyttöohjeet, ja välillä puuhakkaat avustajat kantavat Rhein Logistik -firman pahvilaatikoissa uusia osasia paikalle. Näyttömällinen toiminta pitää kohtauksen vauhdissa, ja taontakohtaus on tällä kertaa enemmänkin humoristinen kuin sankarillisen vakava. (Ja huumori on ylipäätäänkin vahvasti läsnä koko oopperassa.) Jakso on hauskasti oivallettu, mutta samalla varmaankin Burkhard Fritzille epäkiitollinen. Musiikki on niin loisteliasta, että olisi ollut hienoa kuulla sitä paremmin. Nyt Fritzin alasin ei ole tarpeeksi lähellä ramppia, ja ainakin permannon vasemmalle puolelle laulu kuului liiankin vaimeana. Ensimmäisen näytöksen hahmoksi nousee Mathias Klinkin esittämä Mime, joka on Siegfriedin kasvatusisä ja -äiti. Hahmoon on lisätty annos klonkkumaista kavaluutta, jota Klink tulkitsee loistavasti.

Kiinnostava tulkinnallinen lisä on se, että David Poutney on antanut selvästi tavanomaista vahvemman aseman Wotanille eli Wandererille, jota esitti muhkeaääninen Eric Owens. Wanderer herättää lohikäärme Fafnerin (Patrick Guetti), jonka Siegfried tuota pikaa surmaa. Kun Wagnerin libretossa metsän lintu kertoo Siegfriedille luolassa olevasta Sormuksesta ja Tarnhelm-kypärästä, Poutneyn tulkinnassa lintu on vain Wandererin viestinviejä. Wotanin maailma laskeutuu useita kertoja ylhäältä hallitsemaan tapahtumia, ja Wanderer laittaa linnun liikkeeseen, antamaan Siegfriedille neuvojaan. Jäin koko oopperan suhteen siihen tulkintaan, että Wanderer lopulta ohjaa tapahtumia, eikä hänen poistumisensa Ringistä tapahdu vain maailman muuttumisen tuloksena vaan tietoisen harkinnan kautta. Kun Siegfried aikuistuu, Wandererin on vain yksinkertaisesti syytä poistua.

Toisen ja kolmannen näytöksen siirtymä on musiikillisesti vaikuttava, sillä 12 vuoden tauko todella kuuluu. Chicagon Siegfried päättyi Brünnhilden (Christine Goerke) ja Siegfriedin pitkään parisuhdedialogiin, ja jos Burkhard Fritzin ääni oli tuntunut oopperan alussa vaimealta, nyt se soi loistavasti Christine Goerken rinnalla. Laulajista täytyy erikseen mainita eteläkorealaisen Samul Younin esittämä Alberich, joka oli todella vangitseva. Ostoskärryään työntelevä Alberich tuntui melkein traagiselta kulutushysterian uhrilta, joka yrittää epätoivoisesti kartuttaa omaisuuttaan.

Siegfriedissä lauloivat 3. marraskuuta 2018:

Siegfried - Burkhard FRITZ
Mime - Matthias KLINK
Der Wanderer - Eric OWENS
Alberich - Samiel YOUN
Fafner - Patrick GUETTI
Erda - Ronnita MILLER
Brünnhilde - Christine GOERKE
Stimme des Waldvogels - Diana NEWMAN