Maigret näkee punaista (1963)

Katsoimme vielä Jean Gabinin kolmannen ja viimeisen Maigret-elokuvan Maigret näkee punaista (Maigret voit rouge, 1963), joka valmistui neljä vuotta edellisen elokuvan Maigret ei anna armoa (Maigret et l'affaire Saint-Fiacre, 1959) jälkeen. Elokuva löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta. Vaikka ehdin olla jo sitä mieltä, että kaikki Gabinin Maigret-leffat olisi ollut hyvä näyttää televisiossa, nyt on pakko tunnustaa, että trilogian viimeisen osan kaappaamalle ajalle olisi löytynyt parempaakin tekemistä. Gabin on yhtä karismaattinen kuin ennenkin, mutta ohjaajana Gilles Grangier ei ole Jean Delannoyn tasoa. Grangier oli kyllä kokenut tekijä, mutta kovin hengettömältä teos tuntuu.

Maigret näkee punaista on toki kiinnostava historiallisen kontekstinsä vuoksi. Elokuva perustuu Georges Simenonin romaaniin Maigret ja gangsterit (Maigret, Lognon et les gangsters, 1951, suom. 1958), joka ammentaa ajankohtaisesta teemasta, yhdysvaltalaisen kulttuurin vaikutuksesta Ranskassa. Elokuvan alussa amerikkalaisperäiset gangsterit sieppaavat baarinpitäjän Chevroletin ja rymistelevät lähiseudulla, kunnes paikallinen poliisi tarttuu asiaan. Tuntuu kuin Hollywoodin rikoselokuvat olisivat hetkeksi jalkautuneet ranskalaiseen todellisuuteen. Samalla käy ilmi arkinen suhtautuminen vierasmaalaisiin, kun paikalliset pohtivat, mitä englantia murtavat roistot oikein puhuvat. Aina kun amerikkalaisia gangstereita kuvataan tukikohdassaan, taustalla soi jazz-musiikki, kuinkas muuten. Kaiken tämän vastakuvana ovat pariisilaiset kapakat, joissa Maigret viihtyy. Loppua kohden paljastuu, että myös FBI on gangstereiden jäljillä. Maigret pitää kuitenkin tiukasti oman linjansa, viimeiseen asti.

Maigret virittää ansan (1958)

Nyt iski Maigret-kuume! Onneksi löysin pikaisesti Jean Delannoyn ensimmäisen Simenon-tulkinnan Maigret virittää ansan (Maigret tend un piège, 1958), jonka YLE esitti vuonna 2000. On pakko heti alkuun todeta, että ohjauksellisesti tämä on paljon jämäkämpi teos kuin seuraajansa. Sähköinen tunnelma alkaa jo alkuteksteistä, joissa nähdään Pariisin kartta. Ensin siihen iskeytyy veitsi, sen jälkeen kartan päälle levittäytyy Maigret’n piipun varjo. Itse asiassa varjo peittää Marais’n kaupunginosan, johon elokuva pääasiassa sijoittuu. Marais’ssa riehuu sarjamurhaaja, joka elokuvan alussa suorittaa jo neljännen veritekonsa. Ensimmäisissä kuvissa on vahvaa film noir -henkeä. Place des Vosges, jonka laidalla Victor Hugo asui 16 vuotta, kylpee helteessä, joka ei hellitä edes illan hämärtyessä. Marais’n murhaaja iskee ja lähettää itse hätäpuhelimesta terveiset komisario Maigret’lle.

Elokuvan nimi vihjaa operaatioon, jonka Maigret (Jean Gabin) toteuttaa Marais’n murhaajan kiinni saamiseksi. Murhaaja käyttää teurastamon veistä ja iskee aina nuorii naisiin. Maigret pestaa kymmeniä naisia partioimaan pimeille kujille. Operaatio onnistuu, vaikkakaan tämä ansa ei lopulta ole ratkaiseva. Komisario pääsee kuitenkin syyllisen jäljille, kun murhaaja katoaa Maurinin suvun omistukseen kuuluvaan kiinteistöön. Elokuvan näkökulma muuttuu 50 minuutin jälkeen, kun katsojakin aavistaa, että sisustusarkkitehti Marcel Maurin (Jean Desailly) on murhaaja. Yhtäkkiä katsoja oivaltaa, ettei tarinan ytimessä olekaan arvoituksen ratkaiseminen vaan ihmissuhteet ja niiden traagisuus. Marcel on puoliksi lapsi, puoliksi aikuinen. Hänen vaimonsa Yvonne (Annie Girardot) on onneton ja liikkuu öisin omilla syrjäpoluillaan. Marcelin äiti Adèle (Lucienne Bogaert) on pelottavan hallitseva.

Maigret virittää ansan tiivistyy loppua kohti, ja sen intensiteetti on lähes sietämätön kohtauksessa, jossa Maigret kuulustelee Marcelia ja yrittää saada hänen tunnustamaan. Jean Dessailly on loistava ristiriitaisena ja hauraana Marcelina. Yhtä vaikuttava on Yvonnen ja Adèlen kuulustelu, jossa Maigret käyttää kaikki mahdolliset keinot totuuden saamiseksi esiin. Elokuvan jälkeen jäin miettimään, miten tunnustuskeskeinen käsikirjoitus on. Oikeuden edessä Maigret’n tiivaamat tunnustukset eivät ehkä kovasti paina, mutta elokuvaan ne tuovat sekä psykologista syvyyttä että samanaikaista piinaavuutta ja koskettavuutta. Maigret virittää ansan esittelee päähenkilönsä myös kotioloissa, televisiota katsomassa, ja tuo mukaan komisarion puolison Louisen (Jeanne Boitel). Mieleen jäävät myös Maigret’n tukena työskentelevät poliisit, varsinkin allergisesti niistävä Lagrume (Olivier Hussenot) ja tiukkailmeinen Torrence (Lino Ventura).

Maigret ei anna armoa (1959)

Jean Gabin esiintyi kolme kertaa komisario Jules Maigret'n roolissa, elokuvissa Maigret virittää ansan (Maigret tend un piège, 1958), Maigret ei anna armoa (Maigret et l'affaire Saint-Fiacre, 1959) ja Maigret näkee punaista (Maigret voit rouge, 1963). Näistä kaksi ensimmäistä oli Jean Delannoyn ohjauksia, kolmas Gilles Grangier'n. Delannoyn ohjaukset nähtiin TV:ssä vuonna 2000, ja nyt YLE Teema esitti uudelleen keskimmäisen, Maigret ei anna armoa. Olisi ollut hienoa nähdä kaikki kolme, varsinkin viimeinen, joka ei tiettävästi ole tv-ensi-iltaa saanut. Ohjaaja Jean Delannoy (1908–2008) teki pitkän uran. Hän aloitti jo 1920-luvulla näyttelijänä, siirtyi leikkaajaksi ja sittemmin ohjaajaksi. Viime vuosina olemme katsoneet 40-luvun erinomaiset elokuvat Ikuisten tähtien alla (L'Éternel retour, 1943) ja Pastoraalisinfonia(La Symphonie pastorale, 1946), mutta 1950-luvun tuotanto on jäänyt paitsioon. 

Maigret virittää ansan on ammattimaista työtä: Georges Simenon on saanut klassiselle komisariolleen sujuvan ohjaajan. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, ettei elokuvassa ole samanlaista runollisuutta kuin siinä 30-luvun ranskalaisessa noirissa, joka antoi vaikutteita Hollywoodin rikoselokuville. Katsoessa ihmettelin varsinkin öisiä katunäkymiä, joiden suunnittelu on jäänyt puolitiehen. Mutta tarinankuljettajana Delannoy on erittäin hyvä. Ohjaajan ohella elokuvan koossapitävä voima on ehdottomasti Jean Gabin, jonka karismaattinen olemus hallitsee tarinaa ensimmäisistä kuvista lähtien. Maigret saa kutsun Saint-Fiacreen, jossa iäkäs kreivitär (Valentine Tessier) on saanut tappouhkauksen. Eipä aikaakaan, kun kreivitär on vainaa.

Maigret virittää ansan rakentaa melankolisen kuvan pienestä maaseudun paikkakunnasta, jossa, kuten dialogissa todetaan, parasta on klo 12:15 juna, joka vie muualle. Aristokratian mahdista on jäljellä vain rippeet, ja kreivittären kartanon seinillä ammottavat tyhjät paikat, joista taulut on aikaa sitten myyty pois. Kreivittärellä on hulttiopoika (Michel Auclair), jonka välinpitämättömyys tuntuu viittaukselta sukupolvien väliseen kuiluun. Jos aristokratian piirissä perhesuhteet ovat hajonneet, tuntuu, että myös Maigret on yksin menneisyyden haamujen keskellä. Hän on itse elänyt lapsuutensa pienellä paikkakunnalla. Hämmentävää on sekin, että syyllisiksi paljastuvat isä ja poika, jotka aluksi tuntuvat elokuvan empattisimmilta hahmoilta. En ole Maigret-spesialisti, mutta tässä elokuvassa minua jäi mietityttämään päähenkilön ankaruus. Lopussa Maigret kurittaa Émileä (Serge Rousseau), jonka on pakko polvistua kuolleen kreivittären arkun ääreen.