20. maaliskuuta 2016

Tyttö Hanoista (1974)

Hải Ninhin (1931–2013) ohjaama Em bé Hà Nội (1974),  Tyttö Hanoista, on vietnamilaisen elokuvan klassikoita. Mustavalkoinen draama ammensi ajankohtaisesta tragediasta, Hanoin pommituksista joulukuussa 1972. Yhdysvaltalaiset B-52-pommikoneet kylvivät 20 000 tonnia räjähteitä Pohjois-Vietnamiin, ennen kaikkea Hanoihin ja Hải Phòngiin. Pommitukset alkoivat 18. joulukuuta, keskeytyivät joulupäiväksi ja jatkuivat uudelleen tapaninpäivänä, entistä massiivisempina. Erityisen pahasti isku osui Khâm Thiênin vilkkaalle kauppakadulle, jossa yhden yön aikana tuhoutui lähes 2000 rakennusta. Kuolleita kertyi yli 280, monet naisia ja lapsia. Tyttö Hanoista alkaa vertauskuvallisella jaksolla, jossa lapset matkustavat linja-autossa. Mukana on vanhus, joka muistuttaa etäisesti vuonna 1969 kuollutta Ho Tši Minhia. Aivan kuin johtajan suojeleva olemus olisi yhä läsnä!

Tyttö Hanoista kuvaa sotaa lapsen silmin. Elokuvahistoriassa se asettuu perinteeseen, johon kuuluvat myös Roberto Rossellinin Saksa vuonna nolla (Germania anno zero, 1948) ja Andrei Tarkovskin Ei paluuta / Ivanin lapsuus (Ivanovo detstvo, 1962). Rossellinin elokuva alkaa raunioituneen Berliinin keskellä; pääosassa on 13-vuotias poika, joka alussa tekee töitä hautausmaalla ja kaivaa leposijoja vainajille. Myös Tyttö Hanoista lähtee liikkeelle katastrofista. Kymmenvuotias tyttö Hà pysäyttää sotilasajoneuvoja etsiessään isäänsä. Hän pääsee lopulta kyytiin, ja takautumien kautta näytetään välähdyksiä siitä onnellisesta elämästä, jonka sota oli katkaissut. Välillä isä, äiti ja kaksi tytärtä viettävät vapaapäivää huvipuiston karusellissa tai ovat vain yhdessä kotona ja Hà soittaa viuluaan. Välillä kamera palaa nykyhetkeen ja näyttää Hàn raunioiden keskellä. Sotaa katsotaan lapsen näkökulmasta aivan niin kuin Rossellinin ja Tarkovskin elokuvissa. 

Tyttö Hanoista sisältää kohtauksia, joiden tehtävä on selkeän propagandistinen. Näistä äärimmäisin on päiväkodin tuhoa kuvaava jakso, jossa työntekijät koettavat epätoivoisesti pelastaa sylivauvoja romahtavasta, palavasta rakennuksesta. Mutta samalla elokuvassa on herkkyyttä, joka osoittaa Hải Ninhin taidot ohjaajana. Jäätyään yksin Hà majoittuu perheeseen, jossa on pieni vauva. Päiväunien aikana Hà nukuttaa lasta soittamalla viuluaan, ja kun taustalta alkaa kuulua sodan kumua, hän ei peräydy vaan jatkaa soittoaan entistäkin antaumuksellisemmin taatakseen pienokaisen levon sodan keskellä. Synkästä aloituksestaan huolimatta Tyttö Hanoista antaa sijaa toivolle. Elokuvan lopussa käy ilmi, että isä on sittenkin elossa ja pikkusiskokin ilmaantuu esiin. Tuntematon sotilas lupaa huolehtia tytöistä niin kauan, että sota päättyy. Viimeisissä kuvissa katsojalle esitellään kaksi utooppista kuvaa. Lapset haaveilevat modernista Hanoista, jossa uudet elementtirakennukset ovat kohonneet raunioiden tilalle. Elokuva päättyy kesäiseen kuvaan, jossa sisarukset kirmaavat niityllä. Tulevaisuus on sekä moderni että aurinkoinen.

8. maaliskuuta 2016

Göttingen ja Braunschweig

Saavuin pikaiselle käynnille Göttingeniin Coimbra-ryhmän kokoukseen, joka oli maanantaina ja tiistaina 7.–8. maaliskuuta 2016. Turulla ja Göttingenillä on kiinnostava yhteys 237 vuoden takaa, sillä Henrik Gabriel Porthan teki elämänsä ainoan ulkomaanmatkan juuri tänne vuonna 1779. Porthan matkusti kaupunkiin Lyypekin kautta, tapaamaan ennen kaikkea historioitsija August Wilhelm von Schlözeriä (kuvassa vasemmalla), jonka teoksen Allgemeine nordische Geschichte hän oli lukenut jo kaksi vuotta aiemmin. Tiettävästi Porthan tutustui myös Vanhan testamentin eksegetiikan professoriin Johann David Michaelisiin. Tuossa vaiheessa Turun Akatemia oli jo pitkäikäinen opinahjo, kun Göttingenin yliopisto oli perustettu vain runsaat 40 vuotta aiemmin.

Sattumalta kävelin ensimmäisenä päivänä Paulinerkirchen viereistä katua, ja silmiin osui kyltti, joka muistutti Schlözerin kotitalon sijainnista. Alkuperäistä taloa ei enää ole, mutta ehkäpä Porthan kävi tapaamassa Schlözeriä juuri täällä. He keskustelivat latinaksi, ja Porthanilla oli ilmeisesti vaikeuksia ymmärtää saksalaisittain murrettua puhetta. Tuliaisina Suomeen Porthan oli saanut sitoumuksen julkaisujen vaihdosta, ja niinpä 1700-luvun lopulla usea Frenckellin kirjapainon hengentuote löysi tiensä Göttingenin yliopiston kokoelmiin. Porthan toimi erittäin aktiivisesti Turun Akatemian kirjaston kartuttamisessa, ja kokoelma saavutti 1800-luvun alkuun mennessä lähes 40 000 niteen laajuuden. Porthan itse ei enää ollut todistamassa, miten tämä työ haihtui savuna ilmaan Turun palossa syyskuussa 1827.

Hävitys kohtasi myös Saksan kaupunkeja, tosin paljon myöhemmin. Göttingen selvisi toisen maailmansodan pommituksista vähin vaurioin, mutta läheisen Braunschweigin kaupungin keskustan tuhosi 90-prosenttisesti pommitus yöllä 14. ja 15. lokakuuta 1944. Kävin sunnuntaina 6.3. pikaisesti katsomassa Braunschweigia, ja näköjään katseeni nauliintuu aina muistolaattoihin: tällä kertaa taloon, jossa säveltäjä Ludwig Spohr, Fredrik Paciuksen opettaja ja esikuva, syntyi 5.4.1784. Lahjakas viulisti ja säveltäjä toimi elämänsä ehtoon opettajana Kasselissa, jossa myös Pacius opiskeli. Onneksi Spohrin kotitalo oli vanhan kaupungin ulkopuolella, joten se säästyi vuoden 1944 kurimukselta.

Tarkoitukseni oli Braunschweigissa käydä Herzog Anton Ulrich Museumissa, joka on on Saksan vanhimpia museoita, avattu jo vuonna 1754, mutta valitettavasti se oli suljettu remontin vuoksi. Matkaa Göttingenistä Braunschweigiin on vain vähän, mutta kulttuurinen ero on merkittävä. Kun Göttingen kuului 1700-luvulla Hannoveriin, joka oli personaaliunionissa Britannian kanssa, Braunschweig kuului Braunschweig-Wolfenbüttelin ruhtinaskuntaan. Kävin pikaisesti Städtisches Museumissa, jossa oli laaja etnogtrafinen ja antropologinen kokoelma, mutta myös kuvataidetta, muun muassa useita Carl Friedrich Lessingin maalauksia Harz-vuoristosta. Seudun vaurautta kuvastaa laaja posliiniastioiden tuotanto, nähtävillä on muun muassa oheisen kuvan antiikkiaiheisia kasvokuvia ja astiastoja. Braunschweig tunnetaan niin ikään instrumenttien valmistuksesta, ja juuri täältä lähti liikkeelle Heinrich Steinwegin (1797–1871), alias Henry Steinwayn, maineikas pianotuotanto. Museossa oli nähtävissä Clara Schumannin 1870-luvulla kotonaan Frankfurtissa käyttämä harjoituspiano.

Göttingenissä seminaarin maanantaipäivä istuttiin kokonaisuudessaan vanhassa observatoriossa, jonka suunnittelu alkoi vuonna 1803 mutta joka Napoleonin sotien aiheuttaman viivästyksen jälkeen avattiin vasta 1816. Carl Friedrich Gaussin käyttöön tehty tähtitorni oli valmistuessaan maailman modernein. Kun sen uusklassisia linjoja katsoo, tuntuu, että Carl Ludvig Engel on varmasti saanut täältä vaikutteita Turun observatorioon, joka valmistui kolme vuotta myöhemmin. Maanantai-ilta päättyi tutustumiskäyntiin Göttingenin yliopiston arkeologisessa instituutissa, jossa on hämmästyttävä kokoelma antiikin veistosten kipsijäljennöksiä, lähes 2000 teosta, joista vanhimmat ovat 1760-luvulta. Opetustarkoituksiin tehdyt veistokset ovat vaikuttava näky. Niitä katsoessa tulee mieleen, että ehkäpä Winckelmannin näkemys antiikin kuvanveistosta sai vaikutteita myös tästä jäljentämisen kulttuurista. Missään antiikin Kreikka ei näyttäydy niin puhtaan valkeana kuin vieri viereen asetettujen kipsiveistosten kokoelmassa.

4. maaliskuuta 2016

Suuri unelma (1945)

Musiikkielokuvien katsominen jatkuu Charles Vidorin vuonna 1945 ohjaamalla biopic-fantasialla Suuri unelma (A Song to Remember). Sidney Buchmanin käsikirjoitus perustui itävaltalaisen käsikirjoittajan ja ohjaajan Ernst Marischkan tekstiin. Marischka oli jo 1930-luvun alussa kirjoittanut Géza von Bolvárylle puolalaisesta säveltäjästä Frédéric Chopinista kertovan elokuvan Jäähyväisvalssi (Abschiedswalzer, 1934). Hollywoodissa Columbia-yhtiö tarttui aiheeseen toisen maailmansodan loppuvaiheessa: elokuvan voi tulkita sympatian osoitukseksi eurooppalaista kulttuuriperintöä kohtaan. Samalla elokuva esitti Chopinin kansallistunteeseen heräävänä patrioottina, joka uhrautuu isänmaansa puolesta. Tämä kuvaus ei varmaankaan kuulosta erityisen houkuttelevalta, mutta Suuri unelma on lopulta taitavasti ohjattu, ja sen käsikirjoitus pitää yllättävän hyvin otteessaan. Omintakeinen ratkaisu on se, että Cornell Wilden näyttelemä Chopin ei lopultakaan ole keskushahmo, vaan Paul Munin esittämä professori Józef Elsner, Chopinin opettaja, jonka kautta lahjakkaan nuorukaisen elämää seurataan. Elokuvan toinen keskushahmo on Merle Oberonin tähdittämä George Sand, joka vaikuttaa esikuvaansa eteerisemmältä. Elokuvan säveltäjäksi on kreditoitu Miklós Rózsa, joka on punonut taustamusiikkiin hämmentävän määrän Chopinin säveliä.

Vaikka Suuri unelma on Hollywood-elokuva, se on myös vahvasti keskieurooppalainen teos, jo pelkästään siksi, että Hollywood oli etninen sulatusuuni. Itävalta-Unkari tuntuu elävän elokuvan tyylilajissa, mihin varmasti Ernst Marischkan tarina vaikuttaa. Säveltäjä Miklós Rózsan ohella unkarilaisuutta korostaa ohjaaja Charles Vidor, joka oli alun perin budapestilainen Károly Vidor ja ehti palvella Itävalta-Unkarin armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Tarina rakentaa myös erittäin myönteisen kuvan Unkarin lahjasta, Franz Lisztistä, joka soittaa vielä nokturnoa Chopinin kuolinvuoteen äärellä. Suuri unelma päättyy nationalistiseen hurmaan: Chopin, joka on pitkään viihtynyt Pariisin salongeissa nokturnojaan ja masurkkojaan esittämässä, lähtee konserttikiertueelle, ja Vallankumousetydi puhkeaa kukkaansa säveltäjän kannanottona. Samaan aikaan Chopinin ruumis pettää keuhkotaudin kourissa. Sairauden ja julistuksen välinen punos korostaa Chopinin uhriutta poliittisten myllerrysten keskellä.

3. maaliskuuta 2016

Perheen musta lammas (1941)

Ylioppilasteatterin ja Turun kaupunginteatterin johtajana työskennellyt Jorma Nortimo (1906–1958) muistetaan ennen kaikkea Rovaniemen markkinoiden (1951) sujuvana ohjaajana, mutta hän näytteli, käsikirjoitti ja ohjasi 30-luvulta lähtien. Perheen musta lammas (1941) perustui Moskovassa vuonna 1903 syntyneen suomenruotsalaisen kirjailijan Melita Tångin romaaniin Mörk punkt, joka oli ilmestynyt vuonna 1934 ja josta Nortimo itse teki käsikirjoituksen. Perheen musta lammas ei useinkaan nouse esiin kotimaisen elokuvan kaanonissa, mutta se on onnistunut komedia, joka tyylillisesti ammentaa niin yhdysvaltalaisista kuin saksalaisistakin aikalaiskomedioista.

Tarinan päähenkilö on Raili Wirma (Sirkka Sipilä), joka pakenee ankaran tätikolmikkonsa luota ja ajautuu väärinkäsityksiin ja vaikeuksiin. Itsenäinen elämä ei ota luistaakseen, ja kaiken päätteeksi Raili joutuu taiteilija Erkki Rautian (Joel Rinne) kiristämäksi. Pelastavaksi enkeliksi osoittautuu varatuomari Olli Paaso (Eino Kaipainen), kuten oheisesta kuvasta voi nähdä. Perheen musta lammas on, uskaltaisin väittää, suomalaisen ristiinpukeutumiskomedian klassikko, tai ainakin sen pitäisi olla. Itsenäisyyttä tavoitellessaan Raili pukeutuu pojaksi, hieman samaan tapaan kuin tapahtuu Reinhold Schünzelin legendaarisessa Viktorissa ja Viktoriassa (Viktor und Viktoria, 1933), joka oli muuten nähty Suomessakin keväällä 1934. Naiset tuntevat vetoa pojaksi pukeutunutta Railia kohtaan, joka päättelee: ”Minulla onkin parempi onni rakkaudessa poikana kuin tyttönä.” Elokuvan sivurooleista täytyy mainita Siiri Angerkoski operettiin hurmaantuneena Sallina.

1. maaliskuuta 2016

Olof Palme ja Bröderna Mozart

Olof Palmen murhasta tuli viime sunnuntaina kuluneeksi 30 vuotta. Veriteko on yhä ratkaisematta. Nauhoitin Ruotsin tv:stä vuonna 1992 ohjelman Mordet på Olof Palme, jossa silloinen tutkinnanjohtaja joutui toimittajien ristikuulusteluun. Erityisesti käsittelyssä olivat walkie talkiet, joita oli nähty poikkeuksellisen paljon lähitienoilla juuri ennen traagisia tapahtumia. Kaivoin eilen vanhan VHS-nauhan esiin, ja katsoin sitä pitkästä aikaa. Ohjelmasta huokui kärsimättömyys siitä, ettei mitään edistystä ollut tapahtunut, vaikka aikaa oli kulunut kuusi vuotta. Katastrofi oli suuri, ja murhayönä poliisin toimet etenivät kaoottisesti. Sama epätoivoinen tunnelma välittyi vielä vuosien jälkeen. Tutkinta jatkuu yhä, ja on vaikea nähdä, että se koskaan päättyisi.

Minun muistikuvissani Palmen kohtalo punoutuu omiin kokemuksiini kevättalvella 1986. Murha tapahtui elokuvaelämyksen jälkeen, esitys oli päättynyt ja Olof ja Lisbet Palme poistuivat kadulle. He olivat nähneet Suzanne Ostenin komedian Bröderna Mozart, joka oli saanut ensi-iltansa vain viikkoa aikaisemmin 21. helmikuuta 1986. Juuri näihin aikoihin olin ilmoittautunut professori Irmeli Niemen vetämälle opintoretkelle Tukholmaan: ohjelmassa oli paitsi Ingmar Bergmanin ohjaama Fröken Julie Dramatenissa myös teatteriohjaajana tunnetun Ostenin elokuva, jonka kävimme katsomassa. Muistikuvissani Palmen kohtalo ja Ostenin elokuva ovat kietoutuneet erottamattomasti yhteen kaikki nämä vuosikymmenet siksi, etten voinut olla ajattelematta sitä traagista tietämättömyyttä tulevaisuudesta, jonka valkokankaan maailma oli hetkeksi tarjonnut, ja sitä arkista turvallisuuden tunnetta, joka oli hetkessä pirstoutunut. Näiden vuosikymmenien aikana en ole kovin tarkasti osannut ajoittaa, milloin Tukholmassa kävimme. Vasta tänään muistin, että 80-luvulla pitämäni elokuvapäiväkirja ulottuu kevääseen 1986. Kaivoin sen esiin ja, toden totta, istuin katsomassa samaa elokuvaa kuin Palme, mutta runsas viikko katastrofin jälkeen, lauantaina 8. maaliskuuta. Opintoretki oli ajallisesti paljon lähempänä tuota traagista päivää kuin pystyin muistamaan. En ole katsonut Ostenin elokuvaa sen koommin, vaikka olen myöhemmin hankkinut sen dvd:nä. Bröderna Mozart odottaa hyllyssä. Ehkä siihen pitäisi palata uudelleen ja etsiä johtolankoja siitä, miltä maailma tuntui vuonna 1986, ennen peruuttamatonta nyrjähdystään.