Prinsessan elämäkerta (Autobiography of a Princess, 1975)

Prinsessan elämäkerta (Autobiography of a Princess, 1975) on pienimuotoinen, vaatimatonkin elokuva siihen nähden, miten runsaita ja eeppisiä elokuvia ohjaaja James Ivory, tuottaja Ismail Merchant ja käsikirjoittaja Ruth Prawer Jhabvala tekivät hieman myöhemmin. Prinsessan elämäkerta ammentaa koloniaalisen kulttuurin haasteista ja jännitteistä, ja tässä Prawer Jhabvalan kokemukset olivat ratkaisevia. Hän asui Intiassa 24 vuotta ennen kuin muutti Yhdysvaltoihin 1980-luvun lopulla. Prinsessan elämäkerta on varmaankin toteutettu nopealla aikataululla: se on tiivis yhdistelmä fiktiota ja dokumenttia ja käsittelee brittiläisten kulttuurin suhdetta Intiaan.

Prinsessan elämäkerran keskiössä on intialainen prinsessa (Madhur Jaffrey), joka elää olosuhteiden pakosta maanpakolaisena 1970-luvun Lontoossa. Eräänä päivänä hänen vieraakseen saapuu prinsessan isän entinen opettaja Cyril Sahib (James Mason), ja he ryhtyvät katsomaan dokumenttifilmejä Intiasta. Taustalla on poliittinen mullistus, mutta elokuva ei oikeastaan jää nostalgian tai melankolian valtaan. Dokumenttien kautta avautuu mennyt maailma, Intian maharadžojen ylellinen elämä, joka päättyi 1960-luvulla. James Mason tuo elokuvaan raudanlujaa ammattitaitoa, mutta voin kuvitella, että roolisuoritus on toteutettu hyvin lyhyen valmistautumisen pohjalta. Aivan kuin teos olisi kuvattu yhden päivän aikana. Ehkä juuri tässä on elokuvan viehätys: se kuvaa lyhyttä vierailua, katoavaa hetkeä kahden maailman välillä.

Turandot Kansallisoopperassa

Giacomo Puccinin viimeinen ooppera Turandot on saanut tuoreen ensi-illan Suomen kansallisoopperassa. Yhteistyössä Malmön oopperan kanssa toteutetun tuotannon on ohjannut Sofia Adrian Jupither ja lavastanut Erlend Birkeland. Musiikinjohdosta vastaavat Hannu Lintu ja Pietro Rizzo, jota kuulin esityksessä 16. helmikuuta. Tudandot'na lauloi Astrik Khanamiryan ja prinssi Calafina Mikheil Sheshaberidze. Turandot on rakastetuimpia italialaisia oopperoita, ja mahtava se musiikillisesti onkin. Varsinkin kuoro on tässä muhkeimmillaan, ja oli ilo kuulla Kansallisoopperan kuoron loisteliasta laulua. Illan vaikuttavin laulaja oli Astrik Khanamiryan, jonka äänessä oli roolin edellyttämää voimaa ja karismaa. Erityisesti jäi mieleen aaria, jossa Turandot kertoo Kiinan kohtaamasta väkivallasta ja tataarien invaasion vuosisataisesta muistosta.  

Turandot on lehdistössä saanut kritiikkiä staattisesta ohjauksestaan. Kieltämättä ohjaus on verkkaista, ja oopperan lavastusratkaisu rajoittaa ohjaajan mahdollisuuksia liikuttaa solisteja ja kuoroa. Useimmiten Turandot'n näyttökuvassa nähdäänkin portaikko, mutta nyt se on poikkeuksellisen leveä ja ulottuu laidasta laitaan. Näyttämöllä ei ole tasaista tilaa lainkaan. Tämän täytyy olla tarkoituksellista. Staattisuus on ymmärrettävää jo siinäkin mielessä, että kuvattu maailma on paikalleen pysähtynyt. Oopperan kuvitteellinen Kiina on myös läpeensä hierarkkinen, Ehkä näyttämöä hallitseva portaikko on kuvatun yhteiskunnan vertauskuva. Tarinamaailmassa voi edetä vain portaikon, vallitsevan hierarkian mukaan. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Kun Calaf ratkoo arvoituksia, hän on näyttämöllä Turandot'ta alempana, ja vasta ratkaistuaan arvoitukset hän voi asettua samalle tasolle.

Punainen viiva

Turun Kaupunginteatterin, Saaristo-oopperan ja Turun filharmonisen orkesterin yhteistuotantona toteutettu Punainen viiva on vuoden 2023 oopperakevään helmi ja erinomainen osoitus siitä, mitä yhteistyöllä voidaan saavuttaa. Kaupunginteatteri ei ehkä ole ihanteellinen oopperalle, ainakaan akustisesti, mutta näyttämöteknologia on huippuluokkaa. Punaisessa viivassa tukeuduttiin sähköiseen äänentoistoon, ja ainakin esityksessä 9. helmikuuta se toimi erittäin hyvin. Ville Matvejeffin johtama Turun filharmoninen orkesteri soitti näyttämön takana, mutta musiikki levittäytyi hienosti draaman taustalle. Oopperan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1907, maalisvaalien alle, tilanteeseen, jolloin äänioikeus laajeni Suomessa merkittävästi. Korpiloukon Topi (Waltteri Torikka) ja Riika (Johanna Rusanen-Kartano) elävät niukkuudessa. Toivo paremmasta elämästä herää hetkeksi, mutta Korpiloukon väki ei uutta huomispäivää ehdi nähdä.

Aulis Sallinen säveltämä Punainen viiva sai kantaesityksensä vuonna 1978, 45 vuotta sitten, mutta teos toimii yhä, ehkä juuri pelkistyneisyytensä vuoksi. Sallinen kirjoitti libreton itse, Ilmari Kiannon vuonna 1909 ilmestyneen romaanin pohjalta. Jäin oopperaa katsoessa pohtimaan esityksen historiallista kerrostuneisuutta. Kianto kirjoitti romaaninsa tuoreeltaan, vain kaksi vuotta vaalien jälkeen. Tarinassa oli kohtalon ironiaa. Romaanin alussa karhu käy talviunille, ja kun se lopussa herää, dramaattisin seurauksin, Topin veri piirtää punaisen viivan hangelle. Hänen elämäänsä poliittinen agitaatio ja vaalilupaukset eivät ole tuoneet muutosta. Kun Sallinen sävelsi oopperaansa, elettiin kokonaan toisenlaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Agitaatiota oli myös 1970-luvun maailmassa, ja Puntarpään retoriikka on kuin viittaus aikakauden kiihkeyteen. Sallinen on kuitenkin sijoittanut loppuun jakson, jossa sanomalehden kautta kerrotaan yhteiskunnan muutoksesta pidemmällä aikavälillä. Korpiloukon Topi ei ehdi nähdä, mihin vuoden 1907 vaaleista alkanut demokraattinen kehitys johti, mutta tilanne oli ratkaiseva. Sallinen avaa perspektiivin, jota Ilmari Kiannollakaan ei romaania kirjoittaessaan voinut olla. Esityksen kolmas ajallinen taso on meidän aikamme, vuosi 2023. Tuntuu, että oopperan sanoma on yhä ajankohtainen. Erityisen vaikuttava oli väliaikaa edeltävä jakso, jossa agitaattori Puntarpää (loistava Petri Bäckström) lietsoo vaalitunnelmaa. Puheet ohjaavat tunteita melkein kuin tämän päivän mielipidevaikuttajien kohdalla. Samalla Punainen viiva tuntuu korostavan, että sanojen hurma on vain pintasilausta historian saatossa.

Raumzeit

Teatteriryhmä Kolmas tila on saanut ensi-iltaan Seppo Parkkisen käsikirjoittaman teoksen Raumzeit, joka uppoutuu tieteen historiaa, ennen kaikkea tähtitieteen ja fysiikan näkökulmasta. Samalla teoksesta avautuu näköala Euroopan historiaan 1900-luvun alusta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti. En voi olla hämmästelemättä Seppo Parkkisen kykyä suodattaa tietoja ja näkemyksiä ja punoa yhteen elämänkohtaloita loogiseksi kokonaisuudeksi. Lopputulos on vaikuttava. Jo nimellään Raumzeit viittaa saksankielisen maailman tieteenhistorialliseen merkitykseen ennen toista maailmansotaa. Sanana ”Raumzeit” tarkoittaa samaa kuin ”Raum-Zeit-Kontinuum”. Kyse on aika-avaruudesta, neliulotteisesta avaruudesta, jonka ymmärrykseen Albert Einstein keskeisesti vaikutti. Seppo Parkkisen rakentamassa aika-avaruudessa kohtaavat monet historian henkilöt ja vaikuttajat. Menneisyyden maailma oli itsessään aika-avaruus, rinnakkaisten, risteävien ja lomittuvien kehityskulkujen kokonaisuus, jonka vaikutukset elävät yhä.

Näin teoksesta ennakkonäytöksen 1. helmikuuta 2023. Esitys sujui erinomaisesti ja varmasti se hioutuu vielä esitys esitykseltä. Näytelmän kehyksenä on Iso-Heikkilän tähtitorni, joka on tavallaan poissaoleva. Liisi Oterma (Kristina Vahvaselkä) ja Kalle Vuorenkilpi (Eetu Känkänen) nähdään projisoituna viinatehtaan tiiliseinässä, kun taas etualalla ollaan enimmäkseen junassa, liikkeellä kaiken aikaa. Alussa Anja Pohjanheimo (Katja Küttner) tapaa vaikuttavassa kohtauksessa fyysikko Lise Meitnerin (Kristina Vahvaselkä), jolloin myös historiallinen kehys alkaa hahmottua. Tuntuu kuin tieteen käytännön, perustutkimuksen maailma, olisi nimenomaan kauempana ja ajankohtaiset intohimot yleisön edessä, etualalla. Äänimaisemaa katsoja seuraa kuulokkeiden avulla, ja näyttelijöiden, niin läsnäolevien kuin poissaolevienkin, repliikit yhdistyvät kolmiulotteiseen kuulokuvaan, jonka Joonas Outakoski on rakentanut. Teknisesti tämä toimi erittäin hyvin. Junateema hallitsee näyttämön etualaa, mikä tuo mieleen Wolfgang Schivelbuschin teoksen Junamatkan historia: jo 1800-luvulla ihmisen kyky ylittää etäisyyksiä vaikutti ajan ja paikan kokemukseen. Juna on myös metafora alituisesta liikkeestä, jossa maailmankaikkeus on. Mikään ei ole paikallaan tai muuttumaton. Vaikuttava on jakso, jossa juna ikään kuin muuttuu edistysuskon kiitovaunuksi ja kuljettaa dystooppiseen tulevaisuuteen Karin Boyen Kallokaiini-teoksen kautta. Raumzeit käsittelee myös tieteen suhdetta yhteiskuntaan, ennen kaikkea esityksen loppua kohti. Itse koin, että teos puhuu samalla kuitenkin riippumattoman, sinnikkään perustutkimuksen puolesta. Iso-Heikkilän tähtitornissa havainnot jatkuvat vuosikymmenestä toiseen ja tuntuu, että esitys arvostaa sitä työtä, jota tehdään maailmankaikkeuden arvoitusten selvittämiseksi pitkäjänteisen aherruksen ja inhohimon kannattelemana.

Good Morning, Babylon (Buongiorno Babilonia, 1987)

Toscanalaisveljekset Paolo ja Vittorio Taviani aloittivat elokuvauransa italialaisen neorealismin innoittamana ja ammensivat usein sota-ajan kokemuksistaan. Kansainväliseen menestykseen johti vuonna 1977 valmistunut Isäni, herrani (Padre padrone). Se oli varmaankin ensimmäinen Taviani-veljesten elokuva, jonka aikanaan näin. Sen jälkeen teatterilevitykseen Suomessakin tulivat sota-aikaa kuvaava Tähtikirkas yö (La notte di San Lorenzo, 1982) ja Luigi Pirandellon teksteihin perustuva Kaaos (Kaos, 1984). Ohjaajien huippukausi jatkui pari vuotta myöhemmin elokuvalla Good Morning, Babylon (Buongiorno Babilonia, 1987). Mukana on monia aiempiin teoksiin yhdistyviä tekijöitä, muun muassa Nicola Piovanin hieno musiikki ja Omero Antonutti isän roolissa.

Good Morning, Babylon alkaa kirkon restauroinnista. Isä Bonanno (Omero Antonutti) johtaa työmaata, ja mukana ovat myös pojat Nicola (Vincent Spano) ja Andrea (Joaquim de Almeida). Kun restaurointi valmistuu, työt päättyvät väistämättä, ja veljekset joutuvat miettimään elämäänsä uudelleen. He lähtevät etsimään toimeentuloa Atlantin tuolta puolen, niin kuin niin moni muukin italialainen 1900-luvun alussa. Taviani-veljesten kerronta on tyyliteltyä, mikä tiivistyy tilanteessa, jossa Nicola ja Andrea näkevät uuden mantereen ensi kertaa laivan ikkunasta. Kohtauksessa on myös metaelokuvallisuutta, sillä näkymä on tietoisen keinotekoinen lavaste, joka kaiken lisäksi assosioituu veljesten mielikuvituksessa joulukuuseen.

Good Morning, Babylon johdattaa Nicolan ja Andrean ennen pitkää Hollywoodiin, jossa D. W. Griffith on suunnittelemassa elokuvaansa Suvaitsemattomuus (Intolerance, 1916). Kirkonrakentajille on käyttöä unelmatehtaan palveluksessa, ja Nicola ja Andrea pääsevät toteuttamaan legendaariset norsulavasteet elokuvaa varten. Tavianit ovat loihtineet todella hienoja kohtauksia mykkäelokuvien kuvaustilanteissa, esimerkiksi jaksossa, jossa sisäkohtaukseen päästetään vähä vähältä auringonvaloa. Good Morning, Babylon kuuluu niiden monien teosten sarjaan, jotka kuvaavat tai ainakin sivuavat mykkäelokuvan historiaa. Tältä alueelta tulee mieleen monia hienoja teoksia, vaikkapa René Clairin Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d’or, 1947). Olen usein miettinyt, miten kiinnostavaa olisi tutkia, miten fiktioelokuvat ovat kertoneet oman historiansa. Taviani-veljesten kohdalla tuntuu, että he kuvaavat myös omaa elämäänsä, veljesten matkaa elokuvantekemisen lumemaailmaan.

Syntinen Ruby (Ruby Gentry, 1952)

Olen edellisen kerran nähnyt King Vidorin melodraaman Syntinen Ruby (Ruby Gentry, 1952) 1980-luvulla, muistaakseni elokuva-arkistossa. Se taisi tulla televisiostakin vuosikymmenen lopulla. Nyt on korkea aika katsoa elokuva uudelleen, ja muutoinkin pitäisi käydä Vidorin tuotantoa paremmin läpi. Syntinen Ruby perustui Arthur Fitz-Richardin ja Silvia Richardsin alkuperäiskäsikirjoitukseen: kuten suomenkielinen nimi jo ennakoikin, kyse on melodraamasta, jossa on alusta lähtien kohtalokas sävy. Ehkä tämä kohtalokkuus on liiankin painokasta, painostavaa, ja voin hyvin kuvitella, että kuohuvat intohimot voivat jo alussa tuntua liian ylenpalttiselta. Elokuvassa on myös sellaista saippuaoopperamaisuutta, joka on sittemmin löysi paikkansa televisiosta ja tuntuu tutunomaiselta.

Tarina sijoittuu Braddockin kaupunkiin Pohjois-Carolinaan. Rubylla (Jennifer Jones) on suhde Boakeen (Charlton Heston), mutta heidän suhteensa rakoilee, ja Boakella on selvästi vaikea ylittää yhteiskunnallista kuilua. Ruby tulee köyhistä oloista, kun taas Boaken tavoitteet ja unelmat ovat aivan eri suunnalla. Kun Boake löytää toisen kumppanin, Ruby katkeroituu. Hän menee naimisiin Jim Gentryn (Karl Malden) kanssa. Avioliitto jää lyhyeksi, ja pian Ruby on katkera leski, joka laittaa pienen kaupungin ahdasmielisen väen kärsimään.

Syntisen Rubyn ehdoton keskushahmo on Jennifer Jonesin näyttelemä Ruby. Charlton Heston on ehkä yllätyksellinen valinta miespäärooliin, ja vaikka Heston on tunnettu eksessiivisydestään, hän jää Jennifer Jonesin varjoon. Karl Malden on omimmillaan vanhemman aviomiehen roolissa. Russell Harlanin kuvaus pääsee oikeuksiinsa lopun suokohtauksessa. Mutta: paljon herätti katsoessa pohdintaa, mitä King Vidor haluaa tällä melodraamalla sanoa. Etelävaltiolainen mentaliteetti vaikuttaa alusta lähtien piinaavan ahdistavalta. King Vidor oli taustaltaan teksasilainen, ja tuntuu, että tässä elokuvassa hän rakentaa kaikkea muuta kuin empaattisen kuvan etelän maailmasta.

Kotka on laskeutunut (The Eagle Has Landed, 1976)

John Sturges (1910–1992) teki pitkän uran ja oli parhaimmillaan luistava ohjaaja. Hän oli Oscar-ehdokkaana elokuvalla Mies astui junasta (Bad Day a Black Rock, 1955) ja teki muutoinkin 50-luvulla kiinnostavaa tuotantoa. Mieleen ovat jääneet varsinkin Vainottu kostaja (The Capture, 1950), Kuudes mies (Backlash, 1956) ja Saaliinjako (The Law and Jake Wade, 1958). Ohjaajan myöhäistuotannon katsominen on jäänyt katkelmallisemmaksi. Vasta nyt tuli tilaisuus nähdä Iso-Britanniassa valmistunut sotaelokuva Kotka on laskeutunut (The Eagle Has Landed, 1976), toisen maailmansodan loppuvaiheeseen sijoittuva elokuva, jossa saksalaiset rantautuvat Britanniaan ja yrittävät päästä käsiksi itseensä Winston Churchilliin.

Kotka on laskeutunut perustuu Jack Higginsin edellisenä vuonna ilmestyneeseen menestysromaaniin.  Romaanissa on käsittääkseni kehystarina: alussa kirjailija löytää kolmentoista saksalaisen laskuvarjojääkärin haudat englantilaiselta hautausmaalta. Lopussa taas kirjailija kohtaa tarinan eloonjääneitä henkilöitä. Elokuvassa tällaista asetelmaa ei ole, mutta ehkä ajallisen rakenteen rikkominen olisi tehnyt hyvää. Nyt tarina kulkee melko suoraviivaisesti. Kotka on laskeutunut tuo mieleen sota-ajan brittiläisen elokuvan klassikon, Alberto Cavalcantin ohjauksen Went the Day Well? (1942), jossa pienen kylän asukkaat taistelevat saksalaisia tunkeilijoita vastaan. Mietin paljon näiden kahden elokuvan suhdetta. Cavalcantin elokuva oli sota-ajan pelkojen ilmentymä, mutta Sturgesin teos jää pelkäksi sotaseikkailuksi.