20. syyskuuta 2021

Herttua saa rukkaset (Le Mariage de Chiffon, 1942)

Vuonna 1942 Claude Autant-Lara (1901–2000) oli jo kokenut ohjaaja, mutta Herttua saa rukkaset (Le Mariage de Chiffon, 1942) merkitsi hänelle noususuhdanteen alkua. Tämän jälkeen valmistuivat Lettres d'amour (1942), Douce (1943) ja Sylvie et le fantôme (1946), joista kaikista on Criterionin melko tuore julkaisu. Näistä neljästä elokuvasta vain Herttua saa rukkaset tuotiin Suomeen, ja se sai ensi-iltansa toukokuussa 1944, jatkosodan loppuvaiheessa. Elokuva-aitta totesi, että ranskalainen uutuus oli ”oikein veikeä ja hauska huvinäytelmä”, jossa on ”aimo annos pikantteriaa aitogallialaiseen älykkääseen tapaan”. Totta on, että Herttua saa rukkaset on kuin vastakuva sille sodan kurimukselle, jonka keskellä elettiin. Autant-Laraa on kutsuttu jopa ”anti-Clouzot’ksi”: samaan aikaan kun Clouzot teki Korppiaan (Le Corbeau, 1943), joka oli allegoria saksalaismiehityksen ajasta, Autant-Lara vetäytyi nykyhetkestä vuosisadan vaihteen haaveellisiin tunnelmiin. Toisaalta, paljon on kiinni tulkinnasta: Herttua saa rukkaset voi nähdä myös paluuna sellaiseen ranskalaisuuteen, jonka saksalaismiehitys oli väkivaltaisesti työntänyt syrjään.

Herttua saa rukkaset sijoittuu vuoteen 1904. Keskiössä on nuori Corysande (Odette Joyeux), jota kutsutaan Ciffoniksi. Elokuvan alussa ikääntynyt herttua (André Luguet) ihastuu häneen, ja alkaa mutkikas ihmissuhdepeli, joka ulottuu koko elokuvan läpi. Ciffonin sosiaalinen verkosto avautuu katsojalle vähitellen. Tytön isäpuolen veli Marc (Jacques Dumesnil) on keksijä, joka puuhailee lentokoneteknologian parissa. Autant-Lara kuljettaa seurapiirikomediaa kevyesti, ehkä liiankin kevyesti, mutta nautin siitä tavasta, jolla historia saa merkitystä, mitä pidemmällä elokuva etenee. Alku on melko ahtaasti perheen ja sosiaalisten verkostojen sisällä, mutta puolivälin jälkeen yhä enemmän kiinnekohtia vuosisadan vaihteen historialliseen tilanteen tarjotaan katsojalle. Lopun huipennuksiin kuuluu Marcin onnistunut lentoyritys. Tässä tulkinnassa moderni teknologia ei ole uhka vaan uusi syntyy vanhan sisältä, sen rinnalla.

19. syyskuuta 2021

Naamiot (Masques, 1987)

Claude Chabrol -tuntemuksessani on pahoja aukkoja, mutta nyt tuli mahdollisuus katsoa vuonna 1987 valmistunut Naamiot (Masques, 1987), jota ei käsittääkseni tuotu aikanaan Suomeen elokuvateatterilevitykseen, eikä siitä taida olla tv-esityksiäkään. Naamiot tuo mieleen monet muut Chabrol-elokuvat, joissa ruoditaan ankaralla kädellä porvarillista elämäntyyliä. Elokuva alkaa ja päättyy tv-visailulla, jota juontaa Christian Legagneur (Philippe Noiret). Vanhuksille suunnattu musiikkihupailu on melkein liiankin äärimmäinen karikatyyri, jolla Chabrol viittaa siihen, miten lopulta kaikki on pelkkää pintaa, tai naamiota, jonka taakse todellisuus kätkeytyy. Televisiojuontajan rooli on Legagneurille yksi hänen naamioistaan. Toinen on se rooli, jota hän esittää kotioloissa sekä lähimmilleen että vierailleen.

Naamioita kutsutaan usein trilleriksi, ja totta on, että Chabrol sai moneen muuhunkin elokuvaansa vaikutteita Alfred Hitchcockilta. Silti ohjaajan tyylissä on jotakin vieraannuttavaa, ainakin tällä kertaa, mikä estää heittäytymästä tarinan vietäväksi. Ainakin itse katsoin elokuvaa ikään kuin etäältä, jännitykselle antautumatta. Draama käynnistyy, kun Legagneurin kotiin majoittuu nuori reportteri Roland Wolf (Robin Renucci) haastattelemaan tunnettua juontajaa tämän muistelmateosta varten. Vähitellen totuus pintakuoren alta paljastuu. Chabrol on selvästi panostanut yhteisiin ruokailuhetkiin, ja tuntuu, että gastronominen intohimo on suoraan verrannollinen henkilöiden sisäisen maailman salaisuuksiin.

Turha oli unelmani (Dragonwyck, 1946)

Turha oli unelmani (Dragonwyck, 1946) oli käsikirjoittajana kunnostautuneen Joseph L. Mankiewiczin esikoisohjaus ja 20th Century Foxin näyttävä epookkituotanto. Mankiewicz sovitti käsikirjoituksen Anya Setonin kaksi vuotta aiemmin ilmestyneestä historiallisesta romaanista Dragonwyck, joka julkaistiin suomeksikin vuonna 1947 nimellä Miranda linnanrouvana. Ehkä romaani oli saanut vaikutteita Daphne du Maurierin Rebekasta (Rebecca), jonka Hitchcock oli tehnyt elokuvaksi vuonna 1940. Yhdistävänä tekijänä on goottilainen, ahdistava kartano, jossa menneisyyden haamut kummittelevat. Toisaalta mieleen tulee Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani, jonka Hollywood-filmatisointi oli juuri nähty Robert Stevensonin ohjaamana vuonna 1944. Turha oli unelmani alkaa Connecticutissa, maaseudulla, jossa Jumalaa pelkäävän Ephraim Wellsin (Walter Huston) perheen elämä järkkyy, kun tytär Miranda (Gene Tierney) saa kirjeen kaukaiselta serkultaan Nicholas Van Rynilta (Vincent Price). Nicholas pyytää Mirandaa tyttärensä seuralaiseksi ja opettajaksi. Isä empii, mutta suostuu lopulta saattelemaan Mirandan New Yorkiin, josta matka jatkuu vesiteitse Van Rynin kartanolle.

Turha oli unelmani sijoittuu vuoteen 1844. Setonin romaanin historiallisena kehyksenä on Anti-Rent War, kamppailu, jossa vuokraviljelijät nousivat vastustamaan paternalistista järjestelmää. Elokuva ottaa historiaan vahvasti kantaa, sillä Ephraim Wells ei voi ymmärtää sitä, ettei viljelijällä ole omaa maata. Hollantilaistaustainen Nicholas Van Ryn on patruuna, jonka vauraus perustuu torppareiden verottamiselle. Vincent Price on loistava valinta juuri tähän rooliin: hänessä on (aina) ripaus katoavan aatelin dekandenssia. Alusta lähtien katsojalle on selvää, että Nicholas hamuaa itselleen nuorta Mirandaa. Loistava on Nicholasin ja Mirandan dialogi laivamatkan aikana, sillä Mankiewicz on saanut Pricen näyttelemään silmillään: Nicholasin katse kertoo tarinan suunnan ennen kuin käytännössä mitään on tapahtunut. Vasta myöhemmin selviää, että Nicholas toivoisi itselleen poikaa, jota nykyisestä liitosta ei ollut syntynyt. Tarinan keskiössä on lopulta Dragonwyck, joka on eurooppalaisen kulttuurin musée imaginaire, pelottavan kerrostunut, aavemainen tragedioiden syntysija. Joseph L. Mankiewiczin ohjaajanuralle Turha oli unelmani oli vasta lähtölaukaus, ja parhaat teokset siinsivät tulevaisuudessa. Mutta gootiikan ystävälle Dragonwyckin portaikot ja käytävät tarjoavat sopivasti väristyksiä.

25. elokuuta 2021

Jostakin muusta (O necem jiném, 1963)

Věra Chytilován Jostakin muusta (O necem jiném, 1963) oli tšekkoslovakialaisen uuden aallon lähtölaukauksia ja läpimurtoteoksia. Näin elokuvan ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa, ja se teki lähtemättömän vaikutuksen. Alkutekstien aikana, elokuvan ensimmäisissä kuvissa, nähdään voimistelija, joka suorittaa liikkeitään uutterasti. Kuvan rakeisuus paljastaa, että voimistelija on kuvattu televisioruudusta. Kamera irtoaa vähitellen ruudulta ja paljastaa olohuoneen, jossa urheiluohjelmaa katsonut poika patistetaan tuota pikaa yöpuulle. Jo aloituskohtaus määrittelee lähtökohdan: Chytilová rinnastaa kahden naisen elämäntilanteen, voimistelijan ja kotiäidin, eivätkä nämä tarinat lopulta kohtaa lainkaan. Ainoa yhdysside on tuo aloituskohtauksen televisioruutu!

Samaan aikaan kun Chytilová korostaa kahden elämänkohtalon erillisyyttä ja kaukaisuutta, hän rinnastaa ne haasteet, joita naiset elämän eri tasoilla kohtaavat. Ilmeisesti Chytilován piti alun perin tehdä elokuva vain voimistelijasta, mutta vähitellen hahmottui ajatus liikkua kahdella tasolla. Voimistelija Evaa näytteli olympiavoittaja ja maailmanmestari Eva Bosáková (1931–1991), joka oli voittanut pronssia jo Helsingin olympialaisissa ja joka oli 50- ja 60-lukujen vaihteen menestyneimpiä voimistelijoita. Läpi elokuvan Eva ponnistelee valmentajansa johdolla ja painostamana tavalla, joka tuntuu piinaavalta. Věra (Věra Uzelacová) on puolestaan kotiäiti, jonka elämä tukahtuu neljän seinän sisään ja jonka mies kotitöihin osallistumisen sijaan moittii puolisoaan siitä, miten tämä kasvattaa lapsiaan. Dokumentaarisen ja fiktiivisen kerronnan yhdistäminen tuntui todella tehokkaalta silloin, kun näin elokuvan ensi kertaa. Ensimmäisellä katsomiskerralla katsoja ei voi aavistaa sitä suuntaa, jonka elokuva ottaa. Tarinan radikaalisuus on elämänkohtaloiden dramaattisessa erillisyydessä, niissä olosuhteissa, jotka estävät Evan ja Věran keskinäisen solidaarisuuden.

24. elokuuta 2021

César (1936)

Marcel Pagnol ohjasi elokuvan César vuonna 1936: se päätti Marseille-trilogian, jonka aiemmat osat olivat Marius (1931) ja Fanny (1932). Viimeisessä osassa on kaksi poikkeavaa piirrettä. Edelliset episodit Pagnol oli antanut Alexander Kordan ja Marc Allégret'n ohjattaviksi, mutta nyt hän kantoi itse päävastuun. Toinen seikka oli se, että edelliset osat olivat perustuneet Pagnolin kirjoittamiin näytelmiin, mutta César valmistui suoraan elokuvakäsikirjoitukseksi. Césarin alkuteksteissä silmiinpistävää on, että aiemmat osat mainitaan, mutta niiden perässä olevat vuosiluvut viittaavat näytelmien valmistumisvuosiin, ei elokuvien. Aivan kuin Pagnol pitäisi keskeisinä juuri näyttämöteoksia, joiden jatko César-elokuva on. Toki elokuva, kuten koko trilogia, kulkee vahvasti Pagnolin kirjoittaman draaman varassa.

César alkaa herkullisella kohtauksella, jossa Fannyn (Orane Demazis) puolisokseen ottanut Panisse (Charpin) on vakavasti sairaana ja puhuu kuolinvuoteellaan ystävilleen. Paikalle kutsutaan pappi, jonka johdolla Panisse tekee tunnustuksen, ystäviensä kuunnellessa. Fanny ja Mariuksen (Pierre Fresnay) poika Césario (André Fouche) on kasvanut aikuiseksi, ja vähitellen hänelle valkenee, ettei Panisse ollutkaan hänen oikea isänsä. César kokoaa yhteen aiempien elokuvien tarinalinjat ja jännitteet ja huipentaa ne humaaniin loppuratkaisuun, jonka arkkitehti Mariuksen isä César on. Viimeisen osan teemana on juuri isyys ja sen merkitykset, sillä keskiössä on Césarin suhde poikaansa, Mariuksen suhde isäänsä ja tietysti Césarion suhde sekä Panisseen että Mariukseen. Elokuva on ehdottomasti Raimun, eli Jules Auguste Murairen (1883–1946), uran huippua, vaikka Pagnol-tulkinnan rinnalle voisi nostaa myös Jean Grémillonin vaikuttavan draaman Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938). Nyt kun YLE Teema on esittänyt Marseille-trilogian, olisi hienoa, jos televisioon saataisiin vielä edustava Jean Grémillon -sarja! 


5. elokuuta 2021

Monte Criston kreivi (Le Comte de Monte-Cristo, 1961)

Alexandre Dumas vanhemman romaani Monte-Criston kreivi (Le Comte de Monte-Cristo, 1844–46) on klassinen seikkailukertomus ja samalla kuvaus aikakaudesta, joka ulottuu Napoleonin vallan romahtamisesta Ludvig Filipin valtakauteen. Romaani on myös kaikkien aikojen filmatuimpia teoksia. Ranskankielisen alkuteoksen nimellä Internet Movie Databasesta löytyy 24 tuotantoa. Varhaisin elokuvaversio valmistui tiettävästi vuonna 1908. Kun Claude Autant-Lara tarttui romaaniin, teos oli nähty kankaalla jo monia kertoja, Ranskassakin Robert Vernayn tulkintana vuonna 1954. Autant-Laran eeppinen tulkinta levittäytyi anamorfisella Dyaliscope-menetelmällä laajakankaalle, ja kaksiosaiselle teokselle kertyi mittaa yli kolme tuntia. Ensimmäinen elokuva oli omistettu pelkästään sille, miten Edmond Dantès (Louis Jourdan) joutuu petetyksi, päätyy vangiksi ja vapautuu rikkauksien kera. Toinen elokuva kertoo loput.

Claude Autant-Lara on kieltämättä ohjaajana melko staattinen ja tuntuu, että laajakankaan käyttäjänä hän on tyytynyt lähinnä kuvaamaan asetelmia. Lähikuvia elokuvassa on yllättävän vähän siihen nähden, että laajakankaan käytöstä oli 60-luvun alkuun mennessä kertynyt jo paljon kokemusta. Monte Criston kreivin vahvuus on sen pitkässä kestossa: se lataa jännitystä toisen osan kavalkadiin, jossa Dantès maksaa kalavelkansa pettureille. Erityisesti tästä elokuvatulkinnasta jää mieleen René Cloërecin musiikki, joka kannattelee tunteita silloinkin, kun ohjaaja ei onnistu niitä välittämään. Erinomainen on toki myös Louis Jourdanin roolisuoritus Dantèsina.

31. heinäkuuta 2021

Fanny (1932)

Marc Allégret (1900–1973) jatkoi vuonna 1932 Marcel Pagnolin Marseille-trilogiaa, joka oli käynnistynyt edellisenä vuonna Alexander Kordan ohjauksella Marius (1931). Allégret oli taustaltaan juristi, mutta hän siirtyi elokuva-alalle kuvattuaan setänsä André Giden Kongon-matkan vuonna 1927. Ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvansa Mam’zelle Nitouche hän ohjasi vuonna 1931. Ryhtyessään yhteistyöhön Marcel Pagnolin kanssa hän oli vielä kokematon, ja epäilemättä haastatta tarjosi myös tuore äänielokuvateknologia. Ääntä Fannyssä riittääkin, sillä Pagnolin käsikirjoitus on hyvin dialogipainotteinen. Elokuva on kauttaaltaan teatterillinen, mutta Allégret on selvästi yrittänyt avartaa visuaalista mielikuvaa Marseillesta: elokuvan alussa nähdään laajoja kaupunkikuvia, ja alkupuolella on myös ulkona kuvattu petankkikohtaus.

Fanny jatkuu täsmälleen siitä kohtaa, mihin Marius päättyi. Marius (Pierre Fresnay) on lähtenyt merille, ja Fanny (Orane Demazis) on jäänyt yksin. Kutsumus merelle on ollut liian kova. Marius ei ole kuitenkaan aavistanut Fannyn olevan raskaana, ja tämä valkenee elokuvan alussa Mariuksen isälle Césarille (Raimu) ja Fannyn äidille Honorinelle (Alida Rouffe). Marius on pestautunut laivalle viideksi vuodeksi, mikä tuntuu ikuisuudelta. Tässä tilanteessa Fanny avioituu itseään iäkkäämmän Panissen (Charpin) kanssa. Elokuva huipentuu kahden vuoden jälkeen, kun Marius yllättäen tulee hetkeksi takaisin kotikaupunkiinsa. Melodramaattisuus kohoaa oopperallisiin mittoihin, ja puhuttelevaa on erityisesti se tapa, jolla Pagnol ja Allégret tuovat tarinaan inhimillisyyttä. Vaikuttava on Césarin monologi, jossa hän pohtii vanhemmuutta ja sen perusteita, samoin Panissen näkökulma, joka vähitellen valottuu katsojalle.