27. marraskuuta 2021

Majatalon salaisuus (The Green Man, 1956)

Netflixin valikoimaan on tullut sekalainen joukko vanhempaa brittielokuvaa. Joukossa on monta Alastairin Simin tähdittämää elokuvaa, ja yksi niistä on Robert Dayn ohjaama Majatalon salaisuus (The Green Man, 1956). Suosittuun näytelmään perustuva musta komedia alkaa esittelemällä omituisen Harry Hawkinsin (Alastair Sim), joka on erikoistunut tekemään murhia mielikuvituksellisilla tavoilla. Robert Day kuvaa ensimmäisen viidentoista minuutin aikana Hawkinsin uran tähtihetkiä, synkkänä sarjana. Toisen maailmansodan puhkaminen oli Hawkinsille työttömyyden aikaa, mutta sodan jälkeen business alkoi jälleen kukoistaa. Nyt edessä on suururakka, lontoolaisen liikemiehen Sir Gregory Upshottin (Raymonf Huntley) nitistäminen.

Majatalon salaisuus on parhaimmillaan elokuvan keskivaiheilla, tilanteessa, jossa Hawkinsin suunnitelmat uhkaavat paljastua. Ratkaisevaksi osoittautuu pölynimurikauppias William Blake (George Cole), joka naapurissa asuvan Ann Vincentin (Jill Adams) kanssa saa vihiä murhajuonesta. Elokuvan alkuperäisnimi The Green Man viittaa merenrantahotelliin, jossa Hawkinsin suunnitelman on tarkoitus huipentua. Majantalon salaisuutta voi katsoa brittiläisen makaaberin huumorin edustajana, mutta huomasin kiinnittäväni huomiota enemmänkin miljööseen, esikaupunkialueen koteihin, puhelimen käyttöön, kodin elektroniikkaan, sähkölaitteisiin, valaistukseen. Mustan huumorin alta kuultaa sodanjälkeisen ajan vaurastuminen, yhteiskunnallinen muutos. Hawkins ruumiillistaa mennyttä maailmaa, jolle ei nykyhetkessä ole sijaa.

30. lokakuuta 2021

Death at Broadcasting House (1934)

Reginald Denhamin ohjaama jännityselokuva Death at Broadcasting House (1934) sopii mediahistorioitsijoille, sillä tapahtumapaikkana on BBC:n legendaarinen rakennus 1930-luvulta. Tosin elokuvassa taidetaan käyttää sisäkuvissa lavasteita ja ulkokuvissa maalattuja still-kuvia. Mutta silti elokuva päästää kurkistamaan siihen, millaista suoran lähetyksen tekeminen 30-luvulla oli. Murhadraamalla on BBC:n talossa useita tapahtumapaikkoja, sillä meneillään olevan kuunnelman musiikki ja dialogi tulevat eri studiohuoneista. Hämmentävää kyllä murhan uhri on yksin omassa studiossaan, jossa hänen täytyy näytellä kuristajan uhria. Harjoituksissa näytteleminen on väkinäistä, mutta suorassa lähetyksessä kaikki menee luonnollisesti. Liiankin luonnollisesti.
Elokuva tunnetaan myös nimillä Murder at Broadcasting House ja Death at a Broadcast. Nimet korostavat tarinan eri puolia. Kuolema on todellakin murha, eikä se tapahdu vain BBC:n talossa vaan suorassa lähetyksessä. Kun uhri voihkaisee viimeisen kerran, hänen kuolemaansa saa todistaa laaja yleisö radiovastaanottimien ääressä. Elokuva tuo mieleen saksalaisen varhaisen äänielokuvan Laukaus äänifilmistudiossa (Der Schuß im Tonfilmatelier, 1930), jossa murha tapahtuu äänielokuvan kuvauspaikalla, ja ääniraita osoittautuu ratkaisevaksi johtolangaksi. Samoin BBC:n radiotalossa tapahtuneen murhan todistusaineistona kuunnelman äänite on lopulta ratkaiseva, sillä murhaajan rannekello on jättänyt äänimerkin.  Death at Broadcasting House ei ole elokuvana kovin kummoinen, mutta se on kiinnostava intermediaalinen todistuskappale radion varhaisvaiheista – elokuvantekijöiden silmin ja korvin kuvattuna.

24. lokakuuta 2021

Mies ei-kenenkään maalla (The Man Between, 1953)

Carol Reedin ohjaama Mies ei-kenenkään maalla (The Man Between, 1953) on kiinnostavimpia Berliini-kuvauksia. Se kuvattiin sodan jälkeisessä, raunioituneessa kaupungissa. Se näyttää miehitysvyöhykkeisiin jakaantuneen kaupungin, jossa poliittiset jännitteet ovat kouriintuntuvasti läsnä. Mies ei-kenenkään maalla ei tietenkään ole dokumentti vaan fiktio, jota kuvattiin myös studiolla Lontoossa. Carol Reed on niin ikään ammentanut vaikutteita menestysteoksestaan Kolmas mies (The Third Man, 1949), joka sijoittui sodanjälkeiseen Wieniin. Nyt ollaan toisessa ympäristössä, mutta tarinan ytimessä on katastrofin jälkeinen moraalinen tyhjiö samaan tapaan kuin Kolmannessa miehessä. Berliini näyttää lopulta paljon lohduttomammalta ympäristöltä kuin Wien: rauniot muistuttavat jatkuvasti siitä maailmasta, joka oli jäänyt taakse. Kiinnostava on kävely Itä-Berliinin puolella. Jos oikein tulkitsen, otokset on toteutettu länsipuolella, ja kohtaukseen on lisätty Stalinin ja Leninin kuvia sekä iskulauseita. Silti elokuvassa on paikoin vavahduttavaa dokumentaarista sävyä, ja ainakin itse ahmin katunäkymiä kaupungista, joka oli tuhoutunut sodassa ja jonka modernisaatio ja jälleenrakennus pian muuttaisi toisenlaiseksi.

Mies ei-kenenkään maalla alkaa saapumisella Berliiniin: brittiläinen Susanne Mallison (Claire Bloom) laskeutuu Tempelhofin kentälle ja tulee tapaamaan veljeään Martinia (Geoffrey Toone). Martinin puolison Bettinan (Hildegard Knef) kautta Susanne tutustuu salaperäiseen Ivo Kerniin (James Mason), joka on elokuvan avainhahmo. Näyttelijävalinnat ovat loistavia, vaikkakin on vaikea vakuuttua James Masonin ei-englantilaisuudesta. Sen verran selkeää hänen aksenttinsa on. Hildegard Knefille, muuten, Berliini oli kohtalokas kaupunki. Hän jäi sodan aikana kaupunkiin hyökkäysvaiheessa sotilaaksi naamioituneena voidakseen olla miesystävänsä seurassa. Venäläiset lopulta vangitsivat hänet ja toimittivat vankileirille, josta hän onnistui pakenemaan. 

Carol Reedin käsissä Mies ei-kenenkään maalla kulkee sujuvasti. Ivon hahmo jää erityisesti mietityttämään. Alkuperäisnimi ”The Man Between” viittaa välitilaan, jossa Ivo elää. Kyse ei ole vain Berliinin miehitysvyöhykkeistä vaan viime kädessä Ivo elää menneen ja tulevan välissä, peruuttamattomasti, kykenemättä irtautumaan menneisyyden painolastista. Pienenä sivujuonteena elokuvassa esiintyy poika nimeltä Horst (Dieter Krause), joka on Ivon apuri ja vakoilija. Ennen ratkaisevaa loppujaksoa Ivo passittaa Horstin pois, takaisin kouluun, jotta edes hänellä olisi tulevaisuus. 

Kultainen häkki (Cage of Gold, 1950)

Basil Dearden (1911–1971) oli 1940- ja 1950-luvulla Ealing Studios -yhtiön luotto-ohjaajia, joka teki komedioita, rikoselokuvia ja draamaa. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi muun muassa komediasta Pankkirosvojen kerho (The League of Gentlemen, 1960) ja spektaakkelista Khartum (Khartoum, 1966). Katsoimme nyt Ealing-kauden film noir -henkisen rikosdraaman Kultainen häkki (Cage of Gold, 1950), joka viittaa monien aikakauden elokuvien tapaan menneeseen sotaan. Elokuvan alussa kamera poimii metroasemalta Bill Glennanin (David Farrar), joka lähtee seuraamaan tuntemaansa Judithia (Jean Simmons) ja lyöttäytyy tämän seuraan. Vainoaminen on elokuvan keskeinen teema: Bill ahdistelee Judya. Heillä on ollut suhde sota-aikana, ja Bill näyttää meritoituneelta sotilaalta mutta osoittautuu huijariksi, jonka sanaan ei voi luottaa.

En kerro elokuvan tarinaa tarkemmin, mutta Deardenin käsittelyssä viehättävät paitsi yllätyksellinen juoni myös pienet yksityiskohdat. Hieno hahmo on ikääntynyt lääkäri (Harcourt Williams), joka valittaa radiosta tulevan vain ”crooning and comics”, pelkkää viihdettä. Arvoitukselliseksi jää Lontoon ja Pariisin suhde toisen maailmansodan jälkeen: Bill seikkailee välillä myös Ranskassa, missä hän on epäilemättä rakentanut lurjusmaista uraansa jo sodan aikana. Kultaista häkkiä katsoessa huomio kiinnittyy myös visuaalisuuteen. Ohjaus on paikoitellen todella napakkaa ja kuvat silmiä hiveleviä. Ealingin luottokuvaajana toimi legendaarinen Douglas Slocombe (1913–2016), jonka monet muistavat yhteistyöstä Steven Spielbergin kanssa. Slocombe sai 68-vuotiaana Oscarin – kolmannen ja viimeisen Oscarinsa – elokuvasta Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981). Kultaisessa häkissä voi ihailla Slocomben loistavaa mustavalkokuvausta.

3. lokakuuta 2021

Kurjat (Les Misérables du vingtième siècle, 1995)

Victor Hugon romaani Kurjat on filmattu lukemattomia kertoja, ja olen täällä blogissa viimeksi kirjoittanut Raymond Bernardin kolmiosaisesta tulkinnasta vuodelta 1934. Ehdottomasti mielenkiintoisimpiin muunnelmiin lukeutuu Claude Lelouchin ohjaus vuodelta 1995. Suomessa elokuva esitettiin nimellä Kurjat, ja ranskaksi se tunnetaan sekä nimellä Les Misérables että Les Misérables du vingtième siècle. Jälkimmäinen nimi kuvaa ideaa parhaiten: Lelouchin ajatus on ollut sijoittaa Hugon romaani 1900-luvulle, ja teos todellakin liikkuu vuosisadan vaihteesta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti. Ajauduin katsomaan elokuvan juuri nyt siksi, että pääroolissa esiintyy hiljattain menehtynyt Jean-Paul Belmondo. Rooli on kuin mittatilauksena hänelle tehty.

Elokuvan alkuteksteissä todetaan, että Kurjien käsikirjoituksen on laatinut Claude Lelouch vapaasti sovittaen. Vapaus tarkoittaa tässä muutakin kuin tapahtumien siirtämistä 1800-luvulta 1900-luvulle. Olennaisin idea on se, ettei elokuva suoraan filmatisoi Hugon romaania vaan Hugon tarinamaailma toimii pikemminkin elokuvan henkilöhahmojen johdattajana. Tämä tuo mieleen tuoreen ranskalaisen tv-sarjan Lupin, jossa Maurice Leblancin romaanit antavat inspiraatiota nykypäivässä eläville henkilöhahmoille. Lelouchin päähenkilö on lukutaidoton Fortin (Jean-Paul Belmondo), joka elokuvan alussa joutuu syyttömänä vankilaan. Pian paljastuu, että Belmondolla onkin kaksoisrooli, sillä hän esittää myös Fortinin poikaa. Tämäkin on lukutaidoton, mutta kun Fortin pelastaa juutalaisperhettä toisen maailmansodan kurimuksesta, André Ziman (Michel Boujenah) lukee hänelle Hugon romaania pitkän ajomatkan aikana. Yhtäkkiä Henri alkaa nähdä elämänsä Hugon Kurjien valossa, ja palaset loksahtavat kohdalleen. Olipa virkistävää katsoa tämä yllätyksellinen 1900-luvun historian kuvaus, jossa leikiteltiin fiktion vaikutuksella elämään. Elokuva ei tavoittele katsojan samastumista menneisyyden tapahtumiin tai uppoutumista historiaan vaan antaa liikkumatilaa pohtia yksilön ja historian suhdetta.

20. syyskuuta 2021

Herttua saa rukkaset (Le Mariage de Chiffon, 1942)

Vuonna 1942 Claude Autant-Lara (1901–2000) oli jo kokenut ohjaaja, mutta Herttua saa rukkaset (Le Mariage de Chiffon, 1942) merkitsi hänelle noususuhdanteen alkua. Tämän jälkeen valmistuivat Lettres d'amour (1942), Douce (1943) ja Sylvie et le fantôme (1946), joista kaikista on Criterionin melko tuore julkaisu. Näistä neljästä elokuvasta vain Herttua saa rukkaset tuotiin Suomeen, ja se sai ensi-iltansa toukokuussa 1944, jatkosodan loppuvaiheessa. Elokuva-aitta totesi, että ranskalainen uutuus oli ”oikein veikeä ja hauska huvinäytelmä”, jossa on ”aimo annos pikantteriaa aitogallialaiseen älykkääseen tapaan”. Totta on, että Herttua saa rukkaset on kuin vastakuva sille sodan kurimukselle, jonka keskellä elettiin. Autant-Laraa on kutsuttu jopa ”anti-Clouzot’ksi”: samaan aikaan kun Clouzot teki Korppiaan (Le Corbeau, 1943), joka oli allegoria saksalaismiehityksen ajasta, Autant-Lara vetäytyi nykyhetkestä vuosisadan vaihteen haaveellisiin tunnelmiin. Toisaalta, paljon on kiinni tulkinnasta: Herttua saa rukkaset voi nähdä myös paluuna sellaiseen ranskalaisuuteen, jonka saksalaismiehitys oli väkivaltaisesti työntänyt syrjään.

Herttua saa rukkaset sijoittuu vuoteen 1904. Keskiössä on nuori Corysande (Odette Joyeux), jota kutsutaan Ciffoniksi. Elokuvan alussa ikääntynyt herttua (André Luguet) ihastuu häneen, ja alkaa mutkikas ihmissuhdepeli, joka ulottuu koko elokuvan läpi. Ciffonin sosiaalinen verkosto avautuu katsojalle vähitellen. Tytön isäpuolen veli Marc (Jacques Dumesnil) on keksijä, joka puuhailee lentokoneteknologian parissa. Autant-Lara kuljettaa seurapiirikomediaa kevyesti, ehkä liiankin kevyesti, mutta nautin siitä tavasta, jolla historia saa merkitystä, mitä pidemmällä elokuva etenee. Alku on melko ahtaasti perheen ja sosiaalisten verkostojen sisällä, mutta puolivälin jälkeen yhä enemmän kiinnekohtia vuosisadan vaihteen historialliseen tilanteen tarjotaan katsojalle. Lopun huipennuksiin kuuluu Marcin onnistunut lentoyritys. Tässä tulkinnassa moderni teknologia ei ole uhka vaan uusi syntyy vanhan sisältä, sen rinnalla.

19. syyskuuta 2021

Naamiot (Masques, 1987)

Claude Chabrol -tuntemuksessani on pahoja aukkoja, mutta nyt tuli mahdollisuus katsoa vuonna 1987 valmistunut Naamiot (Masques, 1987), jota ei käsittääkseni tuotu aikanaan Suomeen elokuvateatterilevitykseen, eikä siitä taida olla tv-esityksiäkään. Naamiot tuo mieleen monet muut Chabrol-elokuvat, joissa ruoditaan ankaralla kädellä porvarillista elämäntyyliä. Elokuva alkaa ja päättyy tv-visailulla, jota juontaa Christian Legagneur (Philippe Noiret). Vanhuksille suunnattu musiikkihupailu on melkein liiankin äärimmäinen karikatyyri, jolla Chabrol viittaa siihen, miten lopulta kaikki on pelkkää pintaa, tai naamiota, jonka taakse todellisuus kätkeytyy. Televisiojuontajan rooli on Legagneurille yksi hänen naamioistaan. Toinen on se rooli, jota hän esittää kotioloissa sekä lähimmilleen että vierailleen.

Naamioita kutsutaan usein trilleriksi, ja totta on, että Chabrol sai moneen muuhunkin elokuvaansa vaikutteita Alfred Hitchcockilta. Silti ohjaajan tyylissä on jotakin vieraannuttavaa, ainakin tällä kertaa, mikä estää heittäytymästä tarinan vietäväksi. Ainakin itse katsoin elokuvaa ikään kuin etäältä, jännitykselle antautumatta. Draama käynnistyy, kun Legagneurin kotiin majoittuu nuori reportteri Roland Wolf (Robin Renucci) haastattelemaan tunnettua juontajaa tämän muistelmateosta varten. Vähitellen totuus pintakuoren alta paljastuu. Chabrol on selvästi panostanut yhteisiin ruokailuhetkiin, ja tuntuu, että gastronominen intohimo on suoraan verrannollinen henkilöiden sisäisen maailman salaisuuksiin.