31. heinäkuuta 2021

Fanny (1932)

Marc Allégret (1900–1973) jatkoi vuonna 1932 Marcel Pagnolin Marseille-trilogiaa, joka oli käynnistynyt edellisenä vuonna Alexander Kordan ohjauksella Marius (1931). Allégret oli taustaltaan juristi, mutta hän siirtyi elokuva-alalle kuvattuaan setänsä André Giden Kongon-matkan vuonna 1927. Ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvansa Mam’zelle Nitouche hän ohjasi vuonna 1931. Ryhtyessään yhteistyöhön Marcel Pagnolin kanssa hän oli vielä kokematon, ja epäilemättä haastatta tarjosi myös tuore äänielokuvateknologia. Ääntä Fannyssä riittääkin, sillä Pagnolin käsikirjoitus on hyvin dialogipainotteinen. Elokuva on kauttaaltaan teatterillinen, mutta Allégret on selvästi yrittänyt avartaa visuaalista mielikuvaa Marseillesta: elokuvan alussa nähdään laajoja kaupunkikuvia, ja alkupuolella on myös ulkona kuvattu petankkikohtaus.

Fanny jatkuu täsmälleen siitä kohtaa, mihin Marius päättyi. Marius (Pierre Fresnay) on lähtenyt merille, ja Fanny (Orane Demazis) on jäänyt yksin. Kutsumus merelle on ollut liian kova. Marius ei ole kuitenkaan aavistanut Fannyn olevan raskaana, ja tämä valkenee elokuvan alussa Mariuksen isälle Césarille (Raimu) ja Fannyn äidille Honorinelle (Alida Rouffe). Marius on pestautunut laivalle viideksi vuodeksi, mikä tuntuu ikuisuudelta. Tässä tilanteessa Fanny avioituu itseään iäkkäämmän Panissen (Charpin) kanssa. Elokuva huipentuu kahden vuoden jälkeen, kun Marius yllättäen tulee hetkeksi takaisin kotikaupunkiinsa. Melodramaattisuus kohoaa oopperallisiin mittoihin, ja puhuttelevaa on erityisesti se tapa, jolla Pagnol ja Allégret tuovat tarinaan inhimillisyyttä. Vaikuttava on Césarin monologi, jossa hän pohtii vanhemmuutta ja sen perusteita, samoin Panissen näkökulma, joka vähitellen valottuu katsojalle.

30. heinäkuuta 2021

Kostaja Nevada Smith (Nevada Smith, 1966)

Kostaja Nevada Smith (Nevada Smith, 1966) edustaa Henry Hathawayn westernien myöhäiskautta. Lännenfiktio oli suosittua niin kirjallisuudessa kuin televisiosarjoissakin, mutta elokuvatuotannossa painopiste oli siirtynyt Eurooppaan italowesternin läpimurron jälkeen. Kostaja Nevada Smith on klassinen kostowestern, joka tuo mieleen monet aiemmat Hollywood-elokuvat, mutta siinä on samalla aimo annos spagettiwesternin kovuutta ja väkivaltaisuutta. Vahvimmin Hathawayn elokuva on kuitenkin 50-luvun Hollywood-länkkäreiden perillinen. Päähenkilö on nuori Max Sand (Steve McQueen), joka on puoliksi kiowa-intiaani, ja tämä lähtökohta muistuttaa monista 50-luvun puoliveriselokuvista. Kostoteeman käsittely taas tuo mieleen Marlon Brandon ohjauksen Vihan riivaama (One-Eyed Jacks, 1961), varsinkin kun Karl Malden esittää molemmissa elokuvissa keskeistä roolia.

Kostaja Nevada Smith alkaa rajulla väkivallan kuvauksella: kolmikko Jesse Coe (Martin Landau), Bill Bowdre (Arthur Kennedy) ja Tom Fitch (Karl Malden) surmaa Max Sandin vanhemmat. Kostowesternille tyypillisesti Max ryhtyy jäljittämään surmaajiaan, yksi kerrallaan. Ehkä hämmentävintä, mutta samalla kiinnostavinta, on se tapa, jolla Max saa apua kohtaamiltaan ihmisiltä. Vanhimmaksi tukijaksi osoittautuu kiertelevä asekauppias Jonas Cord (Brian Keith), joka opettaa Maxille välttämättömät selviytymisen taidot. Kaikki Maxin kohtaamat ihmiset koettavat kertoa, miten tukahduttavaa kostonkierre lopulta on, mutta nuori päähenkilö ei ota sanoista opikseen. Hän vapautuu vasta elokuvan viimeisissä kuvissa, mutta elokuvan traagisuus on siinä, miten hitaasti päähenkilön ajatukset muuttuvat. Lopulta hänen kostonsa on tuhoisaa monille muille, kuten onnettomalle Pilarille (Suzanne Pleshette), joka menehtyy käärmeen puremaan. Elokuvan loppupuolella on myös yllättävä viittaus eurooppalaiseen kulttuuriin, kun Max törmää lampaitaan paimentavaan italialaiseen munkkiin (Raf Vallone), keskellä erämaata!

27. heinäkuuta 2021

Seitsemän vuotta Tiibetissä (Seven Years in Tibet, 1997)

Jean-Jacques Annaud tuli kansainvälisiin parrasvaloihin vuonna 1981 esihistorialliseen aikaan sijoittuvalla, dialogittomalla elokuvallaan Taistelu tulesta (La guerre du feu), ja menestys jatkui viisi vuotta myöhemmin Umberto Econ romaaniin pohjautuvalla ranskalais-italialais-saksalaisella tuotannolla Ruusun nimi (Le Nom de la rose). Ohjaajan uraa kuvastaa hyvin se, että seuraava elokuva oli jälleen jotakin aivan muuta, luontodokumenttia ja fiktiota yhdistävä Karhu (L’Ours, 1988). Viime vuosina, tai vuosikymmeninä, en ole Annaudin eriskummallista uraa juurikaan seurannut, mutta nyt katsottavaksi valikoitui vuonna 1997 valmistunut Seitsemän vuotta Tiibetissä (Seven Years in Tibet, 1997). Se on historiallisesti kiinnostava jo pelkästään siksi, että sen keskushenkilöksi kohoaa Tenzin Gyatso eli dalai lama, joka oli saanut Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1989. Elokuvantekijät ottivat laajemminkin kantaa Tiibetin tilanteeseen, sillä Martin Scorsese teki lähes samasta teemasta elokuvansa Kundun, joka sai ensi-iltansa aivan Annaudin elokuvan läheisyydessä.

Seitsemän vuotta Tiibetissä perustuu itävaltalaisen vuorikiipeilijän Heinrich Harrerin samannimiseen muistelmateokseen. Toisen maailmansodan syttyessä Harrer oli Himalajalla kiipeämässä Nanga Parbat -vuorelle, kun britit pidättivät hänet vihollisena ja toimittivat vankileirille. Vasta vuonna 1944 Harrer kumppaneineen onnistui pakenemaan, eikä näköpiirissä ollut muuta vaihtoehtoa kuin hakeutua Lhasaan, Tiibettiin. Tästä alkoi seitsemän vuoden jakso, johon elokuva viittaa. Harrer ystävystyi nuoren dalai laman kanssa mutta joutui samalla todistamaan Tiibetin pakolaishallinnon syntyä, kun Kiinan joukot ottivat alueen hallintaansa. Annaudin käsittelyssä tarina kulkee kohtuullisen jouhevasti, vaikkakin kiinnostavin jakso alkaa vasta elokuvan puolivälissä. Tarinaan on istutettu henkilökohtainen taso, joka Harrerin muistelmateoksesta puuttuu: elokuvassa Harrerin (Brad Pitt) puoliso on raskaana, ja teoksen läpikulkevana juonteena on suhde poikaan, jota Harrer ei saa tavata. Tämän vastapainona suhde nuoreen Tenziniin (Jamyang Jamtsho Wangchuk) muodostuu erityisen läheiseksi. Tuntuu, että suhteen kuvaukseen Annaud on saanut vaikutteita Bertoluccin Viimeisestä keisarista, joka myös kuvaa opettajan ja nuoren johtajan suhdetta. Seitsemän vuotta Tiibetissä sisältää muutamia kuvia Tiibetistä, mutta pääasiassa elokuva kuvattiin Argentiinassa. Mieleen jää erityisesti bhutanilaisen Jamyang Jamtsho Wangchukin valovoimainen roolisuoritus.

21. heinäkuuta 2021

Marius (1931)

Kirjailija Marcel Pagnol (1895–1974) syntyi Etelä-Ranskassa, lähellä Marseillen kaupunkia, juuri samoihin aikoihin, kun elävä kuva otti ensiaskeleitaan. Kirjalliselle uralle hän suuntautui 1920-luvulla ja julkaisi vuonna 1929 näytelmänsä Marius. Teoksesta tuli Marseille-trilogian lähtökohta, joka sai myöhemmin jatkokseen draamat Fanny ja César. Vuonna 1929 Pagnol vieraili Lontoossa ja pääsi tutustumaan äänielokuvan tuotantoon. Kokemus oli käänteentekevä, ja epäilemättä hän ymmärsi, millaisia mahdollisuuksia elokuva tarjoaisi puhedraaman esittämiseen. Samassa yhteydessä virisi ajatus Marius-näytelmän toteuttamisesta elokuvana, ja ohjaajaksi löytyi unkarilaistaustainen Alexander Korda. Ajan hengen mukaisesti Pagnol etsi kansainvälistä menestystä toteuttamalla samanaikaisesti elokuvan eri kielillä, ranskan lisäksi Marius tehtiin myös saksaksi nimellä Zum goldenen Anker ja ruotsiksi nimellä Längtan till havet. Ruotsinkielistä versiota oli ohjaamassa John W. Brunius, ja Mariuksen roolin tulkitsi Edvin Adolphson.

Ranskankielinen Marius on jäänyt elämään klassikkoelokuvana: siinä yhdistyivät Kordan kokemus ja Pagnolin draaman taju. Toki elokuva oli teatterinomainen ja rakentui pääosanesittäjien, Pierre Fresnayn (Marius), Raimun (César) ja Orane Demazis (Fanny), intensiivisen näyttelijäntyön varaan. Näyttämömäisyys on toisaalta myös vahvuus: Césarin isännöimä baari vaikuttaa ahtaalta, ja juuri tämän ahtauden Marius haluaa murtaa lähtemällä merille. Korda näyttää Marseillen laajassa kokonaiskuvassa sekä elokuvan alussa että lopussa, jossa laiva lipuu kaukaisuuteen. Äänielokuvan teknologiaa ei ole hyödynnetty vain dialogin välittämiseen, sillä teos alkaa laivan torven kutsuvalla törähdyksellä. Etusijalla on kuitenkin kieli, puhuttu kieli. Olisi kiinnostavaa tutkia tarkemmin eri maiden ensimmäisiä puheäänielokuvia ja sitä, millaisia merkityksiä kieleen liitettiin. Ranskassa nimenomaan Marius näytti suuntaa äänielokuvalle, ja ehkä juuri siksi Marseille sai niin mytologisoituneen aseman. Marius oli Ranskassa valtava menestys, ja samalla se tarjosi Pagnolille mahdollisuuden jatkaa elokuva-alalla, tuottajana ja käsikirjoittajana, myöhemmin myös ohjaajana. Trilogian toisen osan Fanny (1932) ohjasi Marc Allégret, mutta viimeisen osan César (1936) ohjasi kirjailija itse.


20. heinäkuuta 2021

Amadeus (1984/2002)

Olen viimeksi katsonut Milos Formanin ohjauksen Amadeus (1984) kauan sitten – blogini mukaan vuonna 2005 – enkä ole varma, näinkö silloin ohjaajan version, joka oli valmistunut vuonna 2002. Director’s Cut on noin 20 minuuttia alkuperäistä teatterikopiota pidempi. Ensimmäisen kerran näin elokuvan ensi-iltakierroksella, jolloin kopio pyöri Turussakin ennätyksellisen kauan. Vuonna 1984 161 minuutin kesto tuntui aivan riittävältä: se toi eeppistä laveutta kertomukseen, jota piti koossa Antonio Salierin (F. Murray Abraham) kertomus. Ohjaajan versiossa on joitakin kokonaan uusia jaksoja, muun muassa kohtaus, jossa Salieri nöyryyttää Constanzea (Elizabeth Berridge), mutta kovin olennaisilta erot eivät tunnu. Teatterin ystävät olivat muuten jo ehtineet kokea eeppisen laveuden ennen elokuvaa, sillä Peter Shafferin näytelmä kesti vuonna 1981 Tampereen Teatterin esityksessä kolme tuntia. Luin Jukka Kajavan arvion Helsingin Sanomista, ja hän hehkutti erityisesti Tapani Pertun suoritusta Salierina. Kajava kiinnitti huomiota myös Esko Elstelän kansainomaiseen suomennokseen, jossa Constanze kiitti sanomalla ”Tattista vaan”.

Peter Shaffer ja Milos Forman kutsuivat elokuvaansa fantasiaksi Mozartista ja Salierista. He olivat tietoisia siitä, että Salierin osallisuus Mozartin kuolemaan oli pelkkää huhupuhetta, vailla todellisuuspohjaa. Mutta myytti oli elänyt sitkeästi. Salieri ei suinkaan viettänyt viimeisiä päiviään mielisairaalassa vaan eli vuoteen 1825 asti. Venäjällä Aleksander Pushkin kirjoitti pian Salierin kuoleman jälkeen näytelmän, jossa säveltäjä oli muuttunut murhamieheksi. Sittemmin tarina nähtiin muun muassa Nikolai Rimski-Korsakovin oopperatulkintana. Shafferille, kuten Formanillekin, tarina on ollut käyttökelpoinen kahdeltakin kannalta. Ensinnäkin Mozartin elämä on ylipäätään mytologisen kerrostunut, joten miksi fiktion raaka-aineena ei voisi käyttää fiktiivistä kertomusta. Pikemminkin juuri sitä kautta säveltäjän mytologisoituneisuus parhaiten tulee esiin. Toiseksi, Salierin näkökulma on antanut mahdollisuuden katsoa Mozartia (Tom Hulce) aikalaisen silmin ja korostaa yleisempiä teemoja. Mozartin luovuus ja kekseliäisyys ovat välineitä käsitellä paitsi kateutta myös yritystä rakentaa omaa yksilöllisyyttä, erottautumista muista. Vaikka Milos Formanin Amadeuksen voi nähdä karhunpalveluksena historialliselle Salierille, paradoksaalisesti elokuva herätti uteliaisuuden unohdettua säveltäjää kohtaan, ja 1980-luvulta lähtien Salierin musiikkia on kuultu aiempaa enemmän. Katsoin Google Ngram Viewerin kautta, miten Googlen digitoimissa kirjoissa Salieria on käsitelty. Näyttää siltä, että juuri Amadeus-elokuva oli nostamassa Salierin uudelleen parrasvaloihin. Laitan tähän loppuun haun tuloksen, jossa Antonio Salierin nimen esiintyminen on jaettu vuosittain digitoitujen sivujen määrällä:


16. heinäkuuta 2021

Paholainen kyydissä (The Devil Thumbs a Ride, 1947)

Felix E. Feistin ohjaama ja RKO:n tuottama musta elokuva Paholainen kyydissä (The Devil Thumbs a Ride, 1947) nähtiin Yle Teeman film noir -sarjassa vuonna 2010, ja käsittääkseni esitys oli Suomen ensi-ilta. Aikanaan, 1940-luvulla, tätä väkivaltaista rikoselokuvaa ei Suomessa nähty. Felix E. Feist (1910–1965) oli newyorkilaissyntyinen ohjaaja, joka teki sittemmin työtä myös televisiolle. Jostakin syystä en ole blogiini aiemmin kirjoittanut Feistin tuotannosta, vaikka hänen elokuviaan on tullut vuosien varrella katsottua. Yle Teeman taannoinen noir-sarja sisälsi toisen Feistin klassikon Uhka (The Threat, 1949). Televisiossa on usein esitetty myös Kirk Douglasin tähdittämää draamaa Suurten metsien miehen (The Big Trees, 1952). Mieleen tulee myös antikommunistinen Guilty of Treason (1950).

Paholainen kyydissä on ytimekäs, tiiviisti kerrottu tarina rikollisesta Steve Morganista (Lawrence Tierney), joka elokuvan aloituskohtauksessa varastaa elokuvateatterin kassan ja samalla syyllistyy murhaan. Hän lyöttäytyy Los Angelesiin matkalla olevan kaupparatsun Jimmy Fergusonin (Ted North) kyytiin. Morgan sieppaa mukaan Beulah Zornin (Nan Leslie) ja Agnes Smithin (Betty Lawford) ja pakottaa koko ryhmän syrjäiseen rantahuvilaan. Elokuvan vaikuttavuus on sen napakkuudessa: mitään ylimääräistä ei ole tarinaan lisätty. Morganin maanisuudelle ei saada selitystä, vaikka hän jossakin kohtaa kertookin repliikin onnettomasta lapsuudestaan. Lopulta elokuvan koossapitävä voima on Lawrence Tierneyn kylmän viileä näyttelijäsuoritus, joka ei selittelyjä kaipaakaan. Pidin erityisesti elokuvan ensimmäisestä puolituntisesta, jonka aikana Feist liikuttaa draamaa jouhevasti eteenpäin. Toden tuntua lisää kohtausten realistinen esitystapa. Mieleen jäävät esimerkiksi uhkapeliä vapaa-aikana harrastavat poliisit sekä huoltoasemajakso, jossa Ferguson soittaa puolisolleen samaan aikaan, kun Morgan paukuttaa takana tupakka-automaattia.

Blake & Mortimer: Keltainen merkki

Aloitin Edgar P. Jacobsin Blake & Mortimer -sarjan lukemisen vuosia sitten, kun Egmont julkaisi kolmiosaisen Miekkakalan salaisuus -tarinan ensi kertaa suomeksi. Alkuperäinen teos oli ilmestynyt Tintin-lehdessä vuodesta 1946 lähtien. Albumeina kokonaisuus julkaistiin vuosina 1950–53. Jatkoin lukemista alkuperäisen ilmestymisjärjestyksen mukaan, ja hankin englanninkielisenä käännöksenä kaksiosaisen kokonaisuuden Suuren pyramidin arvoitus (Le Mystère de la Grande Pyramide, 1954–55). Nyt, monen vuoden jälkeen sain hankittua Jacobsin vuonna 1956 julkaiseman tarinan Keltainen merkki (La Marque jaune), jonka Semic julkaisi suomeksi jo 1990-luvun alussa. Tässä tarinassa Blake ja Mortimer palaavat kotikonnuilleen Lontooseen, jossa mystisten rikosten sarja saattaa Scotland Yardinkin ymmälleen.

Keltainen merkki alkaa vauhdikkaasti kruunun kalleuksien varkaudella. Piirrostyyli tuo mieleen Tintin seikkailut, joita Jacobs olikin kehittämässä yhdessä Hergén kanssa vuodesta 1943 alkaen. Omissa töissään Jacobs käyttää kuitenkin huomattavasti enemmän tekstiä, ja Keltaisessa merkissä lukijalle tarjotaan verbaalista kehystystä lähes jokaisessa kuvassa ja siirtymässä. Alkuosassa uhrit odottavat mystisen rikollisen iskua melkein samaan tapaan kuin tiedemiehet Hergén Seitsemässä kristallipallossa (Les Sept Boules de cristal, 1948)Kuva, jossa Septimus alistuu osaansa, tuo mieleen professori Bergamotten, joka odottaa Rascar Capacin kostoa. Loppua kohti tarina nostaa pinnalle teknologisoitumisen vaarat ja vallanhimon samaan tapaan kuin Miekkakalan salaisuus tai Jacques Martinin ensimmäiset Lefranc-albumit. Vuoden 1956 aikalaismaailmaa enemmän Jacobs tuntuu viittavan toisen maailmansotaan, totalitarismin varjoon, mutta lopun viittaus mielten hallintaan muistuttaa myös Korean sodan aivopesukeskustelusta. Kokonaisuutena Keltaista merkkiä oli ilo lukea, erityisesti laaja satamajakso jää mieleen.