Kuolleet lehdet (2023)

Kuolleet lehdet (2023) on Aki Kaurismäen kahdeskymmenes elokuva ja siinä mielessä virstanpylväs pitkällä uralla. Se kurottautuu kohti ohjaajan aikaisempaa tuotantoa ja on pelkistyneisyydessään jatkoa esimerkiksi elokuvalle Varjoja paratiisissa (1986), joka valmistui jo 37 vuotta aikaisemmin. Huomaan katsoessani, miten myös oma audiovisuaalinen ympäristöni on näiden vuosikymmenien aikana muuttunut, ja samalla on muuttunut suhtautumiseni pelkistettyyn estetiikkaan. Tämän mediateollisen yltäkylläisyyden keskellä tuntuu virkistävältä katsoa elokuvaa, joka taiteilee niukkojen kerronnan keinojen avulla ja osoittaa, miten vähäeleisyys voi olla rikkautta.

Kuolleiden lehtien nimi herättää jo monenlaisia ajatuksia. Se viittaa paitsi Joseph Kosman säveltämään ja Jacques Prévertin sanoittamaan kappaleeseen ”Les feuilles mortes”, joka tuli tunnetuksi Yves Montandin esittämänä, myös Marcel Carnén elokuvaan Yön portit (Les portes de la nuit, 1946), jossa sävelmä ensi kertaa kuultiin, tosin ilman sanoja. Kaurismäen tulkinnassa laulu kuullaan vasta aivan lopussa Olavi Virran esittämänä. Mietin paljon tätä linkitystä. Kaurismäen elokuvassa on niin ikään syksy ja keskiössä rakkaustarina. Tarinoissa on kohtalonomaisuutta, jota sota varjostaa. Samaan aikaan maailmat eroavat toisistaan voimakkaasti. Kaurismäen elokuvassa pienten ihmisten tarinaa kehystävät valkokankaan suuret tunteet: ne avaavat utooppisen näkymän maailmaan, joka on toisaalla.

Kuolleet lehdet näyttää riutuneen, ankaran maailman, mutta tarina on lopulta optimistinen. Ansa (Alma Pöysti) ja Holappa (Jussi Vatanen) löytävät toisensa ja ylittävät vaikeudet. Alkoholin tuoma eskapismi on tässä elokuvassa ehkä vahvemmin läsnä kuin muissa Kaurismäen elokuvissa, mutta se ei nujerra rakkautta. Kuolleiden lehtien lohdullisuutta vahvistaa miljöö, joka on oikeastaan kaikista ohjaajan elokuvista tuttua. Radiossa kerrotaan Ukrainan sodasta, mutta fyysinen maailma on kuin kerrostuma esineitä viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta. Kaurismäen musée imaginaire on kokoelma 50-luvun partakoneita, 60-luvun huonekaluja, 70-luvun lankapuhelimia, vanhoja elokuvajulisteita ja ylipäätään esineiden tuomaa tuttuuden kokemusta.

Jerry neropattina (The Patsy, 1964)

Jerry neropattina (The Patsy, 1964) valmistui aikana, jolloin Jerry Lewis oli maineensa kukkuloilla ja hän oli jo ehtinyt saada kokemusta myös ohjaajana. Alun perin elokuvan nimen piti olla Son of Bellboy, koska Lewis ajatteli sitä jatko-osaksi vuonna 1960 valmistuneelle komedialle Jerry piccolona (The Bellboy). Tämä näkyy myös aloituskohtauksessa, kun Lewis astuu sisään hotellityöntekijänä. Molemmissa elokuvissa päähenkilön nimi on Stanley. Suomenkielinen nimi Jerry neropattina on siinä mielessä erikoinen, että alkuperäisnimi The Patsy viittaa hyväntahtoiseen hölmöön, jota muut käyttävät hyväkseen. Sitä Stanley todella onkin. 

Jerry neropattina alkaa jaksolla, jossa tunnettu koomikko menehtyy lento-onnettomuudessa Alaskassa. Maineikas humoristi oli elättänyt ympärillään isoa avustajien ja managerien joukkoa, ja elokuvan alussa nämä kokoontuvat masentuneina ja hämmentyneinä miettimään uutta tilannetta. Pian ankean tunnelman katkaisee optimismi, kun he oivaltavat, että jostakin täytyy keksiä uusi koomikko tilalle. Juuri sillä hetkellä pahaa-aavistamaton Stanley Belt (Jerry Lewis) astuu sisään. Stanleyn hämmentävä olemus saa koko seurueen jähmettymään paikalleen, ja he ymmärtävät, että tässä on ratkaisu.

Jerry neropattina on pohjimmiltaan Pygmalion-tarina, jossa Stanley joutuu koulutuksen kohteeksi, vaikkakin tulokset ovat alusta lähtien täysin epäonnistuneita. Ehkäpä elokuva vakuuttaa katsojankin siitä, ettei koomikkotähteä voi synnyttää tyhjästä. Jerry neropattina marssittaa jo aloituskohtauksessa estradille legendaarisia näyttelijöitä: Keenan Wynn, Peter Lorre, John Carradine, Everett Sloane. Peter Lorren rooli on pieni, mutta jokainen repliikki on tunnistettavuudessaan puhdasta kultaa. Tämä jäi Lorren viimeiseksi elokuvaksi, eikä hän koskaan nähnyt sitä valmiina. Jerry neropattina päättyy hauskasti metaelokuvalliseen jaksoon, jossa koko studiotila paljastetaan katsojalle.

Jerry sai kolmoset (Rock-a-bye Baby, 1958)

Jerry sai kolmoset (Rock-a-bye Baby, 1958) tekee kunniaa Hollywood-komedian perinteelle siinä mielessä, että elokuva pohjautuu Preston Sturgesin hulvattomaan farssiin Haikara herättää huomiota (Miracle of Morgan's Creek, 1944). Jerry sai kolmoset -elokuvan ohjaajana puolestaan oli pitkän linjan veteraani Frank Tashlin, joka oli ehtinyt työskennellä niin animaattorina kuin käsikirjoittajanakin muun muassa RKO:lla ja Disneyllä. Ja pääroolissa oli totta kai aikakauden suosituimpiin koomikkoihin lukeutunut Jerry Lewis. Itse asiassa Tashlin ja Lewis olivat jo tehneet menestyksekästä yhteistyötä. Parhaat Lewis-filmit valmistuivatkin Tashlinin ohjauksessa.

Jerry sai kolmoset on genrehybridi siinä mielessä, että Jerry Lewis -farssiin on yhdistetty musiikkielokuvan ja romanttisen komedian piirteitä, onpa elokuvassa myös yksi antiikkispektaakkelikohtaus, sillä tarinassa filmataan White Virgin of the Nile -nimistä muinaiseen Egyptiin sijoittuvaa elokuvaa. Itse tarinassa Clayton Poole (Jerry Lewis) on televisionkorjaaja, epäilemättä ammatti, jota vuonna 1958 tarvittiin, vaikkakaan elokuvassa ei nähdä yhtään onnistunutta korjaustehtävää, epäonnistuneita sitäkin enemmän. Huikea on jakso, jossa Clayton yrittää asentaa antennia katolle, katastrofaalisin seurauksin. Eipä aikakaan, kun Clayton painiskelee paloletkun kanssa...

Claytonin lapsuudenihastus on italialaista syntyperää oleva Carla Naples (Marilyn Maxwell), joka on tehnyt Hollywood-uran ja joka synnyttää kolmoset. Salatakseen skandaalimaisen tilanteen hän saattaa managerinsa kanssa lapset hyväntahtoisen Claytonin hoivattaviksi, vaikkakin tunnontuskia potien. Jerry Lewisin mimiikan ohella elokuvassa on loistavia komediallisia ideoita, kuten Bess-täti (Ida Moore), joka seuraa uutterasti televisiomainosten ohjeita. Loistava on myös jakso, jossa Carlan isä (Salvatore Baccaloni) siteeraa, mitä oikeudessa puhuttiin. Ääniraidalla tuomarin ja Claytonin repliikit kuullaan kaikki italialaisesti murtaen. Baccaloni oli muuten tunnettu oopperalaulaja, jolla oli takanaan pitkä ura keskeisissä bassorooleissa.

Ohjus (2024)

Vihdoin tuli mahdollisuus katsoa Miia Tervon käsikirjoittama ja ohjaama Ohjus (2024), jota on luonnehdittu draamakomediaksi. Rovaniemeläissyntyinen Tervo tunnetaan lyhytelokuvistaan ja tietysti esikoispitkästä Aurora (2019), joka sai aikanaan seitsemän Jussi-palkintoa. Ohjus herättää uteliaisuutta ja tietysti odotuksia monellakin tasolla. Jo aihepiirikin kiinnostaa, sillä lähtökohtana on joulukuussa 1984 tapahtunut välikohtaus, jossa neuvostoliittolainen ohjus syöksyi Suomen ilmatilaan. 

Ohjuksen keskiössä on kahden lapsen yksinhuoltaja Niina (Oona Airola). Hän on toipumassa parisuhteesta väkivaltaisen miehen kanssa ja saa työn paikallisessa sanomalehdessä, jota pitkätukkainen Esko (Hannu-Pekka Björkman) johtaa. Ohjus punoo yhteen useita tarinalinjoja. Kun ohjus tulee Suomen ilmatilaan, Niina törmää vaiteliaisuuteen ja haluttomuuteen pohtia, millaisia vaikutuksia tällä on. Hän törmää sukupuolittuneisiin rakenteisiin, joissa naisen on vaikea rakentaa itsenäistä elämää ja uraa. Samaan aikaan Niina tutustuu ja ihastuu lentäjään, jolla on omakohtaista tietoa meneillään olevasta tapauksesta.  

Ohjusta on luonnehdittu draamakomediaksi, mutta itse en osaa nähdä elokuvaa komediana, paitsi ehkä Hannu-Pekka Björkmanin olemuksen verran. Pikemminkin elokuvassa on kriittinen ja vakava perusviesti, sillä se rinnastaa Niinan aseman miehisessä ympäristössä siihen tapaan, jolla Suomi alistuu Neuvostoliiton tahtoon. Elokuva päättyy ratkaisujen kynnykselle, mutta tärkeä kysymys oman mielipiteen ja näkemyksen merkityksestä on nostettu esille. Ohjus kuvaa 1980-lukua, mutta tarinalla on monia kiinnekohtia nykypäivään. Luin juuri Johanna Aatsalon kirjan Paljastus, joka kuvaa urheilujournalismin armotonta maailmaa, ja tuntuu, että Ohjuksen Niinan kohtalossa on paljon samaa. Ajankohtaisuutta korostaa myös kysymys rajojen yli vahingossa tai tarkoituksella lentävistä ohjuksista: tämän maailman keskellä elämme vuonna 2024.

Varokaa revolerisankaria! (Support Your Local Gunfighter, 1971)

Yle esitti hiljattain Burt Kennedyn lännenkomedian Varokaa revolerisankaria! (Support Your Local Gunfighter, 1971), joka on eräänlainen jatko-osa Kennedyn aiemmalle elokuvalle Varokaa sheriffiä! (Support Your Local Sheriff, 1969). Molempien pääroolissa nähtiin James Garner, jonka Cherokee-yhtiö myös tuotti elokuvat. Vaikkakin on hienoa, että Yle esitti tämän harvoin nähdyn elokuvan, täytyy samaan hengenvetoon todeta, että on vielä monia laadukkaita, ja laadukkaampia, westernejä, joiden soisi löytävän tiensä ohjelmistoon. Jos saisin päättää, poimisin muutaman elokuvan esimerkiksi Delmer Davesin ja André de Tothin tuotannosta.

 

Varokaa revolerisankaria! kannattaa ehdottomasti katsoa. Mieleen tulee ainakin kolme näkökulmaa. Vaikka Hollywoodin westernkomedioita on tulkittu lajityypin kriisinä 60- ja 70-luvulla, komedia on kiinnostava metaelokuvalliselta kannalta. Komedia nostaa tikun nokkaan lajityypin konventioita ja sallii tietoiset viittaukset sekä nykyhetkeen että muihin elokuviin. Lopussa Latigon (James Garner) ystäväksi päätyvä Jug May (Jack Elam) viittaa suoraan italowesternin menestykseen. Toinen kiinnostava näkökulma avautuu juuri Jack Elamin persoonasta ja tähtikuvasta. Sivuosiin vakiintunut näyttelijä saa tässä enemmän tilaa kuin yleensä ja tekee roolisuorituksen, joka tuo etäisesti mieleen Elliot Silversteinin Paukkurauta-Katin (Cat Ballou, 1965) juopahtaneen Kid Shelleenin (Lee Marvin). Kolmas kiinnostava näkökulma on tietysti ohjaajan Burt Kennedyn ura. Kennedyä on joskus kutsuttu kaikkien aikojen parhaaksi westernkäsikirjoittajaksi, ja hänen kynästään lähtivät Budd Boetticherin kivikovat lännenelokuvat 50-luvulla.

Setä Pitkäsääri (Daddy Long Legs, 1955)

Setä Pitkäsääri (Daddy Long Legs, 1955) perustuu Jean Websterin vuonna 1912 julkaisemaan romaaniin orpotytöstä, joka saa tuntemattoman hyväntekijän. Suositusta tarinasta tehtiin näytelmäversiokin jo kaksi vuotta myöhemmin. Setä Pitkäsääressä on ripaus Pygmalion-teemaa, jossa vanhempi setämies sivistää kouliintumatonta nuorta naista. George Bernard Shaw'n Pygmalion-näytelmä on vuodelta 1913, ja siitä puolestaan tehtiin menestysmusikaali My Fair Lady vuonna 1956. Setä Pitkäsäären tuotannollinen historia on kuitenkin toisenlainen: Twentieth Century Fox osti Websterin romaanin oikeudet jo 1930-luvulla ja toteutti siitä kaksikin versiota. Kun kolmanteen tulkintaan ryhdyttiin, syntyi ajatus muuttaa kertomus musiikkikomediaksi.

Vuoden 1955 Setä Pitkäsääri toteutettiin näyttävästi Foxin uudella laajakangasteknologialla, CinemaScopella. Anamorfisen linssin avulla tarjottiin silmänruokaa koko kankaan leveydeltä. Värit olivat komeat, suorastaan räikeät, ja ääni kaikui stereofonisesti. Romanialaistaustainen Jean Negulesco oli tunnettu tummanpuhuvista rikoselokuvistaan, mutta hän oli saanut jo kokemusta myös laajakangasohjaajana, sillä edellisenä vuonna oli valmistunut Kolme kolikkoa lähteessä (Three Coin in the Fountain, 1954). Ohjaajien keskuudessa oli 50-luvulla erilaisia näkemyksiä siitä, miten estetiikkaa pitäisi laajakankaan kohdalla kehittää, ja valitettavasti Negulescon johtopäätökset olivat melko jähmeitä. Niinpä myös Setä Pitkäsääressä on useita jaksoja, joissa henkilöt levittäytyvät kuvatilaan, eikä leikkausta juurikaan käytetä.

Setå Pitkäsäärtä voisi käyttää lähdemateriaalina pohdittaessa Hollywoodin Ranska-suhdetta toisen maailmansodan jälkeen. Tässä tarinassa yhdysvaltalainen liikemies Jervis Pendleton III (Fred Astaire) käy Pariisissa, ihastuu orpotyttö Julie Andréhen (Leslie Caron) ja ryhtyy tukemaan tätä paljastamatta identiteettiään. Tuota pikaa Julie päätyy yhdysvaltalaiseen collegeen paremman koulutuksen pariin ja tapaa tukijansa tietämättä, kenestä on kyse. Löyhään juoneen on sidottu näyttäviä musikaalijaksoja, ja parasta ovat näyttävät kaksiulotteiset maalatut lavasteet, jotka loihtivat esiin milloin klassisen balettiteatterin, milloin Rion karnevaalit. Ja toki Fred Astairen ja Leslie Caronin yhteispeli on saumatonta katsottavaa!

The Last Man on Earth (1964)

The Last Man on Earth (1964) perustuu Richard Mathesonin vuonna 1954 julkaisemaan romaaniin I Am Legend. Jos olen oikein ymmärtänyt, tällä vuoden 1964 filmatisoinnilla ei ole virallista suomenkielistä nimeä, mutta myöhempi Boris Sagalin ohjaus tunnetaan nimellä Viimeinen mies. Ja ”viimeisen miehen” tarinasta on todella kyse. Elokuvan alku näyttää aution kaupunkiympäristön, jossa ruumiita lojuu teiden varsilla. Tohtori Robert Morgan (Vincent Price) on ainoa eloon jäänyt. Hän hakee ruokaa tyhjästä tavaratalosta, jonka hyllyillä notkuu säilykkeitä, mutta ketään ei näy missään. Ensimmäiset kuvat ovat vaikuttavia, yllättäviäkin. The Last Man on Earth oli yhdysvaltalais-italialainen yhteistuotanto, ja ulkokuvaukset tehtiin Roomassa. Miljööt ovat melkein samoja kuin Michaelangelo Antonionin modernistissa elokuvissa, mutta nyt samat miljööt ovat postapokalyptisen fantasian näyttämönä!

Robert L. Lippertin tuottamasta elokuvasta toteutettiin käsittääkseni kaksi versiota samalla kertaa, italiankielisen edition ohjasi Ubaldo Ragona ja englanninkielisen Sidney Salkow. Katsomassani kopiossa ohjaajaksi kreditoitiin vain Salkow. En osaa arvioida, millaisia eroja näiden kahden version välillä on. Molemmissa on pääroolissa Vincent Price, joka tekee tässä yhden mieleenpainuvimmista tulkinnoistaan. Pricen tunnistettava ääni vangitsee alusta lähtien. Naispääroolissa nähdään Franca Bettoia. Kerrotaan, että tuottaja Lippert havitteli ohjaajaksi itseään Fritz Langia, mutta suunnitelma kariutui kirjailija Richard Mathesonin suureksi pettymykseksi.

The Last Man on Earth on hämmentävä mutta samalla vaikuttava kokonaisuus. Sen tahdottoman tuntuiset, epätoivoiset vampyyrizombit ovat selvästi vaikuttaneet George A. Romeron kauhuklassikkoon Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead, 1968). Mieleen tulee myös Don Siegelin Varastetut ihmiset (Invasion of the Body Snatchers, 1956). Alun apokalyptisten tunnelmien jälkeen The Last Man on Earth näyttää maailman, jonka lopulta kansoittavat uudet ihmiset. Ajankohtaisuutta elokuvalle antaa pandemiateema: tuulen mukana kulkeva tauti nujertaa vähitellen jokaisen, ja vaikka Morganin oma perhe yrittää eristäytyä, sairauden välttäminen ei lopulta onnistu. Kun Morgan tutustuu Ruth Collinsiin (Franca Bettoia), hänelle valkenee, että taudinkantajat voivat jatkaa elämäänsä. Morgan keksii, miten sairauden voi parantaa, mutta liian myöhään. Sattumaa ei liene, että elokuvaa on kuvattu Roomassa fasistisesta arkkitehtuuristaan tunnetussa EURin kaupungiosassa. Elokuvan lopussa infektoituneet uudet ihmiset ovat mustapaitoja, jotka lopulta tuhoavat Morganin.