Oh, millainen sulhanen! (Love Is News, 1937)

On mahtavaa törmätä screwball-komediaan, jota ei ole vielä nähnyt. Tay Garnettin ohjaus Oh, millainen sulhanen! (Love Is News, 1937) löytyi aivan sattumalta, vaikka tietysti Garnettin komediat pitäisi kaikki katsoa. Garnett on tullut tunnetuksi hienoista kamera-ajoista, ja sellainen löytyy myös tämän komedian lopusta, jossa päähenkilö lähtee hoipertelemaan kadulle väkijoukon sekaan. Garnett käytti luovasti kameraa jo varhaisissa äänielokuvissaan, mikä ei todellakaan ollut tavallista. Oh, millainen sulhanen! on kiinnostava muutoinkin rytmiltään: se alkaa erittäin sähäkästi ja puheliaasti sanomalehden toimituksessa. Päätoimittaja Martin Canavan (Don Ameche) ja toimittaja Stephen Leyton (nuori Tyrone Power) ottavat mittaa toisistaan. Dialogi on tosin niin nopeaa, että perässä on vaikea pysyä varsinkin, kun vuoropuhelu taittuu ylettömäksi nauramiseksi.

Oh, millainen sulhanen! muistuttaa monia muita aikakauden komedioita: kilpailevat toimittajat on nähty ennenkin screwball-vyörytysten henkilögalleriassa, ja kaiken ytimeen asettuu sukupuolten välinen taistelu. Kaupunkiin saapuu miljoonaperijätär Tony Gateson (Loretta Young), joka uskottelee Leytonille antavansa eksklusiivisen haastattelun, mutta syöttääkin kilpaileville lehdille uutisankan kihlautumisestaan juuri Leytonin kanssa. Toimittajan elämä sekoaa hetkessä. Käänteet ovat mutkikkaat ja tuntuu, että muutaman minuutin välein Canavan erottaa toimittajansa ja palkkaa hänet uudelleen. Elokuvasta löytyy muuten myös erinomainen George Sanders -osuus! Sanders esittää Gatesonin ranskalaista sulhasta.

Kokonaisuutena Oh, millainen sulhanen! oli viihdyttävää katsottavaa, vaikka ohjaajan ote ei aivan kaikissa kohtauksissa ylläkään parhaimpaansa. Erityisen hauskoja ovat toimittajien dominopelit ruutulattialla panoksenaan tuopit ja snapsit. Pelit ovat muutenkin paljon esillä. Maaseutupaikkakunnan tuomari kokeilee rahapeliautomaattia (one-armed bandit), jolloin Leyton menee antamaan oppia siitä, miten kojetta pitää käsitellä. Toimittajien huoneessa taas on nosturipeli, jota Leyton toimettomana ollessaan kokeilee.

Kerro kaikille (2026)

Turussa järjestettiin maanantaina 5. lokakuuta 2026 ennakkonäytös Alli Haapasalon ohjauksesta Kerro kaikille,  joka tuli teatterilevitykseen perjantaina. Paikalla oli elokuvantekijöitä ja suuri joukko avustajia, joille tilanne oli ikimuistoinen. Ennen kuin elokuva ehti alkaakaan, mietin, miten tärkeää työtä Varsinais-Suomen elokuvakomissio ja alueelliset elokuvakomissiot ylipäätään tekevät. Ei ole kyse vain siitä, että sopivia kuvauspaikkoja löytyy eri puolilta maata, vaan siitä, että audiovisuaalinen ala voi vahvistua ja antaa mahdollisuuden luovaan toimintaan. Tämä on olennaista nyt, kun yhä useampia produktioita tehdään muualla kuin Suomessa. Ja pitkällä aikavälillä kulttuuriperintöömme vaikuttaa se, millaisena ympäristömme valkokankaalla näyttäytyy. 

Ennen esitystä ohjaaja Alli Haapasalo ja kirjailija Katja Kallio kertoivat elokuvan taustoista. Pohjana on Kallion romaani Yön kantaja (2017). Haapasalo mainitsi, miten tärkeänä lähtökohtana on ollut Seilin saaren potilaita käsitellyt väitöskirja. Tutkijan ja väitöskirjan nimi eivät tulleet tässä yhteydessä esille, mutta mielestäni ne kannattaisi muistaa. Kyse on Jutta Ahlbeckin erinomaisesta tutkimuksesta Diagnostisering och disciplinering : medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1889-1944, joka on julkaistu myös digitaalisesti. Juuri tästä tutkimuksesta nousi esiin Amandan hahmo, joka on keskeinen niin Kallion romaanille kuin Haapasalon elokuvatulkinnallekin. Ilman tätä sysäystä Amandan hahmo ei ehkä koskaan olisi tavoittanut meitä! Romaaniaan varten, lehtitietojen mukaan, Kallio kävi myös omakohtaisesti tutkimassa Seilin arkistoaineistoja. Se Amanda Aaltonen, jonka näemme valkokankaalla, on fiktiota ja sellaiseksi tarkoitettu. Mutta pohdin, että elokuvan herättämässä keskustelussa historiallinen henkilö, tulkinnat menneisyydestä ja elokuvallinen representaatio ovat punoutuneet toisiinsa. Media voisi tässä yhteydessä haastatella myös tutkijaa: se toisi uusia ulottuvuuksia elokuvan katsojille ja siten vahvistaisi teoksen yhteiskunnallista merkitystä. No, olen jo pitkään ajatellut, että elämme jonkinlaisen narkoleptisen kulttuurin aikaa, jossa asioiden alkuperät unohtuvat salamannopeasti, elleivät ne nouse ensimmäisessä googlehaussa esiin. Hyvin paljon tietoa löytyy, jos vain etsii. Jo Jutta Ahlbeckin väitöskirjassa on äärimmäisen kiinnostava jakso, jossa siteerataan Amandan potilaskertomusta. Amanda kertoi olleensa kuumailmapalloilijan morsiamena ja matkustaneensa Pariisin lisäksi Lontoossa ja Hampurissa. Lehdistökin käsitteli Amandaa, ja hänen vaiheistaan saivat tietää sanomalehtien lukijat ennen kuin hänet suljettiin Seilin saarelle. Poimin tähän esimerkiksi leikkeen Sanomia Turusta -lehdestä 20. syyskuuta 1883. Silloin Amanda oli 19-vuotias. (Kiitos Kansalliskirjastolle lehtien digitoinnista!). 

Kaikella tällä en halua siirtää huomiota pois itse teoksesta: Kerro kaikille on kiinnostava uusi historiallinen elokuva, joka kannattaa nähdä. Seili on tapahtumapaikka, mutta se on myös symbolinen paikka, jonka kautta on mahdollista käsitellä valtasuhteita ja naisen asemaa, sekä 1800-luvulla että tällä hetkellä. Alli Haapasalo on rakentanut asetelman taitavasti: katsojakin on tietyssä mielessä vangittuna Seiliin koko teoksen ajan. Vain aloituskohtauksessa ollaan Seilin ulkopuolella, laivalla, jossa Amandaa (Marketta Tikkanen) kuljetetaan saarelle. Käsiraudan kiinnittäminen reelinkiin on kuin lukko, josta päähenkilö ei enää elokuvan aikana vapaudu. Pidän hyvänä ratkaisuna sitä, ettei elokuva hyödynnä takautumia tai kuvita Amandan tarinoita kuumailmapallosta ja Pariisista. Vaikutelma on ahdas, ruumiillinen ja tunteisiin vetoava. Surullisuudesta huolimatta Amandan vapaudenkaipuussa on lopulta toivon siemen, mitä loppukohtaus korostaa. Syrjäytetty ja alistettu Amanda voi näyttää uudelle sukupolvelle sen, että vapaus on mahdollinen. 

Kerro kaikille on kuvattu Seilin lisäksi Brinhallin kartanossa, josta on löytynyt sopivia interiöörejä. Fiktion tasolla elokuva on kuitenkin ankkuroitu Seiliin, eivätkä sieltä vapaudu sen paremmin Amanda kuin katsojakaan. Mieleen jäävät Marketta Tikkasen vahva roolisuoritus, Vilma Jään musiikki ja monet herkät kohtaukset.

Odysseia (L’Odissea, 1968)

Dino de Laurentiis tuotti vuonna 1968 kahdeksanosaisen televisiosarjan Odysseia (L’Odissea, 1968). Ohjauksesta vastasi pääosin Franco Rossi, mutta ohjaajina toimivat myös Mario Bava, joka ohjasi kuuluisan Polyfemos-episodin, ja Piero Schivazappa. Italialainen RAI oli laadun takeena, vaikkakin kokonaisuus valmistui italialais-ranskalais-länsisaksalaisena yhteistyönä. Ulkokuvaukset toteutettiin Jugoslaviassa. Odysseia oli kansainvälinen menestys, ja epäilemättä Dino de Laurentiis osasi hyödyntää tapoja, joilla erilaisia yleisöjä voitiin puhutella. Näyttelijävalinnat olivat tarkkaan harkittuja. Odysseuksena esiintyi Sarajevossa vuonna 1936 syntynyt Bekim Fehmiu, joka teki sittemmin kansainvälisen uran. Penelopena nähtiin Irene Papas, oikealta nimeltään Eiríni Pappá, jonka karismaan jo Elia Kazan oli kiinnittänyt huomiota 1950-luvulla. Papas oli sittemmin antiikin tragedian ruumiillistuma valkokankaalla. Hän oli esiintynyt jo vuonna 1962 Michális Kakogiánnisin (Cacoyannis) Euripides-filmatisoinnissa Elektra. Telemakhoksena esiintyi ranskalainen Renaud Verley ja Nausikaana yhdysvaltalaissyntyinen Barbara Bach. Sarja menestyi myös Suomessa. Se nähtiin sunnuntai-iltaisin vuoden 1973 alussa, uusintana tiistaisin syksyllä 1977 ja vielä kolmannen kerran syksyllä 1982, myös tiistain alkuillassa. Kaikki kolme esityskertaa nähtiin MTV:n ohjelmapaikoilla ja siten mainosten kera.

Vuoden 1977 tv-esityksen yhteydessä Jukka Kajava kirjoitti Helsingin Sanomissa, että Odysseiassa mieleenpainuvaa oli ”kuvauksen omalaatuisuus, joka ahkeralle elokuvissa istujalle ei varmaankaan ollut mitään uutta, mutta television epävisuaalisuuden rämeissä virkistävää”. Kajavan mukaan Franco Rossi oli onnistunut kertomaan laajan eepoksen ”ehyesti ikiomalla ilmaisukielellään, joka ei sido epookkiin, vaan synnyttää aivan oman epookkinsa, sekä henkilökuvissa että lavasteissa, puvuissa ja maskeissa”. Tässä Kajava osuu mielestäni oikeaan. Odysseia on tehty tavalla, jossa kysymys historiallisesta tarkkuudesta, tai uskollisuudesta epookille, ei oikeastaan tule edes mieleen. Tyylillisesti sarja on tietoisen vieraannuttava. Antiikin maailma näyttäytyy toiseutena. Ehkä tämä on saavutettu ammentamalla vaikutteita 1960-luvun modernista elokuvasta. Odysseian ilmaisussa on yhtymäkohtia Pier Paolo Pasolinin teoksiin, vaikkakin Pasolinin Medeia valmistui vasta 1969, nimiroolissa Maria Callas, mutta ehkäpä Rossi ja tuottaja Dino de Laurentiis ovat saaneet innoitusta myös Kakogiánnisin teoksista. Toisaalta, Odysseiassa on selvästi elementtejä 1960-luvun populaarikulttuurista, ja toisinaan vieraannutetut lavasteratkaisut, esimerkiksi Odysseuksen viipyessä faiaakien luona tai vieraillessa Aioloksen häkellyttävän seurapiirin edessä, tuovat mieleen 60-luvun tv-sarjat, varsinkin Star Trekin kuvitteelliset maailmat.

Populaarikulttuurin vaikutus on vahvinta Polyfemos-episodissa, jonka ohjauksesta sai vastata Mario Bava. Jo tuossa vaiheessa Bava oli tunnettu giallo-, kauhu- ja peplum-elokuvien asiantuntija. Hän oli myös sujuvasti sekoitellut lajityyppejä, esimerkiksi peplum-elokuvassa Herkules voittaa helvetin (Ercole al centro della terra, 1961), jossa kehonrakentaja Reg Parkin näyttelemä Herakles päätyy kuoleman valtakuntaan mittelemään voimiaan zombien kanssa. Polyfemos-jaksossa Bava on päässyt hyödyntämään kauhuelokuvallisia taitojaan, kun kyklooppi ahdistaa Odysseuksen miehiä ja murskaa heitä iltapalakseen. Sokeuttamiskohtaus on lopulta pitkä, eikä epäilystäkään, ettei se olisi jäänyt vahvasti nuorimpien katsojien mieleen. Jaksossa korostuu Odysseuksen nokkeluus, kun hän sanoo nimekseen ”Ei kukaan” (Nessuno), mutta myös hänen ylimielisyytensä, kun hän ei malta olla paljastamatta itseään Polyfemokselle. ”Ei kukaan” on jättänyt jälkeensä italialaiseen populaarielokuvaan, sillä ei liene sattumaa, että Sergio Leonen lännenelokuvissa esiintyy ”Man with no name” ja että Leone tuotti lännenkomedian Nimeni on Nobody (Il mio nome è Nessuno, 1973), johon hän myös ohjasi, muistaakseni, ensimmäiset seitsemän minuuttia. 

Kokonaisuutena kahdeksanosainen Odysseia pitää mielestäni jännitteen erittäin hyvin yllä. Kuten lähtökohtana olevassa eepoksessakin, myös tv-sarjassa Odysseuksen rantautuminen faiaakien luo on kerronnallisesti olennaista. Odysseus tapaa Nausikaan ja lopulta myös tämän vanhemmat ja kertoo laajasti harharetkistään. Lopulta Odysseus saa käyttöönsä laivan, joka vie hänet takaisin Ithakaan. Loppuhuipennuksen valmistelu alkaa jo jakson 6 lopussa, ja kotiinpaluuta käsitellään lopulta lähes kahden tunnin ajan. Tv-sarjassa Penelope ei ole vain riutuva puoliso vaan aktiivisesti läsnä koko sarjan ajan. Odysseus surmaa kosijat, mutta ei niinkään kostaakseen vaan täyttääkseen jumalien tahdon. Jumalatkin sarjassa esiintyvät, usein vain patsaina ja ääniraidalla kuultavina repliikkeinä. Jumalat puuttuvat lopulta peliin, kun kosijoiden vanhemmat ja lähipiirit ovat tulossa kostamaan Odysseukselle. Sota on lähellä, mutta jumalat tuovat rauhan. Odysseuksen ja Penelopen viimeinen keskustelu on vaikuttava, samoin sarjan viimeiset kuvat, jotka siirtyvät Olympos-vuorelle.

Nyt olisi into katsoa myös Franco Rossin Vergilius-filmatisointi Aeneaan taru (Eneide, 1971), joka aikanaan nähtiin myös Suomessa. Jaksot löytyvät Youtubesta sekä RAI:n RAI Play -palvelusta, jota voi käyttää, kun muuttaa VPN:llä kotimaaksi Italian.

Hänen ylhäisyytensä (His Excellency, 1952)

Brittiläinen ohjaaja Robert Hamer (1911–1963) tunnetaan sellaisista loistavista elokuvista kuin Sunnuntaisin sataa aina (It Always Rains on Sunday, 1947) ja Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, 1949). Jälkimmäisen on kuuluisa Alec Guinnessin huikeasta roolisuorituksesta, sillä hän esitti kahdeksaa eri henkilöä. Samanlaiseen virtuositeettiin ei yllä Hamerin Ealing-studiolle vuonna 1952 ohjaama His Excellency, mutta olihan se hyvä katsoa, kun teos on ollut saatavilla Netflixin valikoimassa suomenkielisin tekstein. Elokuvaa ei käsittääkseni koskaan tuotu Suomeen ensi-iltaan, mutta siitä käytettiin lehdistössä vuonna 1952 myös suomenkielistä nimeä Hänen ylhäisyytensä. Ainakin Kansan Lehti kiinnitti elokuvaan huomiota kertoessaan 29. heinäkuuta 1952 brittiläisen elokuvan uusista tuulista. Raportissa kerrottiin, miten Hänen ylhäisyytensä oli menestynyt Lontoossa näyttämöllä, ja pääroolia esittänyt Eric Portman oli kouliintunut rooliinsa jo elävän yleisön edessä. Suvereeni Portman onkin: hän esittää työväenpuolueesta noussutta poliitikkoa George Harrisonia, joka lähetetään kuvernööriksi Välimerellä sijaitsevaan siirtokuntaan.

Tarinan alussa ollaan välimerellisissä maisemissa, siirtokunnassa, jossa puhutaan espanjalta kuulostavaa kieltä. Ulkokuvaukset tehtiin kylläkin Sisiliassa. Alussa katsoja tutustuu Sir James Kirkmaniin (Cecil Parker) ja tämän puolisoon (Helen Cherry). Kun edellisen kuvernöörin työ päättyy, Kirkman elättelee toivoa uralla edistymisestä, mutta Lontoosta lähetetäänkin tilalle työväenluokkainen George Harrison. Emämaan symboli on teepuoti, jonka ikkunoiden takana ihmetellään siirtomaan elämää ja käänteitä. Poliittisen satiirin ytimessä on ajatus siitä, miten työväenluokkainen kuvernööri onnistuu taiteilemaan paikallisen yläluokan ja työläisten välissä. En aivan päässyt selville siitä, mihin elokuva ja sen pohjana oleva näytelmä tähtäävät, mutta lopputulos tuntuu kyyniseltä. Harrison uskoo viimeiseen asti, että hän saa puhumalla ratkaistua siirtokunnan levottomuudet. Lopulta hän kuitenkin nöyrtyy ja turvautuu aseelliseen voimaan, samaan tapaan kuin aiemmatkin kuvernöörit ovat tehneet.

Varokaa sheriffiä! (Support Your Local Sheriff, 1969)

Varokaa sheriffiä! (Support Your Local Sheriff, 1969) on William Bowersin käsikirjoittama ja Burt Kennedyn ohjaama lännenkomedia. Kirjoitin jokin aika sitten elokuvan jatko-osasta Varokaa revolerisankaria! (Support Your Local Gunfighter, 1971), ja nostin esiin kolme näkökulmaa, vaikka en olekaan Villin Lännen komedioiden ystävä. Samat näkökulmat pätevät myös Varokaa sheriffiä! -elokuvaan, vaikkakin aivan oman mausteensa tuo se, että pitkän linjan veteraani Walter Brennan nähdään Danbyn veljesten autoritäärisenä isänä. Rooli parodioi 1950-luvun vakavien lännenelokuvien isähahmoja. Danbyn veljessarjasta elokuva nostaa esiin Joen (Bruce Dern), jonka kaupungin uusi sheriffi Jason McCullough (James Garner) vangitsee. 

Varokaa sheriffiä! on lopulta viihdyttävä kokonaisuus, ja elokuva tuntuu heijastelevan Hollywoodin kriisiä italowesternin menestyksen jälkeen. Australiaan matkalla olevan McCullough ottaa sheriffin pestin pienestä Calendarin kaupungista. Avukseen hän saa juopahtaneen Jaken (Jack Elam) ja joutuu taiteilemaan kaupungin johdon oikkujen mukaan. Kun elokuvaa katsoo nyt, on ehkä välillä vaikea huomata niitä ajankohtaisia kommentteja, joita komediaan on viljelty. Kun Varokaa sheriffiä! nähtiin ensi-illassa Suomessa vuonna 1969, Paula Talaskivi huomautti Helsingin Sanomissa, että elokuva on ”villiä pilkantekoa myös nykyamerikkalaisen yhteiskunnan tyypillisistä heikkouksista, kaupungin (valtion) johtomiesten typeryyksistä ja pelkuruudesta sekä avuttomuudesta, oikeudentunnon huonosta kasvusta ja nopsan aseenkäytön palvonnasta”. 

Hotelli Firenzessä (A Room with a View, 1985)

Ohjaaja James Ivory, käsikirjoittaja Ruth Prawer Jhabvala ja tuottaja Ismail Merchant olivat jo pitkään tehneet yhteistyötä, 1960-luvulta alusta lähtien, kunnes E. M. Forsterin romaaniin perustuva Hotelli Firenzessä (A Room with a View, 1985) osui kultasuoneen. Näin elokuvan jo aikanaan ensi-iltavuonna, ja nyt tuntuu, että Hotelli Firenzessä oli päänavaaja viktoriaaniseen aikaan sijoittuville romanttisille draamoille, vaikka sitä silloin oli vielä vaikea hahmottaa. Epäilemättä teos antoi virikkeitä sekä Ivoryn myöhemmille ohjauksille että muille elokuvantekijöille ja tv-tuottajille. Aina kun katson elokuvaa, tulee mieleeni myös vierailu EUI:ssä 2000-luvun alussa, kun sain yöpyä Fiesolen rinteessä sijaitsevassa Pensione Bencistàssa. Vuonna 1925 perustetussa pensonaatissa oli ripaus menneisyyden henkeä: kun ruokakello soi, asukkaat kokoontuivat päivälliselle saliin, ja iltaisin saattoi istua katsomassa näköalaa kohti Firenzeä. Oman huoneeni ikkunat olivat tosin eri suuntaan, eli näköala jäi silloin haaveeksi. Ehkä pensionaattiin voisi vielä joskus tulevaisuudessa päästä, sillä se avautuu kunnostustöiden jälkeen ensi vuonna.

Forsterin romaani ilmestyi vuonna 1908, ja käsittääkseni elokuva sijoittuu pitkälti romaanin syntyaikaan. Kuningatar Viktoria oli jo siinä tilanteessa menehtynyt, ja Englannissa oli siirrytty edvardiaaniseen aikaan. Automobiileja näkyy jo siellä täällä, mutta muutoin elämä muistuttaa 1800-luvun tunnelmia. Hotelli Firenzessä esittelee päähenkilönsä Lucy Honeychurchin (Helen Bonham Carter), joka on seuralaisineen Bertolinin pensionaatissa Firenzessä. Elokuvalla on kehämäinen rakenne siinä mielessä, että niin alussa kuin lopussakin ollaan Firenzessä, kun taas väliosa sijoittuu Englantiin. Elämänmenoa hallitsevat sääty-yhteiskunnan normit, ja koko elokuva on oikeastaan ponnistelua näitä sääntöjä vastaan. Lopussa Lucy murtautuu tästä asetelmasta, ja hänet nähdään Georgen (Julian Sands) kanssa ikkunalla, ja taustalla kohoaa duomon kupoli. Kaiken kaikkiaan Ruth Prawer Jhabvalan käsikirjoitus on taitavasti rakennettu. Pidän erityisesti välitekstien käytöstä: ne jäsentävät elokuvan kohtauksiin ja tuovat mukaan ripauksen 1800-luvun teatterin henkeä.

Beckenbauer (Beckenbauer – Der letzte Kaiser, 2024)

Legendaarinen jalkapalloilija Franz Beckenbauer (1945–2024) menehtyi tammikuussa 2024. Sen jälkeen hänestä on tehty useita dokumenttielokuvia ja tv-sarjoja, eikä ihme, sillä Beckenbauer oli aikansa menestyneimpiä jalkapalloilijoita ja maailmanmestari niin pelaajana kuin valmentajanakin. Ajauduimme katsomaan MTV Katsomosta löytyvän Torsten Körnerin dokumentin Beckenbauer (Beckenbauer – Der letzte Kaiser, 2024), josta on saatavilla puolitoista tuntinen versio. Ilmeisesti kyse on alun perin kolmiosaisesta tv-sarjasta, josta on myös lyhyempi, elokuvallinen toteutus. Körner on taustaltaan elokuvahistorioitsija, joka väitteli Heinz Rühmannin urasta. Hän on sittemmin ollut tuottelias toimittaja, tietokirjailija ja elokuvantekijä. Beckenbauerista hän julkaisi myös tietokirjan vuonna 2005.

Torsten Körnerin dokumentissa parasta on se tapa, jolla ohjaaja punoo yhteen Beckenbauerin uran ja Saksan historian käänteet. Beckenbauer syntyi Münchenissä syyskuussa 1945, maahan, joka oli raunioina niin fyysisesti kuin henkisestikin. Körner hyödyntää laajasti arkistoaineistoa, valokuvia ja uutisfilmejä ja lomittaa niitä split screen -tekniikan avulla haastatteluihin. Suvereeni Beckenbauer sai jo nuorena lempinimen Keisari, ja dokumentin haastateltavat tulkitsevat hänet jonkinlaisena vapauden ruumiillistumana, jossa tiivistyi paitsi pelin hallinta kentällä myös vapautuminen historian sidonnaisuuksista ja painolastista. Körnerin tulkinta päättyy tosin siinä mielessä traagisesti, että Beckenbaueria syytettiin elämänsä loppuvaiheessa korruptiosta tilanteessa, jossa Saksa hankki itselleen vuoden 2006 MM-kisat. Körner on lisännyt elokuvaansa kuitenkin runollisen lopetuksen, jossa haastateltavat ottavat pallon käsiinsä, kuulostelevat sen viestiä ja unelmoivat. Hieno päätös elokuvalle!