5. heinäkuuta 2022

La Tour, prends garde! (1958)

La Tour, prends garde! (1958) on historiallinen seikkailuelokuva, joka valmistui ranskalais-italialais-jugoslavialaisena yhteistyönä. Ohjaaja Georges Lampin (1901–1979) oli syntynyt Venäjällä, josta hän emigroitui 20-vuotiaana Ranskaan ja työskenteli sittemmin muun muassa René Clairin ja Abel Gancen assistenttina. Hän näytteli Jacques Feyderin Carmenissa vuonna 1926 ja Gancen Napoleonissa vuonna 1927. Jälkimmäisessä hän esitti Napoleonin veljeä Joseph Bonapartea. Uransa aikana Lampin ohjasi kymmenkunta pitkää elokuvaa ja teki lopulta monipuolisen uran muun muassa käsikirjoittajana ja tuottajana. Lampinin viimeiseksi ohjaukseksi jäi Jules Verne -filmatisointi Mathias Sandorf (1963), joka olisi kiinnostavaa nähdä jo aiheensa vuoksi.

La Tour, prends garde! oli suurisuuntainen tuotanto, jossa riittää historiallista rekvisiittaa, lavasteita ja joukkokohtauksia. Se sijoittuu seitsenvuotisen sodan (1756–1763) ja Ludwig XV:n aikaan. Melskeistä aikakautta katsellaan kiertävän teatteriseurueen kautta. Ryhmän johtohahmo on Henri La Tour, jota esittää Jean Marais. Pierrot'n roolissa vilahtaa tuleva ranskalaisen uuden aallon kulttinäyttelijä Jean-Pierre Léaud. Juonenkäänteet ovat sekavia ja on helppo ymmärtää, ettei Lampinin ura ohjaajana ottanut tuulta alleen. Silti elokuvassa viehättää kepeä historian käsittely. Se tuo mieleen René Clairin historialliset huvinäytelmät, eikä ihme, sillä Lampin toimi myös Clairin asisstenttina uransa alkuvaiheessa. Lampinin elokuvassa, kuten Clairinkin tuotannoissa, lähtökohtana on tietoisuus historian esittämisestä tulkintana, jonka tarkoituskaan ei ole pyrkiä realismiin tai todenkaltaisuuteen.

4. heinäkuuta 2022

Keikkakuski (The Driver, 1978)

En ole koskaan ollut Walter Hillin elokuvien tuntija enkä harrastaja, mutta nyt tuli mahdollisuus katsoa uudelleen, pitkän ajan jälkeen, ohjaajan varhaistuotantoon kuuluva Keikkakuski (The Driver, 1978). Se sai aikanaan murska-arviot, ja Hill on myöhemmin kuvannut tuottajalta saamaansa kielteisten arvioiden pinkkaa! Suhtautuminen on helppo ymmärtää, sillä ”hyvyys” tai ”huonous” riippuu pitkälti siitä, miten elokuvaa katsoo. Jos Keikkakuskia katsoo realistisesta näkökulmasta, tuntuu esimerkiksi tarinan loppu juokseenkin käsittämättömältä. Elokuvan aikana saadaan aikaan tuhoa enemmän kuin sielu sietää ja useampi henkilö päättää päivänsä, mutta päähenkilö kävelee pois poliisin virittämästä ansasta siksi, että kaikkien janoamat rahat ovatkin päätyneet kolmannen osapuolen käsiin. 

Keikkakuski (Ryan O'Neal) on suorastaan ylimaallinen autoilija, jonka taitavuus estää virkavalaa saamasta kiinni ryöstäjiä. Alkaa kissa ja hiiri -leikki, jota Etsivä (Bruce Dern) maanisesti johtaa. Jos oikein muistan, kumpaakaan henkilöä ei nimetä elokuvassa tarkemmin. Tämä vain korostaa Keikkakuskin metaelokuvallisuutta. Walter Hill yhdistelee film noirin ja lännenelokuvan piirteitä takaa-ajodramaan, jonka soundscape on täynnä pyörien vinguntaa ja peltien kolinaa. Voin kuvitella, että Keikkakuskin immersiiviset ajonäkymät ovat vaikuttaneet myöhempien konsoli- ja tietokonepelien estetiikkaan. 

26. kesäkuuta 2022

Hombre (1967)

Paul Newman teki ohjaaja Martin Rittin kanssa intensiivistä yhteistyötä elokuvasta Hehkuva kesä (The Long, Hot Summer, 1958) lähtien. Vuonna 1967 valmistunut, Elmore Leonardin romaaniin perustuva lännenelokuva Hombre oli jo heidän kuudes yhteinen elokuvansa. Tässä vaiheessa Ritt oli tullut tunnetuksi yhteiskunnallisista aiheistaan, ja Hombressa hän tarttui lännenelokuvaan, lajityyppiin, jonka tuotannollinen painopiste oli jo Sergio Leonen läpimurron jälkeen siirtynyt Eurooppaan. Hombrea pidetään revisionistisena westerninä, joka toi klassiseen lajityyppiin uudenlaisia, kriittisiä sävyjä. Selvää tietysti on, ettei aikakausien muuttuessa mitään muuta vaihtoehtoa ollutkaan. Lajityyppi voi elää vain, jos se uudistuu. 

Hombren päähenkilö on John Russell (Paul Newman), joka on elänyt ja kasvanut apassien parissa. Elokuvan alkujakso on vaikuttava: näyttämölle asettuu ensimmäisenä villihevosten lauma, jota Russell tarkkailee äänettömästi. Laumaa johtaa musta ori, joka käy etsimässä vettä, menee edeltä epävarmasti ja vaaraa ennakoiden, kunnes se lopulta johdattaa ”kansansa” lähteelle. Yhtäkkiä paljastuu, että kyse on ansasta, ja hevoset joutuvat aitaukseen vangiksi. Varmaankin Ritt viittaa tällä alkuperäisten amerikkalaisten alistettuun asemaan, kansat on teljetty reservaatteihin. Aloitus tuo mieleen monia muistakin ajatuksia, kuten luonnonvoimien valjastamisen valkoisen miehen suunnitelmien ja tulevaisuudenhaaveiden palvelukseen. Ehkä aloituksen voi tulkita myös elokuvan tarinallisena enteenä: myöskään Russellilla ei ole lopulta mahdollisuutta elää vapaana, kun kerran on joutunut alistuksen kohteeksi.

Paul Newmanin näyttelijäsuoritus on poikkeuksellinen siinä mielessä, että Russellin rooli ei sisällä juuri lainkaan repliikkejä. Samaan aikaan muut elokuvan henkilöt puhuvat lakkaamatta, liikaakin. Keskiössä on matka vankkureilla, joiden kyytiin sekalainen seurakunta päätyy, erityisesti Alexander Favor (Frederic March) puolisoineen. Favor on kavaltanut reservaatin varoja, mistä puolestaan rosvojoukko Cicero Grimesin (Richard Boone) johdolla on saanut vihiä. Ennakkoluulot etnisiä vähemmistöjä kohtaan nousevat matkan aikana esiin, ei vain suhteessa apasseihin vaan myös meksikolaisiin. Tarinassa on kaksikin meksikolaishahmoa, jotka ovat toisensa vastakohtia. Lopulta tarinassa on vain vähän sijaa Russellille, ja hänen ajattelunsa jää selittämättömäksi. Konflikti ilmenee kommunikoimattomuutena, haluttomuutena ymmärtää toisenlaista ajattelua.

19. kesäkuuta 2022

Monsieur Personne (1936)

Christian-Jaque (1904–1994), eli oikealta nimeltään Christian Maudet, oli tuottelias ohjaaja, jonka ura ulottuu mykkäelokuvakaudelta 1980-luvulle asti. Olen viimeksi tainnut katsoa elokuvan St. Agilin salaisuus (Les disparus de Saint-Agil, 1938), joka oli monella tapaa poikkeuksellinen teos. Nyt Netflix on julkaissut suomenkielisin tekstein kaksi vuotta aiemmin valmistuneen rikoselokuvan Monsieur Personne (1936), pääroolissaan legendaarinen Jules Berry. Tämä ei ole missään tapauksessa Christian-Jaquen parhaita, eikä edes keskitasoa, ja mietinkin, millaisin perustein Netflix on oikein hankintansa tehnyt. Ehkä yritys on vain ostanut sattumanvaraisesti sarjan vanhempaa elokuvaa. 

Monsieur Personne alkaa vauhdikkaasti, varkauden kuvauksella. Estetiikka muistuttaa siitä, miten ranskalainen 30-luvun rikoselokuva vaikutti myöhemmin Hollywoodin film noir -tyyliin. Energisen alun jälkeen elokuva pysähtyy dialogipainotteiseksi puhedraamaksi. Tämä oli oikeastaan aika yllättävää, ja jäin miettimään tässä seikkaa, jota olen usein pohtinut 1910- ja 1920-lukujen kohdalla. Oliko niin, että lavasteissa tai studiossa kuvatuissa kohtauksissa kameran käyttö oli jotenkin automaattisesti jäykkää, mutta ulkona, kaupunkitilassa, kameralla ei ollut etukäteen määriteltyä paikkaa, jolloin myös visuaalisesta kielestä tuli kekseliäämpää.

8. toukokuuta 2022

Iloinen leski, Theater Vorpommern 6.5.2022

Franz Lehárin Iloinen leski (Die lustige Witwe, 1905) on kaikkien aikojen suosituimpia operetteja, mutta siitä huolimatta en ole koskaan aiemmin nähnyt sitä lavalla. Nyt siihen tarjoutui mahdollisuus Greifswaldissa, jonka uuden produktion korona ehti jo siirtää moneen kertaan. Ilmeisesti teos tuli lavalle vasta viime syksynä, ja sitä esitettiin täysille katsomoille. Nyt suosio oli ehtinyt jo laantua, sillä esityksessä sali oli vain puolillaan. Teos on joka tapauksessa ollut ehdoton kassamagneetti. On arvioitu, että jo Lehárin kuollessa vuonna 1948 sitä olisi esitetty yli 300 000 kertaa ympäri maailmaa. Suosioon on varmasti monia syistä: teos on musiikillisesti moniaineksinen ja sisältää muun muassa csárdásta, boleroa, hidasta ja nopeaa valssia, marssia, polkkaa ja masurkkaa. Musiikillinen kimara on kiedottu kepeään huvinäytelmään. Yksi suosion syy voi olla sekin, että Lehárin melodiat ovat lopulta melko lyhyitä, ja katsojalle tulee vähän väliä tunne: joko tämä loppui? Ehkä niukkuus on ollut edellytys sille, että osa katsojista on halunnut nähdä teoksen yhä uudelleen.

Victor Léonin ja Leo Steinin alkuperäinen libretto sijoittui tiettävästi Montenegroon, mutta Itävallassa näin suora viittaus ei ollut mahdollinen. Lopullisessa teoksessa viitataankin kuvitteelliseen Pontevedroon, joka on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Tapahtumat sijoittuvat Pariisiin, jonne muhkean omaisuuden perinyt leski saapuu. Pontevedron Pariisin-suurlähettiläs Zeta ottaa tehtäväkseen löytää leskelle pontevedrolaisen sulhasen, jotta rahat pysyvät omassa maassa. Operetti leikittelee 1800- ja 1900-lukujen taitteen rahataloudella ja avioliittokäsityksillä, ja lopuksi koko liittoa ei edes tarvita. Etu-Pommerin teatterissa tulkinta eteni ensimmäisessä näytöksessä hitaasti, mutta toisen ja kolmannen näytöksen aikana musiikki ja komedia tempaisivat mukaansa. Ohjaus oli melko perinteistä, mutta solistit tekivät esityksestä mieleenpainuvan. Leskenä, Hanna Glawarina, lauloi Antje Bornemeyer, Danilona romanialainen Alexandru Constantinescu. Komeasti lauloi myös sveitsiläis-saksalainen tenori Semjon Bulinsky Camillen roolissa.



6. toukokuuta 2022

Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit (1986)

Kokeilin saksalaista Alles Kino -palvelua, josta on mahdollista ostaa tai vuokrata vanhempaa elokuvaa. Kokoelmista löytyi Peter Schamonin käsikirjoittama ja ohjaama draamadokumentti Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit (1986), joka valmistui aikanaan länsisaksalais-itäsaksalais-ranskalaisena yhteisproduktiona. Schamonin tuotannosta olen aiemmin nähnyt vuonna 1983 valmistuneen näytelmäelokuvan Kevätsinfonia (Frühlingssinfonie), joka kertoo Clara Wieckin ja Robert Schumannin rakkaustarinan. Vaikka Caspar David Friedrich -elokuvaa kutsutaan draamadokumentiksi, se muistuttaa fiktioelokuvaa. Dokumentaarisuutta edustavat lähinnä maisemakuvat Greifswaldista, Rügenin saarelta ja Saksin Sveitsistä sekä kertojaäänen esittämät otteet Friedrichin kirjeistä. Käsittelytapaan sopii erittäin hyvin se, että Friedrichiä itseään ei elokuvassa oikeastaan näytetä: hän on läsnä kuviensa ja äänensä kautta, sekä niissä monissa keskusteluissa, joissa aikalaiset hänen taidettaan yrittävät käsitteellistää.

Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit käynnistyy tilanteesta, jossa Friedrich on kuollut vuonna 1840. Hänen viimeisiä vaiheitaan on seurannut Carl Gustav Carus, jonka näkemykset ja tulkinnat ovat elokuvan kantava voima. Carus oli Friedrichin oppilas ja välitti tuleville polville tietoa arvoituksellisen taiteilijan ajatuksista. Schamonin elokuvaan on punottu avainhetkiä Friedrichin elämän vaiheista, alkaen lapsuudesta, jossa veli hukkui jään petettyä. Aivan varmaa tämän lapsuuden episodin kulku ei käsittääkseni ole, mutta on arveltu Friedrichin itsensä joutuneen veden varaan, jolloin pelastamaan tullut veli menehtyi itse. Elokuva dramatisoi tilanteita, joissa Friedrichin teoksia on julkisesti esillä ja miten aikalaiset niihin suhtautuivat. Erityisen hieno on jakso, jossa ihmetellään vuosina 1807/1808 valmistunutta Das Kreuz im Gebirge -alttarimaalausta. Ristiinnaulittu on sijoitettu metsän keskelle, mikä herätti aikalaisissa kummastusta.

Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit -elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia on lopun huutokauppajakso, jossa taiteilijan kuoleman jälkeen arvioidaan tämän jäämistöä. Meklarit ovat kiinnostuneempia kehyksistä kuin maalauksista, ja varsinaisesti he innostuvat, kun Friedrichiltä löytyy pienoispurjelaiva... Leski jää kummastelemaan tilannetta, kuten epäilemättä me jälkipolvetkin. Kokonaisuutena Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit toimii hyvin omassa lajissaan, vaikkakin loppua kohti elokuvassa on liiankin laajoja keskustelujaksoja, joiden kautta Friedrichin luontosuhdetta ja taidefilosofiaa valotetaan katsojalle, jälleen Carusin kautta. Kokonaisuus on joka tapauksessa informatiivinen esimerkiksi kertoessaan, millaisin välinein ja tekniikoin Friedrich teoksiaan loi.

23. huhtikuuta 2022

Valheitten talo (The Fallen Idol, 1948)

Valheitten talo (The Fallen Idol, 1948) on ollut aina Carol Reed -suosikkejani. Se teki aikanaan ensimmäisellä katselukerralla suuren vaikutuksen, ehkä juuri siinä tavassa, jolla se kuvasi lapsen näkökulmaa. Graham Greenen tarinaan perustuvassa elokuvassa ollaan suurlähettilään kodissa, jonne isäntäparin pieni poika Philippe (Bobby Henrey) on jätetty yksin palvelusväen kanssa. Philippen idoli on hovimestari Baines (Ralph Richardson), ja Carol Reed onnistuu loistavasti jo muutamilla kuvilla luonnehtimaan suhdetta. Rouva Baines (Sonia Dresdel) kuvataan kuin satukirjojen pahana äitipuolena. Hänen julmuutensa sinetöi se tapa, jolla Philippen vaalima vaskitsa joutuu päättämään päivänsä. Hahmot ovat karikatyyrinomaisia, mikä luo elokuvaan ristiriitaisen, monitulkintaisen atmosfäärin. Toisaalta elokuvassa katsotaan tapahtumia lapsen näkökulmasta, mutta toisaalta katsoja näkee myös enemmän kuin Philippe ja joutuu arvuuttelemaan, miten lapsi tulkitsee näkemäänsä ja kokemaansa. Koska hahmotkin ovat karikatyyrinomaisia, ei lopulta ole varmaa sekään, näkeekö katsoja tarinaa kaikkitietävästä asemastaan.

Valheitten talo rakentuu kolmidraaman varaan. Bainesilla on suhde talossa sihteerinä työskennelleeseen Juliehen (Michèle Morgan), ja kun rouva Baines saa tästä vihiä, hän jää vaanimaan lemmenparia, kohtalokkain seurauksin. Elokuva rakentaa trilleriä Philippen näkökulman kautta, kuvaamalla, miten hän uskoo Bainesin murhaajaksi. Katsoja tietää asioiden oikean laidan, mutta tarinan viiltävyys on sen uumoilussa, miten kaikki tämä vaikuttaa Philippeen. Valheitten taloa katsoessa jäin miettimään, miten tärkeäksi lapsen näkökulma tuli toisen maailmansodan jälkeen valmistuneissa elokuvissa. Roberto Rossellini ohjasi elokuvan Saksa vuonna nolla (Germania anno zero, 1948), René Clement elokuvan Kielletyt leikit (Jeux interdits, 1952), Astrid Henning-Jensen elokuvansa Paw – poika kahdesta maailmasta (Paw, 1959) ja Satyajit Ray vaikuttavan Apu-trilogiansa 1955–1959. Sodan jälkeen lapsen maailma herätti sekä kiinnostusta että huolta, ja toisaalta 50-luvulla lapsia ei enemmän kuin pitkiin aikoihin.