1. tammikuuta 2024

Poika ja haikara (Kimitachi wa dō ikiru ka, 2023)

Vuoden 2024 ensimmäinen elokuvani on Hayao Miyazakin Poika ja haikara (Kimitachi wa dō ikiru ka, 2023). Mieli on tehnyt käydä se katsomassa jo aiemmin, mutta aika ei ennen joulua riittänyt. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten melankolisesti, miten surullista on, että ”Tuuli nousee (Kaze tachinu, 2013) on Hayao Miyazakin viimeinen ohjaus”. Se ei todellakaan jäänyt viimeiseksi, vaikka siltä näytti. Uusi elokuva Poika ja haikara on monella tavalla kiinnostava tiivistys pitkän uran vaiheista: se viittaa moniin Miyazakin aiempiin teoksiin, mieleen tulee esimerkiksi äidin sairaus ja elo maaseudulla elokuvassa Naapurini TotoroPoika ja haikara tuntuu myös jatkavan Tuuli nousee -elokuvan aiheita, sillä päähenkilö Mahiton isä työskentelee lentokoneiden suunnittelun ja rakentamisen parissa. Nämä molemmat näkökulmat tuovat elokuvaan omaelämäkerrallisuutta, sillä nuoren Hayaon elämään vaikuttivat sekä äidin tuberkuloosi että isän työskentely lentokoneteollisuudessa. Näiden lisäksi Poika ja haikara tarjoaa paljon muitakin viittauksia ja linkityksiä aiempaan tuotantoon: se tuntuu vetävän yhteen pitkän uran tunnusmerkkejä. Musiikista vastaa tuttuun tapaan Joe Hisaishi: kun ajattelen aiempia Miyazaki-elokuvia, koskettavimmat kohtaukset ovat olleet juuri Hisaishin musiikin tahdittamia. Nyt tällaista avainkohtausta ei ainakaan kertakatsomisella löytynyt.

Poika ja haikara alkaa sodan keskeltä. Pommitukset murjovat Tokiota, ja Mahiton äiti menehtyy tulipalossa. Alkujakso on elokuvan vaikuttavimpia. Jos oikein muistan elokuvan kronologiaa, niin Mahiko toteaa äidin kuolleen kolmantena vuonna sodan alkamisen jälkeen. Japanista tuli sodan osapuoli joulukuussa 1941, jolloin äidin kuolema sijoittuisi vuoden 1944 puolelle. Alkutekstien jälkeen Poika ja haikara siirtyy vuotta myöhemmäs, siis vuoteen 1945, ja isä saattaa Mahikon maaseudulle. Isän uusi puoliso on Mahikon äidin sisar Natsuko, joka on raskaana. Natsuko haluaisi tutustua paremmin Mahikoon, joka puolestaan kärsii äitinsä menetyksestä. Liekkien nielemän äidin kuva palaa mieleen. Vähitellen avautuu Miyazakin mielikuvituksen arsenaali: harmaahaikara johdattaa Mahikon toiseen maailmaan, tuonpuoleiseen, joka aluksi näyttää tuonelalta mutta joka osoittautuu useiden rinnakkaisten maailmojen labyrintiksi. Suljettu, salaperäinen torni ja tunnelien verkosto on Mahikon isoisosedän rakentama, ja ainakin minusta isoisosedän nuoruuden kuva muistuttaa erehdyttävästi Jean Sibeliusta (tosin vanhuksena hän näyttää enemmän Einsteinilta)! 

Poika ja haikara vyöryttää fantastisia näkymiä: aaltoileva meri, jossa ei ole kaloja, nälkiintyneet pelikaanit, jotka kamppailevat henkensä edestä, pienet warawarat, jotka kohoavat kohti uudestisyntymäänsä, papukaijakuningas, jonka yksivaltius tuntuu viittavan totalitarismiin, lähinnä Mussoliniin... Isoisosedän rakennus on mahdollisten ja mahdottomien maailmojen risteysasema. Jokaisella maailmalla on oma ovensa, ja ovi numero 132 johtaa Mahikon maailmaan. Retkellään Mahiko tapaa äitinsä, ja yhteisymmärryksessä äiti siirtyy omaan tuonpuoleiseensa samalla, kun Mahiko palaa Natsuko mukanaan kotiin. Tällä välin Mahiko on ehtinyt tavata isoisosetänsä, joka hallitsee maailmojaan ja tuntuu etsivän tasapainoa. Isoisosedän voi tulkita Miyazakin alter egona, sillä animaatioelokuvien mestari on itse uransa aikana luonut lukemattomia mahdollisia maailmoja. Nyt ne tulevat tiensä päähän. Jos olen tulkinnut elokuvan kronologiaa oikein, taitekohta sijoittuu vuoteen 1945. Ehkä isoisosedän maailman luhistuminen voisi viitata myös siihen historian käänteeseen, jonka Hiroshiman ja Nagasakin pommit aiheuttivat. Niihin ei suoraan viitata, mutta Pojan ja haikaran voi nähdä selviytymistarinana: monet menneisyyden polut katkeavat, mutta elämä jatkuu. Elokuvan alkuperäinen, japaninkielinen nimi viittaa siihen, miten elämää oikeastaan pitäisi elää. Isoisosetä tuntuu etsivän tasapainoa, mihin palikoiden kokoaminen viittaa, mutta maailma on lopultakin epätäydellinen. Lopussa Mahiko tuntuu hyväksyvän maailman sellaisena kuin se on. Aivan viimeisissä kuvissa siirrytään kaksi vuotta ajassa eteenpäin, siis vuoteen 1947: pikkuveli on syntynyt, ja Mahiko jättää lakoniset jäähyväiset sille maailmalle, johon haikara oli hänet johdattanut.


31. joulukuuta 2023

Vaarallisia valheita (Suspicion, 1941)

Vuoden 2023 viimeiseksi elokuvakokemukseksi valikoitui Alfred Hitchcockin Vaarallisia valheita (Suspicion, 1941), jota en vähään aikaan ole katsonut. Hitchcock otti lähtökohdaksi Francis Ilesin (oik. Anthony Berkeley Cox) vuonna 1932 ilmestyneen romaanin Before the Fact, joka suomennettiin 30 vuotta myöhemmin nimellä Rakkaani, paholainen. Trillerin suomenkielinen nimi välittää tunnelman ehkä paremmin kuin Hitchcockin elokuvan saama Vaarallisia valheita. Tosin alkuperäisnimi Suspicion kertoo juuri sen tunteen, johon ohjaaja on halunnut keskittyä: kaikki rakentaa epäilyn tunnelmaa, joka tiivistyy vasta aivan elokuvan lopussa. Tarinan perusteella tehdyistä kuunnelmista kirjoitinkin blogiin vuonna 2010. Teksti löytyy täältä.

Vaarallisia valheita alkaa junasta, kuten niin moni elokuva. Lina McLaidlaw (Joan Fontaine) saa junaosastoonsa seuralaiseksi Johnnie Aysgarthin (Cary Grant), tosin tässä vaiheessa he eivät vielä tunne toisiaan. Johnnie osoittautuu jo ensimmäisessä kohtauksessa jonkinasteiseksi lurjukseksi: hän matkustaa ensimmäisessä luokassa, mutta tarjoaa konduktöörille kolmannen luokan lippua. Pälkähästä hän ei selviydy ilman Linan apua. Ennen pitkään Lina ja Johnnie tutustuvat paremmin, ja Johnnie tuppautuu neidon seuraan. Harvoin Cary Grantia on nähtyä tämänkaltaisessa roolissa. Hän pääsee välillä väläyttämään komedianäyttelijän taitojaan, mutta muutoin rakentuu kuva onnenonkijasta, joka välttelee työtä. Hän käyttää myös karkeaa kieltä ja kutsuu Linaa läpi elokuvan nimityksellä monkey face.

Hitchcock nakertaa vähä vähältä romanttista suhdetta. Kun pari on avioitunut, Johnnie kertoo, ettei hänellä ole työtä eikä ole aikomustakaan työllistyä niin kauan kuin lainaa saa. Hän tuntuu arvomaailmaltaan edustavan aivan jotakin muuta kuin Lina, joka saa isältään myötäislahjaksi kaksi tuolia. Nämä Johnnie myy heti, kun saa mahdollisuuden. Lopussa Linan epäilykset tiivistyvät legendaarisessa maitolasikohtauksessa: Hitchcock kertoi myöhemmin nähneensä paljon vaivaa, että Johnnien kantama lasi suorastaan hohtaisi pimeässä. Muuten: elokuvan syntyhistoriasta on ristiriitaisia tulkintoja. Alkuperäisromaanissa asetelma on toisenlainen, ja Hitchcock myöhemmin väitti studion pakottaneen hänet ratkaisuun, joka ei tärvelisi Grantin tähtikuvaa. Donald Spoto on kuitenkin osoittanut, että Hitchcock hyväksyi jo RKO:n varhaiset suunnitelmat. Tämä viittaisi siihen, että ohjaaja lopulta näki, millaisia mahdollisuuksia murhaajan fantasioinnilla voisi olla jännityselokuvan lähtökohtana.  

30. joulukuuta 2023

Kauhun lunnaat / Kestävyyskoe (Experiment in Terror, 1962)

Blake Edwardsin Experiment in Terror valmistui vuonna 1962, eikä kauhuelokuvallisia piirteitä sisältänyttä trilleriä nähty tuoreeltaan Suomessa. Ensi-ilta koitti vasta vuonna 1971 MTV:n esittämänä nimellä Kestävyyskoe. Sittemmin elokuvaa esitettiin nimellä Kauhun lunnaat. Edwards oli 1960-luvun alussa jo melko kokenut tekijä, sillä hän oli edellisellä vuosikymmenellä ohjannut sekä pitkiä näytelmäelokuvia että televisiotuotantoja. Alusta lähtien televisioestetiikka tuleekin Kauhun lunnaista mieleen: ehkäpä Edwards oli televisiotyössään kouliintunut siihen, että katsoja piti tuoda lähelle tapahtumia. Kun katsojilla oli vain pieni laatikko olohuoneen nurkassa, tarvittiin tunteiden välittämiseen lähikuvia.

Kauhun lunnaat alkaa todella tiiviisti. Alkutekstien aikana nähdään öinen kaupunki, tunnelma, joka oli tullut tutuksi jo toisen maailmansodan jälkeisissä film noir -trillereissä. Tuota pikaa draama käynnistyy, kun tuntematon uhkaaja ottaa kuristusotteeseensa pankkivirkailija Kelly Sherwoodin (Lee Remick). Kamera ja mikrofoni ovat lähellä: jokainen artikulointi kuuluu selkeästi, samoin uhkaajan vinkuva hengitys. Uhkaaja vaatii Kellyä tekemään pankkiryöstö tai muuten hän tekisi pahaa tämän sisarelle Tobylle (Stefanie Powers). Kelly ottaa yhteyttä poliisiin ja saa tuekseen John Ripleyn (Glenn Ford).

Edwardsin ohjaus on sujuvaa, vaikkakin tarinan kehittely tuntuu välillä liiankin hitaalta. Hieno oivallus on näkökulman muutos noin 50 minuutin kohdalla. Katsojalle paljastetaan, kuka uhkaaja on. Hän on Garland Lynch (Ross Martin), joka kärsii astmasta ja turvautuu aamulla sängystä noustessaan astmapiippuun. Pian poliisillekin selviää kiristäjän henkilöllisyys, mutta kauan hänen paikantamisensa kestää. Elokuvan tärkeimmän roolisuorituksen tekee juuri Ross Martin (1920–1981), puolalaissyntyinen näyttelijä, joka sai osastaan Golden Globe -ehdokkuuden.

Avaruusseikkailu 2010 (2010: The Year We Make Contact, 1984)

Arthur C. Clarke kirjoitti menestysromaanilleen 2001 – avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968) lopulta kolme jatko-osaa, joissa hän ulotti mustan monoliitin ja Tähtilapsen tarinan vuosiin 2010, 2062 ja 3001. Näistä vain yksi osa sai elokuvasovituksen, kun Peter Hyams käsikirjoitti ja ohjasi tieteisseikkailun Avaruusseikkailu 2010 (2010: The Year We Make Contact, 1984). On ilman muuta selvää, ettei Hyamsin ohjausta voi mitenkään edes verrata Stanley Kubrickin viisitoista vuotta aiempaan elokuvaan. Jo aloituskohtaus radioteleskooppien tuntumassa tuntuu keinotekoiselta, kun Heywood Floyd (Roy Scheider) ja neuvostoliittolainen Dmitri Moisevich (Dana Elcar) käyvät jotakuinkin keinotekoisen keskustelun. Tätä on edeltänyt tiivistelmä, jossa on kerrottu Kubrickin elokuvan juoni pähkinänkuoressa. Ehkä elokuvalle tekee enemmän oikeutta, jos elokuvan teemoja tarkastelee valmistumisajankohtaansa vasten pikemminkin kuin Kubrickin elokuvan jatkeena.

Kaksi näkökulmaa tulee elokuvaa katsoessa mieleen (tosin kirjoitin näistä blogiin jo vuonna 2009, kun edellisen kerran Hyamsin tulkinnan katsoin). Ensimmäinen liittyy Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteeseen. Clarken romaanissa, ja Hyamsin elokuvassa, kylmän sodan jännitteet ovat jatkuneet vuoteen 2010. Kun elokuvaa tehtiin vuonna 1984, ei joko osattu tai uskallettu nähdä itäblokin romahdusta vaan maailman kahtiajako jatkuisi pitkälle tulevaisuuteen. 2010 näyttää vastakkainasettelun siinä mielessä absurdina, että kun Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhde eskaloituu Väli-Amerikan (kuvitteellisten) tapahtumien seurauksena, myös astronauttien ja kosmonauttien yhteistyö kaukana Jupiterin kiertoradalla halutaan lopettaa. Yhdysvallat määrää omat miehensä vetäytymään Discovery-alukselle ja jättämään neuvostoliittolaiset Leonov-alukselleen. Elokuva ottaa kuitenkin etäisyyttä valtiollisista määräyksistä, sillä astronautit ja kosmonautit päättävät jatkaa yhteistyötä, äärimmäisissä olosuhteissa. Koko elokuva päättyy lopulta rauhansanomaan, kun kosmisen käänteen edessä Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ymmärtävät vetäytyä aseellisesta konfliktista.

Toinen kiinnostava näkökulma on suhde teknologiaan. Jos Kubrickin elokuva oli kriittinen suhteessaan tekoälyyn ja tietokoneistumiseen, Hyamsin ohjauksessa asetelma muuttuu. Jo alusta lähtien 2010 näyttää tietokoneistumisen osana arkielämää, ja Floyd nähdään työskentelemässä rannalla kannettavan tietokonaan avulla. Tämä näky oli vuonna 1984 todella harvinaista, mutta elokuva uumoili sen muuttuvan arkipäiväksi vuoteen 2010 mennessä. Tietotekniikkasuhteen kannalta olennaista on HAL-tietokoneen uudelleen elvyttäminen. Elokuvan lopussa HAL joutuu jäämään Discoverylle ja tuhoutumaan, jotta yhdysvaltalaiset ja neuvostoliittolaiset avaruusmatkailijat pääsisivät turvallisesti kotiin. HAL ymmärtää tilanteen ja tekee palveluksen ihmiskunnalle.Vuoden 1984 tulkinnassa teknologia on tiukasti ihmisen kontrollissa.

29. joulukuuta 2023

2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968)

Pitkästä aikaa katsoimme Stanley Kubrickin elokuvan 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968). Taisin nähdä sen ensimmäisen kerran Turun elokuvakerhon esityksessä Dominon valkokankaalta 1980-luvun alussa. Visuaalisesti vaikuttava, eeppinen teos oli omimmillaan suuressa kuvakoossa. Seuraavat kerrat taisinkin tihrutella elokuvaa VHS-kasetilta, varmaankin väärässä kuvasuhteessa. Televisiossa 2001: Avaruusseikkailu nähtiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1990. Olen syntynyt vuonna 1961, ja vaikka en Kubrickin elokuvaa ensi-iltavuonna nähnytkään, sen vaikutukset ulottuivat siihen avaruudelliseen optimismiin, joka oli vallalla kuulentojen aikakaudella. Katselimme televisiosta Apollo 11:n laskeutumista kuuhun heinäkuussa 1969, ja olen myöhemmin ymmärtänyt, että Kuustudio-lähetyksen alkumusiikkina kuultiin samoja säveliä kuin Kubrickin elokuvassa: Richard Straussin Also sprach Zarathustran alkusoittoa. Ihmiskunta oli lähtenyt ”avaruusseikkailulle”. Samaan aikaan keskusteltiin siitä, millainen maailma olisi vuonna 2000. Vaikka se oli vain muutaman vuosikymmenen päässä, se tuntui fantastisen kaukaiselta.

Vuoden 1968 horisontissa 2001: Avaruusseikkailu oli pitkä teos: siinä oli alkutekstejä edeltävä alkumusiikki ja myös väliaika. Kestoa oli silti vain 142 minuuttia, mikä on nykyään aivan normaali pituus. Eeppistä vaikutelmaa rakentaa lavea aikajänne, joka ulottuu ihmiskunnan alkuhärämistä vuoden 2001 maailmaan. Lisäksi elokuvan rytmi on paikoitellen tietoisen raukea. Kun esihistoriasta siirrytään legendaarisen siirtymän kautta tulevaisuuteen, avaruusalusten keinunta wienervalssin tahtiin on tietoisen hidasta. Kubrickin universumissa avaruusalukset eivät porhalla pikavauhtia vaan pikemminkin hitaan pitkäveteisesti. Pan Amin kuumatkalla Heywood R. Floyd (William Sylvester) on nukahtanut kuin pitkällä mannertenvälisellä lennolla. Kubrick on tarkka yksityiskohdissa: lentoemännän jalassa olevat kengät, ”grip shoes”, näytetään katsojalle, samoin painottoman tilan wc:n käyttöohje.

2001: Avaruusseikkailu on kestänyt aikaa erinomaisesti, paremmin kuin Arthur C. Clarken romaani. Vaikka Kubrick on tarkka yksityiskohdissa, elokuvassa ei kuitenkaan anneta turhaa tarinallista tietoa, mikä rasittaa esimerkiksi Peter Hyamsin vuonna 1984 ohjaamaa jatko-osaa. Mystisen monoliitin merkitys jää avoimeksi tulkinnoille: sen on nähty ilmentävän ihmiskunnan kehitysaskeleita, kohtaamista tuntemattoman kanssa, selittämätöntä, joka seuraa sukupolvia. Ja se merkitsee myös kohtaamista maan ulkopuolisen elämän kanssa, astumista uuden kynnykselle. Avaruusseikkailun päähahmo on David Bowman (Keir Dullea), joka elokuvan lopussa syöksyy toiseen maailmaan, mutta varmaankin muistettavin hahmo on HAL 9000 -tietokone, jonka ääntä esittää Douglas Rain. 2001: Avaruusseikkailu sisältää kiinnostavia keskusteluja tekoälystä ja muistuttaa hyvin siitä, miten tekoälyä 1960-luvulla käsitteellistettiin.

28. joulukuuta 2023

Lainsuojattomien armoilla (Rawhide, 1951)

Olen harrastanut aina silloin tällöin Henry Hathawayn elokuvien katsomista, mutta projekti on aina keskeytynyt. Aikanaan 1990-luvulla hankin puuttuvia elokuvia Yhdysvalloista NTSC-nauhoina tai vaihtureina Peter von Baghilta. Mieleen on jäänyt Petterin VHS-kasettien paketti, jossa oli saatteena lyhyt viesti: ”Tule onnelliseksi niin kuin miljoonat ennen sinua!” Tulinhan minä, ja totta: Hathaway on aina ollut mainstream-ohjaaja, jonka elokuvat ovat saaneet suuren levityksen. Toisaalta, katoavaista on mainen kunnia, sillä osa ohjaajan elokuvista on kadonnut kokonaan ohjelmistoista. Uransa aikana Hathaway ohjasi paljon lännenelokuvia, ja nyt huomaan, että en ole koskaan blogannut vuonna 1951 valmistuneesta westernistä Rawhide. Suomessa sitä on esitetty nimillä Lainsuojattomien armoilla ja Epätoivoinen piiritys.

Dudley Nicholsin käsikirjoittama tarina tuo mieleen John Fordin klassikon Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939), joka oli niin ikään Nicholsin käsialaa vaikkakin perustui Ernest Haycoxin novelliin. Rawhide on sen sijaan alkuperäiskäsikirjoitus: asetelma on läpikotaisin tuttu siinä mielessä, että tapahtumat sijoittuvat postivaunujen reitille, yksinäiselle asemalle, mutta Nichols on höystänyt kertomusta uudenlaisille piirteillä. Tom Owens (Tyrone Power) on aseman apulaisena, mutta on postifirman johtajan poika, joka on harjaantumassa alaan. Vinnie Holt (Susan Hayward) on puolestaan yksinhuoltaja, jonka tarina paljastuu vasta myöhemmin. Hän on lapsen täti, joka on viemässä pienokaista isänsä luokse. Elämänkohtalot järkkyvät, kun paikalle saapuu Rafe Zimmermannin (Hugh Marlowe) johtama rikollisryhmä, joka janoaa kultalastia.

Tapahtumat sijoittuvat kokonaan erämaan keskellä sijaitsevaan rakennukseen ja sen lähiympäristöön. Tom ja Vinnie esiintyvät avioparina pystyäkseen taitelemaan rikollisryhmää vastaan. Hurjimman roolisuorituksen tekee Jack Elam (1920–2003), joka on Zimmermannin iljettävä apuri Tevis. Elam saa tässä elokuvassa näyttää koko repertuaarinsa. Kaiken kaikkiaan Rawhide toimii hyvin, ja Hathawayn ohjaus on sujuvaa. Pieni yksityiskohta jää mieleen: Hathaway käyttää paljon ympäristön ääniä, mikä avartaa vaikutelmaa siitä, mitä yksinäisen aseman ulkopuolella on. Kojoottien huudot kuuluvat öisin, ja päiväkohtauksissa ääniraidalla käytetään lintujen viserrystä. En saanut kiinni, minkä linnun laulua elokuvassa on käytetty. Kaktuspeukaloinen sopisi tähän hyvin!

27. joulukuuta 2023

Naisreportteri rakastuu (Christmas in Connecticut, 1945)

Warnerin tuottama ja Peter Godfreyn ohjaama Naisreportteri rakastuu (Christmas in Connecticut, 1945) sopisi erinomaisesti televisio-ohjelmistoon jouluna. Katsoin elokuvan viimeksi yhdeksän vuotta sitten, ja bloggasin siitä silloin. Sujuva screwball-komedia tarjoaa nokkelaa sanailua, yllättäviä juonenkäänteitä ja erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Naispääroolia, toimittaja Elizabeth Lanea esittää Barbara Stanwyck ja muhkeaa lehtipomoa Alexander Yardleya Warnerin film noir -elokuvista tuttu Sydney Greenstreet. Lane on luonut näyttävän uran ruokakolumnistina ja rakentanut mielikuvan idyllisestä elämästään Connecticutin maaseudulla. Tosiasiassa hänellä ei ole maaseutukotia, eikä liioin aviomiestä ja lasta. Joulun lähestyessä Yardley ilmoittaa haluavansa viettää pyhäpäivät Lanen luona rintamalta kotiutuneen Jefferson Jonesin (Dennis Morgan) kanssa. Pikapikaa kulissit pystytetään ja avuksi rientää Lanen sitkeä kosija John Sloan (Reginald Gardiner). Sloan yrittää avioitua Lanen kanssa ennen joulua ja tuomarikin on paikalla useaan otteeseen, mutta aina viime tingassa vihkiminen siirtyy.

Christmas in Connecticut on viihdyttävä komedia, jonka jaksaa hyvin katsoa uudelleen. Ensimmäisellä katsomiskerralla huomio kiinnittyi siihen, miten toinen maailmansota on läsnä. Elokuva alkaa seuraamalla Jonesin tarinaa: tämä näkee nälkää sodan keskellä, pelastusveneessä. Vähitellen päähuomio siirtyy itsenäisen toimittajan, Elizabeth Lanen hahmoon ja hänen uraansa, jota Yardsley autoritäärisyys ei onnistu nujertamaan. Tällä katsomiskerralla huomio kiinnittyi aikalaisviitteisiin: Sloan haaveilee modernista asuntorakentamisesta, ja connecticnutilaiset lapset tuntuvat viittaavan babyboomiin, joka oli Yhdysvalloissa jo alkanut. Elokuvassa on kiinnostavia viittauksia myös Eurooppaan. S. Z. Sakall esittää unkarilaista kokkia, jonka Lane saa tuekseen, ja Una O'Connor irlantilaista palvelijaa Norahia. Kun elokuva nähtiin Suomessa jouluna 1946, Ilta-Sanomat luonnehti elokuvan komediallisuutta seuraavasti: ”Paikka paikoin ilonpito on räiskyvän riemullista, niinkuin esim. lehmän osallistuessa kuutamokuherteluun, lapsen vaihdot ja kellon nieleminen. Hauskaa joulua voi Naisreportterin seurassa hilpesti toivotella.”