6. joulukuuta 2022

Merirosvojen kuningatar (Anne of the Indies, 1951)

Merirosvoelokuvia on tuotettu lähes katkeamattomasti 1900-luvun alusta lähtien. Valtaosaltaan seikkailut ovat romantisoineet 1600- ja 1700-lukujen rosvoilua ja sijoittuneen Länsi-Intian vesille. Näin on myös Jacques Tourneur'n ohjauksessa Merirosvojen kuningatar (Anne of the Indies, 1951), jonka 20th Century Fox tuotti räiskyvissä väreissä. Äkkiseltään tuntuu, että juuri toisen maailmansodan jälkeen merirosvoseikkailut olivat poikkeuksellisen värikkäitä, ylitsepursuavia. Voimakkaat värit vahvistivat niiden fantastisuutta, arkielämän ylittävää luonnetta, joka oli kuin vastakuva aikakauden mustavalkoisille, realistisemmille draamoille. Merirosvojen kuningatar on paitsi värikäs myös äänekäs: meno on hurjaa alusta lähtien, ja kohtaukset tuntuvat täyteen pakatuilta. Ei voi olla ihailematta sitä tapaa, jolla Jacques Tourneur luo täyteyden tunnun jo ensimmäisistä kohtauksista lähtien.

Valtavirrasta elokuva poikkeaa siinä suhteessa, että merirosvolaivan kapteeni on nainen. Anne Providence (Jean Peters) johtaa joukkoaan määrätietoisesti, mutta elokuva kuvaa myös sitä, miten naisen johtajuutta kyseenalaistetaan. Miehistö kutsuu häntä kapteeniksi, mutta kapteeniutta haastetaan läpi elokuvan, viimeisiin otoksiin asti. Tarina muuttuu kolmiodraamaksi, kun Anne ihastuu pelastamaansa ranskalaiseen mieheen LaRochelleen (Louis Jourdain), joka on jo naimisissa. Loppu on traaginen siinä mielessä, että Annella ole paikkaa eikä tilaa toimia. Hän  uhrautuu LaRochellen onnen hyväksi ja tuhoutuu laivansa mukana.

The Guardian -lehti totesi Merirosvojen kuningatarta arvioidessaan, että historialliset faktat saatellaan Tourneur'n käsissä oikopäätä lankulle. Tarinalla on toki hiuksenhieno historiallinen side, sillä se on saanut innoitusta irlantilaissyntyisestä Anne Bonnysta, joka vietti nuorena hurjia päiviä merirosvona. Juuri mitään muuta yhteyttä historialliseen hahmoon ei sitten olekaan. Historiallinen Anne Bonny (1697–1721) jätti lopulta merirosvon elämän taakseen, avioitui, sai kahdeksan lasta ja eli pitkän elämän.

4. joulukuuta 2022

Rajaseudun seikkailijat (Frontier Rangers, 1959)

Elokuvahistorioissa korostetaan usein, miten televisioruudusta tuli 1950-luvulla valkokankaan väkevä kilpailija. Elokuvan ja television vaiheet kietoutuvat kuitenkin läheisesti toisiinsa. Hollywood-yhtiöt toimivat myös television puolella, samoin ohjaajat, käsikirjoittajat ja näyttelijät. Pariisilaissyntyinen Jacques Tourneur oli tullut tunnetuksi useiden lajityyppien ohjaajana, kauhuelokuvasta film noiriin. Hän teki myös lännenfiktiota, 1950-luvulla sekä elokuvateattereihin että tv-ruutuihin. Tourneur ohjasi muun muassa yhden jakson legendaarista Bonanzaa ja kahdeksan jaksoa tv-sarjaa Northwest Passage. Hän oli mukana myös tv-sarjoissa The Alaskans ja The Californians. MGM:n tuottamaa Northwest Passage -sarjaa tehtiin kaiken kaikkiaan 26 episodia vuosina 1958 ja 1959. Jaksot olivat 30 minuutin mittaisia. Yhtiö tuotti aiheesta myös kolmesta tarinasta koostuvan elokuvateatteritulkinnan Rajaseudun seikkailijat vuonna 1959.

Suomessa Rajaseudun seikkailijat nähtiin syyskuussa 1959. Koetin etsiä elokuvasta arvioita, mutta en nopealla katsomisella löytänyt. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten kriitikot tulkitsivat elokuvaa tilanteessa, jossa tv-kulttuuri oli vasta ottamassa ensiaskeleitaan Suomessa. Rajaseudun seikkailijat on nimittäin televisiotuotannon suora käännös elokuvamuotoon: se koostuu kolmesta episodista, ja tarinasta siirrytään toiseen melko kulmikkaasti. Aivan kuin elokuva olisi tehty niille katsojille, joilla ei ole omaa vastaanotinta ja jotka eivät olleet päässeet osallisiksi sarjasta. 

Rajaseudun seikkailijat sijoittuu suuren siirtomaasodan aikaan, vuosiin 1754–1763, jolloin Iso-Britannia ja Ranska kamppailivat aluksi Ohiojoen hallinnasta, lopulta vaikutusvallasta Pohjois-Amerikassa. Päähenkilönä on jäyhä Robert Rogers (Keith Larsen), joka johtaa taistelua niin ranskalaisia kuin alkuperäisiä amerikkalaisiakin vastaan. Samaan aikaan kun valkokankaalla lännenelokuvat jo problematisoivat historiallisia tapahtumia ja etnisiä suhteita, televisiosarjan aatemaailma tuntuu kumpuavan paljon kauempaa. Kaiken lisäksi episodeissa on yllättävän paljon väkivaltaa, ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

3. joulukuuta 2022

Easy Living (1949)

Jacques Tourneur'n ohjaama Easy Living (1949) kuuluu niihin Hollywood-tuotantoihin, jotka ovat unohtuneet historian syrjäpoluille. RKO:n tuottama draama ei ainakaan Elonet-tietokannan mukaan ole Suomessa saanut ensi-iltaa sen paremmin valkokankaalla kuin televisiossakaan. Tähän voi vaikuttaa sekin, että elokuva sijoittuu amerikkalaisen jalkapallon maailmaan, tai pikemminkin sen liepeille. Elokuvaa ei pidä myöskään sekoittaa Preston Sturgesin käsikirjoittamaan ja Mitchell Leisenin ohjaamaan samannimiseen 30-luvun komediaan. Tourneur'n elokuva perustuu Irwin Shaw'n tarinaan ja käsikirjoitukseen.

Tarinan päähenkilö on jalkapallotähti Pete Wilson (Victor Mature), joka ei kanna huolta huomisesta, vaikka samaan aikaan toinen ammattilaisjoukkueen pelaaja saa lähteä. Enteitä tulevasta annetaan katsojalle jo ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Pete valittaa outoja tuntemuksiaan. Alussa on muuten hauska pieni yksityiskohta: Pete vierailee ystävänsä Tim McCarrin (Sonny Tufts) luona. Ovisummeri soittaa tutun rytmikkään melodian C-G-G-A-G H-C (Shave and a haircut), jonka juuret ovat ilmeisesti 1800-luvulla. Melodiaa käytettiin autojen torvissa, ja nähtävästi ovisummereissakin!

Pete Wilsonin elämä muuttuu, kun sydänlääkärin diagnoosi asettaa ammattilaisuran vaakalaudalle. Epävarmuus muuttaa myös ihmissuhteita: suhde puolisoon (Lizabeth Scott) rakoilee, samoin valmentaja Lenahaniin (Lloyd Nolan). Tim vetäytyy pelikentältä valmentajaksi ja tarjoaa Petelle apuvalmentajan pestiä, mihin tähtipelaajan on vaikea tarttua. Vaikka elokuvan loppu, Peten ja puoliso-Lizan suhteen ratkaisu, on hämmentävä, tarina päättyy kiinnostavan epähollywoodmaisesti. Katsoja melkein jo odottaa, että Pete astuu kentälle ratkaisevaan otteluun, terveytensä uhalla, mutta toisin käy: hän tunnustaa tosiasiat ja tarttuu Timin tarjoukseen. Elokuvan nimi Easy Living on ironinen. Ammattilaisurheilijan elämä on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta Pete ymmärtää, että elämän ei lopulta tarvitse olla ulkoisten odotusten täyttämistä.

17. marraskuuta 2022

Hupsut vaimot (Foolish Wives, 1922)

Erich von Stroheimin omintakeinen tuotanto pitäisi katsoa säännöllisin väliajoin. Stroheimin yhdessä Carl Laemmlen kanssa tuottama Hupsut vaimot (Foolish Wives, 1922) oli syntyessään maailman kallein elokuva. Se oli piinaava produktio, jota varten Monte Carlo ja Ranskan Riviera lähestulkoon rakennettiin uudelleen Kalifornian rannikolle. Kustannukset kaatuivat tuotantoyhtiön syliin, eikä painajaismaiselle tuotannolle ollut tulla loppua. Alkuperäisestä ensi-iltakopiosta tuli poikkeuksellisen pitkä: sillä oli mittaa lähes kolme ja puolituntia. Tuotantoyhtiö leikkasi sen lyhyemmäksi, ja voidaan vain kuvitella, miltä Stroheimin lavea kokonaisuus on näyttänyt. Nykyisellä restauroidulla kopiolla on mittaa 142 minuuttia. Restauroinnista huolimatta elokuva on alusta loppuun todella materiaalinen, karhea, ja valonsäteetkin näyttävät rakeiselta hiukkasvirralta. Filminauhan läsnäolo vangitsee katsojan vastustamattomasti.

Hupsut vaimot alkaa Monte Carlossa ja poimii etualalle kreivi Sergius Karamzinin (Erich von Stroheim) ja hänen "serkkunsa" Olgan (Maude George) ja Veran (Mar Busch). Venäläiset emigrantit elävät ylellistä elämää, mutta katsojalle selviää, että he ovat todellisuudessa onnenonkijoita, jotka ovat käyttäneet hyväkseen Venäjän vallankumouksen ja ensimmäisen maailmansodan jälkeistä liikehdintää. Elokuva ammentaa siis innoitustaan ajankohtaisesta tilanteesta, 1910- ja 1920-lukujen taiteen levottomasta ilmapiiristä. Karamzin iskee lopulta silmänsä yhdysvaltalaiseen neitoon Helen Hughesiin (Miss DuPont) ja pyrkii käyttämään tätä hyväkseen. Stroheim tarjoaa ripauksen metafiktiivisyyttä, sillä Helen lukee avainkohtauksessa Erich von Stroheimin kirjaa Foolish Wives, tietämättä, että hän itse on lopulta ansaan lankeava hupsu. 

Erich von Stroheimin kerronta etenee verkkaisesti, ja juuri se on elokuvassa erityisen nautinnollista. Arvoitukseksi jää, minkälaisen jännitteen yli kolmen tunnin kesto on alkuperäisessä teoksessa synnyttänyt. Nykyisessä, restauroidussa kopiossa kohtaukset ovat pitkiä mutta eivät pitkäveteisiä. Niissä on katseiden dynamiikkaa, ilmeiden yksityiskohtia, valoja ja varjoja. Mieleen jää jakso, jossa Sergius taivuttelee Helenin antamaan rahaa, näyttelee uhria ja lopulta onnistuu petoksessaan. Erityisen hurja on tulipalokohtaus, jossa Sergius ja Helen jäävät eristyksiin parvekkeelle, kunnes palokunta heidät pelastaa. Liekkien raivo on vangittu filmille poikkeuksellisen vahvasti.


13. marraskuuta 2022

Armottomia miehiä (Great Day in the Morning, 1956)

Jacques Tourneur ohjasi uransa aikana myös lännenelokuvia, joista tunnetuimpia ovat Liekehtivä erämaa (Canyon Passage, 1946) ja Lännen laki (Wichita, 1955). Jostakin syystä RKO:n tuottama Armottomia miehiä (Great Day in the Morning, 1956) on jäänyt tähän päivään asti katsomatta. Tosin on sanottava, että käsiini osui vanha kopio, joka ei ollut alkuperäisessä Superscope-muodossa. Elokuvasta on myös saatavilla uusi, restauroitu teräväpiirtotallenne, jonka traileri Youtubessa osoittaa, miten visuaalisesti vaikuttava elokuva on. Tapahtumat sijoittuvat pikkuruiseen Denverin kaupunkiin, ja taustana ovat Coloradon huikeat maisemat. Myös alkuperäiset Technicolor-värit ovat epäilemättä olleet vaikuttava näky valkokankaalla.

Armottomia miehiä alkaa sisällissodan kynnyksellä vuonna 1861. Pohjoisen ja etelän vastakkainasettelu on kouriintuntuva, ja jännitteet ilmenevät jo elokuvan ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Owen Pentecost (Robert Stack) on lähtenyt Pohjois-Carolinasta Coloradoon. Paikalliset eivät etelän miestä mielellään katsele. Denverin etelävaltiolaiset etsivät tukea toisistaan, mutta Pentecost tuntuu individualistilta, joka ajaa omaa etuaan. Henkilöhahmojen runsaudessa elokuva tuo mieleen Tourneur'n Liekehtivän erämaan, ja ohjaajalla on selvästi taito pienillä yksityiskohdilla sävyttää henkilögalleriaansa. Rehevä kapakoitsija Jumbo (Raymond Burr) menettää korttipelissä omaisuutensa Pentecostille, ja Jumbon tarina hautautuu lopulta sisällissodan väkivallan keskelle. Elokuvassa on kaksi naispääroolia, pohjoisvaltiolaisen upseerin ystävätär Ann (Virginia Mayo) ja Jumbon entinen heila Boston (Ruth Roman). Tämän asetelman keskelle saapuu vielä orpo Gary (Donald MacDonald), tietämättömänä siitä, että Pentecost on syyllinen hänen isänsä kuolemaan...

Jacques Tourneur kuljettaa tarinaa taitavasti. Robert Stack ei ehkä ole karismaattisin mahdollinen päänäyttelijä, mutta ehkä ajatuksena onkin, että hän säilyy eräänlaisena tabula rasana. Aloituskohtaus, uhattuna oleminen, kohdistaa katsojan sympatiat Owen Pentecostin hahmoon, mutta vähä vähältä hänen käyttäytymisensä on yhä kyseenalaisempaa. Loppua kohden asetelma muuttuu jälleen, ja Tourneur tarjoaa draamalleen yllätyksellisen lopetuksen. Vuonna 1861 elettiin vastakkainasettelun maailmassa, ja nyt katsottuna pohjoisen ja etelän ennakkoluulot tuntuvat ajankohtaisilta. Tietääkseni tämä western on nähty televisiossa vain kerran vuonna 1990. Nyt olisi hyvä tilaisuus esittää uusi restautoitu kopio. Sopisiko tämä seuraavaan Kuukauden western -sarjaan?

6. marraskuuta 2022

Vaellus pimeässä (Circle of Danger, 1951)

Olipa hienoa nähdä pitkästä aikaa Jacques Tourneur -elokuva, ja vielä teos, jota en ole aiemmin nähnyt. Vaellus pimeässä (Circle of Danger, 1951) valmistui Iso-Britanniassa, Coronado Productions -yhtiön tuotantona, ja RKO levitti teosta sittemmin niin Yhdysvaltoihin kuin muuallekin maailmaan. Suomessakin Vaellus pimeässä esitettiin tuoreeltaan, mutta televisiossa se on nähty vain vuonna 1961. Trilleriksi luokiteltava teos ammentaa toisen maailmansodan jälkimainingeista. Päähenkilönä on yhdysvaltalainen Clay Douglas (Ray Milland), jonka veli on kuollut Ranskassa sodan loppuvaiheessa. Kuolemaan liittyy epäselvyyttä, mitä Douglas lähtee penkomaan. Elokuva rakentaa brittiläisen mielikuvitusmaailman, jossa Lontoon lisäksi liikutaan Skotlannin jylhissä maisemissa. Waleskin saa osuutensa elokuvan sivuhenkilöiden kautta.

Vaellus pimeässä punoo yhteen kaksi tarinalinjaa. Clay tapaa Elspeth Grahamin (Patricia Roc), ja suhde alkaa orastaa, tosin katkelmallisesti. Toinen tarinalinja kuljettaa Clayta eteenpäin, ja hän tavoittaa kaikki ne, jotka voisivat vielä kertoa veljen salaperäisestä kohtalosta. Tiedonhankinta on haasteellista, ja monet viivästykset tapaamisista koettelevat Elspethin kärsivällisyyttä. Poikkeuksellinen on jakso, jossa Elspeth saa allergisen kohtauksen. En muista toista aikakauden elokuvaa, jossa viitattaisiin allergiaan. Vaellus pimeässä viehättää odottamattomilla ratkaisuillaan.

Vaellus pimeässä on erityisen kiinnostava toisen maailmansodan muiston näkökulmasta. Clay Douglas on tullut etsimään selvyyttä veljensä kohtaloon. Samalla väistämättä valkenee, ettei sota ole vain sankarillisten tekojen ja tapahtumien maailma: se on vaikeiden, traumaattisen kokemusten värittämä, ja kun totuus lopulta valkenee, käy ilmi myös sodan armottomuus. Etsiessään silminnäkijöitä Clay tutustuu miehiin eri yhteiskuntaluokista: hänen eteensä tulee sodan mikrokosmos. Juuri yllätyksellinen loppuratkaisu on elokuvassa vaikuttavinta. Se pyrkii löytämään rauhan menneisyyden ja nykypäivän välillä.

4. marraskuuta 2022

The Face at the Window (1939)

George Kingin ohjaama The Face at the Window (1939) edustaa brittiläisen kauhufiktion perinnettä ja on parhaillaan nähtävissä Netflixissä, jossa on jo jonkin aikaa ollut kokoelma vanhempaa brittielokuvaa. Teatteriensi-iltaa The Face at the Window ei käsittääkseni ole Suomessa saanut, eikä sillä siksi ole virallista suomenkielistä nimeä. Kingin kauhudraama on noin tunnin mittainen, napakasti kerrottu, ja jo viiden minuutin kohdalla tarinamaailman perusteet on rakennettu. 

The Face at the Window sijoittuu vuoden 1880 Pariisiin, ja elokuvaa voi katsoa myös nostalgisoivana katseena edeltävän vuosisadan ranskalaiseen kulttuuriin. Kun elokuva valmistui elettiin toisen maailmansodan kynnyksellä, mutta tapahtumat on sijoitettu 59 vuotta aikaisempaan tilanteeseen. Tähän nähden elokuvan kuvaama maailma muistuttaa kuitenkin paljon kaukaisempaa historiaa, ja mieleen tulevat sekä Dumas'n Monte Criston kreivi että Mary Shelleyn Frankenstein. Ehkä elokuvantekijät eivät ole historiallisuutta erityisesti ajatelleet, mutta tuntuu kuin henkinen distanssi 1800-luvun Ranskaan olisi erityisen suuri. Elokuva itse asiassa perustuu F. Brooke Warrenin samannimiseen näyttämömelodraamaan vuodelta 1897, ja koko teos henkii viktoriaanisen Englannin mielenmaisemaa. Tätä pääroolin esittäjä Tod Slaughter loistavasti ruumiillistaa. Niin alkuperäisessä näyttämöteoksessa kuin sen elokuvatulkinnoissakin huipennuksena on tieteellinen koe, jossa kuolevan ruumiin käsi sähköimpulssien voimalla kirjoittaa paperille murhaajan nimen.