3. elokuuta 2022

Kaikkien aikojen naissankari (Dreamboat, 1952)

Claude Binyon (1905–1978) tunnetaan paremmin älykkäiden, satiiristen tekstien käsikirjoittajana kuin ohjaajana, mutta hän ehti ohjata Hollywoodissa seitsemän pitkää elokuvaa vuosina 1948–1953. Näistä tunnetuimpia on vuonna 1952 valmistunut Kaikkien aikojen naissankari (Dreamboat), joka oli osa Clifton Webbin tähdittämää komediasarjaa (Suomessa ne nimettiin sanoin ”Kaikkien aikojen...”). Clifton Webb (1889–1966) puolestaan oli veteraaninäyttelijä, jolla oli vankka tausta Broadwaylla ja joka valkokankaalla muistetaan varsinkin roolistaan Otto Premingerin Laurassa (1944). Webb nousi yllättävään kansansuosioon 1950-luvulla komedianäyttelijänä, ja tästä Kaikkien aikojen sankari on erinomainen osoitus. 

Elokuva alkaa koululuokassa: Thornton Sayre (Clifton Webb) vetää englannintuntia ja esittää oppilaille lausuntataitojaan lukemalla katkelman Shakespearea. Resitointi on todella vakuuttavaa, ja tuntuu, että ohjaaja on halunnut tehdä vaikutuksen paitsi elokuvan oppilaisiin myös katsojaan. Ylevä aloitus ennakoi nopeaa käännettä päinvastaiseen suuntaan. Tuota pikaa paljastuu, että Thornton Sayre on ollut mykkäkauden sankarinäyttelijä, joka on ihastuttanut katsojia salanimellä Bruce Blair. Sayre on näytellyt naamioitunutta El Toroa, mikä tuo mieleen Douglas Fairbanksin tähdittämän Zorro-elokuvan. Kuvitteellisessa mykkäelokuvassa sankarin vastanäyttelijänä on Gloria Marlowe (Ginger Rogers). Televisiossa vanhat elokuvat pääsevät esiin, ja opiskelijat nauravat katketakseen menneisyyden kömpelyydelle. Kaikkien aikojen sankari esittää television tyhmyyden mediana, mutta samalla elokuva virnuilee omalle historialleen. Epätoivoisesti Sayre yrittää estää vanhojen elokuviensa tv-esitykset, mutta taistelu osoittautuu vaikeaksi.

Olen usein miettinyt, miten kiinnostavaa olisi tutkia fiktioelokuvaa oman historiansa kertojana. Mieleen tulee esimerkiksi René Clairin mykkäelokuva-aikaa kuvaava Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d’or, 1947). Yhtä kiinnostavaa olisi tutkia äänielokuvan aikakaudella tehtyjä mykkäelokuvapastisseja. Niitähän on tehty paljon. Ajatellaanpa vaikka Oldřich Lipskýn huikeaa westernparodiaa Limonadi Joe (Limonádový Joe, 1964). Kaikkien aikojen sankarissa kuvitteelliset elokuva ovat mahtavaa katsottavaa, vaikkakin samalla on selvää, että ne kuvastavat 50-luvun kaavamaista käsitystä mykkäelokuvasta. Kun vanhoja elokuvia ajetaan 24 kuvaa sekunnissa, liikkeet nopeutuvat, mikä luo koomisen sävyn. Eleistä tulee ylikorostuneita, paatoksellisia, ja tätäkin nopeus voimistaa.

2. elokuuta 2022

Continental – hupainen avioero (The Gay Divorcee, 1934)

Mark Sandrichin ohjaama Continental – hupainen avioero (The Gay Divorcee, 1934) on viihdyttävimpiä Fred Astairen ja Ginger Rogersin elokuvia. Sandrich, joka menehtyi sydänkohtaukseen vain 44-vuotiaana vuonna 1945, oli mykkäkaudella kouliintunut ammattilainen ja oli tottunut musikaalien ja komedioiden tekijä. Continentalissa on ripaus niitä aineksia, joista syntyi 1930-luvun screwball-komedia, mutta samalla mukana on aimo annos tanssia ja laulua. Elokuvan valmistumisen aikaan Hollywoodissa oltiin juuri siirtymässä Hays Coden aikakauteen, mikä olennaisesti vaikutti seuraavien vuosien komediaelokuvaan ja sopivaisuuden rajoihin. Sandrichin elokuvan alkuperäinen nimi oli The Gay Divorce, mutta Hays Office painosti tuotantoyhtiö RKO:ta muuttamaan nimeä. E-kirjaimen lisäyksellä vältyttiin avioliittoinstituution arvokkuutta nakertavalta mielikuvalta. Tämä oli tietysti kosmetiikkaa, sillä koko elokuva kiertyy avioliiton tietoisen purkamisen ympärille.

Mimi Glossop (Ginger Rogers) on onnettomasti naimisissa geologin kanssa, ja hän turvautuu juristin apuun järjestääkseen sellaisen kohtauksen, jonka perusteella aviomies ei voi välttyä eron hakemiselta. Jo ennen kuin tämä lainkaan selviää katsojalle, elokuva on esitellyt yhdysvaltalaisen tanssijan Guy Holdenin (Fred Astaire) ja tämän ystävän Egbert Fitzgeraldin (loistava Edward Everett Horton), joka joutuu tuuraamaan isänsä lakifirman johdossa. Avionrikkojaksi tilataan ammattihurmuri Rodolfo Tonetti (Eric Rhodes), joka on Hollywood-elokuvan uskomattomimpia italialaiskarikatyyrejä. Kaiken kaikkiaan Continental on mainio musikaalikomedia, jonka pienet sivuroolit jäävät mieleen. Astaire-Rogers-elokuvien vakionäyttelijöitä oli Eric Blore, jota voisi kutsua Hollywoodin Uuno Laaksoksi. Hänet on aina ilo nähdä valkokankaalla.

1. elokuuta 2022

Tiikerihai (Tiger Shark, 1932)

Howard Hawksin Tiikerihai (Tiger Shark, 1932) valmistui samana vuonna kuin ohjaajan legendaarinen Arpinaama (Scarface). Tiikerihai sijoittuu Tyynen meren rannikolle, sekä Yhdysvaltoihin että Meksikon vesille, jossa Mike Mascarenhas (Edward G. Robinson) johtaa menestyksekkäästi tonnikalan pyyntiä. Eksoottiseen, seikkailulliseen ympäristöön sijoittuva elokuva on melodraama, jonka ytimessä on Miken epätoivoinen yritys löytää rakkautta. Kohtalonomaista tunnelmaa rakentaa suhde mereen. Elokuvan alussa Miken alus on haaksirikkoutunut, ja hän on riutuu pelastusveneessä. Mukana on vain kaksi muuta miestä, ja kaikki kärsivät janosta. Syntyy käsirysy, jonka tuloksena yksi miehistä suistuu veteen ja joutuu heti haiden saaliiksi. Mike itse lyyhistyy veneen reunalle, niin että käsi jää roikkumaan pinnan alle, kohtalokkain seurauksin. Pipes (Richard Arlen) vetää Miken ylös viime hetkellä, mutta käsi on jo menetetty, ja Mike joutuu elämään ilman kämmentä, koukku vasemmassa kädessään.

Mike Mascarenhasin mielikuvituksessa hait määrittelevät ihmisten kohtaloita. Mutta hän ei ole ainoa. Miken laivan miehistöön kuuluva Manuel Silva (William Ricciardi) toteaa, ettei raajansa menettänyt mies voi koskaan päästä taivaaseen. Mike taas luottaa siihen, että Pyhä Pietari tunnistaa kalamiehen viimeisellä portilla ja päästää sisään. Kohtalokkaalla retkellä Silva joutuu itse veden varaan ja onnettomuuden uhriksi. Mike tutustuu tämän tyttäreen Quitaan (Zita Johann), rakastuu ja lopulta nai itseään nuoremman neidon. Asetelma tuo mieleen monta muuta aikakauden melodraamaa. Tuota pikaa sukeutuu kolmiodraama, joka koituu Miken kohtaloksi, eikä haiden roolikaan jää vähäpätöiseksi. Ruumiillinen vamma merkitsee Mikelle henkistä vammaa, joka ei koskaan parannu. Elokuvaa katsoessa tuntuu, että Tiikerihai on ollut Steven Spielbergin innoituksen lähteitä. Konkari Mike on kuin Tappajahain Quintin (Robert Shaw) esi-isä.



Viva Villa (Viva Villa!, 1934)

Pancho Villan elämästä kertova Viva Villa (Viva Villa!, 1934) oli poikkeuksellisen myrskyisä produktio. Tuottaja David O. Selznick aloitti  kuvaukset Meksikossa vuonna 1932, mutta elokuva valmistui ensi-iltaan vasta yli kaksi vuotta myöhemmin. Samalla elokuvasta tuli Meksikon ja Yhdysvaltain jännitteisen suhteen tiivistymä, vaikka Selznickin alkuperäinen ajatus olikin rakentaa myönteistä kuvaa Pancho Villan aikakaudesta. Meksikossa vastustettiin heti alussa sitä, että päärooliin oli valittu Wallace Beery, näyttelijä, joka oli tullut tunnetuksi roistonrooleistaan. Selznick yritti saada nuoren Panchon rooliin tämän pojan, Pancho Augustin Villa nuoremman, mutta suunnitelma kariutui. Varsinainen konflikti puhkesi, kun reportteri Jonny Sykesin rooliin valitun Lee Tracyn kerrottiin virtsanneen humalapäissään parvekkeelta Meksikon armeijan kadettien niskaan. Elokuvan kuvaaja Charles G. Clarke kiisti myöhemmin muistelmissaan tapahtuman, mutta joka tapauksessa Tracyn ympärille syntyi skandaali. Tracy sai lähteä, ja rooliin valittiin Stuart Erwin. Yhtä tuulista oli ohjaajan pallilla. Elokuva on kreditoitu Jack Conwayn nimiin, mutta ohjaajina toimivat myös William Wellman ja varsinkin Howard Hawks, jonka piti alun perin ohjata koko teos. Kymmenen viikon jälkeen Hawks lähti koettuaan, ettei kuvauksissa ollut turvallista.

Viva Villa alkaa alkutekstillä, jossa kerrotaan, ettei tarina perustu arkistojen tietoihin. Ei todellakaan: kyse on vahvasti kuvitteellisesta tarinasta, joka fantasioi Meksikon vallankumouksen tapahtumilla. Elokuvan alussa nähdään kohtaus Pancho Villan lapsuudesta, kun hän joutuu todistamaan isänsä kuolemaa. Tarinassa se oikeuttaa Villan väkivaltaisuuden, joka on jatkossa voimakasta, niin voimakasta, että se herätti myös kritiikkiä. Viva Villan valmistuminen sijoittuukin vaiheeseen, jolloin sensuurikoodista oli tulossa Hollywoodiin. Viime vaiheessa elokuvaa siistittiin, ja siitä poistettiin useita kohtauksia. Kerrotaan, ettei Wallace Beery olisi millään halunnut osallistua kuvauksiin syrjäisessä meksikolaisessa kylässä. Lentokone oli koko ajan valmiudessa kuljettamaan tähti El Pasoon tai Mexico Cityyn. Lopulta Beery tekee mieleenpainuvan roolisuorituksen ristiriitaisena hahmona, joka on samanaikaisesti väkivaltainen ja hellä, viisas ja tietämätön. Nyt katsottuna Viva Villassa kiehtoo se tapa, jolla Meksikon ja Yhdysvaltain suhteet olivat läsnä sekä tuotantovaiheessa että itse elokuvassa. Meksikon ensi-ilta jouduttiin keskeyttämään levottomuuksien vuoksi.

23. heinäkuuta 2022

Titanic (1997)

James Cameronin käsikirjoittama ja ohjaama Titanic (1997) oli suurtuotanto, ja se on ollut viime vuosikymmenien menestyksekkäimpiä elokuvia. On arvioitu, että Titanic oli ensimmäinen miljardin dollarin tuottoon yltänyt elokuva. Lopulta box office -tuotto nousi yli kahteen miljardiin. Suomessa Titanic on niin ikään historian katsotuimpia elokuvia, joka veti miljoona katsojaa valkokankaan ääreen. Itse en ole tainnut nähdä Titanicia kokonaan ensi-iltavuoden jälkeen, ehkä siitä syystä, että olen tv-esityksissä avannut vastaanottimen usein liian myöhään, siinä vaiheessa, kun Titanic on ollut jo puoliksi vedessä. Nyt katsottuna Cameronin luomus on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, myös erikoistehosteet, ja vaikka kestoa on yli kolme tuntia, tietoisuus suurkatastrofin vääjäämättömästä lähestymisestä pitää mielenkiinnon yllä. Kun elokuvaa katsoo, mietin, mitkä olivat sen suurmenestyksen taustatekijät. Ensinnäkin elokuva oli jo itsessään suurinvestointi. Vuonna 2019 Iso-Britanniassa arvioitiin, että alkuperäinen Titanic-alus maksoi nykyrahassa 150 miljoonaa puntaa. Titanic-elokuvan tuotantokustannukset puolestaan olivat 200 miljoonaa dollaria vuonna 1997. Paramountin ja 20th Century Foxin yhteistuotanto oli siis alkuperäiseen risteilijään verrattava taloudellinen satsaus, jolla oli globaali markkinointi ja toki myös valovoimaiset supertähdet päärooleissa.

Titanic on yhdistelmä eeppistä historiallista elokuvaa, romanttista elokuvaa, melodraamaa ja katastrofielokuvaa. Kaiken lisäksi Titanic on käsite, jonka kaikki tuntevat, kaikissa maanosissa. Myös alkuperäinen Titanic-laiva oli purjehtiva maailma pienoiskoossa: matkustajia oli Bulgariasta Syyriaan, Ranskasta Suomeen. Ehkä tämä monikulttuurisuus on tehnyt Titanicista otollisen fiktion kohteen, sillä emotionaalisen suhteen rakentaminen onnettomuuteen antaa monia mahdollisuuksia. Ennen James Cameronia oli nähty useita muita Titanic-elokuvia, tosin ei moneen vuosikymmeneen, mikä teki hetkestä erityisen otollisen. Vuosituhannen vaihteen lähestyessä katastrofiaiheet kiinnostivat muutoinkin. Vaikka historioitsijan silmään tarttuu moni yksityiskohta, ele ja repliikki, jotka tuntuvat epätodennäköisiltä tai mahdottomilta vuonna 1912, Titanicissa viehättää mahdollisuus kurkistaa valtamerihöyryyn ja vaeltaa sen sokkeloisissa käytävissä. Lisään tähän kuvan Titanicin kuuluisasta ensimmäisen luokan portaikosta, jolla on elokuvassa tärkeä merkitys. Samoin viehättää reaaliaikaisuuden tavoittelu: Titanic törmää jäävuoreen elokuvan keskivaiheilla, eli uppoaminen kestää jotakuinkin yhtä kauan kuin aikanaan Atlantilla. Kun 90-luvun lopulla katselin elokuvaa, muistelen, että pidin erityisesti lopun jaksosta, jossa valtameren pohjassa lepäävä hylky muuttuu eläväksi. Elokuvan kehyskertomus jalokiveä metsästävistä aarteenetsijöistä tuntui turhan yksinkertaiselta, mutta muistojen merkityksen korostaminen vakuutti minut puolelleen. 



20. heinäkuuta 2022

Hud – Lännen kapinallinen (Hud, 1963)

Martin Rittin Hud – Lännen kapinallinen (Hud, 1963) oli yleisö- ja arvostelumenestys. Oscar-kisassa elokuva oli ehdolla seitsemässä ja voitti kolmessa kategoriassa. Ensi-iltansa Hud sai Venetsian elokuvajuhlilla. Teos perustui Larry McMurtryn romaaniin Horseman, Pass By (1961), joka kertoi teksasilaisen karjatilan elämästä nuoren Lonnie Bannonin kertomana. Romaani sijoittui vuoteen 1954. Sodan jälkeen öljybisnes oli keskeinen tulonlähde, ja tähän myös tarina viittaa. McMurtryn romaani ja Rittin elokuva kuvaavat väistyvää elämänmuotoa. Käsikirjoittajat Irving Ravetch ja Harriet Frank Jr. muovasivat tarinaa siten, että epämiellyttävä, itsekäs sivuhenkilö Hud nostettiin keskiöön. Rooli tehtiin mittatilaustyönä Paul Newmanille, joka on tässä kaikkea muuta kuin sympaattinen päähenkilö.

Toisin kuin romaanissa, elokuvalla ei ole kertojaa. Katsoja kuitenkin samastuu nuoreen Lonnie Bannoniin (Brandon de Wilde), joka elokuvan alussa saapuu hiljaiseen teksasilaiseen kaupunkiin. Vasta myöhemmin paljastuu, että kyse on aamuvarhaisesta. Lonnie on tullut etsimään Hudia (Paul Newman), joka on ollut yötä poissa kotoa, omilla teillään. Aloitusjakso on ylipäätään loistava, ja James Wong Howen mustavalkokuvaus hivelee silmää. Myös Elmer Bernsteinin musiikki alkutekstien aikana jää mieleen. 

Kun tarina varsinaisesti alkaa, katsoja tutustuu Hudin isään Homer Bannoniin (Melvyn Douglas) ja talon kodinhoitajaan Almaan (Patricia Neal). Molemmat näyttelijät saivat Oscarin suorituksistaan. Homer on periaatteen mies, kun taas Hud on, kuten isä toteaa, ”unprincipled man”. Hud on antisankari, joka ei elokuvan aikana muutu. Tässä on varmasti myös käsikirjoittajien ja ohjaajan pessimistisen tulkinnan lähtökohta. Hud vihjaa jossakin kohtaa siihen, miten öljy voisi olla uusi elinkeino, mutta tähän Homer ei suostu. Hud edustaa orastavaa kapitalismia, mikä elokuvassa näyttäytyy periaatteettomuutena, arvomaailman kriisinä. Hudin ja Homerin välille ei synny sovintoa. Homer kuolee, Alma ja Lonnie lähtevät, ja Hud jää yksin elämään uutta arvaamatonta tulevaisuutta. Homerin kohtaloksi koituu suu- ja sorkkatauti, minkä vuoksi karja on lopetettava. En muista yhtäkkiä elokuvaa, jossa olisi tällainen eläimien massateurastus. Se jättää hyytävän tunnelman vielä lopputekstien jälkeenkin. Erinomainen elokuva – vaikkei millään tavalla miellyttävä!

19. heinäkuuta 2022

Hehkuva kesä (The Long, Hot Summer, 1958)

Hehkuva kesä (The Long, Hot Summer, 1958) oli Martin Rittin läpimurto-ohjaus, lavea Faulkner-filmatisointi, jossa myyttinen etelä natisee liitoksissaan. Käsikirjoituksen laativat yhteistyössä Irving Ravetch ja Harriet Frank Jr. Yhtenä lähtökohtana oli Faulknerin Kylä (The Hamlet, 1940), mutta he yhdistivät aineksia muistakin kirjailijan teoksista. Olennaista on kuitenkin, että käsikirjoittajat pitivät esikuvanaan Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla -näytelmää, josta Richard Brooks oli parhaillaan tekemässä elokuvaa. Hehkuvan kesän patriarkasta Will Varnerista tuli toisinto Williamsin Big Daddystä. Will Varnerin rooliin Martin Ritt tahtoi Orson Wellesin, tuotantoyhtiön varoituksista huolimatta. Welles on roolissaan barokkimaisen ylitsepursuava, ja tarina kertoo, että hän oli kuvaustilanteissa erittäin hankala. Välillä Welles vaati, että repliikit dubattaisiin jälkeenpäin, ettei hänen tarvitsisi opetella roolia. Lopulta yhteistyö kuitenkin sujui, ja Ritt sai Hollywoodissa lempinimen The Orson Tamer.

Hehkuva kesä alkaa liekehtivillä kuvilla: lato on syttynyt palamaan. Tulipalosta syytetään Ben Quickiä (Paul Newman). Todisteita ei löydy, mutta pieni mississippiläinen paikkakunta häätää hänet kotikonnuiltaan, kuin varmuuden vuoksi. Quick työllistyy Will Varnerin tilalle. Ennen kuin isäntä itse ehtii paikalle, Quick tutustuu Willin tyttäreen Claraan (Joanne Woodward), poikaan Jodyyn (Anthony Franciosa) ja tämän puolisoon Eulaan (Lee Remick). Tyrannimainen isäntä on tottunut manipuloimaan perhettään ja koko yhteisö, ja tuota pikaa hän alkaa naittaa Quickiä tyttärelleen Claralle. Juoni on epäilemättä saippuaoopperamainen, mutta siinä viehättää se armollisuus, joka lopulta luo sovinnon. Myös Ben Quickin traumaattinen menneisyys paljastuu, ja hänen levottomuutensa asettuu.

Martin Ritt käyttää CinemaScope-kuvaa hienosti, mutta lopulta vahvemmin kuin ohjaajan panos katsojan mieleen jäävät loistavat näyttelijäsuoritukset. Tosin tässäkin Rittillä oli ratkaiseva rooli. Hän oli työskennellyt Elia Kazanin assistenttina Actors Studiolla, jonka oppilaita hän värväsi elokuvaan. Paul Newmanin lisäksi tähän ryhmään kuuluivat Joanne Woodward (joka avioitui Newmanin kanssa samana vuonna), Anthony Franciosa ja Lee Remick. Kerrotaan, että Newman muutti Louisianaan jo hyvissä ajoin ennen kuvausten käynnistymistä omaksuakseen etelän aksentin, ja lopputulos on erinomainen. Newman palkittiinkin Cannesin elokuvajuhlilla parhaasta miesroolista.