11. elokuuta 2019

Yoko Tsuno: Reinin kulta (1993)

Pyhitin lepopäivän lukemalla sarjakuvaa. Richard Wagnerin Reininkultaa odotellessa ajattelin lukea Yoko Tsuno -tarinan Reinin kulta (L’or du Rhin, 1993). Yoko Tsuno on vuonna 1933 syntyneen belgialaisen piirtäjän Roger Leloup’n luomus. Kerrotaan, että Leloup tuli sarjakuva-alalle sattumalta: hänen naapurinsa oli Jacques Martin, Alixin luoja, joka tarvitsi värittäjää. Leloup otti tarjouksen vastaan ja osallistui Kirotun saaren (L’Ile maudite) viimeistelyyn 1950-luvun alussa. Vuodesta 1953 Leloup työskenteli Hergén studioilla päätehtävänään taustojen ja erityisesti ajoneuvojen piirtäminen. Tämä vankka kokemus näkyy myös Reinin kullassa, joka sijoittuu rautateille, matkalle Kölnistä kohti etelää. Leloup sai Martinin ja Hergén opissa vahvan claire ligne -koulutuksen, ja tätä perinnettä myös vuonna 1969 käynnistynyt Yoko Tsuno edustaa. Tähän mennessä sarjan albumeita on ilmestynyt 29, ja Reinin kulta oli järjestyksessä 19. eli edustaa kypsää kautta.

Sarjan päähenkilö on nuori japanilainen insinööri Yoko Tsuno, joka saa toisinaan apua televisiotoimittaja Viciltä ja Polilta. Albumeissa seikkaillaan milloin missäkin, jopa tulevaisuudessa, mutta Reinin kulta tapahtuu Euroopan ytimessä. Tarina alkaa Kölnin katedraalissa, jossa Yokon ystävä Ingrid on harjoittelemassa urkuresitaalia. Katedraalissa Yoko kohtaa maanmiehensä ja ajautuu japanilaisen asetehtailijan sihteeriksi ja junamatkalle Kölnistä kohti Reinin yläjuoksua. Vaikka Wagnerin Reininkulta tulee tekstissä mainittua, vähitellen Yokolle valkenee, että kyse on junasta, Rheingold Expressistä, joka on juuri lähdössä. Kimurantti juoni lähtee liikkeelle verkkaisesti ja vasta albumin puolivälissä juna vihdoin liikahtaa. Loppuratkaisu sijoittuu Koblenzin eteläpuolelle Oberweseliin. Junassa kohtaavat Yokon lisäksi CIA: ja KGB:n agentit, sillä salaisen junamatkan aikana on tarkoitus tehdä kauppaa ydinkärjillä. Japani näyttäytyy albumissa tietotekniikan edelläkävijänä, sillä asetehtailijan käytössä on sekä puhekomentoja ymmärtävä tietokone että robotti.

Pimeä peili (The Dark Mirror, 1946)

Kun Robert Siodmakin jännityselokuva Pimeä peili (The Dark Mirror, 1946) esitettiin Suomessa vuonna 1948, lehti-ilmoituksissa teosta mainostettiin sanoin: ”Mainio ja omaperäinen!” Trillerin lähtökohtana oli Vladimir Poznerin tarina, josta Nunnally Johnson rakensi käsikirjoituksen. Keskiössä olivat identtiset kaksoset, mikä oli lähtökohtana poikkeuksellinen. Kaksoisroolin sai näyttelijä Olivia de Havilland, joka täytti juuri 1. heinäkuuta 103 vuotta. Nyt kun YLE Teema on esittänyt Pimeän peilin, voisi vielä toivoa, että ohjelmistoon tulisi Anatole Litvakin Käärmeenpesä (The Snake Pit, 1948), jossa Olivia de Havilland teki elämänsä roolin. Mielisairauden teemaa käsittelee myös Pimeä peili, mutta lopultakin melko kaavamaisesti Käärmeenpesän realismiin verrattuna.

Dresdeniläissyntyinen Robert Siodmak eli 1940-luvun lopulla uransa huippukautta. Takana olivat film noir -klassikot Aavenainen (Phantom Lady, 1944), Kierreportaat (The Spiral Staircase, 1945) ja Tappajat (The Killers, 1946) ja edessä sellaiset elokuvat kuin Elämän ja kuoleman leikki (Criss Cross, 1949) ja Tie lakia pakoon (The File on Thelma Jordon, 1950). Siodmakin tavaramerkkejä olivat taitava näyttelijäohjaus ja ekspressiivinen kameran käyttö. Voin kuvitella, että Siodmakia on Pimeässä peilissä kiehtonut ajatus kaksoisroolin ohjaamisesta, ja taitavasti hän käyttääkin sekä trikkejä että sijaisnäyttelijöitä. Myös peileillä ja heijastumilla on keskeinen rooli kokonaisuudessa. Uskottavasti elokuva rakentaa sisarusten Terryn ja Ruthin persoonat, vaikkakin 40-luvun lopun Hollywoodin rikoselokuvien psykiatrinen näkökulma alkaakin tuntua painostavalta, puhumattakaan elokuvan antamasta kuvasta kaksosten välisestä suhteesta. Monessa 30-luvun komediassa psykiatri oli hykerryttävä hahmo, kuten tohtori Fritz Lehman (Fritz Feld) Hawksin screwball-komediassa Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938), mutta 40-luvun lopulla Hollywood-ohjaajat marssittivat estradille vakavia psykiatreja rikoksia selittämään. Viihdyttävää katsottavaa Pimeä peili joka tapauksessa on.

10. elokuuta 2019

Yhteinen vaimomme (1956)

Valentin Vaalan komedia Yhteinen vaimomme (1956) perustui Arijoutsin näytelmään Mieheni taivaasta, joka oli saanut kantaesityksensä Kokkolassa lokakuussa 1950. Vaalan käsissä tarina muuntui Hollywood-komedioita mukailevaksi uudelleenavioitumiskomediaksi. Mieleen tulee erityisesti Garson Kaninin loistava Lempivaimoni (My Favorite Wife, 1940), jossa Ellen Arden (Irene Dunne) on elänyt laivan haaksirikon jälkeen seitsemän vuotta ”autiolla” saarella. Hän saapuu kotiin, ja sillä välin aviomies Nick (Cary Grant) on mennyt uusiin naimisiin. Eipä aikaakaan, kun paikalle ilmaantuu Stephen Burkett (Randolph Scott), jonka kanssa Ellen on viettänyt nuo seitsemän vuotta erakkona... Yhteinen vaimomme perustuu täsmälleen samanlaiseen asetelmaan, mutta kontekstina onkin toinen maailmansota. Jenni (Marjatta Kallio) on naimissa Jalmarin (Eero Eloranta) kanssa, kun yhtäkkiä Jennin sodassa ”kaatunut” aviomies Erkki (Kosti Klemelä) palaakin sotavankeudesta kotiin. Kolmiodraama on valmis, mutta tässäkin tapauksessa tarina mutkistuu, kun Helsinkiin saapuu Erkin vankeudessa tapaama Anjuska (Anneli Haahdenmaa).

Yhteinen vaimomme on Stanley Cavellin määritelmää seuraten comedy of remarriage, jossa leikitään avioliittoinstituution pelisäännöillä. Samalla elokuva käsittelee komediallisesti sotakokemuksia, kansanhuoltoministeriön aikaa ja suhdetta Neuvostoliittoon. Jennin uusi aviomies on ministeriön nappi- ja neppariosaston toimistopäällikkö, ja tälle virkamiesmäisyydelle oli jo helppo nauraa vuonna 1956, kun olosuhteet olivat muuttuneet. Yhteinen vaimomme viittaa myös valvontakomission läsnäoloon ja etsii sovintoa, ainakin siinä mielessä, että Erkki ottaa lopulta Anjuskansa, ja Jenni ja Jalmari saavat jatkaa kaupunkilaista elämäntyyliään. Aikalaiskriitikot suhtautuivat Vaalan komediaan nihkeästi, sillä vuoden 1956 tilanteessa poliittisuus ei tuntunut erityisen rohkealta. Aamulehden Olavi Veistäjä totesi arviossaan: ”Yhteinen vaimomme olisi voinut olla pieni sensaatiokin 1940-luvun loppupuolella, mutta nyt sillä ei enää ole paljonkaan virkaa.” Nyt kun vuosia on vierähtänyt enemmän, tilanne on toinen: Yhteinen vaimomme on kiinnostava Hollywood-muunnelma, jonka huumori on kestänyt aikaa.

31. heinäkuuta 2019

Vodkaa, komisario Palmu (1969)

Ajauduimme katsomaan Matti Kassilan viimeisen Palmu-elokuvan Vodkaa, komisario Palmu (1969), joka on tietysti aivan toista maata kuin aiemmat, Waltarin teksteihin perustuvat Palmut. Bloggasin elokuvasta viimeksi vuonna 2008, joten edellisestä katsomiskerrasta on aikaa vierähtänyt, eikä silloiseen tekstiin ole paljoakaan lisättävää. Aikalaisarvosteluissa Vodkaa sai jokseenkin nuivan vastaanoton, mikä on tietysti helppo ymmärtää, sillä elokuva yhdistää komedian, agenttielokuvan, toimintaelokuvan ja poliittisen ongelmaelokuvan aineksia omintakeiseksi kokonaisuudeksi. Tyylilajia kuvastaa lopun hämmentävä mainosjakso, joka keskeyttää takaa-ajokohtauksen maanalaisissa käytävissä. Teos leikittelee 1960-luvun lopun poliittisella vastakkainasettelulla, jossa kärkäs vasemmistolainen journalisti ajautuu konfliktiin vuorineuvoksen kanssa. Lopulta ratkaisu osoittautuu intohimorikokseksi, vaikka monenlaiset poliittiset kysymyksen nousevat pintaan.

Nyt katsottuna jäin miettimään, kuinka monessa kotimaisessa elokuvassa itse asiassa viitataan äärioikeiston aktivismiin. Vodkassa tämä tiivistyy toimittaja Kosti Kulan (Matti Oravisto) hahmossa. Kula on yksinäinen susi, vastarinnan kiiski, jolla ei ole laajempaa kannatusta. Vodkassa myös suhde Neuvostoliittoon on kiinnostava: Neuvostoliitto on kauppasuhteiden kannalta keskeinen, ja avoimesti naapurivaltio toimii myös Helsingissä venäläisen agentin (Lilga Kovanko) hahmossa. Tarinassa suurkapitalismi kokee tappion, sillä verovilpin uhka saa vuorineuvos Suur-Takalan lahjoittamaan osakkeensa Suomen valtiolle! Loppukohtauksen aikana Inga Sulin ja Viktor Klimenko esittävät laulun ”Isoveli näkee” samaan aikaan, kun poliisit kaahaavat Palmun mökille. Mitähän Kari Tuomisaaren tekstissä ”isoveli” lopulta tarkoittaa?


17. heinäkuuta 2019

Yöpikajuna (Night Train to Munich, 1940)

Eilisen Alfred Hitchcockin jännityselokuvan Nainen katoaa (The Lady Vanishes, 1938) huumassa oli pakko katsoa vielä Carol Reedin ohjaus Yöpikajuna (Night Train to Munich, 1940). Tuottaja Edward Black oli epäilemättä hyötynyt Hitchcockin trillerin valtaisasta menestyksestä. Käsikirjoittajat Sidney Gilliat ja Frank Launder toteuttivat nyt tarinan, joka kiinnittyy suoraan toisen maailmansodan tapahtumiin. Yhteisiä henkilöhahmoja ovat vain englantilaiset herrasmiehet Caldicott (Naunton Wayne) ja Charters (Basil Radford), jotka elokuvan puolivälissä astuvat samaan Berliinin ja Münchenin väliseen yöjunaan kuin sankariparikin. Yhteistä on myös näyttelijä Margaret Lockwood, joka esittää tällä kertaa prahalaisen keksijän Axel Bomaschin (James Harcourt) tytärtä Annaa.

Yöpikajuna alkaa tekstillä, joka sijoittaa tapahtumat aikaan ennen 3. syyskuuta 1939, jolloin Iso-Britannia julisti sodan Saksalle. Puolidokumentaarisessa jaksossa Saksan joukot marssivat ensin Itävaltaan ja uhkaavat sen jälkeen Prahaa. Keksijä tyttärineen yrittää paeta, mutta lopulta vain isä pääsee karkuun. Anna heitetään keskitysleirille, jossa hän tutustuu Karl Marseniin (Paul Henreid). En äkkiseltään muista toista näytelmäelokuvaa, jossa olisi näin varhaisessa sodan vaiheessa kuvattu elämää keskitysleirillä. Karl järjestää paon ja pelastaa Annan Englantiin, mutta lopulta kyse on vain natsien salajuonesta. Karl on kätyri, jonka avulla Axel Bomasch saadaan Berliiniin. Elokuvan miespääroolia esittää nuori Rex Harrison, jonka tulkitsema Gus Bennett naamioituu sakslaisupseeriksi ja lähtee pelastamaan isää ja tytärtä. Ratkaisu tapahtuu junassa matkalla Müncheniin, ja kriketin filosofiasta haastelevat Caldicott ja Charterskin tempautuvat lopulta mukaan kahinaan.

Yöpikajuna on suora kannanotto maailmansodan tilanteeseen. Iso-Britanniassa se sai ensi-iltansa elokuussa 1940 ja Yhdysvalloissa saman vuoden joulukuussa. Ehkä elokuvan nimenomaisena tehtävänä olikin välittää mielikuvia Euroopassa käydystä sodasta tilanteessa, jossa Yhdysvallat ei vielä ollut liittynyt mukaan. Suomessa Yöpikajuna nähtiin vasta elokuussa 1949, ja epäilemättä kuvia keskitysleiriltä katsottiin kokonaan toisin silmin kuin syksyllä 1940. Ohjaaja Carol Reed oli ennen Yöpikajunaa ohjannut jo kymmenkunta pitkää näytelmäelokuvaa, muun muassa A. J. Croninin romaaniin perustuvan Kaivos ja kartano (The Stars Look Down, 1940), mutta varsinaiset menestyksen vuodet olivat vasta tulossa. 

16. heinäkuuta 2019

Nainen katoaa (The Lady Vanishes, 1938)

Nainen katoaa (The Lady Vanishes, 1938) oli Alfred Hitchcockin brittikauden huipentuma ja käytännössä hänen käyntikorttinsa Hollywoodiin. Kerrotaan, että elokuva oli Orson Wellesin suuria suosikkeja, mutta  hän ei ollut ainoa jännityksen ystävä, sillä Nainen katoaa oli suurmenestys kaikkialla. Suomessa tosin elokuva jäi toisen maailmansodan läheisyydessä esittämättä. Elokuvan pohjana oli Ethel Lina Whiten romaani The Wheel Spins (1936), josta Sidney Gilliat ja Frank Launder tekivät käsikirjoituksen. Tarina oli sijoitettu tunnistamattomaan keskieurooppalaiseen valtioon, Alppien tuntumaan. Juoni on kenties saanut vaikutteita 1880-luvulla pariisilaisessa hotellissa tapahtuneesta katoamismysteeristä, jonka Hitchcock sittemmin mainitsi Truffaut'lle haastattelukirjassa. Ensimmäinen filmausyritys käsikirjoituksesta tehtiin Roy William Neillin johdolla, mutta tuotanto keskeytyi. Lopulta Hitchcock tarttui aiheeseen ja toteutti produktion viimeisenä työnään Gainsborough Pictures -yhtiölle. Hämmästyttävää on, että koko teos toteutettiin vajaan 30 metrin levyisellä studionäyttämöllä Islingtonissa. Hitchcock on saanut lopputulokseen avaruuden tuntua sekä pienoismallien että taustaprojektioiden ansiosta. Itse tarina alkaa syrjäisessä majatalossa, jossa matkustajat odottavat Lontoota kohti vievää junaa, ja tämän jälkeen elokuva tapahtuu käytännössä liikkuvassa junassa.

Alun majatalojakso on suhteellisen pitkä, vaikka Hitchcock lyhensikin sitä alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Jakso on kuitenkin perusteltu, sillä se esittelee henkilögallerian, joka lopulta tulee katsojalle tutuksi. Päähenkilö on nuori Iris Henderson (Margaret Lockwood), joka on matkalla Lontooseen mennäkseen siellä naimisiin. Jo majatalo Petruksessa, kuvitteellisessa Bandrikan valtiossa, hän tutustuu kansanmusiikkia tutkivaan Gilbert Redmaniin (Michael Redgrave), myrskyisissä merkeissä, mutta lopulta Redmanista tulee hänen tärkeä kumppaninsa junassa tapahtuvan mysteerin selvittämisessä. Kun juna on päässyt matkaan, yhtäkkiä herttainen neiti Froy (Dame May Whitty) katoaa, mutta kukaan ei tunnu häntä muistavan. Osa matkustajista on mukana salajuonessa, osalla taas on henkilökohtaisia syitä muistamattomuuteen.

Aivan mahtava parivaljakko ovat englantilaiset herrasmiehet Caldicott (Naunton Wayne) ja Charters (Basil Radford), jotka ovat kiinnostuneita vain kriketistä eivätkä halua minkäänlaisia viivytyksiä matkaan – siksi, että heidän on pakko ehtiä ajoissa kotiin, ottelun takia. Yleisö ihastui karikatyyrinomaisiin hahmoihin siinä määrin, että Caldicott ja Charters saivat tulla valkokankaalle myöhemminkin: samoilla roolinimillä Wayne ja Radford esiintyivät kolmessa muussa elokuvassa ja muilla nimillä vielä useammissa. Parivaljakon voi tulkita poliittisena kommenttina, sillä kaksikko kuvastaa brittien välinpitämättömyyttä Euroopan tapahtumista, mutta toki heillä lopulta on ratkaiseva rooli Iriksen ja Gilbertin auttajina. Elokuvan henkilögalleriasta pitää erikseen mainita vielä prahalainen kirurgi Hartz (Paul Lukas), joka esittää freudilaisia tulkintoja Iriksen väitteille neiti Froyn katoamisesta. Freudilaisuus pilkahtaa tarinassa muutoinkin, kun Iris aluksi kuulee Froyn nimen Freudiksi.

Nainen katoaa -elokuvaa katsoessa tulee väistämättä ajatelleeksi elokuvan syntyajankohtaa vuotta 1938, vaikkei elokuva konkreettisia linkityksiä aikalaistodellisuuteen teekään. Kun elokuva valmistui ensi-iltaan, Saksa oli jo miehittänyt Itävallan, ja kansainvälinen tilanne oli äärimmäisen kiristynyt. Kiehtova on elokuvan alun jakso majatalo Petruksessa, jota voi pitää Euroopan mikrokosmoksena: monikielinen kaaos vallitsee ja samalla syvä ymmärtämättömyys ihmisten kesken.

Taas uusi sotku (Another Fine Mess, 1930)

Hal Roachin tuottama ja James Parrottin ohjaama Taas uusi sotku (Another Fine Mess, 1930) oli Oliver Hardyn ja Stan Laurelin varhaisia äänielokuvia. Ääniteknologian alkuvaiheessa uutta välinettä kokeiltiin luovasti. Hal Roach sai idean esittää krediitit tekstin sijasta puheena: alussa katsoja näkee esiripun, jonka avauduttua kaksi nuorta naista (Betty Mae Crane, Beverly Crane) tulee kertomaan, mikä elokuva on alkamassa. Samalla aloitus viittaa sekä niihin eläviin esityksiin, joita elokuvateattareissa usein nähtiin, että Hardyn ja Laurelin estradiviihdekokemukseen. Another Fine Mess on kiinnostava myös  siksi, että sen pohjana oli Stan Laurelin isän Arthur J. Jeffersonin näytelmä Home from the Honeymoon vuodelta 1908 ja tuntuu, että aiheen läheisyys näkyy myös Laurelin työskentelyssä.

Another Fine Mess sijoittuu kartanoonn, johon Laurel ja Hardy pakenevat poliiseja. Isäntä Wilburforce Buckshot on poissa kotoa, sillä hän on lähdössä safarille Etelä-Afrikkaan, ja niin kaverukset tekeytyvät sekä talon isännäksi että palvelusväeksi. Stan Laurel saa esittää sekä hovimestari Hivesia että sisäkkö Agnesia, kun puolestaan Hardy asettuu Buckshotin rooliin. Sotku syntyy, kun taloon ilmestyy englantilainen lordi Leopold Ambrose Plumtree (Charles K. Gerrard) puolisonsa (Thelma Todd) kanssa. Huikea on Stan Laurelin ja Thelma Toddin dialogikohtaus sohvalla! Lopussa, tietenkin, oikea Wilburforce Buckshot (James Finlayson) ilmestyy paikalle hakemaan unohtunutta jousipyssyään – ja kaaos on valmis.