19. lokakuuta 2019

Bravados (The Bravados, 1958)

Olen nähnyt Henry Kingin CinemaScope-westernin Bravados (The Bravados, 1958) aiemminkin, mutta vasta 2000-luvulla. Sen musiikkia olen sen sijaan kuunnellut 80-luvulta lähtien. Ostin aikanaan LP-levyllisen Alfred Newmanin elokuvamusiikkia, ja The Bravados porautui mieleeni. Sen alkumusiikki on western-leffojen aatelia. Muutoin Bravados tuo mieleen Henry Kingin aiemman lännenelokuvan Ase kädessä (The Gunfighter, 1950), jonka pääroolissa nähtiin niin ikään Gregory Peck. Molemmissa tuntematon muukalainen ratsastaa kaupunkiin, edellisessä hän on koditon asesankari, jälkimmäisessä vaimonsa menettänyt kostaja. Elokuvien välinen ero on suuri paitsi teknisesti myös henkisesti: Bravados levittäytyy kankaalle kirkkaissa väreissä ja tarjoaa puitteet spektaakkelille, mutta sen tarina on synkkä.

Bravados esittelee Jim Douglasin (Gregory Peck), tilanomistajan, joka saapuu Rio Arriban kaupunkiin seuraamaan teloitusta. Hän käy vankilassa katsomassa kohtaloaan odottavia rikollisia, Alfonso Parralia (Lee Van Cleef), Bill Zacharya (Stephen Boyd), Ed Tayloria (Albert Salmi) ja Lujania (Henry Silva), jotka eivät näytä tuntevan Douglasia. Elokuvassa ei tarkemmin kerrota, mihin epämiellyttävän tuntuiset rikolliset ovat syyllistyneet. Tosin he itse myöhemmin antavat ymmärtää olevana varkaita. Mutta miksi heidät on tuomittu hirtettäviksi? Raaimmaksi osoittautuu myöhemmin Zachary. Vähitellen katsojalle paljastuu, miksi Douglas on kvartetista kiinnostunut. Douglasilla on kolmevuotias tytär, joka on jäänyt eloon, mutta neljä miestä on surmannut hänen vaimonsa. Douglas on kostaja, jonka käsikirjoitus johdattaa toteuttamaan oman käden oikeutta. Ensimmäinen uhri on Parral, joka anoo armoa polvillaan ja vannoo syyttömyyttään. Hänelläkin on vaimo ja lapsi, mutta Douglas ampuu hänet kylmäverisesti. Tilanne on hyytävä ja kuvattu uskomattomissa olosuhteissa: taustalla korppikotkat lentävät sinitaivasta vasten.

Bravadosin järkyttävyys on siinä, miten elokuva siirtää päähenkilönsä yhä syvemmälle koston kierteeseen. Vasta neljännen uhrin kohdalla hän havahtuu. Lujan saapuu Meksikoon perheensä luokse ja saa Douglasin vakuutettua siitä, että he eivät alun perinkään olleet syyllisiä. Tai, he olivat varmaankin syyllisiä joihinkin muihin rikoksiin, mutta ei siihen, mistä Douglas heitä syyttää. Loppukohtauksessa Douglas polvistuu katuvana kirkon lattialle, ja ulkona Rio Arriban väki odottaa paradoksaalisesti sankariaan. Gregory Peck totesi myöhemmin, että elokuva oli kommentti mcchartyismia ja 50-luvun kommunistihysteriaa vastaan. Bravados on ristiriitainen ja monella tapaa häiritsevä, väkivaltainen elokuva, joka jättää epämukavan tunteen. Toisaalta juuri sen epämukavuus on voima.

Rikostohtori (Crime Doctor, 1943)

Michael Gordonin ohjaus Rikostohtori (Crime Doctor, 1943) tuo mieleen hiljattain katsomani Joseph L. Mankiewiczin film noir -trillerin Takaa-ajettuna yössä (Somewhere in the Night, 1946), joka valmistui vain kolme vuotta myöhemmin. Molempien elokuvien päähenkilö on menettänyt muistinsa ja yrittää selvittää aluperäänsä. Molemmissa tapauksissa päähenkilöt huomavat lopulta olleensa rikollisia, mutta amnesiasta toipumisen aikana he kunnostautuvat siinä määrin, että hyvittävät tekonsa yhteiskunnalle. Rikostohtori perustui sota-aikana suosittuun radiosarjaan, josta valmistui lopulta myös monta elokuvaa. Näistä Michael Gordonin ohjaus oli ensimmäinen. Ehkäpä Mankiewicz sai innoitusta käsikirjoitukseensa juuri tästä taustasta.

Gordonin ja Mankiewiczin elokuvat poikkeavat kuitenkin toisistaan merkittävästi. Kun jälkimmäisessä päähenkilö on sodan traumoista toipuva veteraani, Gordonin elokuvassa päähenkilö (Warren Baxter) lyödään tajuttomaksi ja heitetään ulos autosta. Olennaista on myös, ettei Rikostohtori ole aikalaiselokuva vaan sijoittuu 1930-luvun lama-aikaan. Se kommentoi 30-luvun alun gangsterismia ja sitä, millaisin keinoin yhteiskunta voi pyrkiä eroon rikollisuudesta. Muistinsa menettänyt päähenkilö ei tiedä edes nimeään, joten hän omaksuu sairaalan hyväntekijän Robert Ordwayn nimen. Ennen pitkää ”Ordway” kouluttautuu psykiatriksi ja alkaa tehdä työtä vankeinhoidon parissa. Hämmentävä käänne! Lopulta ”Ordwayn” oikea identiteetti paljastuu, mutta oikeus päättää olla langettamatta tuomiota: ”We need men like you.” Rikostohtori edustaa Michael Gordonin varhaistuotantoa, mutta se osoittaa jo suuntaa hänen myöhemmille film noir -ohjauksilleen. Kovin jännittäväksi elokuvaa ei voi kehua, mutta Hollywoodiin lukemattomien psykiatriaa käsittelevien rikoselokuvien joukossa se on kiinnostava, varsinkin kun taustana on menestyksekäs radiosarja.


14. lokakuuta 2019

Takaa-ajettuna yössä (Somewhere in the Night, 1946)

Joseph L. Mankiewiczin ohjaus Takaa-ajettuna yössä (Somewhere in the Night, 1946) ei ole aiemmin osunut kohdalle. Käsikirjoittajana Mankiewiczilllä oli sodan jälkeen jo vahva ura takanaan, mutta juuri vuonna 1946 hän tuli vauhdilla parrasvaloihin myös ohjaajana. Takaa-ajettuna yössä sai ensi-iltansa Los Angelesissa 30. toukokuuta, kun esikoisohjaus Turha oli unelmani (Dragonwyck, 1946) oli nähty New Yorkissa 10. huhtikuuta. Takaa-ajettuna yössä on pesunkestävä film noir, joka ankkuroituu vahvasti toisen maailmansodan tapahtumiin. Päähenkilö George Taylor (John Hodiak) nähdään alkukohtauksessa sotilassairaalassa, vammautuneena ja muistinsa menettäneenä. Koko loppuelokuva on Taylorin kamppailua menneisyyden muistamiseksi: kuka oli se George Taylor, joka oli lähtenyt sotaan, millaista elämää hän oli viettänyt, ketkä olivat hänen ystäviään ja vihollisiaan?

Takaa-ajettuna yössä on, Mankiewiczin myöhempiä ohjauksia ajatellen, vielä hiomaton timantti, mutta juuri kerronnan karheus tekee siitä kiinnostavan. Mankiewiczin käsikirjoituksessa on toki runsaasti nokkelia käänteitä ja nasevaa dialogia, kuten hänen monissa myöhemmissä teoksissaankin. Toisaalta, ainakin minulle, juonen hahmottaminen oli paikoitellen haasteellista, mikä voi johtua vireystilasta. Juoni on toki myös tietoisen sotkuinen, kun muistinsa menettänyt päähenkilö koettaa jäljittää mystistä hahmoa nimeltä Larry Cravat ja ajelehtii milloin minnekin, yökerhosta turkkilaiseen kylpylään. Katsoja on pitkään yhtä epätietoinen kuin George Taylor itse. Lopulta tarinan arvoitus selkiytyy, kun saksalaisten peruna Yhdysvaltoihin on salakuljetettu jättiläismäinen summa rahaa.


Vihreän järven salaisuus (The Secret of the Convict Lake, 1951)

Vihreän järven salaisuus (The Secret of the Convict Lake, 1951) oli Michael Gordonin viimenen elokuva ennen 1950-luvun mustan listan aiheuttamaa katkosta. Hän palasi ohjaajaksi uudelleen vasta vuosikymmenen lopussa. Gordon muistetaan parhaiten historiallisesta elokuvastaan Cyrano – miekan mestari (Cyrano de Bergerac, 1950), mutta hän ohjasi myös sarjan tummanpuhuvia rikoselokuvia. Vihreän järven salaisuus luokitellaan usein lännenelokuvaksi, mutta sen kasvualustaa on ehdottomasti sodanjälkeinen film noir. Tuntuu, että useimmat elokuvan kohtaukset sijoittuvat yöaikaan, ja tarinakin sijoittuu rikoksen maailmaan. Lännenelokuvalle epätyypillinen on aloitus, joka tuo mieleen 1930-luvun kahlekarkurielokuvat: kuusi vankia on karannut Carson Cityn vankilasta vuonna 1871, ja ensimmäisissä kuvissa karkurit taivaltavat lumisten hankien keskellä.

Kuudesta karkurista yksi tuupertuu jo alkujaksossa, ja vain Canfield (Glenn Ford), Greer (Zachary Scott), Cockerell (Cyril Cusack), Anderson (Jack Lambert) ja Maxwell (Richard Hylton) selviytyvät ihmisten ilmoille. Kuriton rikollisryhmä löytää maanviljelijöiden yhteisön, jossa vain vaimot ovat kotosalla. Ennen pitkää paljastuu, että Canfield on heidät tietoisesti paikalle johtanut löytääkseen syyllisen murhaan, josta hänet on syyttömästi tuomittu. Lopulta ratkaisijaksi nousee naisryhmä, jonka casting on loistava: Marciana Gene Tierney, isoäitinä Ethel Barrymore ja Rachelina Ann Dvorak. Viimeisessä kohtauksessa kaikki muut vankikarkurit lepäävät ruumisarkussa, paitsi Canfield, joka saa armahduksen, ei tosin oikeuslaitoksen edessä vaan yhteisön, joka on salaa hyväksynyt hänet jäsenekseen. Michael Gordonin ohjaus on sen verran sujuvaa, että täytyy ehdottomasti katsoa seuraavaksi hänen film noir -tuotantoaan.


11. lokakuuta 2019

He ratsastivat ohi (Four Faces West, 1948)

Alfred E. Green (1889–1960) oli pitkän linjan Hollywood-veteraani, joka ohjasi niin paljon elokuvia, että kokonaiskuvaa on melkein mahdoton muodostaa. He ratsastivat ohi (Four Faces West, 1948) on ehdottomasti paras näkemistäni Green-elokuvista, ja sen voisi milloin tahansa ottaa Kuukauden western -sarjaan. Televisiossa elokuva on nähty kertaalleen vuonna 1982, mutta sen jälkeen sitä ei käsittäkseni ole esitetty. He ratsastivat ohi tunnetaan lännenelokuvana, jossa ei ammuta laukaustakaan. Tämä on epäilemättä tietoista, sillä useassa kohdassa aseet jo nousevat esiin, mutta aina ampuja pysähtyy miettimään tekoaan ja päättää olla laukaisematta. Monien 1940- ja 1950-luvun westernien tapaan tämäkin on genrehybridi, jossa westernin sisään on upotettu aineksia muista lajityypeistä, rikoselokuvallista moraliteettia – ja ehdottomasti myös rakkauselokuvaa, jonka virittämiä odotuksia ohjaaja vaalii viimeisille metreille asti.

Elokuva sijoittuu Uuteen Meksikoon. Alkukuvissa Ross McEwen (Joel McCrea) saapuu Santa Marian pikkukaupunkiin. Paikkakunnalle on juuri saapunut myös legendaarinen lainvartija Pat Garrett (Charles Bickford), jonka saapumista juhlitaan. McEwen kulkee kuitenkin määrätietoisesti pankkiin, josta hän haluaisi saada 2000 dollaria. Laina ei irtoa, joten McEwen ryöstää rahat mutta jättää myös velkakirjan pankin kassakaappiin. Raivostunut pankinjohtaja hälyttää sheriffin, ja tuota pikaa varkaasta luvataan 3000 dollaria elävänä tai kuolleena, silmiinpistävästi enemmän kuin mitä on alun perin ryöstetty. Pakomatkalla McEwen tutustuu, ja rakastuu, sairaanhoitaja Fay Hollisteriin (Frances Dee). Kiinnostavaksi tämän rakkaudraaman tekee se, että Frances Dee (1909–2004) ja Joel McCrea (1905–1990) olivat pariskunta myös tosielämässä, ja hienovaraisesti he näyttelevätkin yhteen. Deen ja McCrean avioliitto kesti 57 vuotta, mikä ei Hollywoodissa ollut kovin tavallista.

Elokuvan suomenkielinen nimi He ratsastivat ohi saattaa tuntua kummalliselta, eikä se vastaa teoksen alkuperäisnimeä Four Faces West. Suomentaja on kuitenkin viitannut elokuvan tärkeään visuaaliseen kiinnekohtaan, korkeaan kalliomuodostelmaan, joka nähdään sekä McEwenin pakomatkan alussa että aivan elokuvan lopussa. Tämä paikka on nimeltään ”Pasó por aquí”, ja siihen ovat paikan ohittaneet jättäneet piirtokirjoituksia. Tämä El Morro National Monument on Uuden Meksikon tunnetuimpia nähtävyyksiä (ks. alla). Elokuvassa paikka ohitetaan kaksi kertaa, alussa, jossa McEwen on lähtenyt luvattomille teille, ja lopussa, jossa hän antautuu Pat Garrettille. Tarinan käänteissä on selvinnyt, miksi McEwen on rahaa ryövännyt, ja hän osoittaa empaattisuutensa auttaessaan sairasta meksikolaisperhettä. Onpa hienoa nähdä lempeä western, jossa asetta ei käytetä, eikä lyöntiäkään kohdisteta toiseen ihmiseen.




10. lokakuuta 2019

Mustekala (La Pieuvre, 1928)

Ranskalainen kuvaaja ja elokuvantekijä Jean Painlevé (1902–1989) omisti uransa verenalaisen maailman kuvaamiseen. Hän ehti tehdä yli 200 tiede- ja luontoaiheista elokuvaa, joista ensimmäiset valmistuivat jo 1920-luvulla, mykkäkaudella, ja viimeiset 1970-luvun lopussa. Vaikka Painlevé erikoistui meren eläimien kuvaamiseen, hän ammensi uransa alussa vaikutteita surrealisteilta. Hän jopa esiintyi Luis Buñuelin legendaarisessa Andalusialaisessa koirassa (Un chien andalou, 1928). Surrealismin häivähdys on myös Painlevén ensimmäisiin ohjauksiin kuuluvassa lyhytelokuvassa Mustekala (La Pieuvre, 1928), jonka alussa mustekala lipuu nukkuvan naisen yli, menee ulos avoimesta ikkunasta ja väijyy jopa puussa – ennen kuin tavoittaa meren, oman elementtinsä.

Surrealistisen alun jälkeen teos muistuttaa pikemminkin luontoelokuva. Se seuraa mustekalan elämää rannalla, rantavedessä ja veden alla. Painlevé on jo tässä varhaisessa teoksessaan taitava vedenalaisten kuvien taltioijoita. Hän viljelee myös makrokuvia, joissa katsoja saa nähdä mustekalan imukupit, silmät ja muut yksityiskohdat läheltä. Painlevé kuvaa, miten fantastinen meren eläin syö, hengittää ja lopulta kuolee. Mustekalan lonkeroiden baletti hallitsee valkokangasta, ja luontoelokuva muuttuu lopulta runoudeksi.


16. syyskuuta 2019

Revolverimies (The Shootist, 1976)

Don Siegelin ohjaama Revolverimies (The Shootist, 1976) on omistettu John Waynelle ja hänen mittavalle uralleen lännenelokuvien tähtenä. Viimeisessä roolissaan Wayne esitti ikääntyvää revolverisankaria J. B. Booksia, jonka uraa Siegel komeasti kuvaa tarjoamalla elokuvan alussa välähdyksiä John Waynen roolisuorituksista 1930-luvulta lähtien. Aloitus antaa elokuvalle erityistä tribuutin sävyä, ja tätä vaikutelmaa vahvistavat monet muut roolisuoritukset, James Stewart vanhana ystävänä, lääkäri Hostetlerinä, Lauren Bacall Bond Rogersina, leskenä, joka ottaa Booksin suojiinsa, John Carradine reumatismin runtelemana hautausurakoitsijana ja Richard Boone Sweeneynä, jonka veli on kuollut Booksin luoteihin.

Revolverimiehen tarinassa vanha gunfighter on tulossa tiensä päähän. Elokuvan alussa hän saa syöpädiagnoosin ja tiedon siitä, että elinaikaa on vain vähän jäljellä. Tunnettu revolverimies ei kuitenkaan ole haluttu asukas missään, ja on vaikea löytää paikkaa jossa kuolla. Tätä tarinaa katsoessa ei voi olla ajattelematta John Waynen uraa: hänhän sairastui keuhkosyöpään jo 1960-luvulla. Toinen keuhko poistettiin, ja Wayner selviytyi. Todennäköisesti jo Revolverimiehen kuvausten aikaan hän oli sairastunut mahasyöpään, joka lopulta vei hänen henkensä kolme vuotta myöhemmin. Revolverimiehen tarinan kauneus on Booksin ja leski Rogersin suhteen kuvauksessa, mutta itse olisin toivonut elokuvaan toisenlaista lopetusta. Käsikirjoittaja on antanut Booksille western-genren mukaisen kunniakkaan kuoleman saluunan lattialla, mutta itse olisin kirjoittajana jättänyt Booksin henkiin ja antanut hänen viettää loppuelämänsä Rogersin seurassa. Elinpäiviämmehän ei kukaan voi tietää. Siksi avoin lopetus olisi istunut elokuvaan henkeen hienosti.