Syvillä vesillä (Deep Waters, 1948)

Henry Kingin ohjaama Syvillä vesillä (Deep Waters, 1948) valmistui tilanteessa, jossa tummasävyiset rikoselokuvat ja intohimoiset melodraamat olivat muotia. Jos aikanaan katsojat ovat on menneet elokuvateatteriin pelkästään mainosten perusteella, he ovat varmaankin pahasti pettyneet. Elokuvan julisteessa pääroolien esittäjät Dana Andrews and Jean Peters nähdään intohimoisessa kohtauksessa, jossa Andrews on kaapannut Petersin syleilyynsä. Taustalla näkyy myrskyävää merta ja salamointia. Näyttelijät tuntuvat olevan myös aivan eri vaatetuksessa kuin itse elokuvassa. Mainosjulisteessa nähtiin niin ikään kirjan kansi, joka mahdollisesti oli osalle yleisöstä tuttu ja antoi vihjeen siitä, että tulossa oli jotakin aivan muuta kuin intohimomelodraama. Tarina perustui Ruth Mooren vuonna 1946 julkaisemaan romaaniin The Spoonhandle.

Ruth Moore (1903–1989) tunnetaan Mainen osavaltion elämää kuvanneena kirjailijana, joka mielellään antoi sijaa arkipäivän kokemuksille. Tämä näkyy myös Henry Kingin elokuvasovituksessa, joka kuvaa rannikkoseudun elämää. Oli tärkeää, että katsoja kuljetettaisiin Mainen maisemiin. Kun elokuva nähtiin Suomessa vuonna 1949, ympäristö kiinnitti huomiota. Suomen Sosialidemokraatin arvostelija kirjoitti: ”Syvillä vesillä on kuvattu suurimmaksi osaksi – kaikilta ulkokuviltaan – Pohjois-Amerikan koillisrannikolla sijaitsevassa Mainen valtiossa. Tästä syystä sitä eivät vaivaa amerikkalaisen studioelokuvan kiiltokuvamaiset studiomaisemat. Siinä puhaltavat raikkaat merituulet ja siinä on suolaisen meriveden pärskyä.” Arvostelija päätti arvionsa kysymykseen: ”Eikö suomalainen elokuva voisi joskus käsitellä meikäläisten rannikoiden kalastajien elämää näin raikkaasti ja arkisen kodikkaasti?”

Syvillä vesillä kuvaa Mainen rannikon kalastajien elämää. Hod Stillwell (Dana Andrews) pyytää hummereita, ja hänen avustajansa Joe Sanger (Cesar Romero) haaveilee minkkitarhauksesta ja kaniinien kasvatuksesta. Tarinan keskiössä on kuitenkin orvoksi jäänyt Donny (Dean Stockwell), jonka isä on ollut kalastaja ja joka ei sosiaaliviranomaisten tahdosta huolimatta malta pysyä poissa vesiltä. Sosiaalityöntekijä Ann Freeman (Jean Peters) on löytänyt Donnylle kodin rouva McKayn (Anne Revere) luota, mutta Donny ei tahdo viihtyä. Dean Stockwell on todella vakuuttava, mutta niin on myös Anne Revere yrmeänä mutta lopulta rehtinä kasvattajana. Ohjaaja Henry King oli tässä vaiheessa jo veteraani: hänhän oli aloittanut ohjaustyöt jo 1910-luvulla.

Metsurin tarina (2022)

Mikko Myllylahden ohjaama Metsurin tarina (2022) sai Cannesin elokuvajuhlilla ns. levityspalkinnon, jonka tarkoitus on tukea elokuvan esittämistä Ranskassa. Metsurin tarina sai nimen L'étrange histoire du coupeur de bois, jolla se tuotiin ensi-iltaan 3. tammikuuta 2023. En ole pystynyt katsomaan tarkemmin, millaisen vastaanoton se Ranskassa sai. Kiinnostavaa tämä olisi, kun Myllylahti on tiettävästi maininnut Robert Bressonin yhdeksi esikuvistaan. Äkkiseltään näyttää, että esimerkiksi Libération-lehti kuvaa elokuvaa ”turtuneeksi ja yksitoikkoiseksi”. Eksistentialistinen ote tuo kriitikolle mieleen Coen-veljesten Fargon (1996) ja Atom Egoyanin Suloisen ikuisuuden (The Sweet Hereafter, 1997). Olemassaolon peruskysymysten äärellä Metsurin tarina todella onkin.

Kirjakieliset repliikit ja eräänlainen ei-historiallinen imaginäärinen ympäristö tuovat mieleen Aki Kaurismäen elokuvat, mutta mustassa huumorissaan ja surrealismissaan Metsurin tarina kulkee omia latujaan. Sen keskushahmo on Pepe (Jarkko Lahti), jolla lasi on aina puoliksi täynnä, ja vaikka vastoinkäymiset vain kasaantuvat, mitä pidemmälle elokuva kulkee, hän ei romahda. Tosin en usko, että romahtaminen edes sopisi tämän elokuvan tyylilajiin. Metsäteollisuuden rakennemuutos heittää ihmiset keskelle tyhjyyttä, mutta traagiset tapahtumat näyttävät vain seuraavan toisiaan. Pepe menettää lopulta kaiken. Pohdintaa herättää viimeinen kuva, jossa hän palaa korttipelin ääreen. Vaikka hän on vakaa, tai pikemminkin ihmeissään, jotakin tuntuu peruuttamattomasti muuttuneen.

Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951)

Alfred Hitchcockin Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951) perustuu Patricia Highsmithin esikoisromaaniin, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Kerrotaan, että Highsmith myi filmausoikeudet hyvin edullisesti, vain 7500 dollarilla. Hitchcockilla oli tapana pysytellä neuvotteluissa taka-alalla, sillä jos tunnetun ohjaajan nimi paljastuisi, hintapyyntökin kohoaisi korkeammaksi. Käsikirjoitusta oli työstämässä Raymond Chandler, jonka kanssa yhteistyö  takkusi, ja lopulta Hitchcock pyysi Czenzi Osmonden jatkamaan työtä. Krediiteissä molemmat on mainittu, mutta lopputulos on enemmän Osmonden käsialaa. Muukalaisia junassa oli lopulta toimiva trilleri, josta tuotantovaiheen hankaluuksia on vaikea nähdä. 

Muukalaisia junassa alkaa kuvaamalla juna-asemalle saapuvia matkustajia. Kamera on katutasossa, ja näyttelijät jäävät tuntemattomiksi, kunnes draama lopulta alkaa. Vierekkäisille paikoille junassa päätyvät tennistähti Guy Haines (Farley Granger) ja tungetteleva muukalainen Bruno Anthony (Robert Walker). Keskustelu paljastaa nopeasti, että Bruno tuntee hyvin julkisuudessa viihtyvän tennistähden elämää, ja tuota pikaa Bruno ehdottaa vastavuoroisten murhien toteuttamista: Bruno saattaisi päiviltä Guy puolison Miriamin, jos puolestaan Guy tekisi selvää Brunon isästä. Mielipuolinen ehdotus jää ilmaan, kunnes Guylle lopulta paljastuu, että Bruno on lähtenyt omin päin sopimusta toteuttamaan. Asetelma on kaikin puolin epäuskottava ja teoreettinen, mutta ehkä juuri tämä väkinäisyys on Hitchcockia viehättänyt, haasteena. Miten keinotekoisen asetelman katsoja on valmis hyväksymään?

Alfred Hitchcock oli tunnettu siitä, että hän suunnitteli otoksensa etukäteen tarkasti työpöydän ääressä, kuva kuvalta. Tämä tuo estetiikkaan ripauksen formalistisuutta, mutta samalla tietysti myös vakuuttavuutta siitä, että jokainen kuvakulma on harkittu. Muukalaisia junassa on tunnettu otoksesta, jossa Miriamin murha kuvataan heijastuksena hänen pudonneiden silmälasiensa linssissä. Huvipuistojakso on muutoinkin hyytävä, kun Bruno seuraa Miriamia. Elokuvan lopussa ympyrä sulkeutuu, ja Bruno palaa rikospaikalle viedäkseen Guyn sytyttimen murhapaikalle. Päätöksenä on yksi elokuvahistorian kuuluisimmista karusellikohtauksista. 

Kostaja Del Riosta (Man from Del Rio, 1956)

Tulin juuri katsoneeksi Harry Hornerin ohjaukset Beware, My Lovely (1952) ja Silmukka kiristyy (Vicki, 1953), jotka olivat yllättävänkin hyviä ja kekseliäitä siihen nähden, miten tuntemattomaksi Horner on ohjaajana jäänyt. Otin seuraavaksi kohteeksi Hornerin ainoan lännenelokuvan Kostaja Del Riosta (Man from Del Rio, 1956), joka esitettiin vuonna 1993 myös Suomessa TV2:n ohjelmistossa. Vuonna 1956 valmistui myös elokuva The Wild Party, eikä Horner käsittääkseni ohjannut enää pitkää näytelmäelokuvaa tämän jälkeen. Televisiosarjojen episodeja hän kyllä teki, ja toki hän jatkoi pääuraansa production designerinä, missä työssä hän niitti mainetta muun muassa sellaisissa elokuvissa kuin Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961, ohj. Robert Rossen) ja Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They, 1969, ohj. Sidney Pollack).

Kostaja Del Riosta alkaa mielestäni yllättävästi kohtauksella, joka voisi hyvin olla pikemminkin lännenelokuvan lopetus kuin aloitus. Meksikolaistaustainen Dave Robles (Anthony Quinn) notkuu Mesa-nimisen pikkukaupungin pääkadulla, kun tunnetut asesankarit ratsastavat paikalle. Robles tekee merkkimiehistä selvää jälkeä ja jää kaupunkiin, jonka heikko sheriffi ei ole pystynyt pitämään kuria ja järjestystä. Asetelmaltaan elokuva tuo mieleen Fred Zinnemannin Sheriffin (High Noon, 1952).  Lopulta Robles päätyy itse lainvartijan tehtävään, mutta huomaa jäävänsä kaupunkiyhteisön ulkopuolelle, suorastaan halveksunnan kohteeksi. Robles ei ole puhtoinen sankari, mutta hänestä rakentuu hyväntahtoinen kuva.

Yhtymäkohtaa Sheriffiin tuo Kate Jurado, joka näyttelee tällä kertaa naispääroolin Estellana. Samalla tuntuu, että Kostaja Del Riosta on Sheriffin etnisesti painotettu muunnelma. Robles ja Estella löytävät toisensa, ja he jättävät kaupungin, jonka kansalaiset eivät näytä mitenkään tukevan puolustajaansa. Sheriffin tapaan kellolla on elokuvan ratkaisussa merkitystä, sillä kaupungin rikollinen kapakoitsija Ed Bannister (Peter Whitney) on antanut vain kymmenen minuuttia Roblesille aikaa ilmaantua kadulle, tietäen, että Robles on murtanut ranteensa eikä kykene käyttämään asetta. Kokonaisuutena Harry Hornerin western on onnistunut, ja mielestäni yllätyksellinen loppuratkaisu vahvistaa kokonaisuutta.

Jeftyn kapakka (Road House, 1948)

Jean Negulescon Road House (1948) sai Suomessa nimen Jeftyn kapakka, ja sen ensi-ilta oli Helsingissä elokuussa 1949. Arviossaan Sosialisti-lehden kriitikko kirjoitti: ”Ohjaaja Jean Negulesco on luonut tässä filmissä todellisuuden tuntua päähenkilöittensä elämänpiirin ympärille, huolimatta siitä, että tämä jännitystäyteinen thrilleri vaikuttaa monissa kohdin luonnottomaltakin. Filmiä on pidettävä oikeana yleisö- ja ajanvietekuvana, joka rikosfilminä teknillisessä valmiudessaan ilmentää Amerikan nykypäivän tuotantoa.” Sitaatissa trilleri on thrilleri, ja tätä sanaa lehdistössä 40-luvulla toisinaan käytettiin. Sosialistin arvio jatkuu toteamalla, että Hollywood-elokuvassa on aina ”riittävästi” jännitystä, tappeluja ja romanttista rakkautta. Tätä kaikkea olikin tarjolla tässä Twntieth Century Foxin film noir -henkisessä jännityselokuvassa.

Jeftyn kapakka on kolmiodraama, ja siksi lopulta hyvin tutun tuntuinen. Keskiössä ovat kaverukset Jefty Robbins (Richard Widmark) ja Pete Morgan (Cornel Wilde). Myöhemmin selviää, että he ovat itse asiassa rintamaveteraaneja, jotka ovat toisen maailmansodan jälkeen lyöttäytyneet yhteen ja perustaneet yhteisen baarin. Kapakan ylpeys tuntuu olevan keilarata, jota esitellään jo elokuvan alkutekstien aikana. Rata nähdään paitsi heittäjän näkökulmasta myös kulissien takaa, jossa avustajat ahkeroivat laittamalla keilat järjestykseen yhä uudestaan. Ehkä Negulesco viittaa tällä näkyvän ja kätketyn maailman väliseen jännitteeseen. Kulissien takaiset intohimot tulevat vähitellen esille ja johtavat vääjäämättömään konfliktiin.

Jeftyn ja Peten suhde katkeaa, kun kuvaan astuu Jeftyn Chicagosta palkkaama laulaja Lily Stevens (Ida Lupino). Petellä on epäilyksiä Jeftyn hankintaa kohtaan, mutta ensimmäinen lauluesitys muuttaa kaiken. Ida Lupino tulkitsee itse kappaleen ”One for My Baby", joka onkin vangitseva. Näyttää aivan siltä kuin Lupino itse myös soittaisi kohtauksessa pianoa, ainakin kamera kohoaa koskettimistolta suoraan laulajan kasvoihin. Peten ja Lily suhde lähenee, ja samaan aikaan Jefty elättelee toiveita avioliitosta Lilyn kanssa. Seuraukset ovat tietysti kohtalokkaat, ja Richard Widmark on kuin valettu rooliin, jossa päähenkilön mieli suistuu raiteiltaan. Vaikka tarina on tuttu ja moneen kertaan kerrottu, käsikirjoitus tarjoaa kuitenkin yllätyksen, minkä jätän tässä paljastamatta.

Silmukka kiristyy (Vicki, 1953)

Harry Hornerin Silmukka kiristyy (Vicki, 1953) on kiinnostava remake. Sen pohjana oli H. Bruce Humberstonen ohjaama I Wake Up Screaming (1941), joka oli niin ikään Suomessa nähty nimellä Silmukka kiristyy. Suomalainen yleisö saattoi alkuperäisen muistaakin, sillä Humberstonen elokuva oli nähty vuonna 1946 ja Hornerin filmi tuli ensi-iltaan kahdeksan vuotta myöhemmin. Kiinnostava painopisteen muutos elokuvien välillä on. Hornerin elokuvassa keskiöön asettuu nuori nainen Vicki (Jean Peters) ja hänen nousunsa kahvila-apulaisesta glamour-tähdeksi. Tämä asetelma kuvastaa sitä media- ja populaarikulttuurin hyökyaaltoa, joka toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa nähtiin. Hornerin ammattitaito production designerina näkyy siinä tavassa, jolla film noir on rakennettu.

Silmukka kiristyy alkaa kohtauksella, jossa Ed Cornell (Richard Boone) saapuu hotelliin. Hän ehtii tuskin sisään, kun hänen silmiinsä osuu sanomalehden etusivu. Mainoskuvien kuningatar Vicki on kuollut. Pian ilmenee, että Cornell on poliisi, joka on tullut lomalle lepuuttamaan hermojaan, mutta nyt hän haluaa ehdottomasti palata työhön Vickin murhaa selvittämään... Teatterilavoilla kannuksensa hankkinut Richard Boone oli tullut voimallisesti valkokankaalle 1950-luvulla, ja tässä hän tekee hienon pääroolin ristiriitaisena ja väkivaltaisena poliisina.

Aikakauden rikoselokuvissa käytettiin paljon takautumarakennetta, ja sellainen on myös tässä elokuvassa. Alkukohtauksessa Vicki on jo vainaa, mutta hänen elämänsä valottuu vähitellen takautumarakenteen kautta. Samalla valkenee, millainen seurapiiri Vickin ympärilä pyöri ja millaisia odotuksia häneen liittyi. En paljasta elokuvan loppuratkaisua, jos se vaikka jonakin kauniina päivänä tulisi Suomen televisiota. Joka tapauksessa Silmukka kiristyy on mainio ohjaus, ja tuntuu, että Harry Hornerin ohjaukset pitäisi kaikki katsoa mitä pikimmiten.

Beware, My Lovely (1952)

Harry Horner (1910–1994) muistetaan nykyään ennen kaikkea tieteiselokuvan Punainen planeetta (Red Planet Mars, 1952) ohjaajana. Se nähtiin Suomessa televisiossakin vuonna 1994. Itävalta-Unkarissa, Holitzissa (nyk. Tšekin Holice) syntynyt Horner opiskeli arkkitehtuuria Wienissä ja samalla myös teatteriohjausta ja pukusuunnittelua. Hän pääsi jo varhain maineikkaan Max Reinhardtin oppiin ja muutti Yhdysvaltoihin opettajansa kanssa 1930-luvulla. Hornerista tuli monipuolinen ammattilainen, jonka taidoille oli käyttöä myös elokuva-alalla. Hän teki pitkän uran production designerina 1940-luvulta lähtien. Oscarit hän sai William Wylerin elokuvasta Perijätär (The Heiress, 1949) ja Robert Rossenin elokuvasta Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961). Harry Hornerin vanhin poika oli elokuvasäveltäjä James Horner (1953–2015). 

Harry Hornerin elokuvaohjaajan ura sijoittuu 1950-luvulle, ja jos olen oikein laskenut, hän ohjasi yhteensä seitsemän pitkää näytelmäelokuvaa. Alku oli intensiivinen, sillä samana vuonna Punaisen planeetan kanssa valmistui film noir -trilleri Beware, My Lovely (1952), jota ei aikanaan tuotu Suomeen ja jota ei käsittääkseni televisiossakaan ole nähty. Tämä on harmi, sillä Beware, My Lovely on napakasti ohjattu, piinallinen jännityselokuva, joka saa psykologisen kauhuelokuvan sävyjä. Käsikirjoituksen laati Mel Dinelli oman alkuperäisnäytelmänsä pohjalta.

Beware, My Lovely alkaa jaksolla, josta katsoja ei oikeastaan tiedä, edustaako se päähenkilön menneisyyttä vai tulevaisuutta. Howard Wilson (Robert Ryan) on kotitöissä auttava apulainen, joka tekee sujuvasti hommiaan, kunnes raollaan olevasta ovesta näkyy ruumis. Ensimmäiset kuvat kertovat tapahtuma-ajaksi vuoden 1918. Seuraavaksi katsoja siirretään joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen (elokuvan katsottuani ymmärsin, että se oli menneisyyttä): Helen Gordon (Ida Lupino) on kodissaan ja siivoaa vimmatusti. Hän odottaa apulaista, joka on juuri Wilson. Robert Ryan on roolissaan erinomainen: hänestä rakentuu kuva mielipuolena, joka yhtäkkiä muuttaa mieltään ja unohtaa kaiken. Harry Horner onnistuu klaustrofobisen tunnelman rakentamisessa, ja vaikkei tarina ehkä vastaakaan nykypäivän käsityksiä mielenterveysongelmista, lopputuloksena on hämmentävä punos pelkoa ja myötätuntoa. Menneeseen sotaankin viitataan, sillä Helenin puoliso on menehtynyt sodassa. Samalla ilmenee, ettei Wilsonia ole kelpuutettu palvelukseen, ja tämä on ollut hänelle erityisen katkera kolaus.