Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä (Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl, 2024)

Uusi Wallace ja Gromit -elokuva on aina tapaus, varsinkin kun animaation tekeminen on hidasta, eikä täysipainoksia teoksia ole edes lupa kovin usein odottaa. Uutuus Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä (Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl, 2024) nähtiin Iso-Britanniassa viime joulupäivänä, ja maailmanlaajuisen ensi-iltansa se sai Netflixissä 3. tammikuuta 2025. Wallacen ja Gromitin uusi seikkailu on pitkä elokuva, mikä on tietysti rohkea ratkaisu siinä mielessä, että parhaimmat tarinat ovat aiemmin olleet ytimekkäitä lyhytelokuvia.

Kosto kynittävänä palaa menestyksen alkulähteille, erityisesti elokuvaan Väärät housut (The Wrong Trousers, 1993), joka tutustutti katsojat rikolliseen pingviiniin, Feathers McGraw'hon. Feathers on vangittuna eläintarhaan, kunnes hän keksii kavalan keinon käyttää Wallacea hyväkseen ja onnistuu pakenemaan, teknologian avulla. Wallace oli esitelty katsojille keksijänä jo ensimmäisessä Wallace ja Gromit -elokuvassa Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out, 1989), joka tunnettiin Suomessa myös nimellä Juustoa puuttuu. Jos ensimmäisessä elokuvassa Wallace rakensi kuuraketin ja Väärissä housuissa mekaaniset housut, uutuuselokuvassa hän valmistaa pihatontturobotin. McGraw onnistuu kirjautumaan robotin sisuksiin ja kaappaamaan sen puolelleen. Eipä aikakaan, kun kokonainen robottien armeija on pahan puolella.

Kosto kynittävänä on nautinnollista katsottavaa, vaikkakin monet sen nautittavimmista piirteistä ovat sellaisia, jotka tulivat esille jo sarjan mestariteoksessa Väärät housut. Tunteet rakentuvat pienien, viitteenomaisten vihjausten kautta todella hyvin. Gromit on vaitelias, mutta on helppo ymmärtää uskollisen koiran mustasukkaisuus, kun tehokas robotti toteuttaa isäntänsä toiveita. Mieleen tulee se tapa, jolla McGraw Väärissä housuissa löi kiilaa isännän ja koiran välille. Eleettömästi rakentuu myös kuva McGraw'n häikäilemättömyydestä. Toisaalta tuntuu, että Kosto kynittävänä olisi vielä parempi, jos se olisi napakampi. Tarinan olisi hyvin voinut tiivistää tuntiin lisäämällä vauhtia ja tiivistämällä kohtauksia.

Vain kuolleen ruumiini yli 2 (Die Hard 2, 1990)

Olen Die Hard -elokuvien suhteen aloittelija, enkä ole koskaan aiemmin kokonaan katsonut sarjan kakkososaa, jonka Renny Harlin ohjasi. Mutta nyt sen aika tuli, 35 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen. Die Hard 2 on suoraviivainen toimintaelokuva, kuten edeltäjänsäkin, ja rakentaa tarinan täydellisesti päähenkilönsä John McClanen (Bruce Willis) ympärille. Mieleen tulevat edellisen vuosikymmenen Vietnam-elokuvat, mutta nyt sissisotaa käydään urbaanissa, teknologisoituneessa ympäristössä. Kakkososan keskiössä on lentokenttä, sen terminaali, takahuoneet ja ilmastointikäytävät, mutta myös kentän liepeiltä löytyvät maastot, joissa McClane jäljittää rikollisryhmää.

Die Hard -sarjan kaksi ensimmäistä osaa valmistuivat Berliinin muurin murtumisen molemmin puolin, vuosina 1988 ja 1990. Jos oikein tulkitsen, kummassakaan elokuvassa toiminnan motiivia ei kytketä kylmän sodan aikaan tai sen päätökseen niin kuin niin monessa muussa toimintaelokuvassa. Kun ykkösosassa epäily länsisaksalaisesta terrorijärjestön operaatiosta osoittautuu tavanomaiseksi ryöstöretkeksi, kakkososassa taustalla on kuvitteellisen Latinalaisen Amerikan valtion diktaattori Esperanzan (Franco Nero) vapautusyritys. Diktaattoria ollaan kuljettamassa Yhdysvaltoihin oikeuden eteen, kun ryhmä rikollisia käynnistää näyttävän pelastusoperaation, jouluaattona. Molemmissa elokuvissa näkemys viranomaisista on melko kriittinen, tai pikemminkin populistinen. Suomalaisia Die Hard 2 puhutteli erikoisilla Finlandia-viittauksillaan. Sibeliusta kuullaan pitkin matkaa musiikkiraidalla, mutta erityisesti elokuvan lopussa. Suomalainen tulkitsee Finlandian raskaat vaskikuorot vaaran merkkeinä, mutta mietin, miten musiikki on yhdysvaltalaiselle kuulijalle avautunut. Finlandia-hymni on sikäläisessä virsikirjassa, joten ehkä musiikki on saanut myös uskonnollisia sävyjä.

Nukkuva tiikeri (The Sleeping Tiger, 1954)

Yhdysvaltalaissyntyinen Joseph Losey aloitti uransa jo kotimaassaan, mutta mainetta hän niitti vasta muutettuaan Eurooppaan 1950-luvulla. Losey kuului niihin elokuvantekijöihin, joiden oli Hollywoodin kommunistijahdin tuloksena jatkettava uraansa muualla. Tuloksena oli Iso-Britanniassa valmistunut film noir -henkinen psykologinen jännityselokuva Nukkuva tiikeri (The Sleeping Tiger, 1954). Ohjaus oli Loseyn, mutta krediiteissä mainitaan Victor Hanbury, joka antoi luvan käyttää nimeään. Loseyn uran kannalta olennaista oli myös yhteistyö näyttelijä Dirk Bogarden kanssa, joka alkoi tästä elokuvasta ja huipentui vuonna 1963 valmistuneeseen Palvelijaan (The Servant, 1963).

Nukkuva tiikeri alkaa Lontoon kadulta. Pikkurikollinen Frank Clemmons (Dirk Bogarde) pysäyttää psykiatri Clive Esmondin (Alexander Knox). Kun Edmondin puoliso Glenda (Alexis Smith) palaa kotiin Pariisista, hän huomaa miehensä ottaneen rikollisen kotiin asumaan. Ammatillinen kunnianhimo on ottanut vallan, ja Esmond uskoo voivansa parantaa rikollisen tutkimalla tämän lapsuuden traumoja. Samaan aikaan Clemmons käyttää isäntäänsä hyväksi niin paljon kuin ehtii. Asetelma tuo jo mieleen Palvelijan siinä mielessä, että siinäkin Bogarden näyttelemä tunkeilija saa vähä vähältä yhä enemmän valtaa. Lopulta Clemmons onnistuu kietomaan Glendan pauloihinsa. Alussa Joseph Loseyn ohjaus tuntuu epävarmalta, mutta tunnelma tiivistyy, mitä pidemmälle tarina kulkee. Clemmonsin yllättävä paraneminen on kylläkin aikamoinen antikliimaksi, sillä tarinan ihmissuhteista olisi saanut vieläkin enemmän irti venyttämällä jännittynyttä asetelmaa. 

Pepe (2024)

Suomalaisen populaarikulttuurin historiaa on viime vuosina kirjoitettu kiitettävästi sekä ääniteoksina (monet biopic-kuunnelmat) että audiovisuaalisesti dokumentti- ja näytelmäelokuvina. Severi Koivusalon käsikirjoittama ja ohjaama Pepe (2024) kertoo nimensä mukaisesti Pepe Willbergin urasta ja persoonasta. Turussa vuonna 1940 syntynyt Willberg on tehnyt pitkän uran muusikkona, laulajana ja säveltäjänä. Koivusalo limittää taitavasti historiallisen otteen nykyhetken tarkasteluun. Elokuva seuraa Willbergiä tässä päivässä, mutta limittää mukaan dokumentaarista aineistoa, muun muassa kaitafilmiotoksia, The Islanders -yhtyeen ajoilta. Samalla elokuva valottaa Willbergin erityislaatua artistina, hänen vaatimattomuuttaan tai tietoista ei-tähteyttään. Ehkä tämä samalla kertoo jotakin olennaista suomalaisesta populaarimusiikista ja kulttuurista, jossa vaatimattomuutta on osattu myös arvostaa. Pidin erityisesti Pepe-elokuvan lopetuksesta: teos huipentuu Musiikkitaloon, jossa Willberg esiintyy yhdessä Saimaa-yhtyeen kanssa. Tällä kadulla -kappaleen aikana nähdään inserttejä ikään kuin muistumina sekä Willbergin urasta että itse Pepe-dokumentin poimimista näkökulmista.

Tie miehen sydämeen (Woman of the Year, 1942)

George Stevensin ohjaama ja Joseph L. Mankiewiczin tuottama Tie miehen sydämeen (Woman of the Year, 1942) oli Katherine Hepburnin ja Spencer Tracyn ensimmäinen yhteinen elokuva. Tästä alkoi yhteistyö, joka johti sellaisiin klassikoihin kuin Aatamin kylkiluu (Adam's Rib, 1949) ja Amor puuttuu peliin (Pat and Mike, 1952). Hepburnin rooli elokuvan syntyhistoriassa oli keskeinen. Hepburnin hyvä ystävä Garson Kanin kirjoitti tarinan luonnoksen, jonka Hepburn vei MGM:n Mankiewiczille. Sopimus syntyi, mutta Kanin lähti sotaan, joten käsikirjoituksen laati lopulta tämän veli Michael Kanin yhdessä Ring Lardner Jr:n kanssa. Hepburn osallistui käsikirjoituksen työstämiseen, luki ja teki ehdotuksia sanavalinnoiksi. Ehkä tämä myös heijastuu lopputuloksessa, sillä Hepburn on todella suvereeni alusta loppuun.

Alkuperäisnimi Woman of the Year kertoo, että fokuksessa on nimenomaan naisen asema, ja Katherine Hepburn edustaa modernia naista, niin kuin useimmissa aiemmissakin elokuvissaan. Sen sijaan suomenkielinen nimi Tie miehen sydämeen tuntuu kääntävän koko elokuvan näkökulman päälaelleen. Kun alkuperäisnimi kohdistaa huomion Katherine Hepburnin tulkitsemaan Tess Hardingiin, suomenkielinen nimi nostaa keskiöön miehen, Spencer Tracyn esittämän Sam Craigin. Tämä ei sinänsä elokuvan tulkintaan vaikuta, mutta on kiinnostavaa, miten suomalaista yleisöä on ohjattu konservatiivisempaan tulkintaan. Toisaalta suomenkielinen nimi viittaa elokuvan lopun keittiökohtaukseen, jossa Tess yrittää laittaa aamupalaa Samille, onnistumatta.

Tie miehen sydämeen on romanttinen komedia, jossa on screwball-aineksia. Se on myös uudelleenavioitumiskomedia. Jo alussa käsikirjoitus rakentaa jännitteen, kun saman lehden toimittajat Tess ja Sam raportoivat Euroopassa käytävästä sodasta, ja lehti päättää, ettei moinen käy. Tess ja Sam ovat sekä kilpailijoita että rakastavaisia. Tess on monitaitoinen ja kansainvälinen: hän osaa sujuvasti saksaa, espanjaa, venäjää, jopa kreikkaa. Pari avioituu, mutta työt tunkeutuvat kotielämään jo hääyönä, kun Tessin kansainväliset tutut marssivat makuuhuoneeseen. George Stevensin ohjauksessa ristiriidat heijastuvat ennen kaikkea aikatauluissa: Tess elää aivan eri tempossa kuin Sam. Tie miehen sydämeen on erinomainen esimerkki siitä tavasta, jolla Hollywood pyrki reagoimaan yleisön mielipiteisiin. Kun alkuperäinen teos oli esitetty koenäytöksessä, yleisö ei pitänyt elokuvan lopetuksesta. Tämän vuoksi tuotantoyhtiö päätti käsikirjoittaa ja kuvata viimeiset 15 minuuttia kokonaan uudelleen. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Sam käy kielitunneilla oppimassa ranskaa ja saksaa oppiakseen niitä taitoja, joita Tessillä on, vaikka hänen pitäisi kirjoittaa nyrkkeilyottelusta. Kun Sam näyttää kadonneen, Tess koettaa auttaa ja menee kirjoittamaan jutun. Uudesta versiosta tämä kaikki poistettiin ja rakennettiin kohtaus, jossa Tess yrittää olla hyvä vaimo ja valmistaa aamiaisen Samille. Kerrotaan, että Hepburn oli todella tyytymätön muutokseen, ja tuotantoyhtiö teki sen kaiken lisäksi sillä aikaa, kun alkuperäiset käsikirjoittajat olivat poissa New Yorkissa. Syystäkin Hepburn oli pettynyt, sillä lopetus muutti koko elokuvan sävyn.

Vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard, 1988)

Die Hard -tuntemukseni on ollut heikko kaikki nämä vuosikymmenet, ja olen katsonut lähinnä katkelmia televisioesityksistä, joita on kyllä riittänyt. Elonet-tietokanta listaa vuosilta 1994–2021 32 esitystä, jotka kaikki ovat olleet MTV3:n ja Subin kanavilla. Olisiko niin, että valtaosa suomalaisista onkin nähnyt tämän katkelmina, sillä mainoksia on ollut kaikissa esityksissä... Die Hard nähtiin aikanaan suomenkielisellä nimellä Vain kuolleen ruumiini yli, ja elokuva on saanut jonkinlaisen kulttiklassikon maineen, ehkä juuri tiheän tv-esittämisen tuloksena. Toki se on elänyt myös VHS- ja DVD-tallenteina ja sittemmin esimerkiksi Disney-palvelun striimauksina.

Die Hardissa on ripaus John McTiernanin edellisen elokuvan Predator (1987) primitiivisyyttä, vaikka nyt ollaankin Los Angelesissa. Newyorkilainen poliisi John McClane (Bruce Willis) on saapunut jouluksi puolisonsa luokse mutta ajautuu yksin puolustamaan pilvenpiirtäjän asukkaita terroristeja vastaan. Tässä taistelussa hän tuntuu melkein taantuvat urbaanin viidakon sissitaistelijaksi, joka viimeiseen asti kamppailee kerrostalon labyrinteissä. Kaksi näkökulmaa jää suoraviivaisessa tarinassa mieleen. Elokuvan roistot ovat taustaltaan länsisaksalaisia, ja vaikka heitä aluksi pidetään terroristeina, he osoittautuvat pikemminkin tavanomaisiksi ryöväreiksi. Elokuva valmistui vuonna 1988, vain vuotta ennen Berliinin muurin murtumista. Aivan kuin toimintaelokuvan asetelmasta olisi tietoisesti poistettu poliittiset konnotaatiot. Toinen mieleen jäävä näkökulma liittyy elokuvan kyyniseen kuvaan viranomaisista. Helikoptereillaan huseeraavat FBI:n asiamiehet tuntuvat käyttäytyvän kuin Vietnamin sodassa, eivätkä Los Angelesin poliisivoimatkaan saa käsikirjoittajalta ja ohjaajalta paljonkaan ymmärrystä. Sympatiat ovat ruohonjuuritasolla, ja lopulta nämä tunteet tiivistyvät McClanen ja paikallisen poliisin Al Powellin (Reginald VelJohnson) suhteessa.

Isä uhmaiässä (The Jackpot, 1950)

Walter Lang (1896–1972) haaveili nuorena taiteilijan urasta ja kokeili myös boheemia elämää Pariisin kirjailija- ja taiteilijapiireissä. Hän palasi kuitenkin pian takaisin Yhdysvaltoihin, elokuva-alalle, jossa hän oli ehtinyt jo työskennellä. 

Ensimmäisen pitkän elokuvansa Lang ohjasi vuonna 1925 ja vakiinnutti sen jälkeen asemansa Hollywoodissa. Hänen uransa ulottui 1960-luvun alkuun, ja hän ehti ohjata 66 pitkää elokuvaa, muun muassa useita menestyneitä musikaaleja, kuten Kuningas ja minä (The King and I, 1956). 

Langin komedia Isä uhmaiässä (The Jackpot, 1950) sai inspiraationsa tosielämän tapahtumasta. Käsikirjoituksen laativat Henry ja Phoebe Ephron The New Yorker -lehdessä vuonna 1949 ilmestyneen artikkelin pohjalta. Artikkelissa kerrottiin Rhode Islandilla asuneen James P. Caffreyn tarina. Caffrey oli osallistunut edellisenä vuonna CBS-kanavan radiovisailuun ja voittanut 24 000 dollarin arvosta erilaista tavaraa. Voitto oli aluksi tuntunut hyvältä mutta johtanut lopulta monenlaisiin vaikeuksiin. Tältä pohjalta Ephornit toteuttivat käsikirjoituksen, josta tuotantoyhtiö 20th Century Fox teki James Stewartin tähteyttä nostattavan hupailun.

Elokuvan suomalainen nimi Isä uhmaiässä ei kovin hyvin vastaa sisältöä. Pikemminkin päähenkilö Bill Lawrencen (James Stewart) perhe ajautuu täydelliseen kaaokseen voiton seurauksena, mutta mistään uhmaiästä ole kyse, paitsi ehkä niiden näkökulmasta, joiden on vaikea ymmärtää perheenisän käytöksen äkillistä muutosta. Radio-ohjelman pääpalkinto tuo kotiin muun muassa 7500 tölkkiä Campbellin tomaattikeittoa, neljännestonnin pakastettua lihaa, hienostuneen sisustussuunnittelijan, greenwichiläistaiteilijan toteuttaman muotokuvan, flyygelin, timanttisormuksen ja useita rannekelloja. Huonoksi onneksi Lawrencelle selviää, että hänen pitäisi maksaa saamistaan tavarapalkinnoista veroa 7000 dollaria, minkä seurauksena hän alkaa epätoivoisesti myymään tavaroitaan. Kapitalistinen vyöry on tuhota perhe-elämän, mutta kuin ihmeen kaupalla tasapaino palaa. Walter Langin ohjaus on parhaimmillaan elokuvan alussa, kun Bill valmistautuu puhelimitse radiovisailuun ja jännitys tiivistyy.