Dance Hall (1950)

Charles Crichton muistetaan monista Ealing-studion komedioista, joista tunnetuin on vuonna 1951 valmistunut Varastin miljoonan (Lavender Hill Mob). Edellisenä vuonna 1950 Crichton ohjasi studiolle draamaelokuvan Dance Hall, joka poikkeaa yhtiön linjasta. Se on luonteeltaan vakava ja kertoo neljästä naisesta, jotka haluavat muuttaa elämäänsä. He tekevät yksitoikkoista tehdastyötä, mutta kun tehtaan pilli viheltää, he ovat vapaita menemään Chiswick Palais'n tanssihalleille. Elokuvan ensimmäiset kuvat ovat loistavia: tehdashallin jyskeessä kaikki laulavat rutiinien keskellä railakkaasti.

Dance Hall alkaa lupaavasti ja seuraa neljän päähenkilön kaksijakoista elämää. Tarinat ehkä hiukan puuroutuvat kerronnan edetessä, ja elokuvaan tulee melodramaattisia piirteitä. Kiinnostavia ovat kuitenkin pienet yksityiskohdat. Elokuvaa kuvattiin vuonna 1949, jolloin sodan päättymisestä oli kulunut vain muutama vuosi. Pommitusten jäljet näkyvät taustalla, kuin huomaamatta. Samalla sodan läsnäolo, tai sen pitkä varjo, auttaa ymmärtämään neljän päähenkilön viehtymystä tanssilattian lumoon, elämiseen tässä ja nyt.

Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity, 1953)

Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity, 1953) on 1950-luvun Hollywoodin klassikoita tai ainakin ikonisimpia teoksia. Sen pohjana oli James Jonesin vuonna 1951 valmistunut samanniminen romaani, jossa kirjailija ammensi omista kokemuksistaan Havaijilla. Romaani sijoittui muutaman kuukauden ajanjaksolle ennen Japanin hyökkäystä Pearl Harboriin 7. heinäkuuta 1941. Romanttiseen tarinaan toi traagisen sävyn se, että lukijat tiesivät jo ennakolta, miten historian voimat lopulta pyyhkäisisivät ihmiskohtaloiden yli. Samanlainen traagisuuden varjo lepää Fred Zinnemannin ohjaaman elokuvatulkinnan yllä alusta lähtien. Katsojalle annetaan myös visuaalisia vihjeitä siitä, että japanilaisten hyökkäyksen päivä lähenee lähenemistään.

En ole lukenut James Jonesin romaania, mutta käsikirjoittaja Daniel Taradash kommentoi myöhemmin, millaisia haasteita projektiin liittyi. Romaanissa on paljonkin sellaista, jota siveellisyysperiaatteista tiukasti kiinni pitävä Hays Office ei olisi voinut hyväksyä. Siveellisyyden korostaminen oli tärkeää myös siksi, että elokuvan tekemisessä tarvittiin armeijan apua, sekä kuvauspaikkojen suhteen että autenttisen elokuva-aineiston saamista varten. Alkuperäisessä romaanissa Lorene työskentelee bordellissa, mutta elokuvatulkinnassa kyse on seurustelusalongista. Samoin viittaukset homoseksuaalisuuteen poistettiin. Jonesin romaanissa on lisäksi paljon systemaattisemmin kuvattu armeijan sisäisiä ongelmia, vaikka toki niitä elokuvatulkinnastakin löytyy. 

Täältä ikuisuuteen oli aikansa supertähtien elokuva. Montgomery Clift esittää entistä nyrkkeilijää Robert E. Lee Prewittiä, joka ei taivu simputukseen. Frank Sinatra on sotamies Angelo Maggio, jonka kohtaloksi armeijan hierakia lopulta koituu. Burt Lancaster taas esittää ylikersantti Milton Wardenia, joka on kuin puskuri upseeriston mielivallan ja sotilaiden välillä. Deborah Kerr taas on kapteeni Holmesin puoliso Karen, jolla on suhde Wardeniin. Lancasterin ja Kerrin uimarantakuvat ovat 50-luvun Hollywoodin ikonisimpia still-kuvia. Vaikka käsikirjoitus onkin laimentanut alkuperäisromaanin sävyä, Täältä ikuisuuteen hämmästyttää monella tapaa. Se kuvaa Yhdysvaltain valmistautumattomuutta kesällä 1941. Samalla se näyttää sotilaselämää dekadenttina valtasuhteiden maailmana.

Mississippi palaa (Mississippi Burning, 1988)

Alan Parkerin ohjaama Mississippi palaa (Mississippi Burning, 1988) perustuu Philadelphiassa, Mississippin osavaltiossa, kesäkuussa 1964 tapahtuneeseen kansalaisoikeusaktivistien kolmoismurhaan. Se oli aikanaan kansainvälinen uutistapahtuma, joka herätti huomiota myös Suomen lehdistössä. Helsingin Sanomat uutisoi UPI:n ja STT:n välittämänä torstaina 25. kesäkuuta 1964, miten ”farmariauto, jossa kolme kansalaisoikeustaitelijaa viimeksi nähtiin, löydettiin tiistaina palaneena yksinäiseltä syrjätieltä”. Tapahtumia, ja niiden aiheuttamia levottomuuksia, seurattiin koko kesän ajan, ja lopulta elokuun alussa kerrottiin, miten ”liittovaltion tutkimustoimiston viranomaiset” olivat löytäneet ruumiit maahan haudattuna. Kaksi kolmesta ruumiista oli tunnistettu 6. elokuuta mennessä.

Alan Parkerin historiatulkinta valmistui vuonna 1988, ja se herätti paljon keskustelua. Tulkintaa pidettiin yksinkertaistavana, varsinkin kun rotusorron pitkään historiaan viitattiin elokuvassa vain vähän. Parkerin ja käsikirjoittaja Chris Gerolmon puolustukseksi voi sanoa, että he toisaalta etäännyttivät tarinan vuoden 1964 tapahtumista, toisaalta keskittyminen rikokseen ja sen selvittämiseen johti siihen, ettei kontekstia voinut kuvata kovin tarkasti. Tänä vuonna Parkerin elokuvasta tulee kuluneeksi 35 vuotta. Elokuvan valmistuminen on meistä kauempana kuin mitä alkuperäinen kolmoismurha oli vuoden 1988 elokuvantekijöistä: kun Mississippi palaa valmistui, oli kipeästä tapahtumasarjasta kulunut aikaa vain 24 vuotta. Kaikki oli katsojien tuoreessa muistissa. Aika vaikuttaa tulkintoihin, kuten myös muuttunut katsomiskonteksti. Nyt katsottuna Mississippi palaa tuntuu ajankohtaiselta. Kuvaus on väkivaltainen alusta lähtien, eikä väkivallan varjo väisty, vaikka murhan tekijät saadaankin vastuuseen. 

Oppenheimer (2023)

Christopher Nolanin Oppenheimer (2023) on ollut kesän 2023 odotetuimpia elokuvia, jo pelkästään siksi, että Nolanin omintakeisissa teoksissa on aina ollut yllätyksellisyyttä. Aihepiirikin on kiinnostava, sillä J. Robert Oppenheimerin (1904–1967) elämä ja ura antavat mahdollisuuden käsitellä paitsi käänteentekeviä tapahtumia 1900-luvun historiassa myös tieteen ja politiikan rajapintaa. Elokuvan taustana on Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin vuonna 2005 julkaisema biografia American Prometheus: The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer. Jo alkuperäisteoksen nimessä Oppenheimer rinnastuu myyttiseen Prometheukseen, titaaniin, joka varasti jumalilta tulen ja antoi sen ihmisille. Prometheus-myyttiä on usein tulkittu tarinana, joka viittaa tieteen ja teknologian merkitykseen. Prometheuksen tuli on alkupiste kehitykselle, jota on vaikea pysäyttää tai hillitä. Myös Nolanin teos korostaa Oppenheimeria ketjureaktion ja arvaamattoman kehityskulun alkuun saattajana. Oppenheimeria, ja ylipäätään Manhattan-projektia, on toki aikaisemminkin käsitelty. Yleisradio toteutti jo vuonna 1964 Timo Bergholmin ohjaamana Heinar Kipphardtin näytelmän Tapaus Oppenheimer, Jouko Turkan sovituksena. Nimiroolia tulkitsi Matti Oravisto. Näytelmä keskittyi kuulustelupöytäkirjojen avaamaan aineistoon, ja tämä materiaali on myös Nolanin elokuvan keskiössä. Toinen rinnastuskohta voisi olla Michael Fraynin näytelmä Copenhagen (1998), joka keskittyy Niels Bohrin ja Werner Heisenbergin kohtaamiseen. Molemmat fyysikot esiintyvät Nolanin elokuvassa. Tuore modernin fysiikan dramaattinen kuvaus on Seppo Parkkisen kirjoittama Raumzeit, jonka teatteriryhmä Kolmas tila esitti alkuvuonna 2023. Teatteri- ja elokuvatulkintoja on toki myös Julius ja Ethel Rosenbergin tapauksesta, johon Nolanin Oppenheimer ei muistaakseni viittaa.

Olen aina suhtautunut varauksellisesti kolmetuntisiin elokuviin, varsinkin siksi, etteivät kaikki kohtaukset ole aina tuntuneet perustelluilta. Helposti tulee suvantovaiheita, joissa katsojan valppaus pettää. Oppenheimerin kohdalla rakenne kuitenkin kestää todella hyvin. Katsoin kelloa esityksen aikana, ja mielestäni teos jakaantui selkeästi kolmeen tunnin jaksoon. Ensimmäisessä osuudessa käsitellään Oppenheimerin (Cillian Murphy) uran alkuvaihetta ja rekrytointia Manhattan-projektiin. Toisessa osassa siirrytään Los Alamosiin, ja kehitystyö alkaa. Toinen tunti päättyy Trinity-kokeeseen. Elokuvan viimeinen tunti keskittyy seuraamaan rinnakkain kahta kuulustelua, suljettujen ovien takana pidettyä turvallisuusselvitystä keväällä 1954 ja vuoden 1959 kuulemista, jossa taustalla lankoja vedelleen Lewis Straussin (Robert Downey Jr.) rooli paljastui. Christopher Nolan rakentaa kuitenkin yhtenäisyyttä elokuvaan ylittämällä näiden osioiden rajoja, ja lopun kuuluisteluista nähdään "etuistumia" jo alussa. Samalla rytmi luo jännitettä, kun katsoja ei vielä täysin hahmota, mihin kuulustelut liittyvät. Vuoden 1959 osuudet on toteutettu mustavalkoisina ja vuoden 1954 kuulustelu värillisenä. Tämä auttaa paremmin hahmottamaan aikatasojen välisiä eroja. Tähän väliin voi todeta, että myös näyttelijäsuoritukset pitävät mielenkiinnon yllä. Cillian Murphyn ja Robert Downey Jr.:n lisäksi jää mieleen Gary Oldmanin hämmästyttävä tulkinta Harry S. Trumanista.

Oppenheimerista voisi nostaa esille paljonkin siitä tavasta, jolla se kuvaa päähenkilöään, hänen elämäänsä, modernin fysiikan kehitystä, toisen maailmansodan päätöstä, Hiroshiman ja Nagasakin pommien merkitystä, kylmän sodan alkuvaiheita tai Yhdysvaltain poliittista näyttämöä. Keskustella voisi myös estetiikasta. Oppenheimer on hyvin dialogipainotteinen, vaikka se on samaan aikaan visuaalinen. Hiroshiman ja Nagasakin pommien vaikutukset ovat pitkälti poissaolevia, näkymättömissä, ja ehkä juuri siksi kohtaus, jossa Oppenheimer puhuu Manhattan-projektin työntekijöille, on vaikuttava. Perusteet ovat järkähtäneet, ja Oppenheimerin näky on hyytävä. Jäin katsoessa pohdiskelemaan elokuvan näkemystä ketjureaktioista, jotka katoavat synnyttäjiensä ulottuvilta. Häivähtävänä epäröintinä esiintyy pelko siitä, että ydinreaktio leviäisi ilmakehässä ja synnyttäisi globaalin tuhon. Tästä todella keskusteltiin. Mieleeni on jäänyt kohtaaminen professori Jorma K. Miettisen kanssa vuonna 1996. Järjestimme silloin yliopistolla seminaarin katastrofien historiasta, ja menimme tilaisuuden jälkeen keskustelemaan ravintola Hämeenporttiin. Miettinen muisteli, miten nuoret tutkijat olivat tästä mahdollisuudesta keskustelleet. Kyse ei ollut vain Manhattan-projektin laskelmista vaan laajemmin pohditusta kysymyksestä. Christopher Nolanin tulkinnassa ketjureaktio saa abstraktimman merkityksen. Vaikka elokuvassa vaaraa pidetään vähäisenä, ketjureaktio lähtee liikkeelle toisessa mielessä, teknologisena kehityskulkuna, joka johti kylmän sodan asevarusteluun, kolmannen maailmansodan uhkaan, ja vielä laajemmin tieteellisteknologiseen kehitykseen, joka on karannut käsistä. Oppenheimerin viimeisissä kuvissa ilmakehä näyttää olevan liekeissä. Nolan tuntuu viittaavan siihen, miten olemme jo saattaneet liikkeelle sellaisia yhteenpunoutuneita kehityskulkuja, joita emme enää pysty hillitsemään.

Legenda (Legend, 1985)

Näin Ridley Scottin fantasiaelokuvan Legenda (Legend, 1985) aikanaan ensi-illassa, ja muistan vieläkin, miten hämmentynyt olin. Ehkä tunne johtui siitä, että ohjaajan edellinen elokuva Blade Runner (1982) oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Legenda oli vasta Scottin neljäs elokuva. Esikoispitkää, historiallista draamaa Kaksintaistelijat (The Duellists, 1977) seurasi kaksi tieteiselokuvaa, Alien (1979) ja Blade Runner. Nyt kun Scottin ura on kestänyt vuosikymmeniä, voi nähdä, miten sujuvasti hän on siirtynyt lajityypistä toiseen. Legendan hämmentävyyteen vaikutti varmasti myös se, että fantasiaelokuva oli 1980-luvulla marginaalissa. Kun Legendaa katsoo tänään, siinä voi nähdä ajatuksia ja ideoita, jotka ovat näyttäneet suuntaa vuosituhannen vaihteen fantasialle.

Legendassa kiehtoo ennen kaikkea sen visuaalisuus, mielikuvitukselliset näkymät satumaailmasta. Elokuva edustaa aikakautta ennen digitaalisia efektejä, ja alkukohtaus, jossa prinsessa Lili (Mia Sara) ja Jack (Tom Cruise) kohtaavat ja etsivät yksisarvisia, on täynnä lavastuksellisia yksityiskohtia. Luonnollinen ja keinotekoinen yhdistyvät. Osa näkymistä tuo mieleen mainoskuvat, osa taas satukirjojen kuvitukset. Sittemmin elokuva sai Oscarin maskeerauksesta, ja erityisesti Pimeyden ruhtinaan (Tim Curry) tulipunainen olemus on vakuuttava. Muistelen, että 80-luvulla koin vieraaksi voimakkaan hyvän ja pahan vastakkainasettelun. Suomessa esitettiinkin eurooppalaista versiota, jossa oli kiiltokuvamainen lopetus: Lili ja Jack ratsastavat kohti auringonlaskua. Yhdysvaltojen markkinnoille tehtiin erilainen lopetus, jonka viimeisissä kuvissa Pimeyden ruhtinas jää naureskelemaan nuorten viattomuudelle...

Mahdoton tehtävä – Mission: Impossible -sarja

Kävimme katsomassa tuoreen toimintaelokuvan Mission: Impossible – Dead Reckoning Part One (2023). Jo ensimmäisistä kuvista lähtien ymmärsin olevani siinä mielessä sivuraiteella, että en ole seurannut sarjaa ja nähnyt aiempia osia, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut. Aivan tietämätön en kuitenkaan ollut siinä mielessä, että lapsena katsoin tv-sarjaa Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible), jota tehtiin vuosina 1966–1973. Suomessa sarjaa esitettiin syksystä 1967 lähtien. Ryhmä selviytyi aina tehtävistään: alkuperäisnimestään huolimatta tehtävät eivät olleet mahdottomia, vaan jokainen jakso osoitti, mitä teknologian, ja naamioitumistaitojen, avulla voidaan saavuttaa. Vaarallisia tehtävät kyllä olivat, ja tässä suhteessa 1990-luvulla alkanut elokuvasarja on edennyt vielä pidemmälle. Joitakin vuosia sitten katsoimme vielä elokuvasarjan ensimmäisen osan Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible, 1996), jonka ohjaaja Brian de Palma piti todella taitavasti otteessaan. Innostus heräsi, mutta seuraavassa, John Woon ohjauksessa, mielenkiintoni pysähtyi ensimmäisen tunnin aikana ja seurasi monien vuosien katkos.

Nyt terästäydyimme, ja katsoimme sekä uutuuden että kaksi Christopher McQuarrien ohjaamaa aiempaa osaa, eli sarjan viidennen ja kuudennen elokuvan. Elokuvateattereissa pyörivä Dead Reckoning Part One on jo Tom Cruisen tähdittämän sikermän seitsemäs lenkki, ja kuten nimi vihjaa, kahdeksas elokuva on jo tulossa. Koska katsoimme elokuvat takaperoisessa järjestyksessä, en tietenkään tunnistanut sarjan näyttelijäkaartia ja henkilöhahmoja. Uusimman kohdalla olisi esimerkiksi ollut hyvä tietää, että venetsialaisessa palatsissa diskoiltaa viettävä Alanna Mitsopolis (Vanessa Kirby) oli nähty myös viidennessä elokuvassa, jossa Pariisin Grand Palais oli muutettu yökerhoksi. Paljon on myös kaukaisen tv-sarjan peruja, esimerkiksi se, että päähenkilö Ethan Hunt saa jakson alussa tehtävä, ja viesti tuhoutuu in five seconds. Elokuvat jakaantuvat selkeisiin jaksoihin, joita tapahtumapaikkojen siirtymät osoittavat. Elokuvan Mission: Impossible – Rogue Nation (2015) viihdyttävimpiä jaksoja on Wienin valtionoopperan kulisseihin sijoittuvat action-kohtaus, jossa Puccinin Turandot-oopperan aikana Ethan Hunt onnistuu estämään salamurhan. Kohtaus tuo mieleen Alfred Hitchcockin elokuvan Mies joka tiesi liikaa (The Man Who Knew Too Much, 1956), jossa salamurhaa tehdään Royal Albert Hallissa. Tällä kertaa ratkaiseva laukaus on suunniteltu ”Nessun dorman” huipennukseen. Hyvin näyttävästi elokuvat hyödyntävät myös kaupunkitilaa, niin katuja kuin viemäreitäkin. Sarjan aiemmissa osissa hurjastellaan muun muassa Lontoossa ja Pariisissa. Seitsemäs elokuva vie katsojan Rooman ydinkeskustaan historiallisten monumenttien keskelle. 

Jos aiemmissa sarjan osissa taisteltiin kansainvälisiä rikollisjärjestöjä vastaan, Dead Reckoning Part One siirtää fokuksen digitaalisen kulttuurin maailmaan. Jos oikein tulkitsen, se leikittelee ajankohtaisella tekoälykeskustelulla. Mystinen Entiteetti kykenee ajattelemaan itsenäisesti, ja samalla siitä on tullut vaarallinen ase niille, jotka pystyvät sitä hyödyntämään. Elokuva esittää melko raadollisen näkökulman valtioiden intresseistä, sillä tarinan henkilöt toteavat, että mikä tahansa valtio olisi valmis tappamaan saadakseen aseen käsiinsä. Hitchcock puhui jännityselokuviensa kohdalla MacGuffinista, jolla hän tarkoitti tarinankerrontaa motivoivaa tekijää. Tässä elokuvassa se on avain, joka on puolitettu. Koko elokuva rakentuu tämän avaimen metsästyksen ympärille. Varmaankin seuraavassa elokuvassa etsitään lukkoa, johon se sopii.

Pahan oma (The Devil's Own, 1997)

Pahan oma (The Devil's Own, 1997) jäi Alan J. Pakulan (1928–1998) viimeiseksi elokuvaksi. Hänen uransa ohjaajana alkoi 1960-luvun lopussa, ja läpimurto koitti elokuvalla Klute – rikosetsivä (Klute, 1971), nimiroolissa Donald Sutherland. Poliittiset aiheet olivat Pakulalle läheisiä, mistä kertoo Watergate-skandaaliin kytkeytyvä Kaikki presidentin miehet (All the President's Men, 1976). Varhaisista Pakula-elokuvista on jäänyt mieleen myös Ansa – Parallax View (The Parallax View, 1974), jossa toimittaja tutkii salamurhia organisoivaa rikollisjärjestöä. 

En ole juurikaan nähnyt Pakulan loppuvaiheen elokuvia, ja Pahan oma nousi sattumalta katselulistalle. Teos sai aikanaan ristiriitaisen vastaanoton. Elokuva liittyy Pohjois-Irlannin tapahtumiin, ja kritiikissä moitittiin, miten heikosti elokuva kertoo niistä yhteiskunnallisista jännitteistä, joihin tapahtumat liittyivät, ja siitä historiallisesta taustasta, josta tragedia kumpusi. Pahan oma alkaa takautumalla, jossa perheen isä surmataan kodissaan, ruokapöydän ääreen. Tuota pikaa siirrytään 1970-luvulle ja veriseen yhteenottoon Belfastissa. Päähenkilö Rory Devaney (Brad Pitt) oli lapsena todistanut isänsä kuoleman ja on ajautunut mukaan väkivallan kierteeseen. Loppuosa elokuvasta sijoittuu Yhdysvaltoihin, jonne Rory pakenee. Hänet majoitetaan newyorkilaisen polisiin Tom O'Mearan (Harrison Ford) kotiin. Varmaan elokuvaa voi kritisoida siitä, että se paljastaa vain vähän historiallisen konfliktin taustoista, mutta minulle Pahan oma avautuu enemmän väkivallan kuvauksena, joka hakeutuu abstraktimmalle tasolle. Pakula kuvaa paljon O'Mearan arkista työtä poliisina, väkivaltaa osana hänen työtään ja arkipäiväänsä. Samaan aikaan kun ohjaaja kuvaa Roryn pyrkimyksiä järjestää aseita Pohjois-Irlantiin, hän kuvaa sitä, miten pelkkä aseiden läsnäolo johtaa verisiin tekoihin.