30. toukokuuta 2021

Thomas Crownin tapaus (The Thomas Crown Affair, 1968)

Kanadalaissyntyisen Norman Jewisonin läpimurtoelokuva oli vuonna 1965 valmistunut Täyskäsi-Kid (The Cincinnati Kid, 1965), josta alkoi ohjaajan yhteistyö Steve McQueenin kanssa. Jewisonin ura jatkui komedialla Venäläiset tulevat, venäläiset tulevat (The Russians Are Coming, The Russian Are Coming, 1966) ja draamalla Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night, 1967). Jewison palasi yhteistyöhön McQueenin kanssa romanttisessa rikoselokuvassa Thomas Crownin tapaus (The Thomas Crown Affair, 1968), joka on tullut tunnetuksi sekä split screenin käytöstä että Michel Legrandin musiikista. Tunnusmelodian levytti Suomessa Tapio Heinonen nimellä ”Samanlainen onni”. Elokuvassa kappale on nimeltään ”Windmills of Your Mind”, ja pohdittavaksi jää, mitä ”mielen tuulimyllyt” tässä elokuvassa lopulta tarkoittavat. Ehkä ne ovat elokuvan päähenkilön, bostonilaisen miljonäärin Thomas Crownin (Steve McQueen) päähänpinttymiä.

Thomas Crownin tapaus alkaa tiivistunnelmaisella rikosjaksolla, jossa Crown orkestroi vakuutusrahojen ryöstön. Ennen pitkää vakuutusyhtiö pestaa Vicki Andersonin (Faye Dunaway) tutkimaan tapausta, eikä aikakaan, kun Crown on kiikarissa. Kaiken kaikkiaan Thomas Crownin tapaus on kummallinen kokonaisuus: tiiviin alun jälkeen elokuvan rytmi hidastuu. Kuvaava on Vickin ja Thomasin välinen shakkiottelu, joka venyy venymistään. Elokuva on myös melko vähäpuheinen, eikä käsikirjoitus juurikaan avaa Thomas Crownin perfektionismin psykologisia taustoja. Loppua kohden elokuva saa veijarimaisia piirteitä, kun hybriksensä saattelemana Crown toteuttaa saman rikoksen uudelleen, saman kaavan mukaan.

26. toukokuuta 2021

Kauppa kulman takana (The Shop Around the Corner, 1940)

Ernst Lubitschin tunnetuimpiin komedioihin kuuluva Kauppa kulman takana (The Shop Around the Corner, 1940) perustui unkarilaissyntyisen Miklós Lászlón näytelmään Illatszertár vuodelta 1937. Näytelmä tunnettiin myös nimellä Parfumerie, ja se on ollut pohjana kahdessa muussakin elokuvassa, Robert Z. Leonardin ohjauksessa Rakastan sinua, lurjus! (In the Good Old Summertime, 1949) ja Nora Ephronin komediassa Sinulle on postia (You've Got Mail, 1998). Lubitschin elokuva on hyvä muistutus siitä, miten paljon klassisen Hollywoodin komediaperinteessä oli keskieurooppalaista juurta. László itse muutti Yhdysvaltoihin kiristyvän eurooppalaisen tilanteen keskeltä vuonna 1938 ja epäilemättä menestysnäytelmä vauhditti uuteen kotimaahan asettumista. Suomessa Lubitschin tulkinta nähtiin nimellä Pikku myymälä helmikuussa 1941.

Vaikka Kauppa kulman takana on pesunkestävä Hollywood-komedia, se kuljettaa katsojan uskottavasti toista maailmansotaa edeltävään Budapestiin. Elokuvan alussa katsoja tutustuu Hugo Matuschekin (Frank Morgan) kauppaliikkeeseen, jossa myydään erilaisia nahkatuotteita, hansikkaista laukkuihin. Kaupan myyntitykki on nuori Alfred Kralik (James Stewart), joka on käymässä romanttista kirjeenvaihtoa tuntemattoman naisen kanssa. Lopulta paljastuu, että kirjekumppani on Klara Novak (Margaret Sullavan), joka saapuu Matuschekin liikkeeseen työtä hakemaan. Elokuvan näytelmällisyyttä korostaa se, että tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kauppaan, mutta nopea dialogi pitää katsojan mielenkiinnon yllä. Taitavasti Lubitsch kuvaa sekä kohtaamisia että ihmisten etäisyyttä toisiinsa. Jouluaattoon huipentuvassa elokuvassa onneton Matuschek saa lopulta seuraa juhlapäivän viettoon, ja Alfredin ja Klaran epäsymmetrinen suhde loksahtaa kohdalleen.

James Stewartin ja Margaret Sullavanin yhteispeli on elokuvan kantavia voimia. Sanotaan, että nimenomaan Sullavanilla oli keskeinen merkitys James Stewartin uran tukijana 30-luvun lopulla, ja he myös tekivät useita yhteisiä elokuvia, joista Lubischin Kauppa kulman takana on tunnetuin. Erityisesti jäin pohtimaan Sullavanin uraa, joka jäi valitettavan lyhyeksi. Hän menehtyi vuonna 1960 barbituraattien yliannostukseen, vain 50-vuotiaana. Sullavan oli kärsinyt mielenterveysongelmista 1950-luvun puolivälistä lähtien. Kauppa kulman takaa tekee todella kunnia Sullavanin komediennen taidoille.

18. toukokuuta 2021

Topkapi (1964)

Katselimme muutama vuosi sitten ahkerasti Jules Dassinin (1911–2008) elokuvia. Ylirajaisen uran tehnyt ohjaaja rantautui Eurooppaan 1950-luvulla Hollywoodin kiihtyvän kommunismihysterian jaloista. Ranskassa hän ohjasi tunnetuimpiin elokuviinsa kuuluvan trillerin Rififi (Du Rififi chez les hommes, 1955), joka pitäisikin pian katsoa uudelleen! Ranskan lisäksi Dassinin elämän tärkeisiin kulttuuripiireihin kuului Kreikka, jossa hän vietti elämänsä viimeiset vuodet. Hän avioitui Melina Mercourin kanssa vuonna 1966 mutta oli tuntenut tämän jo 50-luvun puolivälistä lähtien. Mercouri esitti pääroolia vuonna 1960 valmistuneessa prototyyppisessä Kreikka-kuvauksessa Ei koskaan sunnuntaisin (Pote tin Kyriaki / Never on Sunday, 1960). Mercourin ympärille rakentui myös vuonna 1964 valmistunut Topkapi, jossa siirrytään Kreikasta Turkkiin. Topkapi nähtiin Suomen televisiossa kahteen kertaan 1970-luvun alussa, vuosina 1972 ja 1973, ja näin sen silloin 11- tai 12-vuotiaana. En enää pysty sanomaan, kummasta esityksestä oli kyse. Mustavalkoisessa televisiossa Topkapin räiskyvät värit jäivät näkemättä, mutta lapseen vauhdikas varkaustarina teki vaikutuksen.

Topkapi on murto- tai varkauselokuva niin kuin monia seuraajia saanut Rififi. Rikollisryhmän tekemät näyttävät varkaudet olivat muutoinkin tapetilla, ajatellaanpa vaikka Lewis Milestonen elokuvaa Kovat kaverit (Ocean’s 11, 1960) tai Basil Deardenin toimintakomediaa Pankkirosvojen kerho (The  League of Gentlemen, 1960). Topkapin primus motor on Elizabeth Lipp (Melina Mercouri), joka vanhan ystävänsä Walter Harperin (Maximilian Schell) kanssa kokoaa ryhmän ryöstämään Topkapin palatsista sulttaani Mahmud I:n jalokivikoristeisen tikarin. Ryhmään liittyy mykkä akrobaatti Giulio (Gilles Ségal) ja voimamies Hans (Jess Hahn). Jälkimmäinen tosin loukkaantuu, ja hänen paikkansa nappaa brittiläinen onnenonkija Arthur Simpson (Peter Ustinov), jonka Turkin poliisi on vastikään pestannut vakoilijakseen. Varkauselokuvien tyypillisiin piirteisiin kuuluu ryhmän rituaalinen kokoaminen, ja Topkapissa tämä kestää jonkin aikaa. Mutta kun taiturimainen operaatio palatsissa alkaa, kerronta etenee rytmikkäästi. Kiinnostava kuriositetti on se, että ohjaajan poika, laulajana tunnetuksi tullut Joe Dassin esittää kiertelevää tivolityöntekijää Josephia, jonka tehtävä on kuljettaa tikari pois maasta. 

Mies lännestä (Man of the West, 1958)

Olen katsonut Anthony Mannin lännenelokuvia säännöllisin väliajoin, mutta jostakin syytä Mies lännestä (Man of the West, 1958) on jäänyt uupumaan elokuvapäiväkirjastani. Tämä laajakangaselokuva oli Mannin viimeisiä westernejä, ja sen jälkeen valmistui enää epäonninen Cimarron (1960). Jean-Luc Godardin suosikkilännenelokuviin kuulunut Mies lännestä on väkivaltaisuudessaan ja vääristyneisyydessään hämmentävä ja juuri siksi mieleenpainuva elokuva. Alkuperäisnimen Man of the West voi tulkita ironisena. Elokuvan päähenkilö Link Jones (Gary Cooper) tulee ”lännestä”, pienestä Sawmillin kylästä, syrjäseudulta, mutta samalla hän on ”lännenmies”, joka edustaa mennyttä maailmaa. Tässä elokuvassa Villissä Lännessä ei ole mitään ylevää tai tavoiteltavaa.

Elokuvan alussa Link Jones astuu junaan. Hänet on lähetetty palkkaamaan opettajaa, ja hän on saanut pienen kotikylänsä varat mukaansa. Junamatkan aikana, ja sen päätyttyä äkillisesti, Jonesin menneisyys alkaa paljastua. Hän on vuosia sitten ollut Dock Tobinin (Lee J. Cobb) johtaman rikollisryhmän jäsen, mutta hän on lähtenyt omille teilleen, etsimään uutta rehellisempää elämää. Nyt hän joutuu kohtamaan menneisyytensä. Seuraansa hän saa Billie Ellisin (Julie London), jota Tobinin miehet nöyryyttävät kerta kerran jälkeen. Lopulta rikollisryhmä on kuin vääristynyt heijastuma amerikkalaisesta perheideologiasta: serkut ja kasvattipojat julistavat rakkautta toisiaan kohtaan, mutta jo seuraavassa kohtauksessa ovat toistensa kimpussa. Heillä ei ole mitään muuta kuin toisensa. Pessimistisessä loppukohtauksessa erityisen vaikuttavaa on sivullisten kohtalo. Jäljelle jää suru ja epätoivo, kun Link Jones ja Billie Ellis poistuvat näyttämöltä.

17. toukokuuta 2021

Stan ja Ollie (Stan and Ollie, 2018)

Olen usein miettinyt, miten eri taidemuodot kertovat itse omasta historiastaan, omilla keinoillaan. Millaista olisi runouden historia, jos kertojana olisi runous itse, ei tutkija? Tai: miten elokuvat ovat kertoneet meille historiastaan, elokuvallisin keinoin? Yhdysvaltalaisessa tuotannossa elokuvantekemistä  on kuvattu paljon, ajatellaanpa vaikka sellaisia teoksia kuin Auringonlaskun katu (Sunset Boulevard, 1950), Laulavat sadepisarat (Singin’ In The Rain, 1952) tai Viimeinen valtias (The Last Tycoon, 1976). Viime vuosina on nähty paljon myös biopic-elokuvia, jotka rakentuvat tunnetun tekijän elämäkerrallisen kuvauksen varaan. Esimerkiksi käy David Fincherin tuore Mank (2020) – tai pari vuotta aiemmin valmistunut Jon S. Bairdin Stan ja Ollie (Stan and Ollie, 2018), jonka ehdin katsoa vasta nyt.

Stan ja Ollie kertoo nimensä mukaisesti elokuvahistorian tunnetuimpiin lukeutuvan parivaljakon yhteiselosta, sen viimeisistä hetkistä. Stan Laurel (Steve Coogan) ja Oliver Hardy (John C. Reilly) ovat vuonna 1953 kiertueella Iso-Britanniassa ja Irlannissa tavoitteenaan löytää rahoittaja uutta elokuvaa varten. Stan ja Ollie ei paljoakaan kerro koomikkoparin historiasta, mutta siellä täällä siihen viitataan. Stan kirjoittaa koko ikänsä repliikkejä tuleviin elokuviin, ja hän todellakin oli aktiivinen kirjoittaja alusta lähtien. Lavakiertueella Stan ja Ollie esittävät sketsejä, jotka viittaavat pitkään uraan: sairaalasketsi viittaa huikeaan lyhytelokuvaan Kaverukset sairaalassa (County Hospital, 1932) ja tanssijakso pitkään elokuvaan Kaksi kulkuria (Way Out West, 1937). Vaikka Stan ja Ollie on draamaelokuvana melko novellistinen, tarkasti rajattu, se viittaa pitkään kehityskulkuun ja tuo esille elokuvan intermediaaliset yhteydet. Stan Laurel ja Oliver Hardy olivat lavaviihdyttäjiä vuosien ajan toisen maailmansodan jälkeen. Heidän viimeiseksi elokuvakseen jäi Ohukaisen ja Paksukaisen jättiläisperintö (Atoll K, 1951), eivätkä myöhemmät yritykset enää toteutuneet. Stan ja Ollie on pienimuotoinen, viehättävä draama, jota hyvät näyttelijäsuoritukset kantavat, mutta silti jäin pohtimaan, olisiko elokuva voinut vahvemmin kommentoida myös 1950-luvun alun tilannetta, sitä, miten television tulo vaikutti vanhan polven viihdyttäjien mahdollisuuksiin tilanteessa, jossa elokuva oli saamassa vahvan kilpailijan olohuoneista.

9. toukokuuta 2021

Voittamattomat veljekset (The Sons of Katie Elder, 1965)

Henry Hathaway oli pitkän linjan ohjaaja, joka palasi aina uudelleen lännenelokuvan pariin. Katsoin pitkästä aikaa westernin Voittamattomat veljekset (The Sons of Katie Elder, 1965). Alun perin Paramount oli ostanut William Wrightin ja Talbot Jenningsin tarinan jo vuonna 1955. Ajatuksena oli, että ohjaajaksi pestattaisiin John Sturges ja päänäyttelijäksi Alan Ladd. Tuottaja Hal B. Wallis hankki kuitenkin projektin Paramountilta, kiinnitti ohjaajaksi Hathawayn ja päärooleihin John Waynen ja Dean Martinin. Itse tarina kertoo veljeksistä, jotka kerääntyvät yhteen äitinsä hautajaisiin. Lähtökohta-asetelma on elokuvassa miltei parasta: katsoja ei näe Katie Elderiä, mutta äidin hyvät teot paljastuvat vähitellen sekä veljeksille että katsojille. Pojat ovat kukin lähteneet taholleen, eivätkä ole juurikaan yhteyttä pitäneet. Näkymätön äiti on läsnä myös loppukohtauksessa, jossa keinutuoli jää kiikkumaan itsekseen.

Voittamattomat veljekset alkaa lupaavasti, ei vain Huuliharppukostajaa inspiroineen aloituskohtauksen ansiosta, vaan myös siksi, että menneisyyden tapahtumat hahmottuvat veljeksille vähitellen. Tämän jälkeen tarina ajautuu perinteisemmille urille, kun vallanhimoinen Morgan Hastings (James Gregory) on hamunnut Elderin tilukset itselleen ja palkkaa tunnetun pistoolisankari Curleyn (George Kennedyn) tekemään veljeksistä selvää jälkeä. Mieleenpainuvimman roolisuorituksen tekee Hastingsin poikaa Davea esittävä Dennis Hopper. Dave on elänyt autoritäärisen isänsä ikeessä, eikä lopulta pääse vapaaksi otteesta. Voittamattomat veljekset asettaa vastakkain Hastingsin destruktiivisuuden ja näkymättömän Katie Elderin kuolemankin yli yltävän vaikutuksen.

21. huhtikuuta 2021

Holdudvar (1969)

Márta Mészáros ohjasi toisen pitkän elokuvansa Holdudvar vuonna 1969. Elokuva alkaa melkein sanattomasti: Edit Balassa (Mari Töröcsik) saapuu lentokentälle, kävelee koneen luokse ja vastaanottaa juhlallisesti tuhkauurnan. Editin mies István on kuollut ulkomaanmatkalla, muistaakseni Roomassa, ja yhtäkkiä Editin elämä asettuu uuteen perspektiiviin. Mészáros kuvaa Balassan kotia porvarillisena ympäristönä, jossa vietetään ulkonaisesti sivistynyttä elämää, kristallikruunu roikkuu katossa ja perheessä syödään hyvin. Jos oikein tulkitsen, Edit on kuoleman jälkeen häpeissään tai ainakin tuntee vierautta kodissaan, josta on tullut jonkinlainen porvarillisen elämän mausoleumi. Miehensä henkivakuutusta hän ei suostu nostamaan.

Editillä ja Istvánilla on poika Gáspár (Gáspár Jancsó), jonka on vaikea ymmärtää äitinsä käyttäytymistä. Poika palaa kotiin tyttöystävänsä Katin (Kati Kovács) kanssa, ja konflikti on väistämätön. Lopulta Editin ja Katin välille syntyy empaattinen suhde, eikä Kati voi hyväksyä Gáspárin suhdetta äitiinsä. Mészáros ohjaa todella napakasti, ja elokuvaa on kaiken kaikkiaan virkistävää katsoa. Eniten jäin miettimään, mitä ohjaaja haluaa sanoa kuvatessaan 1960-luvun lopun unkarilaisessa yhteiskunnassa porvarillisuutta. Keskiössä on joka tapauksessa naisen asema: kuoleman jälkeen Edit uudelleenarvioi menneisyyttään ja samalla ymmärtää myös elämänsä rajoittuneisuuden. Lopulta sen ymmärtää myös Kati, joka jättää Gáspárin.