28. toukokuuta 2024

Jumalten tuho Kansallisoopperassa

Odotus on päättynyt. Kansallisoopperan uusi Nibelungin sormuksen tulkinta täydentyi nyt toukokuussa 2024 sarjan viimeisellä osalla Jumalten tuho. Tapaus on tärkeä, sillä tämä on vasta kolmas suomalainen Jumalten tuho, ensimmäinen sai ensi-iltansa vuonna 1935 ja toinen vuonna 1999. Anna Kelon ohjaama ja Mikki Kuntun visualisoima Sormus on ollut pitkä projekti, joka alkoi Reininkullalla vuonna 2019 ja keskeytyi koronapandemian vuoksi pitkäksi aikaa. Samalla taiteilijoiden aikataulut menivät uusiksi. Jumalten tuhon johti Hannu Lintu, joka teki musiikista nautinnollista kuultavaa viimeisiin riipaiseviin säveliin asti. Kovaa tasoa olivat myös laulajat, jotka kaikki voisi tässä mainita. Minulle mieleen jäivät erityisesti Johanna Rusasen voimakas Brünnhilde, Daniel Brennan lapsenmielinen Siegfried, Tuomas Pursion ristiriidoissa kamppaileva Gunther, Reetta Haaviston traaginen Gutrune ja Rúni Brattabergin vangitseva manipulaattori Hagen.

Nibelungin sormuksen lähtökohdat ovat 1840-luvun lopulla, tilanteessa, jossa Wagner asui Dresdenissä, Saksin hovin kapellimestarina, ja ajautui mukaan Euroopan hullun vuoden radikalismiin. Wagner halusi uudistaa paitsi oopperaa myös sen esityskäytäntöjä. Muistelmissaan hän totesi: ”Oli aika aloittaa pitkään harkittu Siegfriedin kuolema [Jumalten tuhon alkuperäinen nimi], johon olin pelännyt tarttua. En tosin enää ajatellut Dresdenin hoviteatteria, enkä mitään muutakaan hoviteatteria maailmassa, vaan halusin tehdä jotakin, jonka avulla pääsisin lopullisesti eroon näistä järjettömistä laitoksista.” (suom. Saila Luoma) Wagner sävelsi siis teoksensa sellaiselle esityskoneistolle, jota ei 1800-luvun puolivälissä ollut vielä olemassa. Teos oli tulevaisuutta varten. Koko Sormus sai ensi-iltansa vasta Bayreuthissa vuonna 1876. Erikoislaatuista on myös se tapa, jolla alun perin Siegfriedin kuolemaa käsittelevästä aihiosta kasvoi neljän draaman sarja, kreikkalaisen tragedian ja Aiskhyloksen Oresteian hengessä.

Jumalten tuhon alussa nornat kehräävät kohtalonlankaa. He näkevät menneen ja tulevan, mutta tällä kertaa lanka sotkeutuu ja katkeaa. Menneisyyden perusteella ei voikaan ennustaa tulevaisuutta – paitsi tietysti draaman sisällä, jossa katsoja aavistaa kaiken päättyvän vääjäämättömään katastrofiin. Jumalten tuho näyttää petoksen maailman, jossa mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Vallan himo sokaisee, ja kavalat juonet punovat pauloihinsa myös Siegfriedin ja Brünnhilden, jotka Anna Kelon tulkinnan alussa viljelevät kaikessa rauhassa kotipuutarhaansa. Ajankohtaisuutta tulkinnalle tuovat maskit, joiden taakse Gibichungien joukot kätkeytyvät, ja Hagenin järisyttävä sotahuuto, jonka tehtävä on tartuttaa vihaa. Jo alkuperäisessä libretossa Wagner käsittelee paljon tunteita, paitsi rakkautta myös väkivaltaa ja häpeää. Jokainen pettää ja on petetty. Gunther laulaakin olevansa samaan aikaan sekä kavaltaja että kavallettu. Brünnhilden ansiosta kirous kuitenkin päättyy ja sormus päätyy takaisin luontoon, Reinvirtaan, jonne se kuuluukin. Näyttämöllä jo aiemmissa oopperoissa nähty tulikehä hajoaa palasiksi, kun sormuksen valta raukeaa. Anna Kelo on rakentanut esityksen loppuun liitoksen syklin lähtökohtaan, Reininkultaan. Nyt myyttiset jumalat nähdään etäältä, jumalten hämärässä, katoamassa pois maailmasta. Jumalten tuhon vaikuttavimpia hetkiä ovat viimeiset minuutit. Viiden ja puolen tunnin julmuus on päättymässä, ja korvia hivelevän kauniit sävelet antavat toivoa siitä, että tuhon jälkeen syntyy parempi maailma.

12. toukokuuta 2024

Putkinotko (1954)

Katsoin pitkästä aikaa Roland af Hällströmin elokuvan Putkinotko (1954), joka perustuu Joel Lehtosen klassiseen romaaniin. Kun olin sairaslomalla verkkokalvon irtoamisen vuoksi, kuuntelin äänikirjoja päivittäin, ja samalla tulin tarttuneeksi Lehtosen romaanin. Sehän on aivan mahtava teos, joka kuvaa yhden päivän tapahtumia järvi-Suomen ytimessä, Juutas Käkriäisen monilapsisessa perheessä. Lehtosen kieli on uskomattoman runsasta, dialogia on vähän, mutta sitäkin enemmän Lehtonen kuvaa mielenliikkeitä. Romaania kuullessani mietinkin, miten vaikeaa sitä on sovittaa elokuvaksi. Tai ainakin romaani antaisi mahdollisuuden hyvin erilaisiin tulkintoihin. Olennaista Hällströmin tulkinnalle oli, että se perustui Urpo Laurin edellisenä vuonna tekemään kesäteatterisovitukseen. 

Kiinnostavuutta Hällströmin Putkinotkoon tuovat miljööt. Elokuvaa kuvattiin Säämingissä ja Savonlinnassa, eli juuri niissä paikoissa, jonne myös romaani sijoittuu. Luonto on elokuvassa melkein päähenkilö: se on kehys, johon kaikki tapahtumat ja henkilöt uppoavat. Olennaista on myös se tapa, jolla yhteiskunnalliset jännitteet vähitellen paljastuvat. Lehtonenhan sivusi muissa teoksissaan Putkinotkon henkilöiden myöhempiä kohtaloita, mutta elokuvan katsojalle tämä jää hämärän peittoon. Vahvan näyttelijäsuorituksen tekee Elvi Saarnio Juutaksen topakkana puolisona Rosinana. Saarnio oli elokuvan valmistumisen aikaan ohjaaja Hällströmin puoliso, ja selvästi heidän kemiansa on toiminut hyvin. Aivan yhtä vakuuttunut en ole Matti Lehtelän barokkisesta suorituksesta Juutas Käkriäisenä.

28. huhtikuuta 2024

Total Recall – Unohda tai kuole (Total Recall, 1990)

Ajauduimme katsomaan MUBIsta Paul Verhoevenin tieteiselokuvan Total Recall (1990), jota en ole tainnut koskaan kokonaisena nähdä. Verhoevenin mainstream-kassamagneetit osuivat aikanaan elämässä sellaiseen vaiheeseen, jolloin kävin elokuvateatterissa aika vähän, tai jos kävin, seurasin toisenlaista tuotantoa. Total Recall on kiinnostava siinä mielessä, että se perustuu Philip K. Dickin alkuperäisteokseen, ja siinä voi nähdä samoja teemoja kuin Ridley Scottin Blade Runnerissa (1982), joka myös perustuu Dickin tekstiin. Se, mitä tietysti jää kaipaamaan, on Blade Runnerin filosofinen ote. Total Recall alkaa lupaavasti kuvaamalla rakennustyöläistä Douglas Quaidia (Arnold Schwarzenegger), jolla on päähänpinttymä Mars-planeetasta ja joka ostaa kaupallisen yrityksen kautta unen, tai matkan, punaiselle planeetalle, tuhoisin seurauksin.

Total Recall valmistui vuonna 1990, tilanteessa, jossa Internetin läpimurto ja tietotekniikan yleistyminen ei ollut vielä varsinaisesti tapahtunut. Ehkä asetelmaan vaikuttaa sekin, että alkuperäinen Dickin novelli on vuodelta 1974. Total Recallissa kuvitellaan sellaista tulevaisuutta, jossa tietokoneet eivät oikeastaan ole niin dominoivia kuin monissa myöhemmissä tieteiselokuvissa, puhumattakaan miniatyrisoituneesta informaatioteknologiasta tai mobiililaitteista. Samalla kuitenkin tuntuu, että elokuvan kuvaama unien manipulointi viittaa siihen virtuaalimatkailun ajatukseen, joka oli jo 1980-luvulla vahvasti läsnä. Samalla Total Recallissa ihmisen mieli on kuin tietokoneen keskusmuisti, jota voidaan käsitellä ja josta voidaan pyyhkiä muistoja. Kiintoisa on myös elokuvan lopun utooppinen vapauden kokemus. Olisiko siinä aavistus Berliinin muurin murtumisen jälkeisen maailman uudenlaista poliittista asetelmaa, jossa tulevaisuuden horisontti oli avoin? 

21. huhtikuuta 2024

Kolme pukkia (2001)

Heikki Prepula on animaattori ja elokuvaohjaaja, joka tunnetaan myös sarjakuvataiteilijana. Hänen luomuksiaan on muun muassa Kössi Kenguru, joka on seikkaillut sekä sarjakuvana että elokuvina. Satuimme katsomaan sunnuntain ratoksi Prepulan neliminuuttisen animaation Kolme pukkia (2001). Se perustuu klassiseen satuun kolmesta kilipukista, jotka ylittävät siltaa, kunnes lopuksi sillan alla asuva peikko saa ansionsa mukaan. Prepulan mestariteos voitti kansainvälisiä palkintoja muun muassa Iranin kansainvälisillä lasten ja nuorten elokuvien festivaalilla vuonna 2002 ja Berliinin lyhytelokuvafestivaalien lastenelokuvasarjassa vuonna 2004. Kolme pukkia -elokuva muistuttaa tyyliltään aiempien vuosikymmenien animaatioita, mutta sen mestarillisuus kasvaa taitavasta rytmiikasta. Hauska on jo pelkkä aloitus, jossa kilit pomppivat eteenpäin. Puhumattakaan lopetuksesta, jossa peikon äiti tulee paikalle...

14. huhtikuuta 2024

Pelko (Sudden Fear, 1952)

David Millerin ohjaama ja Edna Sherryn romaaniin perustuva Pelko (Sudden Fear, 1952) on melko vähälle huomiolle jäänyt film noir, jota kannattelevat Joan Crawfordin ja Jack Palancen roolisuoritukset. Elokuva nähtiin Suomessakin vuonna 1953, ja se oli alle 18-vuotiailta kielletty. Lehdistössä vastaanotto oli tylyä. Ilta-Sanomat kutsui teosta ”nenästävetoelokuvaksi”, jossa nimenomaan katsojat tulevat huijatuiksi. Vapaa Sana puolestaan totesi, että sensuurin olisi elokuva pitänyt ilman muuta kieltää, sillä se oli täynnä ”kauhua, pelkoa, murhamaniaa ja kiristystä”. Normit ovat muuttuneet, todellakin, sillä nyt katsottuna Millerin ohjauksessa on kiinnostavuutta ja kekseliäisyyttä. Murhamaniaa siinä toki on. 

Pelko alkaa teatterissa, jossa harjoitellaan kirjailija Myra Hudsonin (Joan Crawford) uutta näytelmä. Lavalla on meneillään romanttinen kohtaus, jossa Lester Blaine (Jack Palance) tilittää rakkauden tuntojaan. Elokuva hyödyntää alusta lähtien Jack Palancen imagoa. Lester Blainen sanat ovat erittäin vakuuttavia, ja ehkäpä Palancen taitava näytteleminen uppoaa elokuvan katsojaankin. Ukrainalaistaustainen Palance, oik. Volodymyr Palahniuk, tuli tunnetuksi kivestä veistettynä hahmona, jonka kasvoja olivat muovanneet niin nyrkkeilyura kuin sotavuosien vammat. Juuri tähän tarina tarttuu, sillä Myra Hudsonin mielestä Lester Blaine ei todellakaan sovi ulkomuotonsa puolesta romanttiseksi sankariksi... 

Tästä tarina käynnistyy. Lester haluaa näyttää Myralle voivansa olla romanttinen, elävässä elämässä. Hän lyöttäytyy samaan junaan, päätyy Myran mukana San Fransiscoon ja lopulta avioituu kuuluisan kirjailijan kanssa. Silloin totuus paljastuu... David Miller ottaa aiheesta kaiken irti. Kun Myra pelkää tulevansa miehensä murhaamaksi, hän fantasioi kaikki mahdolliset kuoleman tavat. Miller näyttää nämä mahdolliset juonenkäänteet houreunien kavalkadina. Parhaimmillaan Miller on kohtauksessa, jossa Myra piilottelee vaatekaapissa samaan aikaan, kun Lester astuu huoneeseen. Lester ottaa peltilelun, vääntää vieterin äärimmilleen ja suuntaa mekaanisen koiran kohti raollaan olevaa kaappia... 

13. huhtikuuta 2024

Serkkuni Raakel (My Cousin Rachel, 1952)

Daphne du Maurierin romaaniin perustuva Serkkuni Raakel (My Cousin Rachel, 1952) on ollut pitkään katsottavien elokuvien listalla. Nyt vihdoin tilaisuus koitti. Elonetin mukaan se olisi esitetty televisiossa vuonna 1981, mutta en muista sitä silloin nähneeni. Serkkuni Raakel voidaan nähdä osana Hollywoodin englantilaisuuden tulkintaperinnettä, johon lukeutuvat myös esimerkiksi sellaiset klassikkofilmatisoinnin kuin William Wylerin ohjaama Humiseva harju (Wuthering Geights, 1939) ja Robert Stevensonin Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre, 1943). Jo ensimmäiset kuvat kertovat, että Serkkuni Raakel sijoittuu myyttiseen englantilaiseen maisemaan. Tosin Cornwallin pauhaavaa merta ja goottilaista kartanoa edeltää tienristeykseen sijoittuva intro, jossa pieni poika näkee hirressä roikkuvan miehen ja saa kuulla, miten murhan palkka on kuolema...

Serkkuni Raakel on historiallinen melodraama ja jännitysnäytelmä. Nuori Philip Ashley (Richard Burton) on elänyt serkkunsa Ambrosen kasvatettavana. Eräänä päivänä Ambrose lähtee Firenzeen, jossa hän avioituu serkkunsa Rachelin (Olivia de Havilland) kanssa. Pian hän menehtyy, mutta ehtii lähettää Philipille kirjeitä, joiden pohjalta tämä epäilee Racheliä miehensä murhasta. Lääkärit taas kertovat, että Ambrosen aivokasvain sai tämän vainoharhaiseksi. Ennen pitkää Rachel saapuu Englantiin, ja vähitellen perspektiivi alkaa muuttua.

Sekä Richard Burton että Olivia de Havilland saivat rooleistaan Oscar-ehdokkuuden, ja varsinkin Burton on todella vakuuttava Philipin roolissa. Tunteet kuohuvat: rakkaus ja viha, luottamus ja epäluulo, viattomuus ja syyllisyys. Myös elokuvan kuvaus on erinomaista. Mieleen jää myös Franz Waxmanin musiikki, josta olin paikoitellen aistivinani Reinhold Gliéren musiikin vaikutteita. Burton on päiväkirjoissaan kertonut, miten hankalaa työskentely de Havillandin kanssa oli. Alun perin Rachelin roolia kaavailtiin Greta Garbolle ja ohjaajaksi George Cukoria, mutta lopulta Olivia de Havilland sai pääroolin ja ohjausvastuu siirtyi Henry Kosterille. De Havillandin tähteys korostuu siinä tavassa, jolla hänet introdusoidaan. Rachel kuvataan aluksi takaapäin ja kasvot paljastuvat vasta ensimmäisessä kohtauksessa Philipin kanssa.

7. huhtikuuta 2024

Ruutin kirja (The Story of Ruth, 1960)

Katsoin 1990-luvulla kattavasti sekä Hollywoodin että Cinecittàn antiikki- ja raamattuspektaakkeleita, joiden todellinen buumi oli 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa. Vaikka silloin haravoinkin tuotantoa laajasti, joitakin elokuvia oli VHS-aikana vaikea saada käsiin. Henry Kosterin ohjaama Ruutin kirja (The Story of Ruth, 1960) jäi silloin näkemättä. Ohjaajana Koster on lajityypin kannalta siinä mielessä olennainen, että hän toteutti spektaakkeliaallon teknologisena suunnannäyttäjänä toimineen ensimmäisen CinemaScope-elokuvan Näin hänen kuolevan (The Robe, 1953). Koster oli oikealta nimeltään Hermann Kosterlitz, ja hän oli syntynyt vuonna 1905 Berliinissä. Hän kuului niihin emigrantteihin, jotka raivasivat tiensä Hollywoodiin.

Ruutin kirja alkaa näyttävällä jaksolla Moabin maassa, jossa Ruut välttyy lapsena joutumasta Chemosh-jumalan uhriksi. Näyttämöllepano on hyvin hollywoodmaista, kuinkas muutenkaan, mutta toisaalta puvustus ja lavastus ovat kiinnostavia etnisten ja modernististen piirteiden yhdistelmässään. Elokuvaa kuvattiin 20th-Century Foxin studioiden lisäksi Arizonan aavikoilla, jotka saivat edustaa Moabin ja Juudean maita. 

Ruutin kirja yhdistyy temaattisesti Kosterin ensimmäiseen spektaakkeliin Näin hänen kuolevan siinä mielessä, että molemmat ovat uskonnollisen kääntymyksen tai herätyksen kuvauksia. Kun jälkimmäisessä Kristuksen ristin juurella vartioinut sotilas (Richard Burton) kokee herätyksen, Ruutin kirjassa päähenkilö hylkää kuvainpalvonnan, pakenee Betlehemiin ja joutuu vakuuttamaan uuden yhteisönsä uskonsa vakaudesta. Kun Ruutin kirja sai ensi-iltansa Suomessa, Kansan Uutisten kuuluisa kriitikko Martti Savo antoi erittäin tylyn arvion ja totesi: ”Kuinka niin jännittävästä kirjasta kuin Raamattu voidaan tehdä näin pitkäveteinen elokuva on todellinen arvoitus.” Uskallan olla kuitenkin eri mieltä siinä mielessä, että Ruutin kirja näyttäytyy minulle 1950- ja 1960-lukujen taiteessa tehtynä itsenäisen naisen kuvauksena, jossa korostuu rohkeus yhteisöllisen paineen keskellä. Oman kiinnostavuutensa luo aikakauden raamattuspektaakkelien suhde Lähi-idän tilanteeseen. Tässä elokuvassa side Israeliin on vahva jo siksikin, että nimiroolia esittää nuori israelilainen näyttelijä Elana Eden.