29. kesäkuuta 2016

Paholaisen palvelija (1957)

Paholaisen palvelija (Night of the Demon, 1957) nähtiin Suomessa teatterilevityksessä tuoreeltaan helmikuussa 1958, mutta vasta nyt se sai televisioensi-iltansa. Tuottajana oli yhdysvaltalainen Hal E. Chester, joka oli 50-luvulla muuttanut Lontooseen ja jatkoi elokuva-alalla aktiivisesti. Käsikirjoituksen laati Charles Bennett, joka oli 1930-luvulla tehnyt yhteistyötä Alfred Hitchcockin kanssa. Käsikirjoitus pohjautui kirjailijana ja keskiajan tutkijana tunnetun M. R. Jamesin tarinaan, jossa amerikkalainen psykologi saapuu tutkimaan paholaiskulttia. Paholaisen palvelijassa paranormaaleja ilmiöitä kriittisesti tarkastelevana tutkijana tohtori John Holdenina nähtiin Dana Andrews.

On pakko tunnustaa, etten ole erityisemmin paholaiskulttia tai okkultismia käsittelevien elokuvien ystävä. Mielenkiintoista on kuitenkin, että usein paholaiskauhun kautta käsitellään suhdetta menneisyyteen. Paholaisen palvelijassa demonismiin vihkiytynyt tohtori Julian Karswell (Niall MacGinnis) on ehdottomasti historian tuntija: hän hypistelee vanhoja käsikirjoituksia, ja pöydällä lepää pino inkunaabeleita. Paholaiseen liittyvä salatieto ja demonologiset opit ovat viestejä menneisyydestä, tukahdutettua tietoa, joka on jäänyt modernisaation varjoon. Tohtori Holden edustaa rationaalista epäilyä, mutta vähitellen hänenkin luottamuksensa horjuu.
 
Paholaisen palvelija on tullut tunnetuksi tuottajan ja ohjaajan erimielisyydestä. Jacques Tourneur olisi halunnut toteuttaa elokuvan hienovaraisemmin ja jättää paholaisen näyttämättä, mutta Hal E. Chesterin vaatimuksesta hirviö rehvastelee niin elokuvan alussa kuin lopussakin. Toisaalta, tämän seurauksena, Paholaisen palvelija on kiinnostava hybridi, joka keikkuu klassisen Hollywood-kauhun ja idullaan olleen eurooppalaisen eksploitaatioelokuvan välimaastossa. Silti elokuvan nautinnollisimpia jaksoja ovat Tourneur’n film noir -henkiset ja 40-luvun kauhuelokuvasta muistuttavat jaksot, esimerkiksi hotellikohtauksessa tai jaksossa, jossa Holden urkkii Karswellin kodissa. Pieni viittaus on myös Tourneur’n Kissaihmisiin (Cat People, 1942), kun Karswellin kissa osoittautuukin Holdenin kimppuun käyväksi leopardiksi.

18. kesäkuuta 2016

The Exquisite Corpus (2015)

Vuonna 1958 syntynyt Peter Tscherkassky on Itävallan johtavia kokeellisen elokuvan tekijöitä. Hänen tuorein teoksensa on Cannesin festivaaleilla toukokuussa 2015 esitetty The Exquisite Corpus. Lyhytelokuvalla on kestoa 19 minuuttia, ja se ammentaa elokuvallisesta hylkymateraalista, found footagesta, joka on peräisin eroottisista elokuvista ja mainoksista. Elokuva alkaa oudon arkadisilla näkymillä, joissa alaston pariskunta nousee purjeveneeseen ja seilaa ulapalle. Tscherkassky on itse arvellut, että nämä kuvat ovat peräisin 1960-luvun nudistisesta amatöörielokuvasta. Vanhahtaviin kuviin Dirk Schaeferin sävelet luovat hypnoottisen tunnelman. Kun pariskunta rantautuu, arkadinen näkymä särkyy, ja elokuva syöksyy huikeaan kollaasiin, rannalla lepäävän tuntemattoman kaunottaren uneen.

Tscherkassky on todennut saaneensa vaikutteita 1920-luvun surrealistisista elokuvista, ja kieltämättä välillä tulee mieleen esimerkiksi Buñuelin ja Dalin Andalusialaisen koiran wagneriaaninen eroottisuus, mutta Tscherkasskn tyyli äityy pirstomaan kuvan osiinsa ja rytmittämään kerrontaa musiikilliseksi kokonaisuudeksi. Vaikutteita Tscherkassky on ammentanut myös Man Rayn rayografisista kokeiluista. Elämme digitaalisen elokuvan aikaa, mutta The Exquisite Corpus on tietoisen analoginen teos: se perustuu pikkutarkkaan käsityöhön, jossa elokuvan materiaalisuus on vahvasti läsnä.

Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962)

Katsoimme lasten kanssa Matti Kassilan ohjauksen Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962), pitkästä aikaa. Tämä oli kolmas Mika Waltarin käsikirjoitukseen perustuva Palmu-elokuva, mutta siinä mielessä erilainen, että aiemmat kaksi olivat syntyneet vuosina 1939 ja 1940 valmistuneiden romaanien pohjalta. Kun ensimmäiseen Palmu-kirjaan perustuva Kaasua, komisario Palmu (1961) oli saanut ensi-iltansa, Fennadan Mauno Mäkelä soitti Waltarille ja pyysi lupaa saada käyttää hahmoja uudessa elokuvassa. Tämä on sinänsä kiinnostava kysymys, sillä jos Waltari olisi antanut tähän luvan, meillä saattaisi olla paljon enemmän Palmu-elokuvia. Waltari itse totesi myöhemmin: ”Tämä yllytti minut väittämään, että osaisin ehkä itsekin vielä kirjoittaa uuden salapoliisiromaanin. Hän ei tuntunut oikein uskovan, mutta ajattelin, että jo ihan liian kauan olen tuntenut itseni turhantärkeäksi. Siksi aloin kirjoittaa saman tien ja kirjoittaessani minulla oli hauskaa.” Waltari kynäili käsikirjoituksen muutamassa viikossa ja kirjoitti vielä uuden romaaninkin, joka ilmestyi vuonna 1962.

Käsittelimme tänä keväänä elokuvahistorian tutkimusryhmässä suomalaisen elokuvan kahvittelukohtauksia, ja kahvihetket olivat niin vahvasti mielessä, että yhtäkkiä huomasin tarkkailevani niitä myös Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvassa. Ja totta tosiaan, pannu on kuumana Helsingin poliisilaitoksella alusta lähtien. Kahvin voimalla Tähtitorninmäen arvoitus alkaa avautua. Ylitarjontaakin on, kun Kokki (Leo Jokela) jää murhatun Fredrik Nordbergin veljentyttären Saaran (Maija-Liisa Soinne) kestitettäväksi. Teen juonnin Tähdet kertovat yhdistää majuri Carl Gustaf Vadenblickin (Helge Herala) yläluokkaiseen elämäntyyliin, eikä rehdeille poliiseille moinen juoma tahdo maistua.

Tähdet kertovat, komisario Palmu yltyy loppua kohden hurjaan menoon, ja Helge Herala on täysin pitelemätön karikatyyrinomaisessa Vadenblickin roolissa. Majurin etunimet Carl Gustaf voisivat viitata Mannerheimiinkin, mutta yleensä hahmoa on pidetty yhdistelmänä Adolf Hitleriä ja everstiluutnantti Sven Oskar Lindgreniä (1905–1968). Lindgreniin viittaa ainakin Vadenblickin toiminta sodan aikana, mikä tuo mieleen sotamies Hytin ampumistapauksen elokuussa 1944. Helge Heralan tulkinta on niin hervoton, että jännitys uhkaa purkautua ja koko elokuva on suistua huumorin puolelle. Mutta toisaalta huumoristahan Palmu-elokuvissa on aina kyse, jännityksen ohella.