30. kesäkuuta 2008

Pirunpesä

Ensimmäistä kertaa elämässäni kävin katsomassa Pirunpesää, joka sijaitsee Kärsämäen hautausmaan tuolla puolen, lentokentän suunnalla. Korkea kivipaasi näyttää siltä kuin se olisi halkaistu veitsellä kolmeen osaan. Halki se onkin, ja irralliset paadet näyttävät alhaalta katsottuna keikkuvan pienempien lohkareiden päällä, aivan kuin lähtisivät minä hetkenä tahansa liikkeelle. Jääkauden väkivaltaiset voimat ovat jähmettyneet paikalleen. Kostea sammal on peittänyt kiveliön, ja lasten kanssa niiden päällä on uskaliasta heilua - mutta se kannattaa. Ennen muinoin tätä pidettiin peikkojen ja haltioiden asuinsijana, ja outoja aavistuksia paikka herättää vieläkin. Vaikka ollaan keskellä suomalaista metsää, Pirunpesän sopukat tuovat mieleen Peter Weirin elokuvan Huviretki hirttopaikalle (Picnic at Hanging Rock, 1975), vain Australian auringon helteinen paahde puuttuu.

28. kesäkuuta 2008

Seitsemän rohkeaa miestä (1960)

Seitsemän rohkeaa miestä (The Magnificent Seven, 1960) on siitä erikoinen elokuva, että Hollywood-tuotannon lähtökohtana oli japanilainen teos, Akira Kurosawan vuonna 1954 valmistunut Seitsemän samuraita. John Sturgesin ohjaama lännenspektaakkeli näytti suuntaa italowesternille - ainakin siinä mielessä, että Sergio Leonen läpimurto Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964) perustui niin ikään Kurosawan samuraielokuvaan, Yojimboon. Kurosawa puolestaan oli saanut inspiraatiota amerikkalaisista lännenfilmeistä.

Tieto Kurosawa-yhteydestä ei voi olla vaikuttamatta siihen tapaan, jolla Seitsemää rohkeaa miestä katsoo. Kun Seitsemässä samuraissa ryhmän kokoaminen tuntuu pitkältä ja sitä kannattelevat kiertelevien samuraiden erilaiset luonteenpiirteet, ryhmän sisäinen dynamiikka, Hollywood-tulkinnassa ajautuu melkein väistämättä odottamaan, kuka elokuvan tähtisikermästä seuraavaksi astuu esiin. Chris Adamsin roolia tulkitsee Yul Brynner, Vladivostokissa vuonna 1920 syntynyt näyttelijä, jonka tähtikuvassa oli ripaus kuninkaallista glamouria. Hänhän oli ehtinyt näytellä Siamin hallitsijaa, faarao Ramsesia ja kuningas Salomoa. Muissa rooleissa esiintyvät mm. Steve McQueen, Charles Bronson, James Coburn ja Robert Vaughn. Kiinnostava näyttelijävalinta on saksalainen Horst Buchholtz, jonka haasteellinen tehtävä on piirtää Toshiro Mifunen alkuperäisversioon tekemä nuoren innokkaan taistelijan rooli. Buchholtzin tulkinta on hillitympi mutta vakuuttava.

Seitsemän rohkean miehen näyttelijäkaarti liittyy epäilemättä siihen megalomaniaan, jolla Hollywood taisteli yleisöstä hankalassa markkinatilanteessa. Yksi ratkaisu oli tarjota useita nimekkäitä tähtiä yhtäaikaa. Hollywoodin tuotantoyhtiöt olivat ajautuneet kriisiin, television suosio laski elokuvissakäyntien määrää vuosi vuodelta ja eurooppalainen elokuva oli aloittanut nousunsa.

Ohjaaja John Sturges oli tullut jo 1950-luvulla tunnetuksi sellaisista napakoista westerneistän kuin Kuudes mies (Backlash, 1956), Kuolemanloukku O.K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1957) ja Viimeinen juna Gun Hillistä (Last Train from Gun Hill, 1958). Seitsemässä rohkeassa miehessä hän onnistuu erittäin hyvin, ja tarinan mukaan Akira Kurosawa - vanhana western-harrastajana - kiitti ohjaajaa sujuvasta lopputuloksesta. Sturgesin elokuvassa on paljon samaa henkeä kuin Kurosawallakin, mutta japanilainen loppuratkaisu on kirpeämpi: maatyöläisten laulu riisipellolla on katkera muistutus samuraiden aikakauden päättymisestä. Seitsemässä rohkeassa miehessä Yul Brynnerin ja Steve McQueenin katoaminen horisonttiin on enemmän sukua klassisen lännenelokuvan nostalgialle.

Sturgesin elokuva ei ollut vain yhdentekevä remake: se saavutti laajan kansainvälisen suosion, joka niveltyi vähitellen 1960-luvulla orastavaan eksploitaatioelokuvaan. Elokuva sai kolme jatko-osaa, Burt Kennedyn ohjaaman 7 rohkean paluu (Return of the Seven, 1966), jossa Yul Brynner oli vielä mukana, Paul Wendkosin 7 rohkeaa ratsastaa jälleen (Guns of the Magnificent Seven, 1969), jossa Chris Adamsin rooliin oli pestattu George Kennedy, ja viimein George McCowanin 7 rohkean kosto (The Magnificent Seven Ride!, 1972), jonka spagettiwestern-henkisyyden takeena virnistelee uusi "Chris", Lee van Cleef.

Muuten: Seitsemässä rohkeassa miehessä kannattaa kuunnella Elmer Bernstenin mehevää musiikkia.

26. kesäkuuta 2008

Suven suloisuus ja katkeruus

Suomalainen suvi on kukkeimmillaan ja lomalaiset jo lähtökuopissaan. Samaan aikaan kansalaisia on muistutettu kesänvieton vaaroista. Kesäkuussa on toteutettu ennennäkemättömän laaja vesiturvallisuuskampanja, jonka sanoma on kiteytynyt iskulauseeseen ”Älä jätä aivoja narikkaan”. Alkuvuoden tilastot ovat nostattaneet kulmakarvoja. Hukkuneita oli juhannusviikkoon mennessä kertynyt jo 69, joista seitsemän oli naisia. Veteen menehtyneiden määrä on ollut viime vuosina nousussa, ja koko vuoden kato lähestyy uhkaavasti kahta sataa. Silmiinpistävää on, että tänä vuonna hukkuminen on ollut harvinaisen sukupuolittunutta. Siksi Viisaasti vesillä -kampanjan kohteina ovat nimenomaan aktiivi-ikäiset miehet.

Kun juhannusaamu valkeni, uutisten välittämät tiedot olivat hämmentäviä. Yöttömän yön juhlassa vesihaavereita oli sattunut vähemmän kuin koskaan aikaisemmin. Maanantaiaamuun mennessä poliisin tietoon oli tullut vain kaksi hukkunutta, kun yleensä Ahdin viikate niittää kymmenkunta juhlijaa.

*

Suomi on 1800-luvulta lähtien ollut kansanvalistuksen luvattu maa: kansaa on kasvatettu milloin nöyräksi kuin Saarijärven Paavo, milloin kuuliaiseksi ja reippaaksi kuin Topeliuksen lastenkirjojen sankarit. Radio- ja televisiotoimintaakin ohjasi vuosikymmenien ajan valistuksen henki. Eipä olisi ihme, jos kansalaisten parissa olisi jo virinnyt vankka vastustus kaikenlaista neuvomista ja sormen heristelyä kohtaan.

Juhannus näytti kuitenkin osoittavan, että iskulauseilla ja tarkkaan harkituilla mediaspoteilla voi saada sanoman perille. Tosin Suomen uimaopetus- ja hengenpelastusliiton toiminnanjohtaja Janne Ollikainen totesi STT:lle maltillisesti: ”Toki valistustyöllä on oma tehonsa, mutta samalla täytyy tunnustaa, että ilma vaikuttaa erittäin paljon hukkumiskuolemiin.” Olisi houkuttelevaa tulkita loistava tulos taidokkaan kampanjan hedelmäksi, mutta pitkällä aikavälillä säätilan vaihtelut selittävät paljon. Jos elohopea olisi aattona kivunnut korkeammalle, yhä useampi mies oli heittäytynyt kesähuumauksen valtaan ja ennen pitkää ripustanut ”aivonsa narikkaan”.

*

Viisaasti vesillä -kampanja on toki ollut kaikin puolin kannatettava, ja sen ansiota saattaa lopulta olla se, että alkuvuoden raju tilastonousu sai seurakseen kaikkien aikojen alhaisimmat juhannuslukemat. Silti koen kampanjan mainoskuvan rantasaunan seinustalle ripustetuista aivoista hämmentäväksi. Kuvan taka-alalla kolme miestä seisoo veneessä, ehkä tarpeitaan tekemässä, ja saunalla roikkuvat toimettomina niin pelastusliivit kuin veneilijöiden ajatteluvälineetkin.

Rautalangasta väännetty, inhorealistinen kuva on ollut helppo ohittaa; sehän ei mitenkään vastaa mielikuvaa suomalaisesta kesäidyllistä. Samalla mainos rakentaa surullista kuvaa suomalaisesta miehestä viettiensä vallassa temmeltävänä egoistina. Ja toisaalta, mitäpä pahaa olisi siinä, jos raskaan talven ja pitkän kevään jälkeen tekisi nimenomaan kampanjan henkeä vastaan ja nostaisi aivonsa hetkeksi rantasaunan kuistille huilaamaan.

*

Juhannus on Suomessa perinteisesti merkinnyt kesälomakauden alkua. Eräs ulkomaalainen ystäväni totesi, että Suomi on poikkeuksellinen maa maailmassa: heinäkuussa ei tapahdu mitään. Kaikki paikat ovat suljettuja, eikä mikään asia suju. Suomi on kiinni. Ei olisi ihme, jos aivotoiminnotkin juhannuksen jälkeen vähän hidastuisivat…

Suomalaisessa kesänviettokulttuurissa juhannus on käännekohta. Se ei ole vain yöttömän yön myyttinen juhla vaan irtiotto työntäyteisestä arjesta. Edessä häämöttää vapaus, mahdollisuuksien maailma. Se, että juhannuksena elämä hetkellisesti kiihtyy, on monikerroksinen kulttuurinen kysymys. Kampanjalla voi ehkä vaikuttaa hetkellisesti, mutta pysyviä vapaa-ajan vieton muutoksia siitä tuskin seuraa. Juhannuksena moni suomalainen palaa maalle, juurilleen. F. E. Sillanpään hengessä: kesäillassa romansseja syttyy ja sammuu, ihmiselo saa alkunsa ja kohtaa päätöksensä. Juhannuksessa tiivistyy niin suomalaisen elämän suloisuus kuin sen katkeruuskin.

(ilmestynyt Turun Sanomissa 26.6.2008)

20. kesäkuuta 2008

Lutajuća srca: Putnik

Vuonna 1970 perustettu Lutajuća srca oli suosittu jugoslavialainen - tai oikeastaan serbialanen - trio, laulusolistina Spomenka Đokić. Muut jäsenet olivat Milan Marković ja Miroljub Jovanović. Yhtyeen tunnetuimpia kappaleita olivat "Još malo" (1972) ja "Jefimija" (1973). Tämä tv-esitys kappaleesta "Putnik" on vuodelta 1973. Yhtyeen ensimmäinen LP ilmestyi seuraavana vuonna. "Putnik" on yksinkertainen folk-kappale, joka johti etsimään verkosta lisätietoa. Vastaan tuli blogi Ex Yu Pop Rock Madness, josta löytyi yhtyeen esikois-LP kokonaisuudessaan. Onpa surullista, miten vähän voi tietää kielirajojen takaisesta maailmasta...

15. kesäkuuta 2008

Marilainen romaani

Olemme parhaillaan julkaisemassa Sergei Tšavainin romaania Elnet. Vuonna 1888 syntynyt Tšavain kuului marilaiseen älymystöön, kirjoitti ensimmäisen marinkielisen runon ja otti tavoitteekseen romaanin kirjoittamisen. Elnetin ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1936, mutta seuraavana vuonna Tšavain joutui Stalinin vainojen uhriksi, ja hänet surmattiin marraskuussa 1937. Romaanin toinen osa joutui kadoksiin, kunnes se yllättäen paljastui arkistoista 1960-luvulla. Elnetin tarina ulottuu vuoden 1905 tapahtumista lokakuun vallankumoukseen ja sisällissotaan asti. Kertomuksessa yhdistyy kaksi kohtaloa. Oppimaton metsästäjä Sakar joutuu väärin perustein vankileirille ja saa kärsiä marilaisesta taustastaan. Lopulta hän kadottaa identiteettinsä ja päätyy puna-armeijaan ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa. Toinen päähenkilö on marilainen opettaja Grigori Petrovitš, joka taistelee venäläistämistoimia vastaan älymystön asein ja ajautuu lopulta väkivallan tielle. Tšavainin tarkoitus oli kirjoittaa romaaniin vielä kolmas osa, mutta sitä hän ei koskaan ehtinyt saada valmiiksi. Sakarin ja Grigorin kohtalot jäävät avoimeksi niin kuin marin kansan tulevaisuuskin.

7. kesäkuuta 2008

Jean Ferrat: Nuit et brouillard

Ranskalainen chanson-laulaja Jean Ferrat levytti vuonna 1963 hienon sävellyksensä, joka on omistettu keskileirien uhrien muistolle. Ranskalaisille Nuit et brouillard (Yö ja usva) oli tuttu nimitys, paitsi Alain Resnais'n samannimisestä dokumenttielokuvasta (1956), ennen kaikkea siitä, että natsien Nacht und Nebel -politiikan uhreista monet olivat Ranskasta, Belgiasta ja Hollannista.

«Ils étaient vingt et cent, ils étaient des milliers
Nus et maigres, tremblants, dans ces wagons plombés
Qui déchiraient la nuit de leurs ongles battants
Ils étaient des milliers, ils étaient vingt et cent.»


4. kesäkuuta 2008

Lasisydän (1959)

Anu Juvan väitökseen valmistautuessa katsoin muistin virkistykseksi Matti Kassilan elokuvan Lasisydän (1959). On helppo ymmärtää, miksi Turun Päivälehden kriitikko piti käsikirjoitusta "pelkkänä soopana". Tarina rakentuu pitkälti improvisaation varaan, samaan tapaan kuin ranskalaisen uuden aallon klassikoissa samaan aikaan. Studiokauden tasavarmoihin tuotantoihin tottuneelle katsojalle Lasisydän saattoi näyttäytyä tyhjänpäiväisenä. Toisaalta voi perustellusti kysyä, onko Lasisydämen modernisuus sittenkin vain retrospektiivinen näköharha. Sen tuoreus syntyy siitä, mitä tiedämme elokuvahistoriassa vuoden 1959 jälkeen tapahtuneen. Tieto modernin elokuvan synnystä saa etsimään kotimaisestakin elokuvasta oireita, heikkoja signaaleja tulevasta. Tähän epäilyyn voi vastata toteamalla, että Lasisydän tietoisesti tematisoi moderniteetin. Päähenkilönä on muotoilija (Jussi Jurkka), joka elokuvan alussa saapuu Milanon triennalesta. Milanossahan moni suomalainen niitti mainetta 50-luvun aikana. Lasisydämen muotoilija on juuri voittanut palkinnon "maailman kauneimmasta esineestä", mutta hänestä tuntuu, että elämä on valunut ohi. Menestyksen vastapainoksi asettuu suomalainen maaseutu, jonne muotoilija lähtee vaeltamaan - vain törmätäkseen psykiatriinsa kulkurin hahmossa (Toivo Mäkelä). Lasisydämestä kasvaa kiinnostava aikalaiskomentti kansallisen ja kansainvälisen jännitteestä modernisoituvassa Suomessa.

2. kesäkuuta 2008

Apinoiden Tarzan (1932)

Televisio esitti W. S. Van Dyken ohjaaman viidakkoseikkailun Apinoiden Tarzan (Tarzan, the Ape Man, 1932). Ensimmäisen Johnny Weissmüller -seikkailun edellisestä tv-esityksestä on vierähtänyt 21 vuotta. Ehkä sukupolvet ovat vaihtuneet, koska ohjelmapäivystystä ei ole enää vuosiin painostettu Tarzan-filmien uusintaan. Elonetista (http://www.elonet.fi) ilmenee. että Weissmüllerin ensimmäiset karjahdukset kuultiin tv:ssä myös vuonna 1974. Olinkohan silloin itse tv-ruudun ääressä? Ainakin Tarzan kiehtoi 70-luvun koululaista: luokassa kiersi italalaisia Karzan-lehtiä (joita en tietenkään lukenut), ja lauantaisin naurettiin Ilkamien Tarzan-kielen oppitunneille, joissa Leo Lastumäki murahteli aarniometsien valtiaana.

Apinoiden Tarzanin ohjaaja Van Dyke (1889-1943) oli seikkailullinen hahmo itsekin: hän oli elättänyt itseään kullankaivajana, tukkijätkänä, rautatieläisenä ja kauppiaana. Afrikkaan sijoittuvaa seikkailua hän oli kokeillut jo elokuvassa Valkoinen jumalatar (Trader Horn, 1931). Sujuvien jännityselokuvien ohjaajan ura päättyi itsemurhaan vuonna 1943.

Sanomattakin on selvää, että Apinoiden Tarzanin Afrikka-kuvassa elää 1800-luvun kolonialistinen perintö. Oikeastaan kiehtovaa on, miten epäafrikkalainen Hollywoodin viidakkofantasia on. Samalla kun kaukainen vieraus tuntuu kiehtovan elokuvaa ja sen tekijöitä, sitä työnnetään pois kaksin käsin. Elokuvan alussa on kohtaus, jossa Jane tutustuu isänsä kanssa paikalliseen heimoon. Kohtaus on toteutettu taustaprojektiona siten, että näyttelijöiden taakse on studiossa levitetty kangas, johon dokumentaariset kuvat villeistä heijastetaan. Mustat ovat vain epämääräisiä varjoja, antropologin kameraan taltioituja kuriositeetteja. Valkokankaan "toiseus" on kohtauksessa kaksinkertaista ja tuntuu avoimesti ilmaisevan sen kuilun, joka Hollywoodin ja Afrikan välissä ammottaa.