Erotiikkaa (1934)

Marc Allégret’n Lac aux dames (1934) nähtiin Suomessa maaliskuussa 1935 nimellä Ne naiset! Ne naiset! Elonet-tietokannan mukaan ns. Hanhisen tiedosto mainitsee toiseksi suomenkieliseksi nimeksi Erotiikkaa,  joka kuvaakin sisältöä paremmin kuin Ne naiset! Ne naiset! Sveitsiläissyntyinen Marc Allégret (1900–1973) oli Yves Allégret’n vanhempi veli, joka tuli tunnetuksi jo 15-vuotiaana suhteestaan André Gideen. Tehtyään kuvausmatkan Kongoon Giden kanssa vuonna 1927 Marc Allégret päätti heittäytyä elokuva-alalle. Läpimurtoa merkitsi Pagnol-filmatisointi Fanny (1932), ja menestys jatkui Josephine Baker -musikaalilla Zouzou (1934). Allégret käsitteli 30-luvun alun elokuvissaan seksuaalisuutta, mistä Lac aux dames on erinomainen osoitus. Elokuva perustui itävaltalaisen Vicki Baumin romaaniin, kuten Hollywoodissa kaksi vuotta aiemmin valmistunut Grand Hotel (1932). Baumin tarina sijoittui Alppien keskelle, vuoristomaisemiin, ja tämä paikallisväri on säilytetty myös Allégret’n elokuvassa. Käsikirjoituksen erityinen mauste on Coletten kirjoittama sujuva dialogi.

Tarinan keskiössä on köyhä, nuori insinööri Eric Heller (Jean-Pierre Aumont), joka on saapunut kesäksi alppijärven rannalle uimaopettajaksi. Alusta lähtien elokuvassa on hyvin ruumiillinen tuntu, ja Aumont on ilman paitaa melkein joka toisessa kohtauksessa. Fyysisen vetovoiman visualisointi on selkeästi saanut vaikutteita Gustav Machatýn kulttielokuvasta Hurmio (Ekstase, 1933). Machatý tulee mieleen erityisesti kohtauksessa, jossa Heller lepää aitassa Puckin (Simone Simon) kanssa. Puckin hahmo on muistuma Shakespearen Kesäyön unelmasta: Puck on ihastunut Ericiin, joka pitää tätä vain ystävänään. Samaan aikaan Puck on manipulaattori, jolla on keskeinen merkitys loppuratkaisun kannalta. Elokuvan alussa Puck myös pelastaa Ericin hukkumasta. Ericin varsinainen ihastuksen kohde on tehtailijan tytär Carla (Odette Joyeux).

Lac aux dames on kaiken kaikkiaan erikoinen draama, kutkuttava jo siksi, ettei katsojalla ole aavistusta, mihin suuntaan tarina lopulta kääntyy. Jean-Pierre Aumontin ja Simone Simonin lisäksi voisi mainita monia muitakin erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Carlan isänä Oscar Lyssenhopina esiintyy loistava Michel Simon, jonka karisma pitää kohtauksia koossa. Kiinnostavan roolityön tekee myös Illa Meery, joka oli siviilielämässä Moskovassa syntynyt Mara Tchernycheff-Bezobrasoff. Illa Meery nähtiin myös Allégret’n Zouzoussa. Hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi Jacques Feyderin Pelihimon pauloissa (Pension Mimosas, 1935).

Divine (1935)

Kun Max Ophüls oli palannut Italiasta, La signora di tutti -elokuvan valmistumisen jälkeen, alkoivat Pariisissa seuraavan teoksen valmistelutyöt. Tuloksena oli kirjailija Coletten (1873-1954) ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus Divine, jonka lyhyitä kohtauksia ja tiheää dialogia Ophüls myöhemmin kehui hyvin elokuvallisiksi. Colette oli arvostetettu kirjailija, joka juuri vuonna 1935 kutsuttiin Belgian kuninkaallisen akatemian jäseneksi. Hänellä oli myös skandaalimainen, avoimen biseksuaalinen tausta niin kirjallisuudessa kuin estraadillakin. Itse asiassa Divine-elokuvan kuvasto tuo mieleen kuuluisan valokuvan Colettesta Moulin Rougen pantomiimissa Rêve d'Égypte vuodelta 1907 (kuva alla).

Divine sijoittuu teatteriin ja sen takahuoneisiin, mutta sävyltään se on täysin erilainen kuin samaan aikaan Hollywoodissa suositut backstage-musikaalit: sen kuva estraditaiteen maailmasta ei ole ihanteellinen tai romantisoitu, päinvastoin, Divinen kuva on raadollinen, mutta samalla kiinnostavasti arkinen, niin että jokapäiväiset keskustelut saavat lopputuloksessa paljon sijaa. Divine on vahvasti naisten elokuva. Kuvaava on elokuvan alku, jossa äiti ja tytär kyntävät niskavuorimaisesti maata, toinen on auran varressa, toinen hevosena. Paikalle ajaa kaupunkiin muuttanut Dora (Gina Manès), joka houkuttelee Ludivine Jarissen (Simone Berriau) mukaansa kabareeteatterin esiintyjäksi Montmartrelle. Kaupungissa myös elokuvan visuaalinen rytmi kiihtyy. Elokuvan häikäisevimpiin kamera-ajoihin kuuluu kohtaus, jossa Dora antaa asuntonsa Ludivinen käyttöön. Kamera kulkee seinien läpi ensin makuuhuoneeseen, sitten keittiöön ja lopulta peruuttaa aina porraskäytävään asti. Kun Ludivine päätyy teatteriin ja ristitään uudelleen Divineksi, vauhti vain kiihtyy. Teatterissa on hektinen tunnelma.

Tarinan kehittely etenee hitaasti, mutta ehkä juuri se rakentaa elokuvan uskottavuutta. Divine tutustuu talonsa maitopoikaan (George Rigaud), ja suhde alkaa syttyä mutta hitaasti ja varovasti. Elokuvan positiivinen voima on siinä, miten loistavasti se välttelee melodramaattisia odotuksia. Kaupunkilaisen turmeluksen kuvauksesta ei tule langenneen naisen kuvaa. Teatterissa näytellään eksoottista kuvaelmaa, jossa muinaisen Rooman, Egyptin ja Arabian aiheet sekoittuvat suloiseksi sekamelskaksi. Näyttävimmässä kohtauksessa Divine joutuu antautumaan käärmeelle, joka kiemurtelee hänen kaulansa ympäri. Kun näytelmän orjattaret pakotetaan riisuutumaan, Divine kieltäytyy, lyö vastanäyttelijäänsä ja samalla muuttaa kertomusta omalta kohdaltaan. Yleisö osoittaa vastarinnalle suosiotaan, ja Divine saa puolustaa koskemattomuuttaan yhä uudestaan, ilta illan jälkeen. Divine ei myöskään lankea huumeiden orjaksi, vaikka Lutuf-Allah (Philippe Hériat) häntä koettaakin saada pauloihinsa. Divine saa kutsun kiinalais-japanilaiseen oopiumi-iltaan, mutta poliisin väliintulo pelastaa hänet.

Sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta Divine päätyy huumekuriiriksi, tahtomattaan, mutta kaikesta tästä hän lopussa ihmeenomaisesti vapautuu.

Täytyy tunnustaa, että 1930-luvun lukemattomien, predestinoitujen melodraamojen rinnalla oli vapauttavaa katsoa elokuva, jossa päähenkilö ei joudu olosuhteiden uhriksi vaan säilyttää tiukasti oman minuutensa. Oikeastaan Divine on vastakuva edellisenä vuonna valmistuneelle melodraamalle La signora di tutti. Nimensä mukaisesti Divine säilyttää jumalisuutensa ja lopulta vapautuu teatterin maailmasta, ellei sitten loppukohtauksen ristikon takaa kuvattua suudelmaa pidetä enteenä siitä, että edessä siintävä avioliittokin on lopulta vankila.