Ruusun nimi (Le Nom de la rose, 1986)

Ranskalainen ohjaaja Jean-Jacques Annaud tuli 1980-luvun alussa tunnetuksi esihistorialliseen aikaan sijoittuvasta, repliikittömästä elokuvasta Taistelu tulesta (La guerre du feu, 1981). Kansainvälinen menestys antoi mahdollisuuden jatkaa suurtuotannolla, ja Annaud ryhtyi valmistelemaan elokuvaa Umberto Econ romaanista Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980), joka oli taitavasti yhdistänyt historiallisen romaania, dekkaria ja filosofista pohdiskelua. Romaani ilmestyi suomeksi vuonna 1983 Aira Buffan kääntämänä. Muistan hyvin teoksen herättämän keskustelun, ja tämä taisi olla ensimmäisiä romaaneja, joista keskusteltiin myös Turun yliopiston historian laitoksen tutkijaseminaareissa. Muistan myös erittäin hyvin pettyneet kommentit Annaudin elokuvasta, josta lähestulkoon kaikki filosofinen ote oli siivottu pois. Jäljellä oli vain dekkarijuoni.

Nyt vuosikymmenien jälkeen Ruusun nimen elokuvaversiota voi katsoa toisin silmin, itsenäisenä teoksena, eikä vain Umberto Econ romaanin heijastuksena. En muista aiemmin havainneeni, että Annaud on itse alkuteksteihin lisännyt lauseen, että elokuva on ”palimpsesti” Econ teoksesta. Palimpsesti viittaa pergamentiin tai papyrykseen, jonka teksti on raaputettu tai pyyhitty pois ja jonka päälle on kirjoitettu uusi teksti. Sittemmin palimpsestin käsitettä on käytetty kirjallisuuden teoriassa viittaamaan tekstiin, jonka alta aiemmat kerrostumat kuultavat. Annaud on halunnut korostaa elokuvaansa juuri tällaisena tekstinä. Se ei ole filmatisointi tai tulkinta vaan konkreettisesti päällekirjoitusta. Annaud on tietyllä tavalla kirjoittanut uuden tarinan, jossa on paljon elementtejä, joita Econ romaanissa ei ole. William Baskervillen hahmoa näyttelevä Sean Connery tuntuu kantavan mukanaan laahusta aiemmista rooleistaan. Itse elokuva on myös keskiajan tulkintana kovin toisenlainen kuin Econ romaani. Alun kauhukuvasto tuntuu kommentoivan stereotyyppistä kuvaa keskiajasta. Eristäytynyt luostari, sääntökuntien periaatteet ja tiedon kontrollointi tuntuvat sisältävän viitteitä myös siihen poliittiseen todellisuuteen, jonka keskellä elokuva vuonna 1986 valmistui, maailmassa, joka oli jakaantunut idän ja lännen leireihin.

Seitsemän vuotta Tiibetissä (Seven Years in Tibet, 1997)

Jean-Jacques Annaud tuli kansainvälisiin parrasvaloihin vuonna 1981 esihistorialliseen aikaan sijoittuvalla, dialogittomalla elokuvallaan Taistelu tulesta (La guerre du feu), ja menestys jatkui viisi vuotta myöhemmin Umberto Econ romaaniin pohjautuvalla ranskalais-italialais-saksalaisella tuotannolla Ruusun nimi (Le Nom de la rose). Ohjaajan uraa kuvastaa hyvin se, että seuraava elokuva oli jälleen jotakin aivan muuta, luontodokumenttia ja fiktiota yhdistävä Karhu (L’Ours, 1988). Viime vuosina, tai vuosikymmeninä, en ole Annaudin eriskummallista uraa juurikaan seurannut, mutta nyt katsottavaksi valikoitui vuonna 1997 valmistunut Seitsemän vuotta Tiibetissä (Seven Years in Tibet, 1997). Se on historiallisesti kiinnostava jo pelkästään siksi, että sen keskushenkilöksi kohoaa Tenzin Gyatso eli dalai lama, joka oli saanut Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1989. Elokuvantekijät ottivat laajemminkin kantaa Tiibetin tilanteeseen, sillä Martin Scorsese teki lähes samasta teemasta elokuvansa Kundun, joka sai ensi-iltansa aivan Annaudin elokuvan läheisyydessä.

Seitsemän vuotta Tiibetissä perustuu itävaltalaisen vuorikiipeilijän Heinrich Harrerin samannimiseen muistelmateokseen. Toisen maailmansodan syttyessä Harrer oli Himalajalla kiipeämässä Nanga Parbat -vuorelle, kun britit pidättivät hänet vihollisena ja toimittivat vankileirille. Vasta vuonna 1944 Harrer kumppaneineen onnistui pakenemaan, eikä näköpiirissä ollut muuta vaihtoehtoa kuin hakeutua Lhasaan, Tiibettiin. Tästä alkoi seitsemän vuoden jakso, johon elokuva viittaa. Harrer ystävystyi nuoren dalai laman kanssa mutta joutui samalla todistamaan Tiibetin pakolaishallinnon syntyä, kun Kiinan joukot ottivat alueen hallintaansa. Annaudin käsittelyssä tarina kulkee kohtuullisen jouhevasti, vaikkakin kiinnostavin jakso alkaa vasta elokuvan puolivälissä. Tarinaan on istutettu henkilökohtainen taso, joka Harrerin muistelmateoksesta puuttuu: elokuvassa Harrerin (Brad Pitt) puoliso on raskaana, ja teoksen läpikulkevana juonteena on suhde poikaan, jota Harrer ei saa tavata. Tämän vastapainona suhde nuoreen Tenziniin (Jamyang Jamtsho Wangchuk) muodostuu erityisen läheiseksi. Tuntuu, että suhteen kuvaukseen Annaud on saanut vaikutteita Bertoluccin Viimeisestä keisarista, joka myös kuvaa opettajan ja nuoren johtajan suhdetta. Seitsemän vuotta Tiibetissä sisältää muutamia kuvia Tiibetistä, mutta pääasiassa elokuva kuvattiin Argentiinassa. Mieleen jää erityisesti bhutanilaisen Jamyang Jamtsho Wangchukin valovoimainen roolisuoritus.