Sosialismi (2014)

Sosialismi (2014) jäi Peter von Baghin viimeiseksi elokuvaksi. Dokumenttina se on omakohtainen, mutta aivan eri tavalla kuin edellisenä vuonna valmistunut Muisteja: pieni elokuva 1950-luvun Oulusta (2013). Sosialismin omakohtaisuus syntyy paitsi tekijän suhteesta aiheeseen ennen kaikkea siitä tavasta, jolla elokuva uppoutuu 1900-luvun audiovisuaaliseen muistiin. Juuri tämä pitkä jatkumo oli Peter von Baghille myös henkilökohtaista muistia. Teos ammentaa ohjaajansa ylivertaisesta elokuvatietämyksestä ja punoo yhteen kuvia Lumière-veljeksistä Pierpaolo Pasoliniin, Dziga Vertovista Roberto Rosselliniin, D. W. Griffithistä King Vidoriin, Charles Chaplinista John Fordiin, Piel Jutzista Jean Renoir’han...

Sosialismi jakaantuu kahdeksaantoista lukuun, joiden jokaisen alussa on klassinen sitaatti. Elokuvien lisäksi von Bagh käyttää aineistona valokuvia ja kirjallisuussitaatteja, kuten monissa aiemmissakin dokumenteissaan. Teos noudattelee väljästi kronologiaa siinä mielessä, että kaikki lähtee liikkeelle Pariisin kommuunista 1871, mutta elokuvan pääpaino on maailmansoten välisenä aikana. Kuva-aineistoa on vähemmän esimerkiksi 1960- ja 1970-luvuilta, vaikka tarjolla olisi ollut materiaalia vaikkapa Tomas Gutierrez Alean tai Fernando Solanasin töistä. Ymmärrän ratkaisun hyvin, sillä painotus on niissä toista maailmansotaa edeltävissä Euroopan menneissä tulevaisuuksissa, jotka eivät koskaan toteutuneet. Tämä toteutumattomien mahdollisuuksien korostus antaa Sosialismille samanaikaisesti nostalgisen ja ristiriitaisen sävyn: samalla kun voimme ymmärtää unelman paremmasta maailmasta, olemme kipeän tietoisia sen tavoittelemisen traagisesta hinnasta. Vaikka en kaikista kertojaäänen ratkaisuista vakuuttunutkaan, vaikuttavaa on elokuvan assosiatiivinen voima. Erityisen hienoja ovat välähdykset 1930-luvun saksalaisesta elokuvasta. Henrich George esiintyy Franz Biberkopfina Piel Jutzin Berlin Alexanderplatzissa (1931), ja hetkeä myöhemmin hän on jo natsien politiikasta vakuuttuva isä Hans Steinhoffin Hitlerjunge Quexissä (1932). Samalla Peter von Bagh kysyy, millainen kehityskulku olisikaan ollut, jos Saksan vasemmisto olisi ollut vahvempi.

Helsinki, ikuisesti (2008)

Peter von Baghin ohjaama ja Jouko Aaltosen tuottama Helsinki, ikuisesti (2008) alkaa vaikuttavalla kuvalla: Finlandia-elokuvasta peräisin olevissa otoksissa jäänmurtaja raivaa tietään Helsingin edustalla ja nuoret juoksevat jäällä kilpailemassa siitä, kuka uskaltaa tulla lähimmäs. Yhtä vaikuttava on viimeinen kuva vuoden 1918 Helsingistä. Samaan aikaan kun von Bagh toteaa ääniraidalla: ”Historia katsoo meitä”, väki ajelehtii kameraa kohti. Katseet ovat vaikuttavia. Enemmän kuin Helsinki jäävät elokuvan jälkeen mieleen ne ihmiset, jotka kaupungin tekevät ja joiden kohtaloista tiedämme lopulta vain vähän. Itse dokumentti Helsinki, ikuisesti on taidokas kollaasi, joka alkaa rautatieasemalta aivan kuin Walter Ruttmannin Berliini-sinfonia. Kollaasiotteeltaan Helsinki, ikuisesti muistuttaa Sininen taide -sarjaa: maalauksilla ja kirjallisuussitaateilla on tärkeä rooli runollisen kuvan rakentajana. Ilmeisesti Suomalaisen elokuvan festivaaleilla oli elokuvan filmikopion kotimainen ensi-ilta, vaikka teos on nähty jo kahdesti televisiossa. Mutta kankaalle tämä teos ehdottomasti kuuluu ja sopii.