26. kesäkuuta 2007

Einhard: Kaarle Suuren elämä

Juhannussiivouksen seasta löytyi yllättäen suomennos, jonka aloitin neljä vuotta sitten. Käänsin alkua Einhardin (n.775-840) kirjasta Kaarle Suuren elämä (Vita Karoli Magni). Pitäisiköhän tätä jatkaa?








KAARLE SUUREN ELÄMÄ

Esipuhe

Otettuani tehtäväkseni kertoa herrani ja kasvattajaisäni, mitä taitavimman ja oikeutetusti maineikkaaksi kutsutun kuningas Kaarlen julkisesta ja yksityisestä elämästä, enkä vain pientä osaa hänen teoistaan, olen tiivistänyt asian niin lyhyeen muotoon kuin mahdollista. Olen yrittänyt tarkasti kertoa tosiasiat, jotka olen voinut saada tietooni samalla kuitenkaan pahoittamatta ylenpalttisella tyylilläni niiden mieltä, jotka halveksivat kaikkea uutta - jos ylipäätään on mahdollista välttää uhkaamasta uudella työllä niitä, jotka näyttävät halveksivan myös antiikin mestariteoksia, mitä oppineimpien ja valaistuneimpien kirjoittajien töitä. Monet heistä ovat epäilemättä kirjallisille harrastuksille omistautuneita miehiä, jotka ajattelevat, ettei nykyisen sukupolven asioita pitäisi sivuuttaa, ja jotka eivät pidä kaikkea tänään tehtyä arvottomana ja hiljaisuuteen ja unohdukseen tuomittavana, mutta kuitenkin heitä viekoittelee kuolemattomuuden halu, mikä saa heidät ylistämään menneiden aikojen loisteliaita tekoja jonkinlaisella teoksella mieluummin kuin vetämään nimensä pois jälkimaailman silmistä olemalla kokonaan kirjoittamatta.

Olkoon miten tahansa, en näe mitään syytä pidättäytyä ottamasta tätä tehtävää, sillä kukaan ei voisi kirjoittaa tarkemmin tapahtumista, joiden keskellä elin, tai tosiasioista, joista minulla on henkilökohtaista tietoa, silminnäkijähavaintoja niin kuin sanotaan, eikä minulla ole keinoja varmistaa, olisiko jollakin toisella aihe hallussaan.

Joka tapauksessa ryhdyn mieluummin kirjoittamaan tarinaani ja kirjaan sen muistiin jälkimaailmalle yhteistyössä muiden kanssa, niin sanoakseni, mieluummin kuin kärsin siitä, että tämän erinomaisen kuninkaan, aikansa suurimman ruhtinaan mahtava elämä ja hänen loistavat tekonsa, joita myöhempien polvien olisi vaikea jäljittää, vaipuisivat unohduksen pimeyteen.

On toki muitakin syitä, jotka eivät ole suinkaan perusteettomia tai riittämättömiä ja jotka kannustavat minua kirjoittamaan tästä aiheesta, nimittäin se huolenpito, jota Kaarle-kuningas osoitti minulle lapsuudessani, sekä jatkuva ystävyyteni hänen ja hänen lastensa kanssa otettuani vastaan tehtäväni hovissa. Näin hän osoitti minulle voimakkaasti rakkauttaan ja jäin kiitollisuudenvelkaan niin elämässä kuin kuolemassakin. Olisin välinpitämätön kaikesta saamastani hyvyydestä, jos olisin vaiti sen miehen jaloista ja suurenmoisista teoista, jolla olisi niin paljon saatavaa minulta. Riistäisin hänen elämältään oikeutetun ylistyksen ja kirjoitetun muistopuheen, aivan kuin hän ei olisi koskaan elänyt. Näyttäisin ilmeisen kiittämättömältä. Hyväksyttäköön siis tehtäväni, vaikka voimani ovat heikot ja riittämättömät, melkeinpä olemattomat, eivätkä ollenkaan sovellu kirjoittamaan elämästä, joka edellyttäisi Tulliuksen [Marcus Tullius Ciceron] taidokkuutta.

Tässä siis kirjani. Se sisältää hyvin suuren ja merkittävän miehen muiston, mutta hänen tekojensa lisäksi siinä ei ole muuta ihmeteltävää kuin tosiasia, että minä, joka olen barbaari enkä kovin harjaantunut roomalaisten kielessä, annan ymmärtää kykeneväni kirjoittamaan latinaa sirosti ja kunnioittavasti ja vien oletukseni niin pitkälle, että halveksin tunnetta, jota Ciceron on sanottu tulkinneen Tusculumilaisissa keskusteluissaan kirjoittaessaan latinalaisista kirjailijoista. Hänen sanansa kuuluvat: ”On ajan ja kirjallisuuden häikäilemätöntä haaskausta ryhtyä siirtämään ajatuksiaan kirjalliseen muotoon, jos ei kykene järjestämään ja erittelemään niitä tai viehättämään lukijoita tyylin hurmalla.” Nämä tunnetun puhujan sanat olisivat saattaneet estää minua kirjoittamasta, ellen olisi päättänyt uhmata maailman mielipiteitä ja laittaa vaatimattomat sepittelytaitoni koetukselle sen sijaan, että olisin itseäni säästääkseni sivuuttanut suuren miehen muiston.


Merovingit

Merovingien suku, jonka keskuudesta frankeilla oli tapana valita kuninkaansa, on yleensä sanottu kestäneen Childericin (III, 743–752) aikaan asti. Tämä syöstiin vallasta, parturoitiin ja työnnettiin luostariin Rooman piispan Stefanin (II, tai III, 752–757) määräyksestä. Mutta vaikka suku kaikkien ulkoisten mittareiden mukaan päättyi häneen, se oli pitkään kärsinyt elinvoiman puutteesta ja näytti vain kantavan kuninkuuden tyhjää arvonimeä. Kuningaskunnan todellinen valta ja herruus oli hovin korkeimman virkamiehen, niin sanotun palatsin esimiehen, käsissä, ja hän päätti asioista. Kuningas ei voinut tehdä enää muuta kuin olla tyytyväinen arvonimeensä, kiemurteleviin kiharoihinsa ja pitkään partaansa, istua valtaistuimella ja esittää hallitsijaa, kuunnella maailman eri kolkilta saapuneita lähettiläitä ja hyvästellä heidät, aivan kuin asia olisi ollut hänen vastuullaan, sellaisin sanoin, jotka todellisuudessa ehdotettiin hänelle tai jotka hänet määrättiin sanomaan. Turhan kuninkaan tittelin ja palatsin esimiehen häilyvän ja varauksellisen tuen lisäksi hänellä ei ollut mitään, mitä olisi voinut kutsua omakseen lukuun ottamatta yksinäistä pientä maapaikka, josta hän sai hyvin vaatimattoman tulon.Tilalla oli asunto ja vähän palvelijoita välttämättömien tehtävien suorittamiseksi. Kun hänen täytyi lähteä ulkomaille, hänellä oli tapana matkustaa vaunuilla, joita maalaistyylisesti veti härkävaljakko...

[Tämän pidemmälle en suomennostyötä neljä vuotta sitten saanut.]

24. kesäkuuta 2007

Herra Sotaministeri (1957) ja Solaris (2002)

Herra Sotaministeri (1957) on odottanut pitkään katsomista. Se on poliittinen satiiri ja sikäli poikkeuksellinen SF-elokuva, että siinä nähdään kuvia 1950-luvun Turusta. Entinen pääkaupunki saa esittää kuvitteellisen maan keskusta, jossa hallitusneuvottelut ovat kriittisessä vaiheessa, kun kahdentoista puolueen hallituksessa on vaikea saada valittua kolmannentoista salkun haltijaa, sotaministeriä. Pentti Siimeksen loistavasti esittämä Napoleon-friikki Kalle Järvinen osuu paikalle ja tulee yllätysvetona sotaministeriksi. Komediassa on paljon hyviä aineksia, vaikka se monien Tarkas-elokuvian tapaan jääkin keskentekoiseksi. Monipuoluejärjestelmälle ja poliitikkojen itserakkaudelle nauretaan avoimesti, mutta loppua kohti teoksessa on vakaviakin sävyjä. Kari Uusitalo kertoo tuoreessa Tarkastelua-kirjassaan, että elokuvaan kaavailtiin pessimististä lopetusta. Valta turmelee käyttäjänsä, ja loppukohtauksessa on jälleen kaoottinen poliittinen tilanne. Sotaministeriksi napataan huoneeseen vahingossa tullut putkimies. Lopullisessa elokuvassa päätös on nöyrä ja sovinnollinen. Aikalaisten muistissa olivat varmasti ministerien oikeudenkäynnit sodan jälkeen. Sotamininsteri Järvinen päätyy lopuksi valtakunnanoikeuteen ja tunnustaa väärät tekonsa. Elokuvan poliittiseen tulkintaan voi liittää myös sotamininsterin hitlermäiset elkeet, kuten tervehdykset. Vaikutteita on ammennettu myös Chaplinin elokuvasta Diktaattori, joka nähtiin Suomessa vasta sodan jälkeen vuonna 1950.

Katsoimme eilen - lasten nukahtamisen jälkeen - vielä Steven Soderberghin elokuvan Solaris (2002). Stanislaw Lemin romaanin filmatisoinnissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä; harvinaista on sen sijaan se, että joku tänä päivänä tekee elokuvan Andrei Tarkovskin tunnetuksi tekemästä aiheesta. Nähdäänkö joskus vielä Andrei Rublevin remake? Eräässä nettiarvostelussa Soderberghin Solarista kuvattiin "tyhjyyttä kumisevaksi, väkinäisin kääntein maustetuksi haukotteluelokuvaksi". Epäilemättä kirjoittaja olisi käyttänyt samaa kommenttia Tarkovskin vuonna 1972 valmistuneesta klassikosta. Mielestäni Soderberghin elokuva selviytyy yllättävänkin hienosti. Se on paljon karsitumpi kuin Tarkovskin teos. Henkilöhahmoja on vähemmän, poissa ovat Chris Kelvinin (Tarkovskin versiossa Kris eli näyttelijä Donatas Banionis) äiti ja isä, lapsuudenkoti ja omenapuut. Poissa ovat myös pitkät autoajelut tulevaisuuden teillä, betonin hallitsemassa maailmassa, joka muistuttaa sosiaalisen insinööritaidon hallitsemaa Neuvostoliittoa. Soderbergh keskittyy pelkästään Kelvinin (George Clooney) ja tämän puolison Rheyan (Natascha McElhone) rakkauteen, katkenneeseen avioliittoon, muistin merkitykseen ja ihmisyyteen. Elokuva saa myös selvästi uskonnollisemman lopetuksen kuin Tarkovskilla: Kelvin uppoaa Solarikseen ja sulautuu rakastettuunsa.

22. kesäkuuta 2007

Firenze ja Cellini

Jyrki Vuori kirjoitti tänään Turun Sanomiin kirjeen Firenzestä ja viittasi sekä Benvenuto Cellinin omaelämäkertaan että Italo Calvinon Halkaistuun varakreivin. Teksti kirvoitti mieleen viiden vuoden takaisen junamatkan Firenzeen. Lähdimme kesäkuun 16. päivä laivalla Tukholmaan, ja jatkoimem rautateitse Kööpenhaminan, Mainzin ja Milanon kautta Firenzeen. Ideana oli matkustaa päivällä ja yöpyä aina uudessa paikassa. Paluun teimme Veronan, Augsburgin ja Lyypekin kautta. Matkan tekeminen muodostui intohimoksi: junassa olisi voinut istua loputtomiin, ja aina illalla olisi tullut uuteen kaupunkiin. Oikeastaan liikkeellä oleminen oli hauskempaa kuin Firenzeen pysähtyminen. Italiassa hellettä oli vähintään 35 astetta, kaikkialla oli jonoja ja linja-autotkin lakossa.

Menomatkalla luin Cellinin omaelämäkertaa, jonka olin ostanut pokkarina jo kauan sitten. Goethen sanotaan palvoneen Cellinin teosta, niiden modernia yksilöllisyyttä, mutta ainakin minua Cellinin avoin itserakkaus, kateus ja väkivalta hämmästyttivät. En tiedä, kuvaako kukaan muistelmissaan tekemäänsä murhaa niin lakonisesti kuin Cellini.

Mutta Cellinin teksti oli loistelias pohjustus Firenzeen. Perseus ja Medeian pää sai uuden ulottuuden, kun patsasta - tai oikeastaan sen kopiota - ihmetteli piazzan laidalla.

Cellinin röyhkeydestä kertoo se, että kuuluisan suola-astian sisuksen hän valoi vahasta, vaikka tilaaja oli pyytänyt sen kultaisena. Hiljattain suola-astia varastettiin Wienin taidemuseosta, mutta kuin ihmeen kaupalla se saatiin jäljitettyä. Onneksi asialla oli amatööri, joka ei yrittänyt sulattaa kultaiselta näyttävää kapistusta. Vuosi sitten olimme Rafaelin kanssa Wienissä, ja siellä suola-astia oli taas paikallaan. Taiteilijan röhkeys tarttui minuunkin ja nappasin astiasta kuvan...

17. kesäkuuta 2007

Kuudes mies (1956) ja Kultamitalivaimo (1947)

Viikonloppu kului tekstejä lukiessa, mutta kahteen elokuvaan riitti aikaa. John Sturgesin lännenelokuvan Kuudes mies (Backlash, 1956) ei aluksi tuntunut kovinkaan mukaansa tempaavalta. Jim Slater (Richard Widmark) etsii Gila Valley -nimisestä paikasta isäänsä, joka on kuollut apassien piirityksessä. Slater tutustuu Karyl Ortoniin (Donna Reed), joka on samantapaisella asialla, etsimässä miestään. Kuudesta väijytykseen joutuneesta miehestä vain yksi on pelastunut - ja siepannut mukaansa kultasaaliin. Tähän asti kaikki on suht' tavanomaista. Varsinainen draama alkaa jännitteestä, onko "kuudes mies" - luopio - Slaterin isä vai Ortonin puoliso. Jos elokuvan suhteuttaa 1950-luvun lopun muihin westerneihin, vastaus on selvä. Etsinnän kohteena on Slaterin isä, ja elokuvasta kasvaa isän ja pojan suhteen kuvaus. Juuri 50-luvulla monessa lännenelokuvassa käsiteltiin perhesuhteita: ajan hengessä ollut sukupolvien konflikti projisoitiin Villiin Länteen. Slaterin isä Jim Bonniwell (John McIntire) ei ole vain hylännyt poikaansa vaan osoittautuu alhaisimmaksi roistoksi, mitä kuvitella saattaa. Yhteentörmäys isän ja pojan välillä on väistämätön, mutta käsikirjoittaja Borden Chase välttää isänmurhan - vaikka lähellä se on...

Samaan aikaan toisaalla: jos John Sturgesin Kuudes mies on isän ja pojan suhteiden katkeraa tilitystä, Edvin Laineen Kultamitalivaimo (1947) jatkaa Hollywoodin screwball-perinteitä käsittelemällä sukupuolten välistä taistelua. Toivo Kauppisen käsikirjoittamassa tarinassa kuvataan kahta avioparia, joiden elämä kriisiytyy naisurheilun vuoksi. Ville Suvisen (Tapio Rautavaara) puoliso Enni (Ritva Arvelo) voittaa aloituskohtauksessa aitajuoksukilpailun ja nousee suomalaisen urheilun lupaavimmaksi tähdeksi. Sirpa Orava (Hillevi Lagerstam) puolestaan voittaa kuulantyönnön samaan aikaan, kun aviomies Aarne (Hannes Häyrinen) kuuntelee miehisen suuttumuksen vallasta radiosta "vaalean amatsoonin" menestystä. Kultamitalivaimo yrittää tavoittaa Hollywood-tyylistä sanailua, mutta melko hidasliikkeiseltä lopputulos vaikuttaa esikuviin nähden. Elokuvan lopputulos on kaksijakoinen. Toisaalta teos kritisoi ennakkoluuloja naisurheilua kohtaan. Aarnen tuohtumus osoitetaan naurunalaiseksi. Sirpa ei kuitenkaan kestä konfliktia miehensä kanssa vaan lopettaa urheilun. Villen ja Ennin välirikko kestää kauemmin. Ville nöyrtyy ja alkaa harrastaa keihäänheittoa: hänen pitää saavuttaa puolisonsa kunnioitus kilpakentillä. Tämä ratkaisu tuntuu sinänsä hyvältä - vaikka tietysti Villen urheiluharrastuksesta tulee olympiavoittaja Tapio Rautavaaran performanssia. Lopun kaksinaisuus tulee oikeastaan siitä, että Ennin urheilu paljastuu tavoitteelliseksi. Hän on parantunut sairaudesta ja voi urheilemisen kuntouttamana tulla raskaaksi. Viimeisissä kuvissa annetaan ymmärtää, että Villen täytyykin jatkaa urheilua, kun taas Enni "kultamitalivaimona" voi omistautua äitiydelle. Sukupuolijärjestys palaa uomiinsa hetkellisen kumouksen jälkeen.

14. kesäkuuta 2007

Kölnin päiviä 4

Viimeinen päivä jää matkapäiväksi. Olin haaveillut aamukävelystä ennen lentokentälle lähtöä, mutta eilisen Bacharach-urheilun jälkeen ei enää voimia riittänyt. Nyt olen jo Kölnin/Bonnin kentällä odotamassa lähtöä. Ensin Hampuriin, sitten Tukholman kautta Turkuun. Jos kaikki menee hyvin, olen kotona klo 18.45. Mukana on paljon luettavaa, joten odottelu sujuu.

13. kesäkuuta 2007

Kölnin päiviä 3

Aamulla tuli kiire luentoa pitämään, kun päätin kävellä yliopistolle. Hiki nousi pintaan, mutta ehdin juuri ja juuri kymmeneksi. Tällä kertaa paikalla oli enemmän väkeä, ja keskusteluakin syntyi niin, ettei luentojen välille jäänyt juuri taukoa. Klo 14 Eramus-vaihdon edellyttämät kahdeksan tuntia tulivat täyteen, Manfred kiirehti kokoukseen ja minä muuntauduin turistiksi. Olin jo aiemmin tuumaillut, että jos aikaa olisi, hyppäisin junaan ja ajaisin Bacharachiin, Reinin varrelle. Ehdin asemalle vasta kello kolmeksi, ensin IC-junalla Koblenziin, sitten paikallisjunalla Bacharachiin. Olin perillä joskus viiden maissa. Reinin varren maisemat Koblenzistä etelään ovat kauneinta Saksaa: jokea reunustavat vuoret, joiden rinteillä viiniviljelmät kypsyvät. Välillä vehreitä kumpuja peittävät tuuheat lehtimetsät, ja korkeimmilla huipuilla häämöttää linnoja tai varustuksia muistuttamassa alueen merkityksestä keskiajalta lähtien. Rein on ollut valtaväylä, kaupankäynnin keskus.

Heinrich Heine aloittaa keskeneräiseksi jääneet historiallisen romaaninsa Bacherachin rabbin kuvaamalla Reinin laaksoa ja Bacherachin synkkiä linnoituksia, jotka kirjoittajan omana aikana ammottivat tyhjillään. Heinea inspiroi paitsi ympäristö myös kauhistuttava historia. Juuri Bacherachista lähtivät liikkeelle 1300-luvun juutalaisvainot. Tarinan mukaan kristityt syyttivät juutalaisia Werner-nimisen lapsen murhasta ja käyttivät väitettä tekosyynä joukkomurhaan. Tästä tapahtumasta Heinen proosakatkelma kertoo. Nyt Bacherachissa kohoaa goottilainen katedraaliraunio Wernerkapelle (näkyy tänään ottamassani kuvassa oikealla), josta on tullut juutalaisten ja kristittyjen vastakkainasettelun muistomerkki. Rauniota ympäröivässä aidassa on paavin 1980-luvulla kaiverruttama anteeksipyyntö kristittyjen silmittömän vihan johdosta. Goottilainen raunio on vaikuttava ilmestys; romantikot pitivät sitä kaikkein kauneimpana rauniona. Se on kuin suoraan Caspar David Friedrichin maalauksesta - paitsi että tänään oli kirkas auringonpaiste. Oikea romantikko olisi käynyt katsomassa sitä vain illan hämyssä.

Nousin kukkulan laella lepäävään Stahleckin linnaan, joka on perustettu 1100-luvulla. Nykyään siellä toimii nuorten kesäleiri ja nuorisomaja. Linnan pihalla pallot lensivät!

Bacharachin kaupunki on rauhallinen, ja siellä voisi hyvin viettää illan Reinin maininkeja ihmetellen. Alueen viinit olivat aikanaan hyvin arvostettuja, mutta niitä ei nyt ehtinyt maistella. Kaupunki on säilyttänyt keskiaikaisen ilmeensä, ja tuoreetkin talot on rakennettu tyylin mukaisesti. Kahdeksan tienoissa olin taapertanut itseni väsyksiin, kävin vielä kokeilemassa Reinin veden lämpöä ja sitten nousin paluujunaan. Koblenzissa oli runsaan tunnin tauko ja aikaa jaloitella, mutta vauras, väljä, porvarillinen hallintokaupunki ei oikein jaksanut kiinnostaa Bacharachin vaikuttavien näkymien jälkeen.

12. kesäkuuta 2007

Kölnin päiviä 2

Pyhän Agathan kirkon kellot kaikuvat hotellin avoimesta ikkunasta. Tarinan mukaan roomalainen ylimys ihastui Agathaan, mutta jäätyään ilman vastarakkautta hän alkoi vainota neitoa tämän kristinuskon tähden. Agathan rinnat hakattiin pois, mutta ihmeen ansiosta ne kasvoivat aina uudelleen. Nykyään Agatha on rintasyöpäpotilaiden suojeluspyhimys. Pyhän Agathan kirkko on ahtaalla paikalla Kölnin kauppakorttelien puristuksessa. Vanhassa kaupungissa on kaksitoista romaanista kirkkoa (kuvassa Neumarktilla sijaitseva St. Aposteln), jotka usein jäävät mahtavan Domin varjoon. Toisin kuin Dom, romaaniset kirkot vaurioituivat pahasti toisessa maailmansodassa, mutta ne on rakennettu uudelleen.

Oikeastaan nämä romaaniset mietteet täytyy tältä päivältä unohtaa. Istun hotellihuoneessa tietokoneen äärellä. Tänään alkaa opetukseni, ensimmäiset neljä tuntia ovat klo 16-20 ja toiset neljä huomenna klo 10-14. Tänään on tarkoitus puhua elokuvan varhaishistoriasta ja äänielokuvan läpimurrosta kulttuurisena konfliktina. Huomisen viimeinen luento on vielä kesken, ja olisi mukavaa saada kaikki kuntoon jo tänään, ettei tarvitsisi aamulla herätä aikaisin... Bis gleich!

* * *

Nyt kello on kohta 23. Luentopaikka löytyi helposti. Kävelin Jahnstrassen kautta katsomaan, olisiko se intialainen ravintola vielä olemassa, josta sai samettista tomaattikeittoa. Ei ollut. Sen sijaan yliopiston kirjasto näytti samalta kuin 19 vuotta sitten: betonielementit eivät näyttäneet edes rapistuneilta. Kölnin yliopiston rakennukset eivät varmaan ole kauneimpia, mutta toisaalta yliopistoalue on vehreä. Neljän tunnin opetusurakka alkoi klo 16. Paikalla oli vain kolme henkeä, mutta opetus ja keskustelu sujuivat hauskasti. Kävimme Manfredin kanssa vielä syömässä Etrusca-nimisessä ravintolassa Zülpicher Strassella. Ja sitten valmistelemaan huomista opetusta...

11. kesäkuuta 2007

Kölnin päiviä 1

Tältä Kölnin katedraali näytti hetki sitten: tumma, taivasta kohti kurkottava kivimassa, joka tuntuu kaatuvan päälle. Onko yksikään goottilainen katedraali tällaisella paikalla, ylhäällä kummulla, muiden rakennusten piirittämänä? Domin vaikuttavuus ei katoa, vaikka tietäisikin tornien kohonneen korkeuksiin vasta 1800-luvulla. Saavuin iltapäivällä Kölniin opetusmatkalle: tulin junalla Frankfurtista, ja kun astuu Kölnin rautatieaseman eteen, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ihastella katedraalin suurenmoisuutta. Oikeastaan olen Kölnin kanssa vanha tuttu. Tulin tänne edellisen kerran 19 vuotta sitten, kahta raskasta matkalaukkua raahaten, tuntemattoman pelko rintaa puristaen. Ensimmäiseksi yöksi ei ollut majapaikkaa: asuin vanhassa kaupungissa hotellissa, jonka nimen olen unohtanut. Vasta seuraavana päivänä majoittauduin Studentenheim Schweidtiin, josta olin saanut asunnon. Olin DAADin stipendiaatti, ensimmäistä kertaa pitkällä ulkomaanmatkalla. Asuntopula oli huutava, enkä silloin edes tiennyt, mikä Schweidtin taustajärjestö Opus Dei oli.

Nyt, melkein 20 vuotta myöhemmin, tuntui rauhalliselta kävellä pitkin Hohe Strassea. Askeleet ei enää jännittäneet niin kuin kauan sitten. Kun olin saanut tavarani huoneeseen, lähdin etsimään vanhaa asuinsijaani. Harhailin Hohenzollernringillä. Ukkosmyrskyn jäljiltä ilma oli painostavan hikinen. Löysin Verloer Strassen, josta pääsi Weinsbergstrasselle. Ilman karttaa en ehkä enää olisi osannut, mutta paljon tuttuja paikkoja, kulmia, kauppoja, puistoja, oli matkan varrella. Studentenheim Schweidt löytyi lopulta. Se oli hiljainen, aivan kuin se olisi seissyt siinä koskemattomana vuosikymmenet. Olisin voinut kolkuttaa oveen ja kysyä, voisiko vanha asukas päästä kurkistamaan sisään. Mutta se tuntui tarpeettomalta. En oikeastaan edes tunne nostalgiaa vanhoillista, outoa yhteisöä kohtaan. Schweidtissa vallitsi tiukka kuri, ja Opus Dein aktiivisesta käännytystyöstä joutuivat varsinkin aasialaiset opiskelijat kärsimään. Muistan kaksi pappia, toinen oli espanjalainen arkeologi, toinen costaricalainen, Salamancassa papiksi koulutettu ekonomisti. Kutsuin heitä jesuiitoiksi ennen kuin kuulin, että Opus Dein pappien rinnalla jesuiitat ovat radikaaleja... Opiskelijoiden lisäksi Schweidtissa asui "isoveljiä", jotka lahjoittivat palkkansa "hyvään tarkoitukseen". Asukkaiden parissa kiersi huhuja kantaryhmän askeesista, jossa ruoskaa ei säästetty. Ihmeellisesti vuosi kului ankeista oloista huolimatta. Taloon syntyi alakulttuuri: ystävystyin varsinkin japanilaisten kanssa. Matemaatikko Koji Nishidan kanssa nautittiin monta kölschiä lähiravintoloissa - kunnes piti juosta kotiin ennen ovien sulkeutumista.

Otin kuvan Studentenheim Schweidtista, ja talo näytti täsmälleen samanlaiselta kuin 19 vuotta sitten. Lähdin kohti Achener Strassea, enkä katsonut taakseni. Kävelin tutun reitin Neumarktille asti.

Ehdin hetken levähtää hotellilla. Manfred Thaller tuli hakemaan minut syömään. Menimme Frühiin, josta saa sekä paikallista ruokaa (Hämchen!) että juomaa (talon oma kölsch). Seuraamme liittyi Franco Tommasi Leccestä, informatiikan spesialisti, joka harrastaa napolilaislauluja. La Guarracino löytyy YouTubesta.

9. kesäkuuta 2007

Rakas, minä nuorrun (1952)

Viikko on vierähtänyt Howard Hawksin elokuvan Rakas, minä nuorrun (Monkey Business, 1952) katsomisesta, mutta nyt vasta pääsen kirjoittamaan siitä. Cary Grantin ja Ginger Rogersin tähdittämä komedia on hauska, sukua 1930-luvun screwball-komedioille, vaikka tästä puuttuukin "battle between the sexes". Ehkä sen mukana menee myös osa jännitettä, tai ainakin elokuvan käynnistyminen on hidasta, koska toiminnan motiivin valmistelu ottaa aikaa. Työlleen omistautunut kemisti Barnaby Fulton (Grant) yrittää kehittää yhdistettä, joka saisi ihmisen nuortumaan. Elokuva ironisoi tutkijoiden vakavuutta, sillä lukuisista ihmisälyn ponnisteluista huolimatta oikean yhdisteen keksii lopulta koekaniinina käytetty apina, joka sekoittelee laboratorion pulloja täysin mielivaltaisesti. Juoma päätyy vesiastiaan, josta elokuvan päähenkilöt ryyppäävät vuorotellen. Tarina on yksinkertainen, ja koko komedia elää Grantin ja Rogersin erinomaisen näyttelemisen varassa. Kumpikin saa näyttää koko kirjonsa, niin koululaisen kuin murrosikäisen kapinallisenkin rooleissa.

Epäilemättä juuri toisen maailmansodan jälkeen oltiin varauksellisia tieteen ja teknologian saavutuksia kohtaan, mutta tähän Monkey Business on vain laimea kommentti. Ehkä kiinnostavinta on lopulta se, miten Hakws osoittaa ymmärtämystä "eri-ikäisyyttä" kohtaan - tilanteessa, jossa suvaitsemattomuutta riitti niin nuorisoa kuin vanhempaa sukupolveakin kohtaan.

Rakas, minä nuorrun -elokuvalle löytyy kiinnostava kotimainen edeltäjä, Orvo Saarikiven ohjaama Hormoonit valloillaan (1948), jossa nuorennuseliksiirin sijaan hormoonit saavat päähenkilö Väinö Kehkosen (Joel Rinne) palaamaan lapseksi jälleen.

1. kesäkuuta 2007

Pöly on laskeutunut Berliinin muurilla

Nyt kun kesä on vihdoinkin koittamassa, monet ystävät hylkäävät koti-Suomen ja suuntaavat Berliiniin – elleivät jo satu olemaan siellä. Berliini on 1920-luvulta lähtien edustanut kaikkea sitä eteenpäin katsovaa radikaalisuutta, mitä vain suurkaupungin ilmapiiri voi tarjota. Mutta minussa Berliini herättää aina tunteen historiasta, josta en koskaan päässyt osalliseksi.

Opiskelin Saksan Liittotasavallassa lukuvuoden 1988–89, ja muistan, miten kiivaasti paikalliset opiskelijat väittelivät Itä-Saksan tilanteesta – silloin kun hetkeksi unohtivat ahdistella ujoa toveriaan suomettumispuheillaan. Järjestys maailmassa näytti vakiintuneelta, eikä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen jännitettä mikään tuntunut lieventävän. Berliini lepäsi Itä-Saksan sydämessä, läntisen maailman sillanpääasemana.

Saksan-matkani ei ulottunut Berliiniin asti. Palasin kotiin kesäkuussa 1989, eikä vierähtänyt kuin muutama kuukausi, kun kaikki oli toisin. Kaupunki muuttui historian näyttämöksi, kun Berliinin muuri murtui 9. marraskuuta 1989. Rajat aukenivat, ja Länsi-Saksa ja Itä-Saksa yhdistyivät. Kylmä sota ja ideologioiden kamppailu päättyivät yli 40 vuoden jälkeen. Samalla katosi se vaihtoehtoliikkeiden Berliini, joka oli ammentanut voimansa kaupungin jakaantuneisuudesta.

* * *

Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Francis Fukuyama kiirehti kommentoimaan käännettä vuonna 1989 artikkelissaan ”Historian loppu”. Ehkäpä hän halusi tulla julkisuuden hahmoksi ja esitti niin karkean väitteen, että kohua syntyisi. Fukuyaman mukaan kylmän sodan päättyminen merkitsi historian päättymistä, koska ideologinen konflikti oli takana ja länsimainen demokratia näytti vakiintuvan maailmanlaajuiseksi. Fukuyaman räväkät ajatukset herättivät tietenkin voimakasta vastustusta. Miksi historia merkitsisi vain kylmän sodan aikakauden ideologista vastakkainasettelua?

Kun vuotta 1989 katsoo lähes parinkymmenen vuoden takaa, ajatus ”historian lopusta” tuntuu vieraalta. Toki ”historia” päättyi siinä mielessä, että eräs aikakausi oli tullut tiensä päähän. Aivan yhtä perustellusti voi väittää, että nimenomaan edeltävä maailma oli pysähtynyt, historiaton, ainakin kylmän sodan maailmaan syntyneelle sukupolvelle, joka piti kauhun tasapainoa itsestäänselvyytenä. Sen sijaan vuoden 1989 käänne laukaisi tarpeen sukeltaa takaisin historiaan, pohtia sitä maailmaa, joka oli jäänyt taakse – tai, kuten minun tapauksessani, muistella maailmaa, johon ei koskaan astunut. DDR jäi näkemättä.

Se, mitä Fukuyama kutsui ”historian lopuksi”, synnytti ennennäkemättömän historiallisen kiinnostuksen ja harrastuksen vyöryn. Itäblokin romahdus pakotti työstämään menneisyyden kokemuksia. Muutamaa vuotta myöhemmin, 1990-luvun lopulla, käynnistyi menneen sosialistisen maailman nostalgisointi. Vanhoista derkkuvaatteista ja Trabanteista tuli keräilykohteita.

* * *

Eurooppalaista historiakuvaa muovasi myös Euroopan Unionin synty vuonna 1992. Samalla kun EU alkoi tukea eurooppalaisen identiteetin ja kulttuurin tutkimusta, jäsenmaissa virisi kiinnostus alueelliseen ja kansalliseen kulttuuriin.

Alueellista näkökulmaa on vahvistanut globalisaatio, kansainvälisten yhteyksien tihentyminen ja lisääntynyt ylikansallinen vuorovaikutus. Tilanteessa, jossa talouselämä sopeutuu uudenlaisiin maailmanlaajuisiin haasteisiin, on tullut tärkeäksi vaalia paikallista kulttuuriperintöä. Taustalla on kipeä tietoisuus siitä, ettei paikallinen kulttuuri välttämättä säily ilman erityistä huolenpitoa. Epävarmuus tulevasta korostaa historian tuntemisen tärkeyttä.

* * *

Kävin Berliinissä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1995. Pöly oli silloin jo laskeutunut Berliinin muurilla, mutta historian arvet näkyivät yhä. Toisaalta: yksilöllistä kokemusta historian pöly ei koskaan peittänytkään. Jakaantunut maailma elää yhä muistoissa, toisille elettynä kokemuksena, toisille maailmana, jonka partaalla seisoi mutta johon ei koskaan ehtinyt astua.

(ilmestynyt Turun Sanomissa 1.6.2007)