Ylpeät (1953)

Yves Allégret'n huippukiinnostava Ylpeät (Les Orgueilleux, 1953) on ilmestynyt Ranskassa englanninkielisin tekstein sekä dvd:nä että blurayna. Jean-Paul Sartren tekstiin perustuva, Jean Aurenchen yhteistyössä Allégret'n kanssa käsikirjoittama draama on sijoitettu Meksikoon, Vera Cruzin tuntumaan. Mieleen nousee Allégret'n neljä vuotta aiemmin ohjaama Hauska pieni rantapaikka (Une si jolie petite plage, 1949), joka nimestään huolimatta on äärimmäisen melankolinen teos. Molemmissa elokuvissa kuvattu maailma tuntuu olevan irrallaan kaikesta, vailla ulospääsyä. Eksistentialistinen sävy hallitsee Ylpeitä, jossa katsoja tutustuu pääsiäisen viettoon vaipuvaan meksikolaiseen pikkukaupunkiin ja ranskalaiseen pariskuntaan, joka kamppailee juhlan keskellä: Tom (André Toffel) on sairastunut, kuolettavasti, ja hänen puolisonsa Nellie (Michèle Morgan) koettaa epätoivoisesti saada apua.

Läkähdyttävä kuumuus hallitsee elokuvaa. Hikikarpalot valuvat jokaisessa kohtauksessa Nellien kasvoilla ja käsivarsilla. Kun hän miehensä kuoltua asettuu surkeaan hotellihuoneeseen, jaloista jää kosteat jäljet kiviselle lattialle. Ylpeät on ruumiillisimpia elokuvia, joita muistan vähään aikaan nähneeni. Tomin sairaus osoittautuu epidemiaksi, ja kun Nellie koettaa rahan puutteessa myydä korun, ostaja definsioi sen välittömästi kiehuvassa vedessä. Kaikki on saastunutta. Piinaavassa kohtauksessa kaupungin lääkäri (Carlos López Moctezuma) ja alkoholisoitunut Georges (Gérard Philipe) rokottavat toisiaan ja Nellietä. Allégret kuvaa piikin painumisen selkänikaman väliin hämmästyttävän pitkällisesti. Piinan hetkellä Nellie ja Georges näyttävät kokevan hengenheimolaisuutta, vaikka he eivät tätä itselleen voikaan tunnustaa. Molemmat välttämät epidemian, mutta heidän vammansa ovat lopulta henkisiä.

Gérard Philipe ja Michèle Morgan ovat loistavia päärooleissa. Philipen tähtikuvaa ajatellen rooli on rohkea. Georges on kaukana edellisenä vuonna valmistuneen René Clairin Yön kaunottarien (Les belles de nuit, 1952) romanttisesta Claudesta. Georges on läpikotaisin rähjäinen, lian peittämä alkoholisti, joka tekee kaikkensa pullosta tequilaa. Vaikuttava on kohtaus, jossa Georgesia nöyryytetään ja tämä tanssii muiden pilkatessa vain saadakseen itselleen uuden pullon. Ylpeys kuitenkin kohoaa surkeudesta ja samalla Georges saa ripauksen ihmisarvoaan. Alkoholismin kuvaus tuo mieleen Howard Hawksin kuusi vuotta myöhemmän Rio Bravon (1959). Tiettävästi elokuvan loppu ei ole aivan sellainen kuin miksi Yves Allégret olisi sen halunnut. Usein tietokannoissa toiseksi ohjaajaksi kreditoidaan meksikolainen Rafael E. Portas, ja elokuva olikin ranskalais-meksikolainen yhteistuotanto. Nämä tuotannolliset tekijät johtivat onnelliseen lopetukseen, mitä en ainakaan itse vastusta, sillä surullisen maailman jälkeen on hyvä saada edes vähän lohdutusta. Mutta ilmeisesti Allégret olisi halunnut jättää lopun avoimeksi, eivätkä Nellie ja Georges olisi koskaan voineet löytää toisiaan...

Hauska pieni rantapaikka (1949)

Yves Allégret (1907–1987) oli ranskalaisen elokuvan tuotteliaimpia ohjaajia. Hänen tuotantonsa kiistattomiin virstanpylväisiin kuuluu Hauska pieni rantapaikka (Une si jolie petite plage, 1949), josta nimen perusteella voisi odottaa valoisaa, optimistista elokuvaa. Nimi on ironinen, sillä on vaikea kuvitella pessimistisempää, näköalattomampaa teosta. Elokuva sijoittuu Pohjois-Ranskaan, kanaalin rannalle, hylättyyn rantakohteeseen, jota sade piiskaa pitkän syksyn ja talven yli. Tähän kyläpahaseen saapuu alussa tuntematon nuori mies (Gérard Philipe). Alku voisi hyvin olla Hollywoodin film noirista. Nuorukainen pakenee jotakin, joka vähitellen selvenee. Paikkakunnalla on rähjäinen hotelli, jossa puhekyvytön vanhus näyttää tunnistavan muukalaisen.

Nuorukainen on nimeltään Pierre, ja vuonna 1922 Cannesissa syntynyt Gérard Philipe on roolissaan unohtumaton. Hänen uransa elokuvanäyttelijänä oli alkanut vuonna 1944, ja hän oli ehtinyt jo näytellä François Jaubertin roolin Claude Autant-Laran klassikossa Paholainen ruumiissa (Le diable au corps, 1947). Nyt nuoruuden kiihko on tipotiessään, ja tilalla on viipyilevä melankolia, joka saa vähä vähältä selityksensä. Pierre taivaltaa sateessa tyhjällä hiekkarannalla ja yrittää tukahduttaa muistonsa. Tulevaisuutta hänellä ei ole.

Syrjäisen hotellin palvelija Marthe (Madeleine Robinson) ja autonkorjaaja Georges (André Valmy) ovat ainoat, jotka haluavat auttaa Pierreä. Paikalle osuu myös mystinen Fred (Jean Servais), joka tuntuu tietävän Pierren tarinan. Säveltäjä Maurice Thiriet, joka teki yhteistyötä myös Marcel Carnén kanssa (Ikuinen rakkaus, Paratiisin lapset), muuntelee gramofonista kuultavaa chansonia, ja tuntuu, että sateen ropina punoutuu musiikin kanssa olennaiseksi osaksi äänimaisemaa. Pieni musiikillinen viittaus kohdistuu myös Suomeen, tosin sanallisesti, kun Sibeliuksen Valse triste tulee ohimennen mainituksi dialogissa.

Elokuvan viimeinen kohtaus näytellään meren rannalla. Ulappa edustaa tulevaisuutta, jota Pierre ei voi saavuttaa, mutta tuntuu, etteivät sitä tavoita muutkaan elokuvan henkilöt. Käsikirjoittaja Jacques Sigurd antaa selityksen elokuvan nimelle sen viimeisessä repliikissä. Sykkä ja masentava kokonaisuus herättää paljon kysymyksiä. Kylän hotellissa piipahtaa kaupparatsu, jonka kahdeksanvuotias poika kerää kuvia sotamuistomerkeistä. Edustaako Pierren epätoivoinen suhde miehitysaikaa, jonka kipeästä muistosta on vaikea päästä eroon? Tuntuu, että kaikki elokuvan henkilöt häilyvät epävarmuuden edessä, menneisyyttä he eivät halua muistaa eikä tulevaisuudelta ole mitään hyvää odotettavana.