20. syyskuuta 2021

Herttua saa rukkaset (Le Mariage de Chiffon, 1942)

Vuonna 1942 Claude Autant-Lara (1901–2000) oli jo kokenut ohjaaja, mutta Herttua saa rukkaset (Le Mariage de Chiffon, 1942) merkitsi hänelle noususuhdanteen alkua. Tämän jälkeen valmistuivat Lettres d'amour (1942), Douce (1943) ja Sylvie et le fantôme (1946), joista kaikista on Criterionin melko tuore julkaisu. Näistä neljästä elokuvasta vain Herttua saa rukkaset tuotiin Suomeen, ja se sai ensi-iltansa toukokuussa 1944, jatkosodan loppuvaiheessa. Elokuva-aitta totesi, että ranskalainen uutuus oli ”oikein veikeä ja hauska huvinäytelmä”, jossa on ”aimo annos pikantteriaa aitogallialaiseen älykkääseen tapaan”. Totta on, että Herttua saa rukkaset on kuin vastakuva sille sodan kurimukselle, jonka keskellä elettiin. Autant-Laraa on kutsuttu jopa ”anti-Clouzot’ksi”: samaan aikaan kun Clouzot teki Korppiaan (Le Corbeau, 1943), joka oli allegoria saksalaismiehityksen ajasta, Autant-Lara vetäytyi nykyhetkestä vuosisadan vaihteen haaveellisiin tunnelmiin. Toisaalta, paljon on kiinni tulkinnasta: Herttua saa rukkaset voi nähdä myös paluuna sellaiseen ranskalaisuuteen, jonka saksalaismiehitys oli väkivaltaisesti työntänyt syrjään.

Herttua saa rukkaset sijoittuu vuoteen 1904. Keskiössä on nuori Corysande (Odette Joyeux), jota kutsutaan Ciffoniksi. Elokuvan alussa ikääntynyt herttua (André Luguet) ihastuu häneen, ja alkaa mutkikas ihmissuhdepeli, joka ulottuu koko elokuvan läpi. Ciffonin sosiaalinen verkosto avautuu katsojalle vähitellen. Tytön isäpuolen veli Marc (Jacques Dumesnil) on keksijä, joka puuhailee lentokoneteknologian parissa. Autant-Lara kuljettaa seurapiirikomediaa kevyesti, ehkä liiankin kevyesti, mutta nautin siitä tavasta, jolla historia saa merkitystä, mitä pidemmällä elokuva etenee. Alku on melko ahtaasti perheen ja sosiaalisten verkostojen sisällä, mutta puolivälin jälkeen yhä enemmän kiinnekohtia vuosisadan vaihteen historialliseen tilanteen tarjotaan katsojalle. Lopun huipennuksiin kuuluu Marcin onnistunut lentoyritys. Tässä tulkinnassa moderni teknologia ei ole uhka vaan uusi syntyy vanhan sisältä, sen rinnalla.

19. syyskuuta 2021

Naamiot (Masques, 1987)

Claude Chabrol -tuntemuksessani on pahoja aukkoja, mutta nyt tuli mahdollisuus katsoa vuonna 1987 valmistunut Naamiot (Masques, 1987), jota ei käsittääkseni tuotu aikanaan Suomeen elokuvateatterilevitykseen, eikä siitä taida olla tv-esityksiäkään. Naamiot tuo mieleen monet muut Chabrol-elokuvat, joissa ruoditaan ankaralla kädellä porvarillista elämäntyyliä. Elokuva alkaa ja päättyy tv-visailulla, jota juontaa Christian Legagneur (Philippe Noiret). Vanhuksille suunnattu musiikkihupailu on melkein liiankin äärimmäinen karikatyyri, jolla Chabrol viittaa siihen, miten lopulta kaikki on pelkkää pintaa, tai naamiota, jonka taakse todellisuus kätkeytyy. Televisiojuontajan rooli on Legagneurille yksi hänen naamioistaan. Toinen on se rooli, jota hän esittää kotioloissa sekä lähimmilleen että vierailleen.

Naamioita kutsutaan usein trilleriksi, ja totta on, että Chabrol sai moneen muuhunkin elokuvaansa vaikutteita Alfred Hitchcockilta. Silti ohjaajan tyylissä on jotakin vieraannuttavaa, ainakin tällä kertaa, mikä estää heittäytymästä tarinan vietäväksi. Ainakin itse katsoin elokuvaa ikään kuin etäältä, jännitykselle antautumatta. Draama käynnistyy, kun Legagneurin kotiin majoittuu nuori reportteri Roland Wolf (Robin Renucci) haastattelemaan tunnettua juontajaa tämän muistelmateosta varten. Vähitellen totuus pintakuoren alta paljastuu. Chabrol on selvästi panostanut yhteisiin ruokailuhetkiin, ja tuntuu, että gastronominen intohimo on suoraan verrannollinen henkilöiden sisäisen maailman salaisuuksiin.

Turha oli unelmani (Dragonwyck, 1946)

Turha oli unelmani (Dragonwyck, 1946) oli käsikirjoittajana kunnostautuneen Joseph L. Mankiewiczin esikoisohjaus ja 20th Century Foxin näyttävä epookkituotanto. Mankiewicz sovitti käsikirjoituksen Anya Setonin kaksi vuotta aiemmin ilmestyneestä historiallisesta romaanista Dragonwyck, joka julkaistiin suomeksikin vuonna 1947 nimellä Miranda linnanrouvana. Ehkä romaani oli saanut vaikutteita Daphne du Maurierin Rebekasta (Rebecca), jonka Hitchcock oli tehnyt elokuvaksi vuonna 1940. Yhdistävänä tekijänä on goottilainen, ahdistava kartano, jossa menneisyyden haamut kummittelevat. Toisaalta mieleen tulee Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani, jonka Hollywood-filmatisointi oli juuri nähty Robert Stevensonin ohjaamana vuonna 1944. Turha oli unelmani alkaa Connecticutissa, maaseudulla, jossa Jumalaa pelkäävän Ephraim Wellsin (Walter Huston) perheen elämä järkkyy, kun tytär Miranda (Gene Tierney) saa kirjeen kaukaiselta serkultaan Nicholas Van Rynilta (Vincent Price). Nicholas pyytää Mirandaa tyttärensä seuralaiseksi ja opettajaksi. Isä empii, mutta suostuu lopulta saattelemaan Mirandan New Yorkiin, josta matka jatkuu vesiteitse Van Rynin kartanolle.

Turha oli unelmani sijoittuu vuoteen 1844. Setonin romaanin historiallisena kehyksenä on Anti-Rent War, kamppailu, jossa vuokraviljelijät nousivat vastustamaan paternalistista järjestelmää. Elokuva ottaa historiaan vahvasti kantaa, sillä Ephraim Wells ei voi ymmärtää sitä, ettei viljelijällä ole omaa maata. Hollantilaistaustainen Nicholas Van Ryn on patruuna, jonka vauraus perustuu torppareiden verottamiselle. Vincent Price on loistava valinta juuri tähän rooliin: hänessä on (aina) ripaus katoavan aatelin dekandenssia. Alusta lähtien katsojalle on selvää, että Nicholas hamuaa itselleen nuorta Mirandaa. Loistava on Nicholasin ja Mirandan dialogi laivamatkan aikana, sillä Mankiewicz on saanut Pricen näyttelemään silmillään: Nicholasin katse kertoo tarinan suunnan ennen kuin käytännössä mitään on tapahtunut. Vasta myöhemmin selviää, että Nicholas toivoisi itselleen poikaa, jota nykyisestä liitosta ei ollut syntynyt. Tarinan keskiössä on lopulta Dragonwyck, joka on eurooppalaisen kulttuurin musée imaginaire, pelottavan kerrostunut, aavemainen tragedioiden syntysija. Joseph L. Mankiewiczin ohjaajanuralle Turha oli unelmani oli vasta lähtölaukaus, ja parhaat teokset siinsivät tulevaisuudessa. Mutta gootiikan ystävälle Dragonwyckin portaikot ja käytävät tarjoavat sopivasti väristyksiä.