29. marraskuuta 2020

Funny Girl (1968)

Vuonna 1968 valmistunut musikaalielokuva Funny Girl perustui Isobel Lennartin käsikirjoitukseen, joka puolestaan pohjautui samannimiseen Broadway-musikaaliin sekä Lennartin tekemään romaaniversioon. Alkuperäinen musikaali (1964) perustui Lennartin yhteistyöhön säveltäjä Jule Stynen ja sanoittaja Bob Merrillin kanssa. Sekä musikaalin että elokuvan tuotti Ray Stark, jolla oli läheinen suhde aiheeseen. Hän oli nimittäin musikaalin esikuvana ja lähtökohtana olleen Fanny Bricen (1891–1951) vävy. Funny Girlin keskiössä on Fannyn ura Florenz Ziegfeldin maineikkaassa teatteriryhmässä ja ennen kaikkea hänen suhteensa uhkapeluri Nick Arnsteiniin. Ray Starkilla oli mielessään monta ohjaajavaihtoehtoa, mutta lopulta tehtävään palkattiin Sidney Lumet. Puolen vuoden alkuvalmistelujen jälkeen Lumet kuitenkin poistui näyttämöltä, ja ohjaajan paikka oli jälleen vapaana. Tässä kohtaa vanha konkari William Wyler löytyi tehtävään, vaikka tämä tiettävästi itse epäili mahdollisuuksiaan musikaalin ohjaajana. Wyler oli menettämässä kuuloaan. Ohjaajan kerrotaan pohdinnan jälkeen vastanneen, että jos Beethoven sävelsi umpikuurona, niin kyllä William Wyler pystyy musikaalin ohjaamaan!

Funny Girl on ehdottomasti Barbra Streisandin näytöstä. Hän oli rooliin ainoa mahdollinen vaihtoehto jo siksikin, että hän oli esiintynyt Winter Garden Theatren ensi-iltaproduktiossa, ja sen menestys jatkui 1348 esityksen verran. Streisandin varaan elokuvakin rakentuu ensimmäisistä hetkistä lähtien. Alkuosa rakentaa Fannystä kuvan itsenäisenä toimijana, joka pystyy asettumaan Ziegfeldin autoritaarista otetta vastaan. Avainkohtauksessa Fanny tekee oman tahtonsa mukaan, eikä alistu Ziegfeldin painostukseen: hän muuttaa tekeillä olevan teoksen sävyn pukeutumalla loppukohtauksessa raskaana olevaksi morsiameksi. 

Broadway-musikaalissa Nick Arnsteinin roolissa nähtiin Sydney Chaplin, mutta elokuvatulkintaan pestattiin Omar Sharif (1932–2015), Youssef Chahinen elokuvissa kouliintunut egyptiläinen näyttelijä, jonka länsimainen yleisö oppi tuntemaan David Leanin spektaakkeleista Arabian Lawrence (1962) ja Tohtori Živago (1965). Sharif on hieno näyttelijä, vaikkakaan laulutaito ei ole hänen parhaita avujaan. Sharifin tausta menestysspektaakkelien tähtenä selittää hänen valintaansa Funny Girliin: elokuva on tehty, ehkä hiukan jälkijättöisesti, 50-luvun lopun ja 60-luvun alun spektaakkeliestetiikan mukaisesti. Teoksessa on alkusoitto ja väliaika, ja kestoakin on peräti 155 minuuttia. Wylerin ohjaus kulkee sujuvasti, varsinkin teoksen alkupuolella, mutta loppua kohti pituus alkaa kääntyä sujuvuutta vastaan. Toisaalta, Funny Girl on kiehtova juuri siksi, että se on muotohybridi, yhdistelmä Hollywood-musikaalia ja -spektaakkelia.

22. marraskuuta 2020

He ajavat öisin (They Drive by Night, 1940)

Raoul Walshin ohjaus He ajavat öisin (They Drive by Night, 1940) on nähty televisiossa viimeksi vuonna 1988, ja varmaan oma katsomiskokemuksenikin on 1980-luvulta. Raoul Walsh (1887–1980) oli pitkän linjan Hollywood-konkari, joka uransa aikana ohjasi 140 elokuvaa. Taso vaihteli, mutta parhaimmillaan hän oli loistava. He ajavat öisin on ohjaajan tuotannon huippua, ja päärooleissa nähtiin George Raft, Ann Sheridan, Humphrey Bogart ja Ida Lupino. Ensimmäiset kuvat rekkakuskeista, jotka ajavat yötä vasten, tuo mieleen Jules Dassinin loistavan film noirin Varkaitten markkinat (Thieves’ Highway, 1949), joka niin ikään perustui turkkilaissyntyisen A. I. Bezzeridesin romaaniin. Jos Dassinin tulkinnassa hämmästytti sen suorapuheinen yhteiskunnallisuus ja kriittinen kuva sodanjälkeisestä elintarviketeollisuudesta ja sen köyhistä työntekijöistä, Walshin elokuva on maltillisempi, mutta silti äärimmäisen kiinnostava. He ajavat öisin perustuu Bezzeridesin romaaniin Long Haul (1938), mutta tarinaan on istutettu murhajuoni, jonka juuret ovat Archie Mayon elokuvassa Kuuma veri (Bordertown, 1935).

He ajavat öisin on tarinaltaan hybridi, joka toisaalta rakentaa synkkää kuvaa yksityisyrittämisen mahdollisuuksista mutta toisaalta onnistuu raivaamaan tilaa luottamukselle amerikkalaisen unelman mahdollisuuteen. Tarinan alussa katsoja näkee veljekset Joe (George Raft) ja Paul (Humphrey Bogart) Fabrinin, jotka ajavat yöllä omenakuormaa kohti Kaliforniaa. Matka keskeytyy rengasrikkoon, ja draama käynnistyy. Läheisessä baarissa Joe tutustuu Cassie-nimiseen tarjoilijaan (Ann Sheridan), jonka veljekset myöhemmin poimivat mukaansa, kun tämä on irtisanoutunut. Joe ja Paul paljastuvat yksityisyrittäjiksi, jotka ovat ostaneet autonsa velaksi: paljon on vielä maksamatta, mutta toisaalta he eivät ole saaneet toimeksiantajaltaan korvausta tehdystä työstä. Ahdinko syvenee. Samaan aikaan katsojalle esitellään Ed Carlsen (Alan Hale Sr.) ja tämän puoliso Lana (Ida Lupino). Keskivaiheilla elokuva saa uuden käänteen, kun Lana haluaisi suhdetta Joen kanssa, mutta Joe on uskollinen sekä ystävälleen Edille että vastikään tapaamalleen Cassielle.

Jotta elokuvaa voisi tulkita, joudun seuraavaksi paljastamaan lisää juonenkäänteitä. He ajavat öisin saa rikoselokuvan ja melodraaman piirteitä ja on jatkuvasti vähällä suistua yhä pessimistisempään kierteeseen. Ratkaiseva käänne on Joen idea ostaa kokonainen sitruunalasti ja myydä se voitollisesti eteenpäin. Uhkayritys onnistuu, ja veljekset pystyvät lunastamaan auton itselleen, mutta jo seuraavassa kohtauksessa rankka yöajo koituu kohtaloksi: auto romuttuu ja Paul menettää kätensä. Elliptisen siirtymän jälkeen Joe on ottanut vastaan työn Edin firmassa ja Paul on katkeroituneena kotona. Nyt elokuvan kolme pariskuntaa asettuvat rinnakkain: Paul ja tämän vaimo Pearl (Gale Pale), Joe ja Cassie, Ed ja Lana. Kaikki suhteet ovat epätasapainossa. Pearlin haave siitä, että Paul olisi kotona, on toteutunut, mutta Paulin fyysinen vamma on myös sielullinen. Lana haluaisi Joen itselleen ja päättää, hetken mielijohteesta, surmata juopuneen Edin autotallin pakokaasuilla. Lana onnistuu houkuttelemaan Joen perimänsä yrityksen partneriksi, mutta suhdetta Joen kanssa ei synny. Viimeisenä epätoivoisena tekona Lana yrittää vierittää murhan Joen harteille. Pahoittelen tätä pitkää juonenkuvausta, mutta asetelma on mielenkiintoinen monella tapaa. Elokuvan naiskuvassa Pearl ja Lana edustavat vastakohtia, mutta Cassien hahmo tuo mukaan kolmannen reitin tai tulkinnan. Cassie on alusta lähtien itsenäinen toimija. Hän lähtee tarjoilijan työstä siksi, että esimies on kuin muistekala, jonka lonkerot takertuvat kiinni aina ohikulkiessa. En muista, että aikakauden muissa Hollywood-elokuvissa olisi näin selvästi kommentoitu seksuaalista ahdistelua. Lopussa Cassien rooli on ratkaiseva siinä, että tasapaino löytyy. Kiinnostava on myös Lanan hulluuskohtaus oikeudenkäynnin päätteeksi: Edin autotallissa on huipputeknologinen järjestelmä, jossa electric eye, valonsäde, on ratkaisevassa roolissa: kun säteen katkaisee, tallin ovet sulkeutuvat. Teknologia tekee Lanan murhan liiankin helpoiksi: hänen on vain kuljettava valonsäteen läpi, taaksensa katsomatta. Lopussa Lanan huutaakin: The doors made me do it! Vaikka Lanan hulluuskohtaus on melodramaattisen yliampuva, käsikirjoittajat ovat varmaankin pitäneet sitä välttämättömänä sen kannalta, että monimutkainen vyyhti saataisiin nopeasti onnelliseen päätökseen. Hämmentävää on se, että Joe on alusta lähtien uskonut yrittämiseen ja amerikkalaiseen unelmaan, ja hän on jo vähällä lopuksi lähteä omille teilleen. Firman työntekijät junailevat asian kuitenkin yhdessä Cassien kanssa. Kun Lana on poissa, yritys on oikeastaan siirtynyt työntekijöidensä käsiin, mikä on lopputulemana Hollywood-elokuvassa poikkeuksellinen. Sulkeumaa tukee vielä Paulin paluu yhteisön jäseneksi: katkeruus on poissa.

19. marraskuuta 2020

Boccaccio ’70 (1962)

Carlo Pontin ja Tonino Cervin tuottama Boccaccio ’70 (1962) on aikakautensa tunnetuimpia episodielokuvia. Se oli myös poikkeuksellisen pitkä, sillä alkuperäisellä kopiolla oli mittaa peräti 208 minuuttia eli lähes kolme ja puoli tuntia. On oikeastaan hämmästyttävää, mistä syntyi luottamus siihen, että näin pitkä episodielokuva voi ylipäätään olla järkevää ja kannattavaa tehdä. Toisaalta taustalla oli pitkien spektaakkelielokuvien aikakausi ja käynnissä  taistelu olohuoneita valtaavia televisioita vastaan. Boccaccio ’70 kokosi yhteen italialaisen elokuvan parhaat voimat ainakin ohjaajien mittapuulla mitattuna: neljän episodin ohjaajia olivat Mario Monicelli, Federico Fellini, Luchino Visconti ja Vittorio de Sica. Jo heti valmistumisen jälkeen pituus osoittautui ongelmaksi, ja Monicellin episodi jätettiin pois kansainväliseen levitykseen suunnatusta versiosta. Fellini, Visconti ja de Sica osoittivat solidaarisuutta kollegalleen, eivätkä osallistuneet elokuvan esitykseen Cannesissa.

Boccaccio ’70 alkaa Mario Monicellin episodilla ”Renzo e Luciana”, joka on ehdottomasti elokuvan kohokohtia. Tarina nostaa keskiöön nuoret rakastavaiset, jotka menevät naimisiin mutta eivät voi paljastaa liittoaan työnantajalle. Asetelma on yksinkertainen, mutta kokeneena komediaohjaajana Monicelli saa asetelmasta irti paljon nyansseja. Modernissa teollisuusympäristössä uusi kaupunkilainen elämänmuoto tuntuu hallitsevan, mutta sosiaaliset suhteet ovat vielä juttuneet perinteiseen arvomaailmaan. Erityisen mieleenpainuva on maauimalajakso, jossa kuhinaa riittää. Toinen episodi ”Le Tentazioni del Dottor Antonio” on Federico Fellinin käsialaa, eikä tyylistä voi erehtyä. Jättiläismäinen mainos, jossa Anita Ekberg lepää maitolasi kädessään, järkyttää tohtori Antonio Mazzuoloa. Ennen pitkää tohtorin mielikuvituksessa eroottinen uhka kasvaa painajaiseksi, jonka huipennuksessa Ekberg jahtaa moraalinvartijaansa öisillä kaduilla.

Katsomiskokemuksessani kaksi jälkimmäistä episodia jäi ensimmäisten varjoon. Tämä voi toki johtua myös elokuvan pituudesta. Fellinin karnevalismin jälkeen Luchino Viscontin ohjaama ”Il Lavoro” tuntuu pysähtyneeltä, mikä johtuu myös tarinan dialogipainotteisuudesta. Jos elokuvan aikaisemmat episodit sijoittuivat työläisten ja keskiluokan pariin, Tomas Milianin ja Romy Schneiderin tähdittämä ”Il Lavoro” kuvaa aristokraattien joutilaisuutta. Viimeisessä episodissaan Boccaccio ’70 palaa kansan pariin: Vittorio de Sican kertomuksessa ”La Riffa”  liikutaan Sophia Lorenin johdolla tivolissa. Jos Viscontin kuvaus rakkaudesta on melankolinen ja traaginen, elokuva päättyy de Sican veijarimaiseen sävyyn, jossa rakkaus kaikesta oikullisuudestaan huolimatta löytää tasapainon.

8. marraskuuta 2020

Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937)

Walt Disneyn ensimmäinen pitkä animaatioelokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937) oli aikansa menestystuote, ja samalla se aloitti Disneyn pitkien animaatioiden sarjan, joka jatkuu yhä. Pitkästä aikaa katsoimme Lumikin, jossa huomio kiinnittyy sekä ”30-lukumaisuuksiin”, joista hienoimpia on kuningattaren art nouveau -henkien valtaistuin, että aikakauden musikaalista muistuttaviin laulu- ja tanssinumeroihin. Tuntuu, että musikaalin sävyä jäi Lumikin myötä myös tuleviin Disney-elokuviin. Silmiinpistävää on myös Lumikin suhde luontoon. Kun metsästäjä antaa Lumikin paeta metsän suojiin, linnuista, peuroista ja jäniksistä tulee hylätyn prinsessan apureita ja liittolaisia: päähenkilöt ovat myöhemmissäkin Disney-elokuvissa eläinten kumppaneita, tai pikemminkin niin, että luomakunta asettuu palvelemaan pulaan joutunutta sankaria. Vaikka kuvaus metsästä on aluksi kauhuelokuvamainen, luonto on lopulta pastoraalisen seesteinen. Disneyn fantasian lähtökohtana oli Grimmin veljesten satu Lumikki (Sneewittchen), joka ilmestyi veljesten ensimmäisessä kokoelmassa vuonna 1812. Kyse on kansansadusta, josta on säilynyt monia variantteja. Grimmin veljesten tarinassa olivat läsnä jo ne klassiset elementit, joita myös Disney hyödynsi: taikapeili, myrkytetty omena, lasinen arkku ja tietysti seitsemän kääpiötä. Tosin Grimmin versiossa kääpiöitä ei vielä nimetty. Tiettävästi kääpiöt ristittiin vuonna 1912 sadun Broadway-tulkinnassa, ja Disney nimesi heidät uudelleen legendaarisin lopputuloksin.

Ajauduin elokuvan aikana katsomaan, millaista huomiota elokuva sai Suomessa ensi-illan yhteydessä lokakuussa 1938. Animaatio sai pääosin positiivista huomiota mutta myös monenlaista kritiikkiä. Kersti Bergrothin toimittama Päiväkirja (7–8/1938) julkaisi Lumikki-arvion, tai pikemminkin arviokoosteen, jossa todetaan aluksi: ”Lumikki valkokankaalla on täynnä hauskuutta, kekseliäisyyttä, huumoria, joskus suloisuuttakin. Kuningatar-äiti on mahtava ja vaikuttava ilmestys, muutamat kääpiöiden liikkeet ovat huvittavia ja liikuttavia, eläinten läsnäolo ja temput viehättävät (...) Lumikki-filmi on tekniikan ihme, ihmisneron ihailtava saavutus — ja sadun kuolema.” Tämän mukaan Päiväkirjan anonyymi kritiikki toteaa, miten elokuva etääntyy sadusta: ”...tämä Lumikki ei ole mikään satuprinsessa. Hän on moderni tyttö, pikkunätti ja itsetietoinen.” Erityistä huomiota kiinnitetään siihen, miten suureen rooliin kääpiöt on nostettu Grimmin satuun verrattuna: ”Walt Disney’hän on muuten mielivaltaisesti tehnyt kääpiöistä koko sadun päähenkilöt. Sadun nimi on Lumikki, ja Lumikin kohtalosta tässä on kysymys. Jokainen oikea satu on lainmukainen, salaisuuksiin viittaava, taiteellinen kokonaisuus. Ei sitä voi muutella eikä muunnella mielin määrin. Ei Beethovenin sinfoniasta voi tehdä schlagereita — tai voi, mutta ei saa.”

Vuosina 1938 ja 1939 Lumikki esiintyi julkisuudessa paitsi satuna ja elokuvana myös monina kulutuskulttuurin tuotteina. Elokuvan vanavedessä markkinoille tuotiin niin Lumikki- kuin kääpiöleluja, ja leivälle saattoi levittää Lumikki-margariinia (mainos vasemmalla). Tulipa markkinoille myös Lumikki-niminen lattiavaha, jolla ”saatamme kiillottaa lattiamme ilman että vesi tihkuu silmiimme”. Lattiavaha on sinänsä looginen tuote, sillä yksi elokuvan avainkohtauksista kuvaa sitä, miten Lumikki käden käänteessä, luomakunnan avustuksella, siivoaa kääpiöiden mökin... Kun nyt katsoin Lumikkia ja seitsemää kääpiötä, mietin, missä muodossa aikalaiset sen Suomessa näkivät ja kuulivat. Lehtitietojen perusteella Suomessa kiesi kaksi erilaista kopiota, englanninkielinen, jossa oli suomen- ja ruotsinkieliset tekstit, ja ruotsiksi dubattu versio, joka oli teksitetty suomeksi. Ilmeisesti ensimmäinen suomenkielinen dubbaus tehtiin vasta vuonna 1962, jolloin Lumikkia esitti Eeva-Kaarina Volanen. Olisivatpa nuo vanhat dubbaukset mukana tämän päivän tallenteissa! Ne ovat olennainen osa sitä, millaisena eri sukupolvet Disneyn tuotannot muistavat.


 

1. marraskuuta 2020

Nainen joelta (La Donna del fiume, 1954)

Sunnuntain kotimatinean elokuvaksi valikoitui Mario Solatin ohjaama Nainen joelta (La Donna del fiume, 1954), Carlo Pontin tuottama värikäs melodraama, joka oli nostamassa Sophia Lorenia aikakauden valovoimaisimpien tähtien joukkoon. Edellisenä vuonna Loren oli nähty räiskyvänä pizzantekijänä Vittorio de Sican elokuvassa Napolin kultaa (L’oro di Napoli, 1954). Työläisnainen Loren on myös tässä elokuvassa, sillä alkukohtauksessa hän työskentelee kalanjalostustehtaassa, jossa paistetaan ankeriaita. Tulenlieskat lyövät uuneista, ja Po-joen laakson naiset ahkeroivat hikeä pyyhkien. Nives Mongolini (Sophia Loren) on yksi monista, itsenäinen ja kunniantuntoinen. Alku tuo mieleen Prosper Mériméen Carmenin ja tupakkatehtaan tytöt. Tarinan Don José on työnjohtaja Gino Lodi (Rik Battaglia), joka liehittelee Nivesiä. Asetelma tuo myös mieleen Giuseppe de Santisin ohjaaman ja Dino De Laurentiisin tuottaman Katkeraa riisiä (Riso amaro, 1948), jossa erotisoitua työläisnaista näytteli Silvana Mangano. 

Nainen joelta on kiehtova yhdistelmä neorealismia, oopperallista melodraamaa ja aikakauden populaarikulttuuria. Kuuluisa on elokuvan mambokohtaus, jonka pohjalta Loren myös levytti kappaleen ”Mambo bacan”. Mambohuuma jatkui seuraavana vuonna Luigi Comencinin komediassa Vaarallinen leski (Pane, amore e..., 1955), jossa Loren tanssi yhdessä Vittorio de Sican kanssa ”Mambo italianon”. Nainen joelta on aluksi kepeä, mutta se liikkuu vääjäämättömästi kohti tragediaa, joka todellakin saa oopperalliset mittasuhteet. Hämmästyttävää on Soldatin kyky ammentaa samaan aikaan neorealistisesta perinteestä: kuvauksissa on käytetty pitkälti amatöörinäyttelijöitä, ja Po-joen ympäristö ja luonto nousevat vahvasti esiin. Olisi kiehtovaa tietää, millainen rooli käsikirjoitustiimiin osallistuneella Pier Paolo Pasolinilla on lopulta ollut. Kaiken tämän yllä ovat korostuneet, miltei räikeät värit, jotka pistävät silmään sekä alun tehdaskohtauksessa että myöhemmin tanssilattialla. Mambon pyörteissä Loren on erotettu muusta kansasta kirkkaan keltaisella asulla.