Tähtien sota: Episodi IX – The Rise of Skywalker (2019)

Mainokset ovat korostaneet saagan päättyvän elokuvaan The Rise of Skywalker (2019). Tämä jää vielä nähtäväksi, mutta kolmas Tähtien sota -trilogia on joka tapauksessa valmistunut. Jos laskemme kaikki jaksot yhteen, saagasta on tullut ylisukupolvellinen populaarikulttuurin ilmiö. Ensimmäiset osat 4–6 valmistuivat vuosina 1977–1983, ja olin itse ensimmäisen elokuvan aikaan 16-vuotias. Muistan vieläkin, miltä koko laajakankaan täydeltä näkyviin vyörynyt avaruusalus tuntui... Pitkän tauon jälkeen syntyivät episodit 1–3, jotka menivät ajassa taaksepäin. Elettiin vuosia 1999–2005, enkä oikein jaksanut innostua, mutta oma näkökulma oli muuttunut: nyt tieteisefantasiaa katsottiin omien lasten seurassa. Uusin, Disneyn tuottama trilogia (episodit 7–9) on valmistunut vuosina 2015–2019, ja viimeinen osa syntyi 42 vuotta ensimmäisen Tähtien sota -elokuvan jälkeen. George Lucasin visio on hallinnut fantasiamaailmaa, ja Lucas ohjasikin yhdeksästä elokuvasta neljä. Kun oikeudet myytiin Disneylle ennen viimeistä trilogiaa, tiedossa oli, että fantasia kirpoaisi lopullisesti Lucasin käsistä. Episodin 8 jälkeen tosin huhuttiin, että Lucas olisi halunnut luotsata myös viimeisen trilogian päätökseensä. Toisin kävi: ohjaajaksi nousi J. J. Abrams, joka oli toteuttanut myös episodin 7.

J. J. Abrams on kokenut toimintaelokuvien ohjaaja, mutta episodin 9 alussa ainakin minulla oli lieviä hahmotusongelmia. Leikkausrytmi oli dialogikohtauksissakin nopeaa, vaikka ainakin minä olisin katsojana halunut viipyä kuvissa pidempään. Loppua kohti kerronta sujui paremmin, tai ehkä vain ehdin tottua ripeään rytmiin. The Rise of Skywalker jatkaa Reyn (Daisy Ridler) tarinaa: episodin 7 alussa hän oli katsojalle uusi tuttavuus, romunkerääjä, mutta vähitellen uumoilut hänen alkuperästään ja taustastaan kasvoivat, ja näihin pohdintoihin viimeisen episodin on tarkoitus vastata. Tarinaltaan The Rise of Skywalker on yksinkertainen: keisari Palpatine (Ian McDiarmid) on elossa, kaukaisella Exegol-planeetalla, joka on karttojen ulkopuolella ja löydettävissä vain sithien tiennäyttäjien avulla. Kylo Ren (Adam Driver) on yhä pahan poluilla, mutta kuten katsoja arvaakin, hän kohta jo häilyy hyvän suuntaan. Rey, ja hänen uskolliset toverinsa Finn (John Boyega), Poe (Oscar Isaac) ja Chewbacca (Joonas Suotamo), jäljittävät Exegolia, jonka tuntumassa lopulta käydään viimeinen taistelu. Jos edellisessä episodissa vastarintaliikkeen toiminta korostui, tällä kertaa galaktinen kansa nousee vastustamaan Palpatinen johtamaa Viimeistä ritarikuntaa.

Kylo Renin ja Reyn vastavuoroiset kuolemat ja henkiinheräämiset tuovat tarinaan oopperallista melodramaa, jopa siinä määrin, että katsoessa pohdin, miten paljon liioittelua ja ylitsepursuavaa tunteellisuutta tieteiselokuvaan voikin mahtua! Voimasta puhutaan elokuvassa jonkin verran, mutta lopultakin melko vähän siihen nähden, millaisissa mittasuhteisissa Voiman aistiminen oli aiemmissa trilogioissa. Ehkä tässä onkin viimeisen syklin perusajatus: elokuvan henkilöt ovat vahvemmin oman onnensa seppiä, eikä Voimalla ole kohtalonomaista vaikutusta tapahtumiin. The Rise of Skywalker -elokuvassa historia on ihmisten, ja tietysti myös muiden galaktisten asukkaiden, tekemää eikä ennalta määriteltyä. Reyn alkuperä selviää, mutta toisaalta tuntuu, ettei sillä ole paljoakaan väliä, sillä Rey luo itse oman elämänsä. Viimeisessä kuvassa hän kutsuu itseään Rey Skywalkeriksi. Hän on niiden arvojen perillinen, joihin uskoo.

Tähtien sota: Episodi VII – The Force Awakens (2015)

Tähtien sodan maailmassa voima saavutti tasapainon vuonna 1983, kun Jedin paluu päättyi. Darth Vader sai polttohautauksen, ja tarina seisahtui siihen onnelliseen, jännityksettömään olotilaan, jossa katsojalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin poistua salista. Nyt 32 vuoden jälkeen, arkielämä on järkkymässä. Voimat, ainakin kaupalliset, ovat heränneet. Star Wars: The Force Awakens (2015) on käänne saagassa, jonka kaikki tuntevat. Disney osti koko tavaramerkin George Lucasilta vuonna 2012 ja on nyt puhaltanut siihen uuden elämän. Haaste on melkoinen, kun katsojakunnassa on faneja viideltä vuosikymmeneltä. Ohjaajaksi kiinnitettiin jo vuonna 2013 J. J. Abrams, joka vastaa myös käsikirjoituksesta yhdessä Michael Arndtin ja Lawrence Kasdanin kanssa. Kasdan edustaa jatkuvuutta, sillä hän oli mukana kirjoittamassa Imperiumin vastaiskua (1981) ja Jedin paluuta (1983). Ohjaajana J. J. Abrams tuo hankkeeseen kokemusta, sillä hän oli 2009 elvyttämässä toista legendaarista tarinaa, Star Trekiä, ja osasi taitavasti yhdistää vanhan saagan uuteen. On selvää, että J. J. Abrams on Tähtien sota -sarjan tähän mennessä paras ohjaaja. Yhtä selvää on, että uusi elokuva ammentaa nimenomaan vuosien 1977–1983 trilogiasta ja jättää vuosien 1999–2005 kolmikon kauas taakse.

Kun The Force Awakens ilmestyy tallenteena, aion ensitöikseni mitata, millainen tauko on ensimmäisen tekstiruudun (”A long time ago in a galaxy far, far away...”) ja kankaalle räjähtävän Star Wars -nimen välillä. Ainakin tuntui, että ylimääräiset sekunnit saivat katsojat pidättämään hengitystään. Alun vangitsevuus perustui myös siihen, että elokuvan tarina oli onnistuttu pitämään visusti salassa – tai ainakaan minun silmiini sitä ei osunut. [Jos et halua kuulla tietoja tarinasta, ei kannata lukea tämän pidemmälle.] Elokuvan ensimmäinen näyttämö on Jakku-planeetta, jossa Lor San Tekka (Max von Sydow) antaa vastarintaliikkeen palveluksessa häärivän Poen (Oscar Isaac) haltuun kartan, joka kertoo, minne Luke Skywalker (Mark Hamill) on vetäytynyt. Pahuuden tiivistymä on tässä elokuvassa Ensimmäinen ritarikunta, jonka takapiruna vaanii mystinen Snoke (Klonkkuna tunnettu Andy Serkis). Snoken kätyri on Kylo Ren (Adam Driver), jonka sisässä kytee kuitenkin pilkahdus valoa. Alku on tyly siinä mielessä, että Kylo panee toimeen etnisen puhdistuksen Jakku-planeetalla, mutta onnekkaasti droidi BB-8 pääsee pakenemaan salainen kartta mukanaan. Tarina ei loppujen lopuksi ole kovinkaan yllättävä, eikä se oikeastaan tarjoa paljonkaan uutta: se tuo mieleen ensimmäisen Tähtien sodan (1977) asetelman. Alkuperäisessäkin Tähtien sodassa salaista tietoa kätkettiin droidin sisään, kun R2-D2 sai Leialta viestin Lukelle vietäväksi. Nyt BB-8:n on tarkoitus saattaa kartta vastarintaliikkeen johtajalle, eli Leia Organalle (Carrie Fisher). Sympaattinen robotti tuo mieleen ensimmäisen Tähtien sodan humoristiset droidit, jotka toki saavat sanoa sanansa myös J. J. Abramsin tulkinnassa...

Vaikka The Force Awakens on lopulta juonen tasolla klassisen yksinkertainen – kaksi kartanpalaa loksahtaa yhteen ja Luke löytyy kaukaiselta planeetalta – elokuvassa on sopivassa suhteessa katsojaa kiinnostavia yksityiskohtia, huumoria, nostalgiaa, romantiikkaa, jännitystä ja toimintaa. Elokuvan alkuosa toimii saumattomasti ja huipentuu Han Solon (Harrison Ford) ja Chewbaccan (Peter Mayhew/Joonas Suotamo) sisääntuloon, joka on kädenojennus kaikille saagan faneille. Sukupolvet kohtaavat oikeastaan jo elokuvan alusta lähtien, kun konkarinäyttelijät on laitettu puhaltamaan yhteen hiileen nuoren polven kanssa. Alussa Max von Sydow saattelee matkaan Oscar Isaacin, Adam Driverin ja erityisesti John Boyegan, jonka esittämä Finn on yhtä maanläheinen, realistisesti tapahtumiin suhtautuva hahmo kuin Han Solo alkuperäisessä Tähtien sodassa. Koko ensimmäisen puoliskonsa The Force Awakens elää jälleennäkemisen ja uuden oppimisen symbioosissa. Tuntuu, että J. J. Abrams on kuin yrityksen muutosjohtaja, jonka on tarkoitus valmistella luopumaan vanhasta ja suuntautumaan eteenpäin. Siksi tarinassa on niin paljon tuttuja tilanteita ja aineksia. Minulle kaikkein vaikein jakso oli rantautuminen vastarintaliikkeen tyyssijaan, jonne Ritarikunta tuota pikaa hyökkää. Raunioiden keskelle sijoitettu taistelu ei oikein ollut samalla tasolla kuin elokuvan alku ja loppu, ja odotettu Leian sisääntulokin jäi selvästi valjummaksi kuin Han Solon introdusointi hieman aiemmin. Olisiko Leian hahmoon saanut vielä lisää karismaa? Oma kysymyksensä on, että loppua kohti jyrinää ja erikoistehosteita oli minun makuuni yksinkertaisesti liikaa.

Kun viimeksi katsoimme Jedin paluun, mietin, millaisia suuntia se antaisi sarjan jatkolle. Elokuvan lopussa kerrottiin selkeästi, että voima on myös Leiassa, vaikka vuosien 1977–1983 elokuvat olivatkin joka suhteessa hyvin miehinen trilogia. Tässä suhteessa The Force Awakens tekee merkittävän käänteen. Elokuvan ehdoton hahmo on nuori Rey (Daisy Ridley), joka alussa on jätteidenkerääjänä Jakku-planeetalla ja auttaa BB-8:aa selviämään ahdistelijoistaan yhdessä Finnin kanssa. Reyn tausta jää arvoitukseksi, ja epäilemättä tulevien elokuvien selvitettäväksi, mutta hän on uuden Tähtien sota -sarjan ”Luke”: hänessä on voima, jonka tiedostamisen kehitystarina elokuva on. Juuri hänessä voima herää, ja elokuva huipentuu mestarin ja oppilaan kohtaamiseen. Koko elokuvan mieleenpainuvimpia kohtauksia on Reyn ja Kylo Renin valomiekkataistelu lumisessa metsässä. Reyn askelia tahdittavat myös mieleenpainuvat sävelet: hiekka-aavikolla kuullaan ensimmäistä kertaa enniomorriconemainen aihe, joka palaa uudelleen elokuvan lopussa. Kuuntelin Spotifysta soundtrack-albumin jo ennen elokuvan näkemistä, ja levyllä tämä melodia oli nimetty Rey’s Theme. Suosittelen kuuntelemaan koko albumin: se on John Williamsia parhaimmillaan.

Star Trek (2009)

Star Trek on tehnyt vahvan paluun - tosin se on tehnyt paluun aina säännöllisin väliajoin ensimmäisen, legendaarisen tv-sarjan (1966-69) jälkeen. Lupauduin Turku-tv:n Kahvila-ohjelmaan aiheesta keskustelemaan, ja siksi piti nopeasti käydä katsomassa J. J. Abramsin ohjaama uusi Star Trek (2009). Tilaa elokuvateatterissa oli, mutta valitsin paikan, josta oli hyvä näköala - kolmannelta riviltä. Tämä oli virhe, koska elokuvan alkujakson tempo oli hengästyttävä, paljon erikoislähikuvia ja nopeaa leikkausta. Lost-sarjan tuotannossa mukana ollut Abrams ohjasi alun uutta sukupolvea varten, mutta mitä pidemmälle tarina kulki, sen hitaammaksi kävi rytmi. Tuntui kuin elokuva olisi takautunut hetki hetkeltä kauemmas television historiaan, ja loppupuolella päähenkilöt jo toistelivat klassisesta tv-sarjasta tuttuja lausahduksia.

Uusi Star Trek on monella tapaa rituaalinen teos: se on paluuta alkulähteille. Paluu saa konkreettisen muotonsa alkujaksossa, jossa James T. Kirkin äiti synnyttää lapsensa räjähtävältä planeetalta pakenevassa avaruusaluksessa samalla, kun Kirkin isä uhrautuu viattomien puolesta. Miehistön kasvutarina muuttuu rituaaliseksi Enterprisen miehistön kokoamiseksi, ja kliimaksina on loppu, jossa ”se oikea” ryhmä on jälleen yhdessä. Tarinamaailmassa ryhmä on koossa ensi kertaa, mutta katsojan nautinto syntyy siitä, että palapelin palat loksahtavat kohdalleen monen hiljaisen vuoden jälkeen. Tätä tavoitetta tukee harkitusti valittu miehitys, johon on etsitty vanhan sarjan henkilöitä muistuttavat näyttelijät. Kun Star Trek päättyy, se on oikeastaan tullut alkuunsa. Vasta viimeisillä metreillä katsojat kuulevat sen, mitä ovat odottaneet. Leonard Nemoyn ääni toteaa: ”These are the voyages of the starship Enterprise...”