Afrikan tähden salaisuus

Kesällä on pelattu Afrikan tähteä, eilenkin kuusi kertaa. Lapsena pelilautaa saatettiin kiertää vieläkin tiheämmin, eikä sadepäivinä tutkimusretkistä tahtonut tulla loppua. Muistan vielä, miten Afrikkaan saattoi uppoutua, kuvitella, millaista elämä oli Kairossa tai Saharan aavikolla. Afrikan tähti on Kari Mannerlan neronleimaus vuodelta 1951, ja mikä parasta, sitä pelataan vieläkin samalla pelilaudalla, jossa on häivähdys sodanjälkeisen maailman eksotismia. Kaikki varmaan muistavat, että pelilaudan yläosassa ilmojen halki kiitää lentokone ja Atlantilla etelää kohti puuskuttaa moderni matkustajalaiva. Sen sijaan päiväntasajan alapuolella, St. Helenan saaren tuntumassa, merta kyntää purjealus. Siirtyykö Kairosta tai Tangerista lähtevä pelaaja nykypäivästä kohti menneisyyttä aloittaessaan arpakuution saneleman retkensä kohti Kapkaupunkia? Varmaa on ainakin, että pelaajat saapuvat mantereelle Välimeren suunnasta. Moderni maailma on Euroopassa, pelilaudan ulottumattomissa. Afrikan voi tulkita rajatilana menneisyyden ja nykyisyyden välillä, mutta ehkä se on vielä enemmän mytologinen paikka ajan ulkopuolella. Afrikan tähdessä on kyse seikkailusta, aarteenetsinnästä ja kilpailusta. Tarkoituksena on etsiä timantteja, topaaseja, smaragdeja ja rubiineja - ja tietenkin Afrikan tähteä itseään. Lapsena tosin ihmettelin, mitä tavoitelemisen arvoista on vaaleansinisessä, hiomattomassa kivessä, kun rubiinit ovat paljon kauniimpia. Nyt vasta olen ymmärtänyt, että Mannerla on tehnytkin Afrikan tähdestä rosoisen. Oletteko huomanneet, että sen kuudesta särmästä vain neljä kimmeltää? Afrikan tähti on hiomaton korukivi, joka odottaa noutajaansa. Tosikot voisivat väittää, että Afrikan tähti on kolonialistinen peli, koska pelaajat ovat siellä vain rohmuamassa luonnonvaroja. Epäilemättä peli kantaakin mukanaan koloniaalista perintöä, mutta toisaalta pelin rosvotkin näyttävät eurooppalaisilta. Onko lopultakaan suurta eroa pelaajien ja pelilaudalla lymyävien western-henkisten ryöväreiden välillä?

Mannerla totesi kerran haastattelussa, että Afrikan tähti syntyi ”Humphrey Bogart -elokuvien” huumassa. Peli julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1951, jolloin Mannerla täytti 21 vuotta. Idea oli todennäköisesti syntynyt jo aiemmin. Jos peli sai alkunsa Bogart-elokuvien innoittamana, voiko olla kyse mistään muusta kuin Casablancasta (1942), joka sai Suomen ensi-iltansa vasta toisen maailmansodan päätyttyä 28. joulukuuta 1945. Elokuvan alussa valkokankaalle levittäytyy Afrikan kartta, jonka alaosa tuntuu melkein sulautuvan pimeyteen. Aivan kuin elokuva haluaisi sanoa tuntemattoman maanosan salaperäisyyden tiivistyvän juuri Casablancan kaupungissa, avautuvan sen kautta. Afrikan tähdessä on samaa henkeä, vaikka Mannerla valitsikin toiseksi lähtöruudukseen Casablancan sijasta Tangerin.

Kun Kari Mannerla kuoli heinäkuussa 2006, STT:n uutisessa todettiin Afrikan tähden olleen ensimmäinen lautapeli, jossa oli käännettävät nappulat. Kätkettyjen timanttien etsintä ja yllätysten odottamattomuus ovat pelin ehdoton suola. Samalla yksinkertaiset säännöt mahdollistavat osallistumisen kaikenikäisille pelaajille. Ei ihme, että Afrikan tähteä on myyty huikeat 3,5 miljoonaa kappaletta, joista puolet ulkomailla. Suomessa Afrikan tähti löytyy keskimäärin jokaisesta kotitaloudesta.

Ihmiset suviyössä (1948)

Juhlistimme juhannusta katsomalla F. E. Sillanpään ”eepilliseen sarjaan” perustuvan Ihmiset suviyössä, jonka Valentin Vaala ohjasi vuonna 1948. ”Eepillinen" teos on kestoltaan runsaan tunnin, mutta kerronnan verkkaisuus ja viipyilevyys luo mielikuvan rauhallisuudesta ja kestosta. Elokuva kuvaa suomalaista kesäyötä, jonka aikana neljä kohtaloa kytkeytyy toisiinsa. Syrjämäen emäntä (Emma Väänänen) on raskaana ja saamaton isäntä (Eero Roine) lähtee etsimään kätilöä. Telirannan kartanoon saapuu nuori Arvid (Matti Oravisto), joka on ihastunut talossa asuvaan Helkaan (Eila Pehkonen). Mettälän torpan emäntä Santra (Kaisu Leppänen) tarjoaa sahtia kylän miehille, ja samaan aikaan Santran juoppo mies Jukka (Matti Lehtelä) joutuu toisen tukkilaisen, Nokian (Martti Katajisto), puukottamaksi. Kunnanlääkäriä (Kaarlo Halttunen) etsitään läpi elokuvan, ja hän pääsee todistamaan niin miehen kuolemaa kuin lapsen syntymääkin. Tuntuu kuin Telirannan nuoret haaveilisivat kesäyön auringossa koko elokuvan halki, ja ainoat liikahdukset ovat heidän sisäisissä tunteissaan,orastavassa rakkaudessaan. Tämän subliimin kerrostuman rinnalla Nokian ruumiillisuus on kouriintuntuva vastavoima.

Elokuvassa on vahvoja, päämäärätietoisia naisia, Syrjämaan Hilja ja Mettälän Santra, kun taas miehet seuraavat Nokian ja Mettälän Jukan tapaan hetken mielijohteita. Väistämättä tosin tulee mieleen, että affektiisivuus (Nokia, Jukka) tai saamattomuus (Syrjämaan isäntä) liittyy nimenomaan kansanmiehiin, sillä Telirannan isäntä (Toivo Hämeranta), Arvid ja kunnanlääkäri ovat järkiperäisyyden perikuvia.

Suven suloisuus ja katkeruus

Suomalainen suvi on kukkeimmillaan ja lomalaiset jo lähtökuopissaan. Samaan aikaan kansalaisia on muistutettu kesänvieton vaaroista. Kesäkuussa on toteutettu ennennäkemättömän laaja vesiturvallisuuskampanja, jonka sanoma on kiteytynyt iskulauseeseen ”Älä jätä aivoja narikkaan”. Alkuvuoden tilastot ovat nostattaneet kulmakarvoja. Hukkuneita oli juhannusviikkoon mennessä kertynyt jo 69, joista seitsemän oli naisia. Veteen menehtyneiden määrä on ollut viime vuosina nousussa, ja koko vuoden kato lähestyy uhkaavasti kahta sataa. Silmiinpistävää on, että tänä vuonna hukkuminen on ollut harvinaisen sukupuolittunutta. Siksi Viisaasti vesillä -kampanjan kohteina ovat nimenomaan aktiivi-ikäiset miehet.

Kun juhannusaamu valkeni, uutisten välittämät tiedot olivat hämmentäviä. Yöttömän yön juhlassa vesihaavereita oli sattunut vähemmän kuin koskaan aikaisemmin. Maanantaiaamuun mennessä poliisin tietoon oli tullut vain kaksi hukkunutta, kun yleensä Ahdin viikate niittää kymmenkunta juhlijaa.

*

Suomi on 1800-luvulta lähtien ollut kansanvalistuksen luvattu maa: kansaa on kasvatettu milloin nöyräksi kuin Saarijärven Paavo, milloin kuuliaiseksi ja reippaaksi kuin Topeliuksen lastenkirjojen sankarit. Radio- ja televisiotoimintaakin ohjasi vuosikymmenien ajan valistuksen henki. Eipä olisi ihme, jos kansalaisten parissa olisi jo virinnyt vankka vastustus kaikenlaista neuvomista ja sormen heristelyä kohtaan.

Juhannus näytti kuitenkin osoittavan, että iskulauseilla ja tarkkaan harkituilla mediaspoteilla voi saada sanoman perille. Tosin Suomen uimaopetus- ja hengenpelastusliiton toiminnanjohtaja Janne Ollikainen totesi STT:lle maltillisesti: ”Toki valistustyöllä on oma tehonsa, mutta samalla täytyy tunnustaa, että ilma vaikuttaa erittäin paljon hukkumiskuolemiin.” Olisi houkuttelevaa tulkita loistava tulos taidokkaan kampanjan hedelmäksi, mutta pitkällä aikavälillä säätilan vaihtelut selittävät paljon. Jos elohopea olisi aattona kivunnut korkeammalle, yhä useampi mies oli heittäytynyt kesähuumauksen valtaan ja ennen pitkää ripustanut ”aivonsa narikkaan”.

*

Viisaasti vesillä -kampanja on toki ollut kaikin puolin kannatettava, ja sen ansiota saattaa lopulta olla se, että alkuvuoden raju tilastonousu sai seurakseen kaikkien aikojen alhaisimmat juhannuslukemat. Silti koen kampanjan mainoskuvan rantasaunan seinustalle ripustetuista aivoista hämmentäväksi. Kuvan taka-alalla kolme miestä seisoo veneessä, ehkä tarpeitaan tekemässä, ja saunalla roikkuvat toimettomina niin pelastusliivit kuin veneilijöiden ajatteluvälineetkin.

Rautalangasta väännetty, inhorealistinen kuva on ollut helppo ohittaa; sehän ei mitenkään vastaa mielikuvaa suomalaisesta kesäidyllistä. Samalla mainos rakentaa surullista kuvaa suomalaisesta miehestä viettiensä vallassa temmeltävänä egoistina. Ja toisaalta, mitäpä pahaa olisi siinä, jos raskaan talven ja pitkän kevään jälkeen tekisi nimenomaan kampanjan henkeä vastaan ja nostaisi aivonsa hetkeksi rantasaunan kuistille huilaamaan.

*

Juhannus on Suomessa perinteisesti merkinnyt kesälomakauden alkua. Eräs ulkomaalainen ystäväni totesi, että Suomi on poikkeuksellinen maa maailmassa: heinäkuussa ei tapahdu mitään. Kaikki paikat ovat suljettuja, eikä mikään asia suju. Suomi on kiinni. Ei olisi ihme, jos aivotoiminnotkin juhannuksen jälkeen vähän hidastuisivat…

Suomalaisessa kesänviettokulttuurissa juhannus on käännekohta. Se ei ole vain yöttömän yön myyttinen juhla vaan irtiotto työntäyteisestä arjesta. Edessä häämöttää vapaus, mahdollisuuksien maailma. Se, että juhannuksena elämä hetkellisesti kiihtyy, on monikerroksinen kulttuurinen kysymys. Kampanjalla voi ehkä vaikuttaa hetkellisesti, mutta pysyviä vapaa-ajan vieton muutoksia siitä tuskin seuraa. Juhannuksena moni suomalainen palaa maalle, juurilleen. F. E. Sillanpään hengessä: kesäillassa romansseja syttyy ja sammuu, ihmiselo saa alkunsa ja kohtaa päätöksensä. Juhannuksessa tiivistyy niin suomalaisen elämän suloisuus kuin sen katkeruuskin.

(ilmestynyt Turun Sanomissa 26.6.2008)