Marie-Octobre (1959)

Julien Duvivierin ohjaama Marie-Octobre (1959) perustuu Jacques Robertin vuonna 1948 julkaisemaan samannimiseen romaaniin. Marie-Octobre, oikealta nimeltään Marie-Hélène Dumoulin (Danielle Darrieux), on kutsunut yhdeksän vastarintaliikkeen aktiivia koolle (elokuvassa tämä tapahtuu 15 vuotta myöhemmin), jotta vihdoinkin selviäisi, miten verkoston johtaja Castille sai surmansa. Virallisissa asiakirjoissa hänet tappoi Gestapo, mutta Marie-Octobre tietää, että syyllinen on joku vastarintaliikkeen miehistä. Asetelmassa on ripaus Agatha Christien henkeä siinä mielessä, että kaikki tapahtuu neljän seinän sisällä ja periaatteessa kuka tahansa voisi olla syyllinen. Ja kaikkia lopulta epäilläänkin. Asetelma tuo mieleen kaksi muuta elokuvaa. Kaksi vuotta aiemmin Sidney Lumet oli ohjannut elokuvan Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957), joka tapahtuu pelkästään valamiesten kokouksessa. Toinen mieleen tuleva elokuva on Basil Deardenin Pankkirosvojen kerho (The  League of Gentlemen, 1960), jonka alussa toisen maailmansodan veteraanit kokoontuvat saman ruokapöydän ääreen.

Marie-Octobre vaikuttaa alussa jäykähköltä salonkidraamalta, mutta taitava henkilöohjaus ja sähäkkä dialogi lisäävät intensiivisyyttä vähä vähältä. Danielle Darrieux'n lisäksi Marie-Octobressa on vaikuttava joukko aikakautensa parhaita ranskalaisia miesnäyttelijöitä, Paul Meurisse, Bernard Blier, Lino Ventura, Noël Roquevert, Robert Dalban, Paul Frankeur, Serge Reggiani, Paul Guers ja Daniel Ivernel. Vaikka elokuva tapahtuu sisätiloissa, kerronnassa on kaksi poikkeusta. Alkutekstien aikana seurataan öistä tietä auton tuulilasista, niin kuin monen film noirin aloituksessa: edessä on todellakin synkkä sukellus menneisyyteen varsinkin kun ajatellaan, miten paljon sodanjälkeisessä Ranskassa keskusteltiin syyllisyydestä ja yhteistoiminnasta saksalaisten kanssa miehitysaikana. Toinen kuvallinen poikkeus liittyy televisioon. Koko draaman ajan televisio on auki, ja katsojalle näytetään vähän väliä vapaapainiottelua. Mitähän Duvivier on tällä halunnut kertoa? Samaan aikaan kun vastarintaliikkeen veteraanit setvivät suhteitaan, televisio suoltaa väkivaltaista viihdettä.

Duvivierin ohjauksessa on näytelmämäisyyttä, mutta näytelmä aiheesta sukeutui vasta elokuvan menestyksen jälkeen. Suomeen Marie-Octobre tulikin nähtävästi ensin juuri teatteriesityksenä. Sirppa Sivori-Asp ohjasi näytelmän televisiolle keväällä 1963. Nimiroolissa nähtiin Kyllikki Forssell (ohessa Helsingin Sanomissa julkaistu kuva). Miesrooleissa nähtiin Matti Oravisto, Kauko Helovirta, Leo Riuttu, Ekke Hämäläinen, Kosti Klemelä, Toivo Mäkelä, Uljas Kandolin ja Kaarlo Halttunen. Olisipa hienoa nähdä tämä suomalainen tulkinta Ranskan vastarintaliikkeen muistosta! Duvivierin oma tulkinta nähtiin Suomen televisiossa tammikuussa 1964, eikä sitä tiettävästi sen jälkeen ole esitetty.

Tähtien sota: Episodi IX – The Rise of Skywalker (2019)

Mainokset ovat korostaneet saagan päättyvän elokuvaan The Rise of Skywalker (2019). Tämä jää vielä nähtäväksi, mutta kolmas Tähtien sota -trilogia on joka tapauksessa valmistunut. Jos laskemme kaikki jaksot yhteen, saagasta on tullut ylisukupolvellinen populaarikulttuurin ilmiö. Ensimmäiset osat 4–6 valmistuivat vuosina 1977–1983, ja olin itse ensimmäisen elokuvan aikaan 16-vuotias. Muistan vieläkin, miltä koko laajakankaan täydeltä näkyviin vyörynyt avaruusalus tuntui... Pitkän tauon jälkeen syntyivät episodit 1–3, jotka menivät ajassa taaksepäin. Elettiin vuosia 1999–2005, enkä oikein jaksanut innostua, mutta oma näkökulma oli muuttunut: nyt tieteisefantasiaa katsottiin omien lasten seurassa. Uusin, Disneyn tuottama trilogia (episodit 7–9) on valmistunut vuosina 2015–2019, ja viimeinen osa syntyi 42 vuotta ensimmäisen Tähtien sota -elokuvan jälkeen. George Lucasin visio on hallinnut fantasiamaailmaa, ja Lucas ohjasikin yhdeksästä elokuvasta neljä. Kun oikeudet myytiin Disneylle ennen viimeistä trilogiaa, tiedossa oli, että fantasia kirpoaisi lopullisesti Lucasin käsistä. Episodin 8 jälkeen tosin huhuttiin, että Lucas olisi halunnut luotsata myös viimeisen trilogian päätökseensä. Toisin kävi: ohjaajaksi nousi J. J. Abrams, joka oli toteuttanut myös episodin 7.

J. J. Abrams on kokenut toimintaelokuvien ohjaaja, mutta episodin 9 alussa ainakin minulla oli lieviä hahmotusongelmia. Leikkausrytmi oli dialogikohtauksissakin nopeaa, vaikka ainakin minä olisin katsojana halunut viipyä kuvissa pidempään. Loppua kohti kerronta sujui paremmin, tai ehkä vain ehdin tottua ripeään rytmiin. The Rise of Skywalker jatkaa Reyn (Daisy Ridler) tarinaa: episodin 7 alussa hän oli katsojalle uusi tuttavuus, romunkerääjä, mutta vähitellen uumoilut hänen alkuperästään ja taustastaan kasvoivat, ja näihin pohdintoihin viimeisen episodin on tarkoitus vastata. Tarinaltaan The Rise of Skywalker on yksinkertainen: keisari Palpatine (Ian McDiarmid) on elossa, kaukaisella Exegol-planeetalla, joka on karttojen ulkopuolella ja löydettävissä vain sithien tiennäyttäjien avulla. Kylo Ren (Adam Driver) on yhä pahan poluilla, mutta kuten katsoja arvaakin, hän kohta jo häilyy hyvän suuntaan. Rey, ja hänen uskolliset toverinsa Finn (John Boyega), Poe (Oscar Isaac) ja Chewbacca (Joonas Suotamo), jäljittävät Exegolia, jonka tuntumassa lopulta käydään viimeinen taistelu. Jos edellisessä episodissa vastarintaliikkeen toiminta korostui, tällä kertaa galaktinen kansa nousee vastustamaan Palpatinen johtamaa Viimeistä ritarikuntaa.

Kylo Renin ja Reyn vastavuoroiset kuolemat ja henkiinheräämiset tuovat tarinaan oopperallista melodramaa, jopa siinä määrin, että katsoessa pohdin, miten paljon liioittelua ja ylitsepursuavaa tunteellisuutta tieteiselokuvaan voikin mahtua! Voimasta puhutaan elokuvassa jonkin verran, mutta lopultakin melko vähän siihen nähden, millaisissa mittasuhteisissa Voiman aistiminen oli aiemmissa trilogioissa. Ehkä tässä onkin viimeisen syklin perusajatus: elokuvan henkilöt ovat vahvemmin oman onnensa seppiä, eikä Voimalla ole kohtalonomaista vaikutusta tapahtumiin. The Rise of Skywalker -elokuvassa historia on ihmisten, ja tietysti myös muiden galaktisten asukkaiden, tekemää eikä ennalta määriteltyä. Reyn alkuperä selviää, mutta toisaalta tuntuu, ettei sillä ole paljoakaan väliä, sillä Rey luo itse oman elämänsä. Viimeisessä kuvassa hän kutsuu itseään Rey Skywalkeriksi. Hän on niiden arvojen perillinen, joihin uskoo.

Hirviön kutsu (A Monster Calls, 2016)

Juan Antonio Garcia Bayonan fantasiaelokuva Hirviön kutsu (A Monster Calls, 2016) perustuu Patrick Nessin samannimiseen romaaniin vuodelta 2011. Ness on ollut mukana projektissa sekä käsikirjoittajana että tuottajana. Espanjalais-yhdysvaltalais-brittiläisenä tuotantona valmistunut teos kertoo 13-vuotiaasta Conor O'Malleysta (Lewis MacDougall), jonka äiti (Felicity Jones) on kuolemassa syöpään. Dramaan liittyvät myös isoäiti (Sigourney Weaver), jonka luokse Conorin odotetaan muuttavan, sekä Conorin isä (Toby Kebbell), joka on muuttanut Yhdysvaltoihin. Elokuva alkaa painajaisella, jossa äidin menettämisen tuska konkretisoituu: kirkko ja hautausmaa romahtavat maan uumeniin, ja Conor yrittää estää äitiään syöksymästä kuiluun. Vaikeita teemoja elokuvaan punoutuu vielä lisääkin, sillä Conor on koulukiusattu, ja kaiken lisäksi isä asuu kaukana. Tämän rinnalla kulkee tarina luovuudesta, sillä äiti on taitava piirtäjä ja Conor pyrkii myös ilmaisemaan tunteitaan kuvina. Ankarien tapahtumien rinnalle rakentuu toinen todellisuus, jossa puuhirviö (Liam Neeson) tulee kertomaan Conorille kolme tarinaa. Neljännen Conor saisi kertoa itse.

Bayona on tiettävästi Quillermo del Toron elokuvien perillinen, ja mieleen nouseekin erityisesti hyytävä Pan's Labyrinth (El Laberinto del Fauno, 2006), jonka päähenkilön Ofelian äiti on mennyt naimisiin sadistisen upseerin kanssa ja jossa fantasia ei todellakaan tarjoa pakoa todellisuudesta. Pakoa ei ole tarjolla Hirviön kutsussakaan, mutta tarina on inhimillinen ja kuoleman hyväksymisessään lohdullinen. Del Toron lisäksi mieleen tulevat Victor Ericen ja Carlos Sauran elokuvat. Saurasta muistuttaa Geraldine Chaplinin pieni rooli koulun rehtorina. Hirviön kutsussa minua viehätti sen fantasian monimuotoisuus: puuhirviön ohella mielikuvitusta ruokkivat piirrokset. Kaiken lisäksi puuhirviön kahta tarinaa on kuvattu laajojen animaatiojaksojen avulla. Pidin myös pienoismallien käytöstä (romahtava hautausmaa), joka tarjoaa  tietokoneanimaatioiden turruttamalle katsojalle paluun menneiden vuosikymmenien elokuvalliseen sadunomaisuuteen.

Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953)

Katsoin George Stevensin Etäisten laaksojen miehen (Shane, 1953) viimeksi huhtikuussa 2017. Stevensin lännenelokuva kuuluu niihin teoksiin, joita voi katsoa yhä uudelleen, ja melkein vahingossa ajauduimme sitä katsomaan tapaninpäivän iltana. Elokuvasta löytyy aina jokin uusi särmä. Viimeksi blogatessa kirjoitin elokuvan luontosuhteesta, joka on läsnä ensimmäisistä kuvista lähtien. Tällä kertaa mietin erityisesti Shanen (Alan Ladd) hahmoa. Sävy olisi olennaisesti erilainen, jos päärooliin olisi valittu Montgomery Clift, joka tiettävästi oli Stevensillä mielessä ja joka olisi antanut sankarille neuroottisemman sävyn. Sen sijaan Alan Ladd on kuin tabula rasa, johon voi projisoida monenlaisia tulkintoja. Käsikirjoitus ei paljasta Shanen taustasta oikeastaan mitään: hän edustaa samaa väistyvää frontier-maailmaa kuin Ryker (Emile Meyer), mutta mitään muuta ei kerrota. Menneisyyttä olennaisempaa ovat ne sosiaaliset verkostot, joiden keskelle Shane laaksoon laskeutuessaan punoutuu. Hän saa alusta lähtien luottamusta niin Starrettilta (Van Heflin) kuin tämän pojalta Joeylta (Brandon deWilde), ja lopulta juuri luottamus on olennaista sen kannalta, mitä tapahtuu. Vaikuttava on Shanen ja Rykerin dialogi elokuvan loppupuolella, sillä myös Rykerin näkökulma on perusteltu.

George Stevens käytti tiettävästi paljon aikaa elokuvan leikkaukseen. Alussa otokset soljuvat orgaanisesti, sujuvana jatkumona, mutta kohtauksessa jossa Shane vihdoin opettaa Joeylle aseen käyttöä, leikkaus muuttu sähäkämmäksi. Kun Joey pyytää Shanea ampumaan, aseen räjähtävä voima korostuu. Tämä on vain esimakua sille, mitä katsoja näkee myöhemmin, kun tappaja Wilson (Jack Palance) ampuu Torreyn (Elisha Cook Jr.) tai kun Shane surmaa Wilsonin loppukohtauksessa. Väkivallan hetket ovat lopulta lyhyitä, eikä niissä ole mitään ihailtavaa.