31. joulukuuta 2020

Paroni von Münchhausenin seikkailut (The Adventures of Baron Munchausen, 1988)

Terry Gilliamin Paroni von Münchhausenin seikkailut (The Adventures of Baron Munchausen, 1988) on ihmeellinen, hämmentävä historiallinen fantasia. Legendaarisen paronin seikkailuista on aiemminkin tehty eeppisiä elokuvia. Saksassa Josef von Báky ohjasi vuonna 1943 loistavan Münchhausen-tulkinnan, joka esitettiin pariin otteeseen televisiossakin vuonna 1991, juuri niihin aikoihin, kun Gilliamin elokuva oli tuoreessa muistissa. Suomessa Gilliamin tulkinta sai ensi-iltansa 8. syyskuuta 1989, tilanteessa, jossa vanha ja uusi maailma olivat konkreettisesti kohtaamassa. Paroni von Münchhausenin seikkailujen lopussa on loistava kohtaus, jossa Münchhausen (John Neville) vakuuttaa kuulijoitaan luottamaan itseensä ja astumaan kaupungin porteista ulos, sillä vihollista ei enää ole. ”Open the gates”, hän huutaa. Väistämättä tulee mieleen tilanne, jossa syksyllä 1989 elettiin. Berliinin muuri erotti idän ja lännen toisistaan, mutta marraskuussa se vihdoin murtui.

Paroni von Münchhausenin seikkailut leikittelee toden ja epätoden välisellä häilyvällä rajalla. Tämä on tietysti jo aiheen pohjalta ilmeistä. Bodenwerderissä, lähellä Hannoveria, vuonna 1720 syntynyt Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausen oli historiallinen henkilö, soturi, jolla oli tapana kertoa meheviä tarinoita retkistään erityisesti Venäjän ja Turkin välisessä sodassa 1768–1774. Tunnettu oli tarina, jossa Münchhausenin hevonen oli jäänyt portin väliin, eikä ratsastaja huomannut takapuolen puuttuvan. Hevonen joi saavikaupalla vettä, joka valui saman tien taakse. Ennen pitkää takapuoli löytyi kirmailemasta kedolta, ja osat ommeltiin yhteen. Maailmankuuluksi eriskummallisen paronin tarinat tulivat, kun Rudolf Erich Raspe (1737–1794) julkaisi Englannissa kokoelman Baron Munchausen’s Narrative of his Marvellous Travels and Campaigns in Russia. Kerrotaan, että oikeaa paronia kirja raivostutti, sillä Raspe oli yhdistänyt teokseensa aineksia kaikenlaisista lähteistä. Terry Gilliamin elokuva viittaa tähän fiktion ja todellisuuden suhteeseen elokuvan alussa, jossa ”oikea” Münchhausen saapastelee paikalle teatteriesitykseen, jossa hänen edesottamuksistaan parhaillaan kerrotaan.

Terry Gilliamin Münchhausen-fantasia kuljettaa katsojan Raspen tunnetuimpien tarinoiden mukaan, ja ehkä häkellyttävin kaikista on pitkähkö kuumatka, jossa Münchhausen joutuu Kuun kuninkaan (Robin Williams) ja kuningattaren (Valentina Cortese) oudon ihmissuhdepelin välikappaleeksi. Paroni von Münchhausenin seikkailut syöttää pajunköyttä antaumuksellisesti, mutta samalla se on kiinnostava läpileikkaus länsimaisesta tarinaperinteestä. Kuusta Münchhausen seuralaisineen putoaa suoraa päätä tulivuoreen, jossa hän kohtaa Vulkanuksen ja tämän puolison Venuksen. Tarinan mukaanhan antiikin jumalat vetäytyivät vuorten uumeniin kristinuskon vallattua alaa. Aivan elokuvan alussa katsojalle kerrotaan tekstinä, että eletään ”järjen aikakautta”. Münchhausenin tarinat olivatkin jonkinlainen vastakertomus valistuksen aikakaudelle. Gilliamin elokuvassa 1700-luvun maailma on monin tavoin järjetön, ja sotaa käydään tavan vuoksi. Lopulta vain parkkiintunut satusetä pystyy ohjaamaan maailman takaisin raiteilleen.


Matrix (The Matrix, 1999)

Wachowski-veljesten, nykyään -sisarusten, Matrix (1999) oli aikansa kohuelokuva, joka näytti suuntaa tieteiselokuvalle. Se käynnisti myös Matrix-tuoteperheen, kaksi jatko-osaa, animaatiosarjan ja useita tietokonepelejä. Elokuvan perusajatus siitä, että havaitsemamme todellisuus on vain virtuaalimaailma, kirvoitti aikanaan keskustelua, mutta reaalimaailman ja virtuaalisen todellisuuden välistä liukumaa oli käsitelty aiemminkin, muun muassa Steven Lisbergerin ohjaamassa scifi-elokuvassa Tron (1982). Ja toki sitä oli käsitelty myös virtuaalitodellisuuteen liittyvässä tieteellisessä keskustelussa 1980-luvulta lähtien. Matrixin keskushenkilö on tietokoneohjelmoija Thomas A. Anderson (Keanu Reeves), joka tunnetaan nimellä Neo ja joka vähitellen ajautuu ”matriisin” ulkopuolella ahertavien vastarintaliikkeen jäsenten, Morfeuksen (Laurence Fishburne) ja Trinityn (Carrie-Anne Moss), seuraan.

Näin Matrixin vuonna 1999, ja yli kaksi vuosikymmentä on ehtinyt kulua. Aikalaisia viehättivät taistelukohtaukset, joihin oli ammennettu vaikutteita kung fu -elokuvista, ja erikoistehosteet, jotka oli toteutettu hyödyntämällä still-kuvausta. Nyt vuosikymmenten jälkeen näitä tehokeinoja on käytetty lukemattomia kertoja. Silti Matrixia kantaa Wachowskien tehokas ohjaus, eikä elokuva missään vaiheessa tunnu jäävän paikalleen. Käsikirjoitus flirttailee aikalaisteoretisoinnilla, mutta eniten minua häiritsi ajatus ”valitusta”. Miksi muutoksen aikaansaaminen edellyttää messianistista ajatusta? Tämä on tietysti länsimaisessa kulttuurissa sinänsä tavallista, mutta toisaalta käsikirjoituksellisesti yksinkertainen ratkaisu. Toisaalta, kun Wachowskit olivat aiemmin tehneet tekstejä Marvelille, sankarikeskeisyys sopii kuvaan enemmän kuin hyvin.

Hopeatähti (The Tin Star, 1957)

Anthony Mannin Hopeatähti (The Tin Star, 1957) kuuluu niihin lännenelokuviin, joiden katsomiseen en kyllästy. Bloggasin siitä ensimmäisen kerran jo 15 vuotta sitten, kun ryhdyin pitämään tätä elokuvapäiväkirjaa. Tällä välin olen katsonut sen useaan otteeseen. Viehätykseen on monia syitä. Pidän ylipäätään Anthony Mannin 50-luvun westerneistä, ja vaikkei Hopeatähti ehkä olekaan niistä paras, se on monien aikakauden kostowesternien ja puoliveriskuvausten joukossa vapauttava. Perusasetelma on sinänsä tyypillinen: palkkionmetsästäjä Morgan Hickman (Henry Fonda) saapuu pikkukaupunkiin, jonka sheriffinä on kokematon Ben Owens (Anthony Perkins). Tuoreempi asetelma on sen sijaan yksinhuoltajaperheen kuvaus: leskeksi on jäänyt Nona Mayfield (Betsy Palmer), joka elää yksin poikansa Kipin (Michel Ray) kanssa. Hänen luokseen Hickman majoittuu, sillä kukaan muu ei tahdo majoittaa palkkionmetsästäjää. 

Jos Nona Mayfield on menneisyydessä joutunut kokemaan kovia, myös Hickmanilla on trauma, joka vähitellen katsojalle valkenee. Hän on menettänyt vaimonsa ja lapsensa. Haavoittunut on myös Nona, jota yhteisö hyljeksii siksi, että Kipin isä oli intiaani. Hopeatähden komeimpia hetkiä on lopun tilanne, jossa Bart Bogarduksen (Neville Brand) johtama lynkkausväki saapuu noutamaan Owensin pidättämiä veljeksiä. Hickman ei ole koko elokuvan aikana suostunut ottamaan tähteä rintaansa, mutta ratkaisevalla hetkellä hän astuu nuoren sheriffin tueksi. Sanaton tuokio on elokuvan mieleenpainuvin, sillä se merkitsee samalla Hickmanin oman haavan umpeutumista, mielenrauhaa, joka mahdollistaa astumisen kohti tulevaisuutta.

29. joulukuuta 2020

Rosvoja, rosvoja (Time Bandits, 1981)

En ole tainnut katsoa Terry Gilliamin fantasiakomediaa Rosvoja, rosvoja (Time Bandits, 1981) 1980-luvun jälkeen. Muistelen, että aikanaan elokuvan katsominen oli nautinto jo pelkästään sen takia, että tarinan käänteitä ei voi mitenkään ennakoida. Suurinta osaa elokuvatuotannosta ohjaavat lajityypin konventiot tai katsojien odotusten markkinallinen ennakointi, mutta tällaisia varmuuksia ei Rosvoja, rosvoja katsojalle tarjoa, onneksi. Terry Gilliamin tuotanto on omaperäisyydessään kiinnostavaa kautta linjan, vaikka lopputulokset eivät aina olekaan olleet sataprosenttisen onnistuneita. Pitäisikin katsoa seuraavaksi Paroni von Münchhausenin seikkailut (The Adventures of Baron Munchausen, 1988), joka oli aikanaan taloudellinen katastrofi mutta erittäin omaperäinen.

Rosvoja, rosvoja on absurdi komedia, jota voi tarkastella myös episodielokuvana. Keskushenkilönä on lapsi, Kevin (Craig Warnock), jonka vanhemmat elävät tv-visailujen ja kodin teknologian proosallisessa ja irvokkaassa maailmassa. Kevinin lastenhuoneeseen ilmaantuu ryhmä aikavarkaita, joiden mukana Kevin päätyy eri aikakausille, Napoleonin (Ian Holm) sotien keskelle, Sherwoodin metsään höpsön Robin Hoodin (John Cleese) seurakuntaan ja hetkeksi jopa uppoavan Titanicin kannelle. Huikein on jakso muinaisessa Kreikassa, jossa Kevin tutustuu itseensä Agamemnoniin (Sean Connery). Elokuvan viimeinen tunti on outoa kamppailua Paholaisen (David Warner) linnoituksessa, joka tuo mieleen myöhemmät Taru sormusten herrasta -elokuvat. Tosin tässä linnoituksessa on rakenneosina myös jättimäisiä legopalikoita! Ihmeellinen ja hämmentävä kokonaisuus, ja varsinkin loppu on juuri asiaankuuluvan häiritsevä...



28. joulukuuta 2020

Valkea joulu (White Christmas, 1954)

Norman Panama ja Melvin Frank kirjoittivat Valkean joulun (White Christmas, 1954) käsikirjoituksen yhdessä Norman Krasnan kanssa, ja Panama kutsui myöhemmin käsikirjoitustehtävää kiduttavan piinalliseksi. Tehtävä oli kursia kokoon jouluinen viihde-elokuva monenlaisista aineksista: pohjana oli Irving Berlinin laulu ”Valkea joulu”, jonka Bing Crosby oli alun perin esittänyt elokuvassa Holiday Inn (1942). Crosbyn kumppanina oli esiintynyt Fred Astaire, mutta 50-luvun elokuvaan Crosbyn partneriksi valikoitui Danny Kaye, jonka Panama ja Frank saivat tehtäväkseen hitsata elokuvaan. Kayelle kirjoitettiin omia musiikki- ja tanssinumeroita, kuten modernia tanssia parodioiva ”Choreography”. Valkea joulu kuvattiin Technicolor-väreissä, ja teoksesta tuli kaikkien aikojen ensimmäinen Vistavision-elokuva.

Valkeassa joulussa joulua vietetään alussa ja lopussa, mutta vasta viimeisessä kohtauksessa juhlapäivä saa valkean lumivaipan, mikä on asiaankuuluvasti kuvattu studiossa. Kiinnostavaksi Valkean joulun tekee se tapa, jolla se rakentaa sota-ajan suosikkikappaleen auraa tai pikemminkin muistuttaa kappaleen merkityksestä toisen maailmansodan keskellä. Elokuva alkaa jouluaattona 1944, jolloin tunnettu laulaja Bob Wallace (Bing Crosby) on osallistunut maihinnousuun Italiassa ja laulaa kappaleen ”Valkea joulu” sotilaille, joiden koti-ikävä on kouriintuntuva. Wallace tutustuu sotamies Phil Davisiin (Danny Kaye), jonka kanssa hän sodan jälkeen muodostaa parivaljakon. Tarinaan nivoutuu kaksi lemmentarinaa, Philin suhde Judy Haynesiin (Vera-Ellen) ja Bobin suhde Judyn siskoon Bettyyn (Rosemary Clooney). Ihmissuhteiden tasapaino löytyy vasta paluusta menneeseen, joulukuvaelmasta, jonka Bob ja Phil järjestävät toisen maailmasodan veteraaneille, ennen kaikkea kenraalimajuri Tom Waverlylle (Dean Jagger), jonka on ollut vaikea sopeutua rauhan aikaan. Nyt ”Valkea joulu” palaa uudelleen, näyttävissä lavasteissa, lumisateen keskellä. ”Valkea joulu” oli sota-ajan suurmenestyksiä, ja tiettävästi Bing Crosbyn levytystä myytiin 100 miljoonaa kappaletta. Sen nostalginen luonne vetosi sodan kurimuksessa kuulijoihin, ja tämä sodan ja joulun suhde on myös Michael Curtizin ohjaaman musiikkielokuvan ydintä.