Marc Caro ja Jean-Pierre Jeunet tulivat vuonna 1991 tunnetuksi sarjakuvamaisesta mustasta komediastaan Delicatessen. Yhteistyö jatkui neljä vuotta myöhemmin elokuvalla Kadonneiden lasten kaupunki, josta tuli surrealistinen fantasia, vahvasti visuaalisuutensa varassa elävä teos. On oikeastaan ymmärrettävää, miksi Jeunet ja Caro on yhdessä kreditoitu ohjaajiksi: jokaisen kuvan mise en scène on tärkeä. Tarinan keskiössä on hullu tiedemies Krank (Daniel Emilfork), jolta puuttuu uneksimisen kysy, ja siksi hän sieppaa lapsia varastaakseen näiden unet. Krankin ympärillä häärii humoristinen kloonien joukko (Dominique Pinon), joka antaa muutoin ahdistavalle asetelmalle koomista sävyä. Krankin vastavoimana on tivolin voimamies, entinen valaanpyytäjä One (Ron Perlman), joka lähtee jäljittämään kadonnutta pikkuveljeään. Caro ja Jeunet ovat epäilemättä valinneet tarkkaan jokaisen elokuvansa hahmon. Voimamiehen rooliin ei tahtonut löytyä näyttelijää, jossa karkeus ja hellyys sopivasti yhdistyisivät. Yhdysvaltalainen Ron Perlman oli ihanteellinen vaihtoehto. Hän oli tehnyt läpimurtonsa Jean-Jacques Annaudin elokuvissa Taistelu tulesta (La guerre du deu, 1981) ja Ruusun nimi (De Name der Rose, 1986). Edellisessä hän näytteli esi-ihmistä, Amoukaria, jälkimmäisessä kyttyräselkäistä Salvatorea. Pari venäläisrooliakin mahtui uralle (Poliisiopisto - Moskovan keikka, 1994).Kadonneiden lasten kaupunki oli aikanaan poikkeuksellinen niin erikoistehosteiltaan kuin näyttämökuvaltaankin. Pitof loi kokonaan uutta tietokoneohjelmistoa tuotantoa varten. Nykypäivän katsoja on tosin tottunut siihen, että valtaelokuva pyrkii jatkuvasti hätkähdyttämään yleisöä yhä uusin visuaalisin konstein. Ensi-illan kokemus on kieltämättä hiukan laimentunut, mutta silti Kadonneiden lasten kaupungissa on persoonallista voimaa.
Elokuva valmistui jo vuonna 1994, ja nyt kun kokonaisuutta katsoo, alkaa väistämättä pohtia, millaisia tulevaisuuden näkemyksiä 1990-luvun talouslamasta nousevassa Euroopassa oikeastaan rakennettiin. Kloonauksen teema on elokuvassa keskeinen, vaikka kloonauskohu taisi toden teolla pullahtaa esiin vasta vuonna 1997, kun Dolly-lammas nousi parrasvaloihin ensimmäisenä kloonattuna nisäkkäänä. Nopea silmäys Helsingin Sanomien sähköiseen arkistoon osoittaa kuitenkin, että kloonauksesta keskusteltiin Suomessakin kiihkeästi jo 1990-luvun alussa. Vuoden 1990 keväällä tv:ssä nähtiin dokumenttisarja Geenitekniikka - elämän vallankumous, jossa eettiset kysymykset nousivat vahvasti esille. Kadonneiden lasten kaupungissa kloonaukselle oikeastaan jo nauretaan: kloonatut veljekset ovat elokuvan narrihahmoja, jotka ovat kiinnostuneita vain "alkuperäisyydestään".
