Kaspar Hauserin tapaus (1974)

Werner Herzogin tuotanto kestää aikaa. Kaspar Hauserin tapaus (Jeder für sich und Gott gegen alle, 1974) tuo mieleen Truffaut'n elokuvan Kesytön (L'Enfant sauvage, 1970), joka Kaspar Hauserin tapaan kumpuaa 1700- ja 1800-lukujen taiteen kiinnostuksesta kasvatusta ja ”sivilisoitumista” kohtaan. Oikea Kaspar Hauser (1812–33) ilmaantui Nürnbergin kaduille vuonna 1828 ja antoi ymmärtää eläneensä koko lapsuutensa kellarissa. Poika toisti lausetta: ”Haluan olla ratsumies, niin kuin isänikin oli.” Herzog seuraa kertomusta melko tarkkaan ja käyttää säilyneitä lähteitä dialogin raaka-aineena. Kaspar Hauserin lyhyt ja traaginen elämä toimii Herzogin käsissä heijastuspintana modernin maailman arvoille ja arvostuksille. Elokuvan elämännäkemys on samanaikaisesti melankolinen ja ihmeenomainen: Kaspar on kasvanut yksinäisyydessä, ja yksin hän myös kuolee. Silti hänen ajattelunsa on omintakeista; ehkä jopa siinä määrin, ettei hänelle löydy paikkaa keskiluokkaisten normien keskeltä. Traagista perusvirettä kuvastaa elokuvan alkuperäinen nimi Jeder für sich und Gott gegen alle, ”Jokainen omasta puolestaan, ja Jumala kaikkia vastaan”.

Kaspar Hauserin roolissa esiintyy skitsofreniasta kärsinyt katumuusikko Bruno S., joka sittemmin näytteli myös Herzogin Stroszekissa (1977). Bruno S.:ssä on jotakin samaa kuin Kaspar Hauserissa: hän oli prostituioidun avioton lapsi, joka vietti yli 20 vuotta erilaisissa hoitolaitoksissa. Kaspar Hauserin tapauksessa Bruno S. on vangitseva: jokainen lause syntyy valtavan ponnistelun tuloksena. Kuvaustilanteessa Herzogin piti keskustella Brunon kanssa tuntikaupalla, maanitella ja käskeä, ennen kuin kuvaukset olivat mahdollisia. Stroszekin jälkeen Bruno S. ei enää näytellyt elokuvissa, mutta hän on sittemmin tehnyt sekä musiikkia että kuvataidetta.

Karhumies (2005)

Aika ei ole viime aikoina riittänyt television elokuvatarjonnan seuraamiseen: paljon on tullut tallennettua, mutta vain harvaa on ehtinyt katsoa heti. Werner Herzogin Karhumies (Grizzly Man, 2005) on poikkeus. Elokuvan hämmästyttävät kuvat imaisevat mukaansa. Dokumentti kertoo Timothy Treadwellistä (1957–2003), eksentrisestä karhufriikistä, joka vietti neljä kuukautta vuodesta vain harmaakarhujen seurassa mutta kohtasi kohtalonsa juuri karhun kämmenestä. Lähtökohtana ovat Treadwellin omat videokuvat, joiden kautta Herzog tutkii paitsi päähenkilönsä persoonaa myös suhdetta luontoon laajemmin. Treadwell itse kuvasi suhdettaan karhuihin elokuvallisessa muodossa, mutta samalla hän paljasti vähä vähältä itseään, turhautumistaan, katkeruuttaan, yksinäisyyttään. Vain kuolemaansa hän ei kuvannut: kameran linssi oli suljettuna, mutta ääniraidalle tarttui Treadwellin ja tämän ystävättären Amie Huguenardin kuolinkamppailu. Vaikuttavimpia hetkiä on Treadwelin viimeinen esiintyminen kameran edessä. Herzogin kertojanääni opettaa katsojaa lukemaan elävää kuvaa: lokakuinen tuuli tuivertaa ja Treadwell näyttää empivän ennen kuin astuu pois kuvasta viimeisen kerran.

Karhumiehessä luonto on suuri tuntematon. Treadwell yrittää epätoivoisesti luoda suhdetta luontoon, sulautua siihen. Mutta, kuten Herzog toteaa, karhun katse on tyhjä.

Aguirre - jumalan viha (1972)

Aloitimme Aguirren (Aguirre, der Zorn Gottes, 1972) katsomisen jo lauantaina, mutta jouduimme jättämään kesken. Se oli oikeastaan harmi, koska elokuva on intensiivinen ja niin mieltä askarruttava, että sen haluaisi katsoa heti kahteen kertaan. Werner Herzogin tyyli on historian kuvaajana ole illustionistinen: vaikka eletään 1500-lukua, elokuvan fyysisyyteen liittyy myös kameran läsnäolon korostuminen. Kun aloituskohtauksessa espanjalaiset valloittajat vaeltavat läpi kostean, höyryävän viidakon, kameran linssikin on sumussa. Ehkä tämä performatiivisuus korostaa Aguirrea vertauskuvallisena kertomuksena enemmän kuin menneen maailman kuvauksena. Uuden maaailman valloittajien ahneuden elokuva näyttää marginaalisena järjettömyytenä, joka ei lopulta pysty hetkauttamaan sitä maailmaa, jossa intiaanit elävät. Paradoksi on siinä, että valkoiset janoavat kultaa tajuamatta olevansa paratiisin keskellä: luonto antaa heille kaikkensa. Loppua kohden jokea pitkin kulkeva lautta muodostuu koko länsimaisen kulttuurin metaforaksi. Jäljellä on enää Aguirre (Klaus Kinski) ja lautta lipuu eteenpäin ilman, että kukaan sitä enää ohjaisi.

Woyzeck (1979)

Päiväkirjan pitäminen on jäänyt toviksi, ja tätä kirjoittaessa Werner Herzogin Woyzeckin katsomisesta on jo aikaa. Viimeksi olin nähnyt elokuvan 1980-luvulla, elokuvakerhossa, mutta muistikuvat eivät pettäneet: Klaus Kinskin roolisuoritus on hurja! Woyzeck perustuu Georg Büchnerin (1813-37) näytelmäfragmentteihin, ja varmasti lopputulos näyttää epäjatkuvuudessaan modernistisemmalta kuin mitä Büchner itse oli ajatellut. Herzog ohjasi Woyzeckin luovuuden puuskassa heti Nosferatun jälkeen. Lähtökohta on sikäli eriskummallinen, että jokaisen otoksen kesto on osapuilleen neljä minuuttia. Kamera on liikkumaton, mutta näyttelijöiden intensiivisyys pitää teoksen ihmeellisesti koossa. Alistetun ja nöyryytetyn sotilaan tarina on karmaiseva. Koskettavin kohta on hidastettu jakso, jossa Woyzeck surmaa rakkaimpansa, eikä Kinskin epätoivoista katsetta teon jälkeen ole helppo pyyhkiä mielestä.

Lasisydän (1976)

Werner Herzogin elokuvia on ollut ikävä, mutta onneksi useat niistä ovat ilmestyneet dvd:nä. Lasisydän (Herz aus Glas, 1976) kuuluu Herzogin tuotannon avantgardistisimpaan linjaan. Sen päähenkilönä on Hias-niminen paimen (Josef Bierbichler), joka elokuvan alussa enteilee katastrofia. Elämä on kuilun partaalla. Elämän haurauden - lasimaisuuden - kohtaa pieni kylä, jonka vauraus perustuu rubiinilasin tuotantoon. Tehtaan nokkamies on kuollut ja vienyt salaisuuden mukanaan hautaan. Yhteisö ajautuu hysteriaan ja epätoivoon, josta se ei enää kykene nousemaan. Herzogin tyyli on minimalistinen, mutta ainakin minut niukka kerronta saa mukaansa. Itse tulkitsen elokuvan kommenttina modernisaatioon. Kylä elää luonnon manipulaatiosta, mutta lopultakin aineellinen menestys on hiuskarvan varassa. Yhteisö on teollisen toiminnan mukana heittäytynyt teknologiansa varaan ja ottanut samalla riskin kaiken romahtamisesta. Kun rubiinilasin resepti katoaa, moderni mieli särkyy kuin lasisydän.