Suuri unelma (1945)

Musiikkielokuvien katsominen jatkuu Charles Vidorin vuonna 1945 ohjaamalla biopic-fantasialla Suuri unelma (A Song to Remember). Sidney Buchmanin käsikirjoitus perustui itävaltalaisen käsikirjoittajan ja ohjaajan Ernst Marischkan tekstiin. Marischka oli jo 1930-luvun alussa kirjoittanut Géza von Bolvárylle puolalaisesta säveltäjästä Frédéric Chopinista kertovan elokuvan Jäähyväisvalssi (Abschiedswalzer, 1934). Hollywoodissa Columbia-yhtiö tarttui aiheeseen toisen maailmansodan loppuvaiheessa: elokuvan voi tulkita sympatian osoitukseksi eurooppalaista kulttuuriperintöä kohtaan. Samalla elokuva esitti Chopinin kansallistunteeseen heräävänä patrioottina, joka uhrautuu isänmaansa puolesta. Tämä kuvaus ei varmaankaan kuulosta erityisen houkuttelevalta, mutta Suuri unelma on lopulta taitavasti ohjattu, ja sen käsikirjoitus pitää yllättävän hyvin otteessaan. Omintakeinen ratkaisu on se, että Cornell Wilden näyttelemä Chopin ei lopultakaan ole keskushahmo, vaan Paul Munin esittämä professori Józef Elsner, Chopinin opettaja, jonka kautta lahjakkaan nuorukaisen elämää seurataan. Elokuvan toinen keskushahmo on Merle Oberonin tähdittämä George Sand, joka vaikuttaa esikuvaansa eteerisemmältä. Elokuvan säveltäjäksi on kreditoitu Miklós Rózsa, joka on punonut taustamusiikkiin hämmentävän määrän Chopinin säveliä.

Vaikka Suuri unelma on Hollywood-elokuva, se on myös vahvasti keskieurooppalainen teos, jo pelkästään siksi, että Hollywood oli etninen sulatusuuni. Itävalta-Unkari tuntuu elävän elokuvan tyylilajissa, mihin varmasti Ernst Marischkan tarina vaikuttaa. Säveltäjä Miklós Rózsan ohella unkarilaisuutta korostaa ohjaaja Charles Vidor, joka oli alun perin budapestilainen Károly Vidor ja ehti palvella Itävalta-Unkarin armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Tarina rakentaa myös erittäin myönteisen kuvan Unkarin lahjasta, Franz Lisztistä, joka soittaa vielä nokturnoa Chopinin kuolinvuoteen äärellä. Suuri unelma päättyy nationalistiseen hurmaan: Chopin, joka on pitkään viihtynyt Pariisin salongeissa nokturnojaan ja masurkkojaan esittämässä, lähtee konserttikiertueelle, ja Vallankumousetydi puhkeaa kukkaansa säveltäjän kannanottona. Samaan aikaan Chopinin ruumis pettää keuhkotaudin kourissa. Sairauden ja julistuksen välinen punos korostaa Chopinin uhriutta poliittisten myllerrysten keskellä.

Joutsen (1956)

Charles Vidor (1900–1959) tunnetaan Varjojen talosta (Ladies in Retirement, 1941), Gildasta (1946) ja monesta muusta Hollywood-klassikosta, mutta hän oli erityisen kotonaan sofistikoitujen eurooppalaisten aiheiden parissa. Eikä ihme, sillä hän kuului niihin lukemattomiin emigrantteihin, jotka sujuvasti sulautuivat studiojärjestelmän ammattilaisiksi. Budapestissä nimellä Károly Vidor syntynyt tekijä ei siis ole sukua toiselle merkittävälle Hollywood-ohjaajalle King Vidorille, joka oli pesunkestävä teksasilainen. Charles Vidorin muutti Yhdysvaltoihin jo ennen kuin juutalaissyntyisten tekijöiden tilanne kävi tukalaksi. Ympyrä hänen kohdallaan sulkeutui siinä mielessä, että hän myös kuoli Euroopassa ollessaan tekemässä viimeiseksi jäänyttä, Franz Lisztin elämästä kertovaa elokuvaansa Rakkauden unelma (Song without End, 1960), jonka George Cukor saattoi loppuun. Vuonna 1956 valmistunut Joutsen (The Swan) edustaa Vidorin loppuvaiheen sofistikoitunutta linjaa. Se perustui unkarilaisen kirjailijan Ferenc Molnárin näytelmään (1914), joka oli filmattu kahdesti aiemmin, vuosina 1925 ja 1930.

Joutsen sijoittuu ensimmäistä maailmansotaa edeltävään aikaan, pieneen ruhtinaskuntaan, jonka prinsessa Alexandraa (Grace Kelly) ollaan naittamassa serkkupojalle, prinssi Albertille (Alec Guiness). Alexandraa hämmentää nuori kotiopettaja (Louis Jourdan), mutta lopulta kukin pysyy lestissään. Rojalismia oli ilmassa muutoinkin, sillä MGM toi tietoisesti elokuvan ensi-iltaan Grace Kellyn ja Monacon Rainierin hääpäivänä 18. huhtikuuta 1956. Joutsenta katsoessa jää miettimään kuninkuuden muistoa 1900-luvulla ja erityisesti sen elokuvallista käsittelyä. Vielä toisen maailmansodan jälkeisessä modernisaation maailmassakin romanttisia kuninkaallisten kuvauksia on tukuittain, William Wylerin Roman Holidaysta (1953) Disneyn Prinsessa Ruususeen (1959), Ernst Marischkan Sissi-elokuvista (1955–57) Willi Forstin viimeiseen ohjaukseen Wien – unelmieni kaupunki (Wien, du Stadt meiner Träume, 1957).

Varjojen talo (1941)

Charles Vidor tuli 1940-luvun lopulla tunnetuksi film noirin taitajana (Gilda), mutta mustanpuhuvaa tyyliä hän työsti jo melodraamassa Varjojen talo (Ladies in Retirement, 1941). Öisen suurkaupungin tilalla on kuitenkin englantilainen, soisen maaseudun keskellä seisova yksinäinen talo, jossa pahaa-aavistamaton näyttelijätär Leonora Fiske (Isobel Elsom) viettää eläkepäiviään. Reginald Denhamin ja Edward Percyn Broadway-näytelmään perustuva draama alkaa kepeästi, mutta Fisken avustajana toimivan Ellen Creedin (Ida Lupino) saama kirje osoittautuu kohtalokkaaksi: Ellenin on kannettava huolta kahdesta sisarestaan ja tuotava heidät – ainakin hetkeksi – luokseen, sillä sisaret ovat kirjeen mukaan niin mahdottomia, etteivät voi elää nykyisessä paikassaan. Kun Ellen vihdoin ajaa vankkureilla siskoaan Louisaa (Edith Barrett) ja Emilyä (Elsa Lanchester), katsoja ymmärtää heti, mistä on kyse. Siskot ovat vähintäänkin omintakeisia ekstentrisiä puolihulluja. Edith Barrett on loistava jo ensi kohtauksessaan, jossa hän pälyilee ympärilleen hullunkiilto silmissään, puhumattakaan Elsa Lanchesteristä, joka on neuroottisuudessaan vakuuttava. Emilyllä on siivousmania, ja hän kantaa ulkoa roskaa sisälle minkä kerkiää, ja tämä saa Leonora Fisken hermostumaan. Ellen on kuitenkin luvannut huolehtia sisartensa turvapaikasta, joten hän päättää kaapata talon itselleen ja saattaa vaivihkaa Fisken pois elävien kirjoista.

Elokuvan alkuperäisnimi ”Ladies in Retirement” on epäilemättä ironinen, mutta mitä tällä joutilaiden naisten kuvauksella halutaan sanoa? Varjojen talo valmistui toisen maailmansodan keskellä, ja tuntuu kuin yksinäinen englantilainen talo olisi kotirintaman vainoharhainen vertauskuva. Elokuvassa on vain kaksi miesroolia, talonpoika, joka kuljettaa vaunuillaan sisaruksia, sekä pikkurikollinen Albert (Louis Hayward), joka tunkeutuu taloon ryöstöaikeissa – vain huomatakseen, että eläkeläisen koti onkin päätynyt kolmen sisaruksen käsiin. Karikatyyrin kautta Varjojen talo kertoo myös yksinelämisen vaikeudesta ja naisiin kohdistuvista odotuksista ja sosiaalisista paineista, mutta samalla sisarusten valtaama talo on Hollywoodin goottilainen pikapiirros viktoriaanisen ajan vinksahtaneisuudesta. Goottilaista sävyä antavat muuten jo loistavat alkutekstit, joissa elokuvan nimi päilyy suolammikon kelmeällä pinnalla.

Lux Radio Theater teki elokuvasta kuunnelmaversion syksyllä 1943, ja tämän 53-minuuttisen jännärin voi ladata verkosta osoitteesta http://www.archive.org/details/Lux08. Niin kuin elokuvassakin, pääroolissa on Ida Lupino, jonka juontaja Cecil B. DeMille toteaa syntyneen Lontoossa, ensimmäisen maailmansodan pommitusten keskellä. Lupinon lisäksi Hollywood-kuunnelmassa esiintyvät Brian Aherne, Dame May Whitty ja Edith Barrett.

Gilda (1946)

Vaikka olen nähnyt Charles Vidorin Gildan monet kerrat, en muistanut sen sijoittuvan Argentiinaan. Niin voimakkaasti huomio on aina kiinnittynyt Johnny Farrellin (Glenn Ford) häilymiseen isäntänsä Ballin Mundsonin (George Macready) ja tämän vaimon Gildan (Rita Hayworth) välillä. Ulkomaailma tuntuu tarkoituksettomalta. Mutta loppujen lopuksi tarinan motivoinniksi tarvitaan toinen maailmansota, jonka päätyttyä Argentiina oli sotarikollisten ja hämäräperäisen bisneksen keskus. Gilda on myös suhteellisen pitkä 40-luvun film noir -elokuvaksi, 110 minuuttia. Kun monet saman ajan rikosjännäreistä ovat taloudellisesti kerrottuja tehopakkauksia, Gilda sisältää myös tähtikultin rakentamista: Rita Hayworthin glamourin on päästävä loistamaan. Ja loistaahan se.