Lainehtiva tasanko (The Sea of Grass, 1947)

Elia Kazanin ohjaama Lainehtiva tasanko (The Sea of Grass, 1947) perustui Conrad Richterin kymmenen vuotta aiemmin julkaisemaan romaaniin. Omaelämäkerrassaan Kazan kuvasi, miten innostunut hän oli mahdollisuudesta päästä ohjaamaan elokuva, joka sijoittui suurille tasangoille, avaraan preeriamaisemaan. Ensimmäinen projektin pettymys oli, kun Kazan ymmärsi, ettei teosta kuvattaisi alkuperäisessä ympäristössä vaan tuottajan ajatus oli toteuttaa kaikki tasankojaksot taustaprojektiolla, jossa käytettäisiin olemassa olevaa filmimateriaalia. Kazan oli pettynyt MGM:n ratkaisuun, ja elokuvan katsottuani voin hyvin ymmärtää tämän, varsinkin kun Richterin romaanissa ja sen pohjalta tehdyssä käsikirjoituksessa luonnon voima on kaiken lähtökohta. Väistämättä lopputuloksesta syntyy vieraantunut vaikutelma, ja on vaikea ottaa todesta päähenkilö Jim Brewtonin (Spencer Tracy) omistautumista suurten tasankojen äärettömyydelle. Lainehtivassa tasangossa luonto tuntuu kahlitulta ja hyväksikäytetyltä.

Lainehtiva tasanko on western-miljööseen sijoittuva melodraama. Ainakin minut yllätti sen tarina-ajan pituus, sillä elokuva ei seuraa vain päähenkilöiden Brewtonin ja hänen puolisonsa Lutie Cameronin (Katherine Hepburn) suhdetta vaan myös, miten epäonninen avioliitto heijastuu seuraavaan polveen, pariskunnan lapsiin. Elokuvan alkutilanne ennakoi konfliktia kaupungin ja maaseudun, St. Louisin ja syrjäisen Salt Forkin välillä. Missourilainen Lutie on menossa naimisiin Uudessa Meksikossa asuvan Brewtonin kanssa, eikä Brewtonilla ole aikeitakaan lähteä kotikonnuiltaan. Oletus on, että Lutie tulee osaksi sitä elämää, jota karjatilaansa yksinvaltiaasti hoitava Brewton elää. 

Lainehtiva tasanko lukeutuu niihin Villin Lännen fantasioihin, joiden ytimessä on karjankasvattajien ja maanviljelijöiden vastakkainasettelu. Spencer Tracyn tulkitsema Brewton on arkkikonservatiivi ja pitää tasankojen niittyjä nimenomaan Luojan karjankasvattajille varaamana alueena. Toisaalta Brewtonin näkemys on kiinnostava siinä, miten hän muistaa myös sen, miten alkuperäiset amerikkalaiset on työnnetty pois vanhoilta alueiltaan. Brewtonille laajat tasangot ovat samalla mystisen, melkein panteistisen kokemuksen kohde. Brewton rakentaa patriarkaattiaan, johon Lutie ei lopulta sovi. Pari eroaa, ja Brewton ottaa molemmat lapset hoitaakseen. Elokuva seuraa lasten aikuistumista ja erityisesti Brock-pojan (Robert Walker) karua kohtaloa. Lopulta Brewtonin yksinvallan, näin tulkitsen, täytyy murentua. Sovinnollisessa lopetuksessa pariskunta palaa yhteen, mutta jääräpäisyyden hinta on ollut kova.

Nukkevaimo (Baby Doll, 1956)

Elia Kazan oli tehnyt yhteistyötä näytelmäkirjailija Tennessee Williamsin kanssa Viettelysten vaunussa (A Streetcar Named Desire, 1951), joka on Williams-filmatisointien aatelia. Yhteistyön hedelmänä syntyi myös viisi vuotta myöhemmin toteutettu syvään etelään sijoittuva Nukkevaimo (Baby Doll, 1956). Nukkevaimo kuvattiin Mississippin osavaltiossa loppuvuonna 1955, ja epäilemättä tekijät olivat jo valmistusvaiheessa tietoisia siitä, että elokuva herättäisi kritiikkiä. Erityisesti aikalaisvastaanotossa kuohutti elokuvan seksuaalinen jännite, joka oli liikaa National Legion of Decency -järjestölle. Usein järjestön tuomitseva arvio vaikutti katoliseen yleisöön, mutta Nukkevaimo menestyi lopulta hyvin ja sai sittemmin myös neljä Oscar-ehdokkuutta.

Tennessee Williams teki käsikirjoituksen yhdistämällä kaksi yksinäytöksistä näytelmäänsä, 27 Wagons Full of Cotton ja The Unsatisfactory Supper. Tämä kieltämättä näkyykin lopputuloksessa, jossa näytelmien saumakohdat eivät ole aivan loksahtaneet kohdilleen. Elia Kazan väitti muistelmissaan, että Williams ei ollut järin kiinnostunut käsikirjoitusvaiheesta vaan ohjaaja itse teki loppua kohden tekstin hiomista. Näytelmämäisyyttä lopputuloksessa on toki myös siinä mielessä, että tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Archie Lee Meighanin (Karl Malden) kotitaloon, jonka rappio symbolisoi sitä elämää ja elämäntapaa, jota elokuva kuvaa.

Nukkevaimossa on kaksi tarinalinjaa, toisaalta alkoholisoituneen Archien suhde nuoreen puolisoonsa Baby Dolliin (Carroll Baker), toisaalta Archien kilpailu toista puuvilla-alan yrittäjää Silva Vacarroa (Eli Wallach) vastaan. Nykynäkökulmasta erityisen häiritsevä on jakso, jossa Vacarro liehittelee ja ahdistelee Baby Dollia. Vacarro piinaa Baby Dollia vain kostaakseen Archielle, jonka hän epäilee sytyttäneen puuvillajalostamon tuleen. Kun Archie saapuu paikalle, konflikti tiivistyy, ja loppu on ehdottomasti Karl Maldenin elokuvauran huippukohtia. Lopputuloksena Archie päätyy sheriffin autoon ja Vacarro poistuu paikalta. Talon naiset Baby Doll ja Aunt Rosie jäävät yksin pitämään huolta talosta. Mieleen jäävät Baby Dollin sanat: ”Well, let's go in now. We got nothin' to do but wait for tomorrow and see if we're remembered or forgotten.”

Joki tulvii (Wild River, 1960)

Olen jo kauan miettinyt, että Elia Kazanin (1909–2003) tuotantoa pitäisi katsoa uusin silmin. Kazan oli toisaalta ihailtu ja vaikutusvaltainen, mutta 1950-luvun kommunistijahdin aikana hän sai ilmiantajan maineen. Orson Welleskin taisi todeta, että Kazan oli loistava ohjaaja, mutta petturi. Kazanin vaikutusvalta näkyi siinäkin, että hän oli maineikkaan Actors Studion perustajia ja siten vaikuttamassa muun muassa metodinäyttelemisen läpimurtoon. Kazanin elokuvissa näyttelikin joukko Actors Studion taustalta ponnistaneita tähtiä, kuten Marlon Brando, Montgomery Clift ja James Dean. Kun kirjoitan tätä, huomaan, että olen viime vuosien aikana kirjoittanut blogiini vain yhdestä Kazan-elokuvasta, vuonna 1955 valmistuneesta James Deanin tähdittämästä draamasta Eedenistä itään (East of Eden), joka perustui John Steinbeckin romaaniin. 

Joki tulvii (Wild River, 1960) on Kazanin tunnetuimpia elokuvia, ja se on nähty myös televisiossa useita kertoja. Luulen, että näin itse elokuvan ensimmäistä kertaa juuri tv-esityksenä vuonna 1977. Joki tulvii alkaa dokumentaarisilla kuvilla Tennessee-joen tulvista: vesi valtaa kaiken, taloja romahtaa ja ihmisiä katoaa. Vaikuttava on tulvan uhrin puheenvuoro, jossa hän kertoo katastrofissa menehtyneistä lapsistaan. Tarina alkaa, kun Chuck Glover (Montgomery Clift) saapuu paikkakunnalle. Jokeen on rakennettu pato, ja tarkoitus on varmistaa, että kaikki veden alle jäävät tontit pystytään lunastamaan. Joen keskellä on kuitenkin saari, jossa asustaa vanhus Ella Garth (Jo Van Fleet) yhdessä lapsenlapsensa Carol Baldwinin (Lee Remick) ja tämän lasten kanssa. On vaikea uskoa, että Jo Van Fleet oli ensi-illan aikaan vain 45-vuotias. Niin vakuuttava hän on vanhuksen roolissa.

Joki tulvii on kuvaus modernisaatiosta, jota Glover edustaa, mutta samaan aikaan kasvaa ymmärrys muutoksen ristiriitaisuutta kohtaan. Ellan viimeinen matka pois saarelta on surumielinen, ja tulvaveden alle jää väistämättä menneisyys, johon ei ole paluuta. Mutta tarinassa on paljon muutakin. Glover joutuu kohtaamaan tennesseeläisen yhteisön rasistisuuden, kun Bailey (Albert Salmi) tovereineen yrittää estää Gloveria maksamasta samaa palkkaa niin mustille kuin valkoisillekin. Vaikka Glover saa elokuvan lopussa tehtävänsä suoritettua, maailma jää monin tavoin keskeneräiseksi, kun hän poistuu Carolin kanssa kaukaisuuteen.

Eedenistä itään (East of Eden, 1955)

John Steinbeckin romaaniin perustuva Eedenistä itään (East of Eden, 1955) on Elia Kazanin tuotannon tunnetuimpia teoksia, ja se valmistui hedelmällisen jakson päätteeksi. Lyhyen ajan sisässä Kazan ohjasi teokset Viettelysten vaunu (A Streetcar Named Desire, 1951), Viva Zapata (Viva Zapata!, 1952) ja Alaston satama (On the Water Front, 1954), joiden kaikkien pääroolissa nähtiin Marlon Brando. Eedenistä itään oli sekin tähteyden näkökulmasta poikkeuksellinen teos: se toi nuorelle James Deanille (1931–1955) Oscar-ehdokkuuden, postuumisti, ja jäi Nuoren kapinallisen (Rebel without a Cause, 1955) ja Jättiläisen (The Giant, 1956) kanssa näyttelijän uran kohokohdaksi. 

Eedenistä itään on esitetty televisiossa viimeksi kymmenen vuotta sitten, mutta minulta se jäi silloin väliin. Edellisestä katsomisesta oli kulunut niin paljon aikaa, etten edes enää muistanut, miten vaivattomasti ohjaaja pitää katsojan pihdeissään draaman alusta lähtien. Tarinalla on raamatulliset kiinnekohdat Kainin ja Abelin tarinassa, mutta tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaan, vuoteen 1917. Päähenkilö on Cal (James Dean), joka tuntuu alusta lähtien etsivän paikkaansa. Vähitellen katsojalle selviää, että hän on päässyt selville äitinsä salaisuudesta. Tämän salaisuuden jälkeen hahmottuu jännite Calin ja hänen veljensä Aronin (Richard Davalos) välillä. Aron on isä-Adamin (Raymond Massey) suosiossa, kun taas Cal tuntuu isän näkökulmasta tekevän kaiken jatkuvasti väärin. Rakkaudettomuuden teema kulkee vahvana ja kipeänä koko teoksen läpi. Katastrofin täytyy tapahtua ennen kuin yhteys ihmisten välille syntyy.

Oli nautinto katsoa Eedenistä itään pitkästä aikaa. Vaikka kaunokirjallisuuden filmatisointeja kovasti kritisoitiin uuden aallon huumassa 1950-luvun alussa ja 1960-luvun alussa, tämän katsomiskokemuksen perusteella on vaikea nähdä syytä kritiikille.