Suuri maa (The Big Country, 1958)

William Wylerin ohjaama Suuri maa (The Big Country, 1958) lukeutuu 1950-luvun spektaakkelibuumin innoittamiin westerneihin ja on niiden ehdotonta parhaimmistoa. Technirama-laajakankaalle toteutettu panoraama alkaa klassisilla kuvilla preerialla kiitävistä postivaunuista. Jerome Morossin energinen alkumusiikki sähköistää tunnelman alusta lähtien ja asettaa tarinan vauhtiin. Ehkä ensimmäiset kuvat viittaavat jo elokuvan estetiikkaan: toisaalta Wyler näyttää vaunut osana maisemaa, ”suurta maata”, toisaalta ohjaaja poimii vinhasti pyörivän rattaanpyörän keskiön, yksityiskohdan kaiken keskeltä. Myöhemminkin Wyler korostaa elokuvassa mittakaavaeroja. Tyhjän tilan rajattomuuden kuvaukseen laajakangas on epäilemättä sopinut hyvin.

Suuren maan alussa idän mies, entinen merikapteeni James McKay (Gregory Peck) saapuu postivaunujen mukana länteen. Hän tulee kihlattunsa Patricia Terrillin (Carroll Baker) luo ja saa jo alussa kokea, millaista elämä Villissä Lännessä on. Pian saa itärannikon knallihattu väistyä lierihatun tieltä. Suuri maa on vastakkainasettelujen elokuva. Idän ja lännen välinen jännite hetkeksi väistyy, kun keskiöön nousee kahden tilallisen, Patrician isän Henry Terrillin (Charles Bickford) ja toisen karjatilallisen Rufus Hannasseyn (Burl Ives) patologinen kilpailu, joka vain kiihtyy kiihtymistään. Sukupolviasetelmat olivat 1950-luvun westernissä tavallisia. Tässäkin isien kamppailu osoittautuu tuhoisaksi. Seuraavassa sukupolvessa on erilaisia positioita: James McKay on omia polkujaan kulkeva rauhan mies, Henry Terrillin kasvattipoika Steve Leech (Charlton Heston) on uskollinen apuri, joka ei kapinoi, ja Hannasseyn poika Buck (Chuck Connors) taas hulttio, joka kaipaa isänsä rakkautta mutta jatkuvasti epäonnistuu.

Suuren maan keskiössä on ennen kaikkea Gregory Peckin esittämä McKay, joka menneisyydestä kumpuavan konfliktin keskellä edustaa järjen ääntä ja sovinnollisuutta. Hän onnistuu hankkimaan  Julie Maragonilta (Jean Simmons) Terrillin ja Hannasseyn himoitseman maa-alueen, joka on olennainen juottopaikka karjankasvattajille. McKay ei halua asettua kummankaan riitapukarin puolelle. Elokuvassa on vahva rauhan sanoma, tai ainakin ajatus siitä, että seuraava sukupolvi voi ylittää edeltävän polven lukkiutuneet näkökannat. Paradoksaalista on, että elokuva valmistui melko myrskyisissä merkeissä. Wyler ja Peck olivat molemmat tuottajia, ja tarinan mukaan vanhat kaverukset ryhtyivät riitelemään niin, etteivät puhuneet toisilleen vuosikausiin.

Aleksanteri Suuri (Alexander the Great, 1956)

Robert Rossenin ohjaamaa, käsikirjoittamaa ja tuottamaa spektaakkelia Aleksanteri Suuri (Alexander the Great, 1956) pitävät monet Internet Movie Databasen käyttäjät pitkäveteisenä ja epädramaattisena. Elokuva on jo alusta lähtien saanut ristiriitaiset arviot. Aleksanteri Suurta katsoessa on selvää, että ohjaaja-käsikirjoittajalla on ollut kunnianhimoiset tavoitteet – ehkäpä niin kunnianhimoiset, ettei niiden toteuttaminen ollut 1950-luvun spektaakkelihuumassa mahdollista. Tiedetään, että Rossen olisi halunnut tehdä teoksestaan pidemmän, mutta tuotantoyhtiö pakotti sen 136 minuutin mittaan. Varmaankin rajanveto on ollut siinä, tehdäänkö teoksesta väliajallinen mammuttituotanto vai ei. Nopea kurkistus ensi-iltavuoden suomalaisiin arvioihin viittaa siihen, että Rossenilta odotettiin paljon. Vapaa Sana -lehden kriitikko kirjoitti lokakuussa 1956: ”Rakenteeltaan se on jonkinlainen reportaashiluonteinen läpileikkaus Aleksanterin sotaretkistä ja vain alussa hieman muistuttaa klassisia historiallisia draamoja. Paikoitellen filmi on katkonainen, muutamissa kohdin siinä jää kaipaamaan syvempää tutkiskelua ja rakkauskohtaukset eivät oikein tunnu tarkoituksenmukaisilta.”

Huomautus ”reportaashimaisuudesta” pitää siinä mielessä paikkansa, että elokuvassa on jaksoja, joiden kerronta muistuttaa aikakauden newsreel-estetiikkaa. Kertojaääni raportoi samaan aikaan, kun katsojalle näytetään karttoja siitä, minne Aleksanterin retket milloinkin suuntautuivat. Elokuvaa katsoessa tuntuu, että Robert Rossen on saanut vaikutteita niin antiikin tragediasta kuin Shakespearen draamoistakin. Tätä vaikutelmaa myös nimiroolin esittäjä Richard Burton tukee. Erittäin paljon Rossen antaa painoarvoa Aleksanterin suhteelle isäänsä (Fredric March) ja äitiinsä (Danielle Darrieux). Isäsuhde riivaa Aleksanteria läpi elämän, viimeisiin hengenvetoihin asti. Tavoite on kunnianhimoinen, mutta ehkäpä lajityyppi on ollut haasteellinen: spektaakkeli korostaa ulkoisia piirteitä, näyttäviä lavasteita ja joukkokohtauksia, kun taas ohjaajan tavoite on ymmärtää intiimiä, henkilökohtaista.

Faarao (Faraon, 1966)

Jos muinaiseen Egyptiin sijoittuvista elokuvista pitäisi nostaa yksi ylitse muiden, se olisi ehdottomasti Jerzy Kawalerowiczin Faarao (Faraon, 1966). Elokuva teki lähtemättömän vaikutuksen, kun näin sen aikanaan pariinkin kertaan valkokankaalta. Nyt tuli mahdollisuus katsoa teos uudelleen, pitkän tauon jälkeen. Käsittääkseni Martin Scorsese on osallistunut elokuvan restauroinnin kustannuksiin, ja teos sisältyy Scorsesen puolalaisen elokuvan klassikoita esittelevään sarjaan. Muistelen, että kun näin Faaraon ensi kertaa, siinä puhutteli se tapa, jolla menneisyys kuvattiin samaan aikaan tuttuna ja tuntemattomana. Suomalaiselle katsojalle yhtenä vieraannuttamisen keinona on jo se, että elokuvassa puhutaan puolaa. Tarinassa on vältetty myös eeppisen elokuvan kliseitä. Vuonna 1966 ne olivat tietysti pinnalla, koska takana oli 1950-luvulla alkanut antiikkispektaakkelien nousukausi.

Puolalainen kulttuuri on itse asiassa vaikuttanut merkittävästi historiakuvaamme, jos ajatellaan, miten vahvasti Henryk Sienkiewiczin (1846–1916) romaani Quo vadis on elänyt lukemattomina tulkintoina. Faarao puolestaan perustuu Sienkiewiczin aikalaisen Bolesław Prusin (1847–1912, oik. Aleksander Głowacki) romaaniin. Ehkäpä Prus sai innoitusta Sienkiewicziltä, sillä Faarao-romaani ilmestyi vain vuosi Quo vadiksen jälkeen, vuonna 1897. Prusin romaani käsitteli valtaa ja vallankäyttöä, ja on kerrottu, että teos kuului Josif Stalinin suosikkeihin. Millaista oppia Stalin mahtoi ammentaa tästä historiallisen romaanin klassikosta? Kawalerowiczin käsissä Faarao on tiukka vallan analyysi, jonka keskiössä on faaraon ja papiston välinen valtataistelu. Tapahtumat sijoittuvat 20. dynastian loppuvaiheeseen, arviolta 1000-luvulle ennen ajanlaskun alkua. Nuori faarao, Ramses XIII, on kuitenkin kuvitteellinen hahmo, sillä 20. dynastian viimeinen faarao oli 1000- ja 1100-luvun taiteessa hallinnut Ramses XI. Kawalerowiczin visiossa kansa on valtataistelussa vain pelinappula, jota papisto elokuvan lopussa huiputtaa, eikä faaraollakaan ole mahdollisuuksia muuttaa asioiden kulkua.

Satuin pari päivää sitten selailemaan Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä, ja silmiini osui Heikki Eteläpään Uudelle Suomelle tekemä Kawalerowiczin haastattelu. Eteläpää oli käynyt ohjaajaa tapaamassa. Kawalerowicz totesi, että elokuvaa tehdessä pyrittiin nojautumaan niin pitkälti kuin mahdollista tutkimukseen, ja ohjaaja kävi Egyptissä neljään kertaan. Vaikka yksityiskohdissa pyrittiin huolellisuuteen, tarina on ajasta riippumaton. Elokuvan aloituskuvassa kaksi kuoriaista pyörittää lantapalloa ja näyttää kamppailevan keskenään. Juuri tällaista kamppailua elokuva kuvaa. Elokuvassa huomio kiinnittyy värimaailmaan. Eteläpäälle Kawalerowicz totesi, että hän pyrki välttämään voimakkaita värejä, joita yleensä spektaakkelielokuvissa käytettiin. Sen sijaan hän korosti ruskean eri sävyjä. Tämä värimaailma on ehdottomasti elokuvan vahvuuksia ja rakentaa olennaisesti teoksen uskottavuutta. Elokuvan musiikin sävelsi krakovalaissyntyinen Adam Walaciński. Jos oikein muistan, varsinaista taustamusiikkia Faaraossa ei ole, vaan elokuva hyödyntää arkaaisen tuntuisia hymnejä.

Cheyenne (Cheyenne Autumn, 1964)

Cheyenne (Cheyenne Autumn, 1964) on John Fordin uran erikoisuuksia. Se valmistui spektaakkelielokuvien buumin loppuvaiheessa, tilanteessa, jossa televisioiden yleistyminen sai Hollywood-yhtiöt etsimään uusia attraktioita. Valtaosa spektaakkeleista sijoittui antiikin historiaan, mutta Ford ammensi Yhdysvaltain menneisyydestä, jota hän oli tietysti käsitellyt lukemattomissa lännenelokuvissaan. Mittakaavan laajuudesta kertoo paitsi Cheyennen pitkä kesto myös tähtinäyttelijöiden suuri määrä. Mukana ovat mm. Richard Widmark, James Stewart, Karl Malden, Arthur Kennedy, Ricardo Montalban ja Edward G. Robinson. Cheyenne alkaa Alex Northin säveltämällä alkusoitolla, ja teokseen sisältyy myös välisoitto, samaan tapaan kuin aikakauden antiikkispektaakkeleissa. Elokuva kuvattiin 70-milliselle filmille (Super Panavision 70).

John Ford pohti pitkään elokuvaa Cheyenne-kansan vaelluksesta, ja ilmeisesti jo vuonna 1957 hänen mielessään oli pienimuotoinen teos, jossa olisi käytetty amatöörinäyttelijöitä. Suunnitelma ei toteutunut, mutta Cheyenne käsittelee samaa historiallista tapahtumaa. Elokuva alkaa lupausten pettämisellä: Cheyenne-kansa on tullut tapaamaan Washingtonin lähettilästä, joka ei kuitenkaan koskaan saavu paikalle. Vaikka Fordin tavoitteena on kuvata juuri Cheyenne-näkökulmaa, lähtökohta ontuu monin paikoin, ja elokuvassa kuultava puhekin on itse asiassa navajo-kieltä. Toisaalta, juuri näissä jaksoissa näyttelijät puhuivat tietoisesti karkeaa, koomista kieltä, mikä herätti navajo-yhteisössä huomiota. Tietämättään Ford antoi foorumin navajoiden oman identiteetin rakennustyölle. 

Jo elokuvan valmistuttua esitettiin kritiikkiä Dodge Cityyn sijoittuvaa jaksoa kohtaan. Sen keskiössä on Wyatt Earpia esittävä James Stewart, ja jakso on sävyltään koominen. Osuutta lyhennettiin jo ensi-illan jälkeen, mutta se on myöhemmin palautettu alkuperäiseen pituuteensa. Ratkaisu on ongelmallinen, sillä elokuva toimisi ehdottomasti paremmin ilman Dodge City -jaksoa.