Vaarallisia valheita (Suspicion, 1941)

Vuoden 2023 viimeiseksi elokuvakokemukseksi valikoitui Alfred Hitchcockin Vaarallisia valheita (Suspicion, 1941), jota en vähään aikaan ole katsonut. Hitchcock otti lähtökohdaksi Francis Ilesin (oik. Anthony Berkeley Cox) vuonna 1932 ilmestyneen romaanin Before the Fact, joka suomennettiin 30 vuotta myöhemmin nimellä Rakkaani, paholainen. Trillerin suomenkielinen nimi välittää tunnelman ehkä paremmin kuin Hitchcockin elokuvan saama Vaarallisia valheita. Tosin alkuperäisnimi Suspicion kertoo juuri sen tunteen, johon ohjaaja on halunnut keskittyä: kaikki rakentaa epäilyn tunnelmaa, joka tiivistyy vasta aivan elokuvan lopussa. Tarinan perusteella tehdyistä kuunnelmista kirjoitinkin blogiin vuonna 2010. Teksti löytyy täältä.

Vaarallisia valheita alkaa junasta, kuten niin moni elokuva. Lina McLaidlaw (Joan Fontaine) saa junaosastoonsa seuralaiseksi Johnnie Aysgarthin (Cary Grant), tosin tässä vaiheessa he eivät vielä tunne toisiaan. Johnnie osoittautuu jo ensimmäisessä kohtauksessa jonkinasteiseksi lurjukseksi: hän matkustaa ensimmäisessä luokassa, mutta tarjoaa konduktöörille kolmannen luokan lippua. Pälkähästä hän ei selviydy ilman Linan apua. Ennen pitkään Lina ja Johnnie tutustuvat paremmin, ja Johnnie tuppautuu neidon seuraan. Harvoin Cary Grantia on nähtyä tämänkaltaisessa roolissa. Hän pääsee välillä väläyttämään komedianäyttelijän taitojaan, mutta muutoin rakentuu kuva onnenonkijasta, joka välttelee työtä. Hän käyttää myös karkeaa kieltä ja kutsuu Linaa läpi elokuvan nimityksellä monkey face.

Hitchcock nakertaa vähä vähältä romanttista suhdetta. Kun pari on avioitunut, Johnnie kertoo, ettei hänellä ole työtä eikä ole aikomustakaan työllistyä niin kauan kuin lainaa saa. Hän tuntuu arvomaailmaltaan edustavan aivan jotakin muuta kuin Lina, joka saa isältään myötäislahjaksi kaksi tuolia. Nämä Johnnie myy heti, kun saa mahdollisuuden. Lopussa Linan epäilykset tiivistyvät legendaarisessa maitolasikohtauksessa: Hitchcock kertoi myöhemmin nähneensä paljon vaivaa, että Johnnien kantama lasi suorastaan hohtaisi pimeässä. Muuten: elokuvan syntyhistoriasta on ristiriitaisia tulkintoja. Alkuperäisromaanissa asetelma on toisenlainen, ja Hitchcock myöhemmin väitti studion pakottaneen hänet ratkaisuun, joka ei tärvelisi Grantin tähtikuvaa. Donald Spoto on kuitenkin osoittanut, että Hitchcock hyväksyi jo RKO:n varhaiset suunnitelmat. Tämä viittaisi siihen, että ohjaaja lopulta näki, millaisia mahdollisuuksia murhaajan fantasioinnilla voisi olla jännityselokuvan lähtökohtana.  

Kauhun lunnaat / Kestävyyskoe (Experiment in Terror, 1962)

Blake Edwardsin Experiment in Terror valmistui vuonna 1962, eikä kauhuelokuvallisia piirteitä sisältänyttä trilleriä nähty tuoreeltaan Suomessa. Ensi-ilta koitti vasta vuonna 1971 MTV:n esittämänä nimellä Kestävyyskoe. Sittemmin elokuvaa esitettiin nimellä Kauhun lunnaat. Edwards oli 1960-luvun alussa jo melko kokenut tekijä, sillä hän oli edellisellä vuosikymmenellä ohjannut sekä pitkiä näytelmäelokuvia että televisiotuotantoja. Alusta lähtien televisioestetiikka tuleekin Kauhun lunnaista mieleen: ehkäpä Edwards oli televisiotyössään kouliintunut siihen, että katsoja piti tuoda lähelle tapahtumia. Kun katsojilla oli vain pieni laatikko olohuoneen nurkassa, tarvittiin tunteiden välittämiseen lähikuvia.

Kauhun lunnaat alkaa todella tiiviisti. Alkutekstien aikana nähdään öinen kaupunki, tunnelma, joka oli tullut tutuksi jo toisen maailmansodan jälkeisissä film noir -trillereissä. Tuota pikaa draama käynnistyy, kun tuntematon uhkaaja ottaa kuristusotteeseensa pankkivirkailija Kelly Sherwoodin (Lee Remick). Kamera ja mikrofoni ovat lähellä: jokainen artikulointi kuuluu selkeästi, samoin uhkaajan vinkuva hengitys. Uhkaaja vaatii Kellyä tekemään pankkiryöstö tai muuten hän tekisi pahaa tämän sisarelle Tobylle (Stefanie Powers). Kelly ottaa yhteyttä poliisiin ja saa tuekseen John Ripleyn (Glenn Ford).

Edwardsin ohjaus on sujuvaa, vaikkakin tarinan kehittely tuntuu välillä liiankin hitaalta. Hieno oivallus on näkökulman muutos noin 50 minuutin kohdalla. Katsojalle paljastetaan, kuka uhkaaja on. Hän on Garland Lynch (Ross Martin), joka kärsii astmasta ja turvautuu aamulla sängystä noustessaan astmapiippuun. Pian poliisillekin selviää kiristäjän henkilöllisyys, mutta kauan hänen paikantamisensa kestää. Elokuvan tärkeimmän roolisuorituksen tekee juuri Ross Martin (1920–1981), puolalaissyntyinen näyttelijä, joka sai osastaan Golden Globe -ehdokkuuden.

Avaruusseikkailu 2010 (2010: The Year We Make Contact, 1984)

Arthur C. Clarke kirjoitti menestysromaanilleen 2001 – avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968) lopulta kolme jatko-osaa, joissa hän ulotti mustan monoliitin ja Tähtilapsen tarinan vuosiin 2010, 2062 ja 3001. Näistä vain yksi osa sai elokuvasovituksen, kun Peter Hyams käsikirjoitti ja ohjasi tieteisseikkailun Avaruusseikkailu 2010 (2010: The Year We Make Contact, 1984). On ilman muuta selvää, ettei Hyamsin ohjausta voi mitenkään edes verrata Stanley Kubrickin viisitoista vuotta aiempaan elokuvaan. Jo aloituskohtaus radioteleskooppien tuntumassa tuntuu keinotekoiselta, kun Heywood Floyd (Roy Scheider) ja neuvostoliittolainen Dmitri Moisevich (Dana Elcar) käyvät jotakuinkin keinotekoisen keskustelun. Tätä on edeltänyt tiivistelmä, jossa on kerrottu Kubrickin elokuvan juoni pähkinänkuoressa. Ehkä elokuvalle tekee enemmän oikeutta, jos elokuvan teemoja tarkastelee valmistumisajankohtaansa vasten pikemminkin kuin Kubrickin elokuvan jatkeena.

Kaksi näkökulmaa tulee elokuvaa katsoessa mieleen (tosin kirjoitin näistä blogiin jo vuonna 2009, kun edellisen kerran Hyamsin tulkinnan katsoin). Ensimmäinen liittyy Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteeseen. Clarken romaanissa, ja Hyamsin elokuvassa, kylmän sodan jännitteet ovat jatkuneet vuoteen 2010. Kun elokuvaa tehtiin vuonna 1984, ei joko osattu tai uskallettu nähdä itäblokin romahdusta vaan maailman kahtiajako jatkuisi pitkälle tulevaisuuteen. 2010 näyttää vastakkainasettelun siinä mielessä absurdina, että kun Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhde eskaloituu Väli-Amerikan (kuvitteellisten) tapahtumien seurauksena, myös astronauttien ja kosmonauttien yhteistyö kaukana Jupiterin kiertoradalla halutaan lopettaa. Yhdysvallat määrää omat miehensä vetäytymään Discovery-alukselle ja jättämään neuvostoliittolaiset Leonov-alukselleen. Elokuva ottaa kuitenkin etäisyyttä valtiollisista määräyksistä, sillä astronautit ja kosmonautit päättävät jatkaa yhteistyötä, äärimmäisissä olosuhteissa. Koko elokuva päättyy lopulta rauhansanomaan, kun kosmisen käänteen edessä Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ymmärtävät vetäytyä aseellisesta konfliktista.

Toinen kiinnostava näkökulma on suhde teknologiaan. Jos Kubrickin elokuva oli kriittinen suhteessaan tekoälyyn ja tietokoneistumiseen, Hyamsin ohjauksessa asetelma muuttuu. Jo alusta lähtien 2010 näyttää tietokoneistumisen osana arkielämää, ja Floyd nähdään työskentelemässä rannalla kannettavan tietokonaan avulla. Tämä näky oli vuonna 1984 todella harvinaista, mutta elokuva uumoili sen muuttuvan arkipäiväksi vuoteen 2010 mennessä. Tietotekniikkasuhteen kannalta olennaista on HAL-tietokoneen uudelleen elvyttäminen. Elokuvan lopussa HAL joutuu jäämään Discoverylle ja tuhoutumaan, jotta yhdysvaltalaiset ja neuvostoliittolaiset avaruusmatkailijat pääsisivät turvallisesti kotiin. HAL ymmärtää tilanteen ja tekee palveluksen ihmiskunnalle.Vuoden 1984 tulkinnassa teknologia on tiukasti ihmisen kontrollissa.

2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968)

Pitkästä aikaa katsoimme Stanley Kubrickin elokuvan 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968). Taisin nähdä sen ensimmäisen kerran Turun elokuvakerhon esityksessä Dominon valkokankaalta 1980-luvun alussa. Visuaalisesti vaikuttava, eeppinen teos oli omimmillaan suuressa kuvakoossa. Seuraavat kerrat taisinkin tihrutella elokuvaa VHS-kasetilta, varmaankin väärässä kuvasuhteessa. Televisiossa 2001: Avaruusseikkailu nähtiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1990. Olen syntynyt vuonna 1961, ja vaikka en Kubrickin elokuvaa ensi-iltavuonna nähnytkään, sen vaikutukset ulottuivat siihen avaruudelliseen optimismiin, joka oli vallalla kuulentojen aikakaudella. Katselimme televisiosta Apollo 11:n laskeutumista kuuhun heinäkuussa 1969, ja olen myöhemmin ymmärtänyt, että Kuustudio-lähetyksen alkumusiikkina kuultiin samoja säveliä kuin Kubrickin elokuvassa: Richard Straussin Also sprach Zarathustran alkusoittoa. Ihmiskunta oli lähtenyt ”avaruusseikkailulle”. Samaan aikaan keskusteltiin siitä, millainen maailma olisi vuonna 2000. Vaikka se oli vain muutaman vuosikymmenen päässä, se tuntui fantastisen kaukaiselta.

Vuoden 1968 horisontissa 2001: Avaruusseikkailu oli pitkä teos: siinä oli alkutekstejä edeltävä alkumusiikki ja myös väliaika. Kestoa oli silti vain 142 minuuttia, mikä on nykyään aivan normaali pituus. Eeppistä vaikutelmaa rakentaa lavea aikajänne, joka ulottuu ihmiskunnan alkuhärämistä vuoden 2001 maailmaan. Lisäksi elokuvan rytmi on paikoitellen tietoisen raukea. Kun esihistoriasta siirrytään legendaarisen siirtymän kautta tulevaisuuteen, avaruusalusten keinunta wienervalssin tahtiin on tietoisen hidasta. Kubrickin universumissa avaruusalukset eivät porhalla pikavauhtia vaan pikemminkin hitaan pitkäveteisesti. Pan Amin kuumatkalla Heywood R. Floyd (William Sylvester) on nukahtanut kuin pitkällä mannertenvälisellä lennolla. Kubrick on tarkka yksityiskohdissa: lentoemännän jalassa olevat kengät, ”grip shoes”, näytetään katsojalle, samoin painottoman tilan wc:n käyttöohje.

2001: Avaruusseikkailu on kestänyt aikaa erinomaisesti, paremmin kuin Arthur C. Clarken romaani. Vaikka Kubrick on tarkka yksityiskohdissa, elokuvassa ei kuitenkaan anneta turhaa tarinallista tietoa, mikä rasittaa esimerkiksi Peter Hyamsin vuonna 1984 ohjaamaa jatko-osaa. Mystisen monoliitin merkitys jää avoimeksi tulkinnoille: sen on nähty ilmentävän ihmiskunnan kehitysaskeleita, kohtaamista tuntemattoman kanssa, selittämätöntä, joka seuraa sukupolvia. Ja se merkitsee myös kohtaamista maan ulkopuolisen elämän kanssa, astumista uuden kynnykselle. Avaruusseikkailun päähahmo on David Bowman (Keir Dullea), joka elokuvan lopussa syöksyy toiseen maailmaan, mutta varmaankin muistettavin hahmo on HAL 9000 -tietokone, jonka ääntä esittää Douglas Rain. 2001: Avaruusseikkailu sisältää kiinnostavia keskusteluja tekoälystä ja muistuttaa hyvin siitä, miten tekoälyä 1960-luvulla käsitteellistettiin.

Lainsuojattomien armoilla (Rawhide, 1951)

Olen harrastanut aina silloin tällöin Henry Hathawayn elokuvien katsomista, mutta projekti on aina keskeytynyt. Aikanaan 1990-luvulla hankin puuttuvia elokuvia Yhdysvalloista NTSC-nauhoina tai vaihtureina Peter von Baghilta. Mieleen on jäänyt Petterin VHS-kasettien paketti, jossa oli saatteena lyhyt viesti: ”Tule onnelliseksi niin kuin miljoonat ennen sinua!” Tulinhan minä, ja totta: Hathaway on aina ollut mainstream-ohjaaja, jonka elokuvat ovat saaneet suuren levityksen. Toisaalta, katoavaista on mainen kunnia, sillä osa ohjaajan elokuvista on kadonnut kokonaan ohjelmistoista. Uransa aikana Hathaway ohjasi paljon lännenelokuvia, ja nyt huomaan, että en ole koskaan blogannut vuonna 1951 valmistuneesta westernistä Rawhide. Suomessa sitä on esitetty nimillä Lainsuojattomien armoilla ja Epätoivoinen piiritys.

Dudley Nicholsin käsikirjoittama tarina tuo mieleen John Fordin klassikon Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939), joka oli niin ikään Nicholsin käsialaa vaikkakin perustui Ernest Haycoxin novelliin. Rawhide on sen sijaan alkuperäiskäsikirjoitus: asetelma on läpikotaisin tuttu siinä mielessä, että tapahtumat sijoittuvat postivaunujen reitille, yksinäiselle asemalle, mutta Nichols on höystänyt kertomusta uudenlaisille piirteillä. Tom Owens (Tyrone Power) on aseman apulaisena, mutta on postifirman johtajan poika, joka on harjaantumassa alaan. Vinnie Holt (Susan Hayward) on puolestaan yksinhuoltaja, jonka tarina paljastuu vasta myöhemmin. Hän on lapsen täti, joka on viemässä pienokaista isänsä luokse. Elämänkohtalot järkkyvät, kun paikalle saapuu Rafe Zimmermannin (Hugh Marlowe) johtama rikollisryhmä, joka janoaa kultalastia.

Tapahtumat sijoittuvat kokonaan erämaan keskellä sijaitsevaan rakennukseen ja sen lähiympäristöön. Tom ja Vinnie esiintyvät avioparina pystyäkseen taitelemaan rikollisryhmää vastaan. Hurjimman roolisuorituksen tekee Jack Elam (1920–2003), joka on Zimmermannin iljettävä apuri Tevis. Elam saa tässä elokuvassa näyttää koko repertuaarinsa. Kaiken kaikkiaan Rawhide toimii hyvin, ja Hathawayn ohjaus on sujuvaa. Pieni yksityiskohta jää mieleen: Hathaway käyttää paljon ympäristön ääniä, mikä avartaa vaikutelmaa siitä, mitä yksinäisen aseman ulkopuolella on. Kojoottien huudot kuuluvat öisin, ja päiväkohtauksissa ääniraidalla käytetään lintujen viserrystä. En saanut kiinni, minkä linnun laulua elokuvassa on käytetty. Kaktuspeukaloinen sopisi tähän hyvin!

Naisreportteri rakastuu (Christmas in Connecticut, 1945)

Warnerin tuottama ja Peter Godfreyn ohjaama Naisreportteri rakastuu (Christmas in Connecticut, 1945) sopisi erinomaisesti televisio-ohjelmistoon jouluna. Katsoin elokuvan viimeksi yhdeksän vuotta sitten, ja bloggasin siitä silloin. Sujuva screwball-komedia tarjoaa nokkelaa sanailua, yllättäviä juonenkäänteitä ja erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Naispääroolia, toimittaja Elizabeth Lanea esittää Barbara Stanwyck ja muhkeaa lehtipomoa Alexander Yardleya Warnerin film noir -elokuvista tuttu Sydney Greenstreet. Lane on luonut näyttävän uran ruokakolumnistina ja rakentanut mielikuvan idyllisestä elämästään Connecticutin maaseudulla. Tosiasiassa hänellä ei ole maaseutukotia, eikä liioin aviomiestä ja lasta. Joulun lähestyessä Yardley ilmoittaa haluavansa viettää pyhäpäivät Lanen luona rintamalta kotiutuneen Jefferson Jonesin (Dennis Morgan) kanssa. Pikapikaa kulissit pystytetään ja avuksi rientää Lanen sitkeä kosija John Sloan (Reginald Gardiner). Sloan yrittää avioitua Lanen kanssa ennen joulua ja tuomarikin on paikalla useaan otteeseen, mutta aina viime tingassa vihkiminen siirtyy.

Christmas in Connecticut on viihdyttävä komedia, jonka jaksaa hyvin katsoa uudelleen. Ensimmäisellä katsomiskerralla huomio kiinnittyi siihen, miten toinen maailmansota on läsnä. Elokuva alkaa seuraamalla Jonesin tarinaa: tämä näkee nälkää sodan keskellä, pelastusveneessä. Vähitellen päähuomio siirtyy itsenäisen toimittajan, Elizabeth Lanen hahmoon ja hänen uraansa, jota Yardsley autoritäärisyys ei onnistu nujertamaan. Tällä katsomiskerralla huomio kiinnittyi aikalaisviitteisiin: Sloan haaveilee modernista asuntorakentamisesta, ja connecticnutilaiset lapset tuntuvat viittaavan babyboomiin, joka oli Yhdysvalloissa jo alkanut. Elokuvassa on kiinnostavia viittauksia myös Eurooppaan. S. Z. Sakall esittää unkarilaista kokkia, jonka Lane saa tuekseen, ja Una O'Connor irlantilaista palvelijaa Norahia. Kun elokuva nähtiin Suomessa jouluna 1946, Ilta-Sanomat luonnehti elokuvan komediallisuutta seuraavasti: ”Paikka paikoin ilonpito on räiskyvän riemullista, niinkuin esim. lehmän osallistuessa kuutamokuherteluun, lapsen vaihdot ja kellon nieleminen. Hauskaa joulua voi Naisreportterin seurassa hilpesti toivotella.”

Ennio (2021)

Giuseppe Tornatoren dokumentti Ennio Morriconesta valmistui keväällä 2021. Katsoessani elokuvaa mieleeni nousivat Jean-Paul Belmondon hautajaiset saman vuoden syksyltä. Belmondon saattomusiikiksi oli valittu Morriconen ”Chi mai”, jota säveltäjä käytti ensimmäisen kerran Jerzy Kawalerowiczin elokuvassa Maddalena (1971). Uudelleen Morricone hyödynsi sävellystään Georges Lautnerin ohjauksessa Le Professionnel (1981), jota Belmondo tähditti. ”Chi mai” tuli tunnetuksi myös Carlo Nistrin sanoittamana ja Milvan tulkitsemana lauluna vuonna 1972. Jos oikein muistan, Tornatoren dokumentissa ”Chi mai” jää mainitsematta. Ehkäpä tilanne olisi toinen, jos Tornatoren elokuva olisi valmistunut vuotta myöhemmin, sillä niin vaikuttava kappale oli Belmondon viimeisellä matkalla.

Erittäin kiinnostavaa katsottavaa Tornatoren dokumentti silti on. Alussa ja lopussa on hyödynnetty lyhyitä haastatteluinserttejä samaan tapaan kuin tv-tuotannoissa usein tehdään, ja ne olisi mielestäni hyvin voinut jättää pois. Sen sijaan dokumentti alkaa vaikuttavasti kuvaamalla Morriconea asunnossaan tai työhuoneessaan, kuntoilemassa ja istumassa pöytänsä ääressä. Alku tuo muutoinkin säveltäjän lähelle katsojaa, ja Morriconesta rakentuu herkkä kuva. Kiinnostava on koko opiskeluvuosia kuvaava jakso, jossa Morricone kertoo jännitteisestä suhteestaan opettajaansa Goffredo Petrassiin. Tornatore antaa sijaa myös Morriconen elokuvauran varjoon helposti unohtuvalle uralle italialaisten popkappaleiden sovittajana ja innovaattorina. Morricone kertoo muun muassa kappaleesta ”Se telefonando”, joka tuli tunnetuksi Minan esittämänä. Todella hienoa, että Tornatore ehti toteuttaa projektinsa ja antaa Morriconelle itselleen puheenvuoron. Jokaisessa repliikissä välittyy intohimo musiikkia kohtaan. Morricone menehtyi 6. heinäkuuta 2020, eikä hän varmaankaan ehtinyt nähdä lopullista elokuvaa.

Dyyni (Dune, 2021)

Katsoimme vasta nyt Denis Villeneuven Dyynin (Dune, 2021), joka jäi ensi-illan aikaan näkemättä. Ehkäpä nyt on oikea hetki, sillä elokuvan jatko-osa on pian tulossa. En ole aivan varma, miten Dyyni kerronnallisesti hahmottuu, tai mitä ohjaajalla on takataskussaan jatkoa ajatellen. Tarina toki perustuu Frank Herbertin romaanisarjaan, joten on selvää, että eeppinen kaari on ensimmäisessä osassa vasta aluillaan. Aikanaan David Lynchin Dyynissä (Dune, 1984) tuntui, ettei ohjaajalla ollut kysyä rakentaa fantastista maailmaa vaan alkuun oli ladattu jonkinlainen informaatiopaketti. Villeneuve onnistuu sen sijaan erinomaisesti, annostelemalla tietoja siitä, millaiseen todellisuuteen tarina sijoittuu. Villeneuven Dyyni käynnistyy taitavasti.

Varmasti Dyynin suurin haaste on ollut rihmastoisen tarinavyyhdin kertominen siten, että katsoja pysyy mukana. Itse varauduin siihen, ettei kaikkea tarvitse ymmärtääkään, koska kaikelle fiktion tarjoamalle tiedolle ei selitystä olekaan. Villeneuven tulkinnasta minulle tuli hyvin shakespearelainen vaikutelma: teksti ei ole kovin runollista, mutta vallanpitäjien ja sukujen kamppailut tuovat tarinaan suurten kuningasnäytelmien tuntua. Ehkä tämä luonne heijastuu myös siinä, miten elokuva rakentuu. Näyttävien erämaakuvien rinnalla paljon tapahtuu kulisseissa, vallan kabineteissa, jotka on kuvattu Unkarissa studio-olosuhteissa.

Dyynissä viehättää sen ajankohtaisuus, vaikkakin keskeiset teemat ovat olleet ajankohtaisia siitä lähtien, kun koko saaga sai alkunsa. Frank Herbertin romaani syntyi aikana, jolloin koloniaalinen kulttuuri natisi liitoksissaan. Ensimmäiset valokuvat maapallosta avaruudesta kuvattuna tekivät tietoiseksi siitä, miten pienellä planeetalla lopulta elämme ja miten haurasta elämä voi olla. Dyynissä luonnonvarojen häikäilemätön hyödyntäminen on keskiössä: rohdoksi kutsuttua ainetta ammennetaan rutikuivalta Arrakis-planeetalta. Dyynin ensimmäisessä osassa on kiehtova jännite kabinettien kalkyloinnin ja unien ja enteiden maailman välillä. Kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan tarina seuraavassa osassa kehittyy.

Syvillä vesillä (Deep Waters, 1948)

Henry Kingin ohjaama Syvillä vesillä (Deep Waters, 1948) valmistui tilanteessa, jossa tummasävyiset rikoselokuvat ja intohimoiset melodraamat olivat muotia. Jos aikanaan katsojat ovat on menneet elokuvateatteriin pelkästään mainosten perusteella, he ovat varmaankin pahasti pettyneet. Elokuvan julisteessa pääroolien esittäjät Dana Andrews and Jean Peters nähdään intohimoisessa kohtauksessa, jossa Andrews on kaapannut Petersin syleilyynsä. Taustalla näkyy myrskyävää merta ja salamointia. Näyttelijät tuntuvat olevan myös aivan eri vaatetuksessa kuin itse elokuvassa. Mainosjulisteessa nähtiin niin ikään kirjan kansi, joka mahdollisesti oli osalle yleisöstä tuttu ja antoi vihjeen siitä, että tulossa oli jotakin aivan muuta kuin intohimomelodraama. Tarina perustui Ruth Mooren vuonna 1946 julkaisemaan romaaniin The Spoonhandle.

Ruth Moore (1903–1989) tunnetaan Mainen osavaltion elämää kuvanneena kirjailijana, joka mielellään antoi sijaa arkipäivän kokemuksille. Tämä näkyy myös Henry Kingin elokuvasovituksessa, joka kuvaa rannikkoseudun elämää. Oli tärkeää, että katsoja kuljetettaisiin Mainen maisemiin. Kun elokuva nähtiin Suomessa vuonna 1949, ympäristö kiinnitti huomiota. Suomen Sosialidemokraatin arvostelija kirjoitti: ”Syvillä vesillä on kuvattu suurimmaksi osaksi – kaikilta ulkokuviltaan – Pohjois-Amerikan koillisrannikolla sijaitsevassa Mainen valtiossa. Tästä syystä sitä eivät vaivaa amerikkalaisen studioelokuvan kiiltokuvamaiset studiomaisemat. Siinä puhaltavat raikkaat merituulet ja siinä on suolaisen meriveden pärskyä.” Arvostelija päätti arvionsa kysymykseen: ”Eikö suomalainen elokuva voisi joskus käsitellä meikäläisten rannikoiden kalastajien elämää näin raikkaasti ja arkisen kodikkaasti?”

Syvillä vesillä kuvaa Mainen rannikon kalastajien elämää. Hod Stillwell (Dana Andrews) pyytää hummereita, ja hänen avustajansa Joe Sanger (Cesar Romero) haaveilee minkkitarhauksesta ja kaniinien kasvatuksesta. Tarinan keskiössä on kuitenkin orvoksi jäänyt Donny (Dean Stockwell), jonka isä on ollut kalastaja ja joka ei sosiaaliviranomaisten tahdosta huolimatta malta pysyä poissa vesiltä. Sosiaalityöntekijä Ann Freeman (Jean Peters) on löytänyt Donnylle kodin rouva McKayn (Anne Revere) luota, mutta Donny ei tahdo viihtyä. Dean Stockwell on todella vakuuttava, mutta niin on myös Anne Revere yrmeänä mutta lopulta rehtinä kasvattajana. Ohjaaja Henry King oli tässä vaiheessa jo veteraani: hänhän oli aloittanut ohjaustyöt jo 1910-luvulla.

Metsurin tarina (2022)

Mikko Myllylahden ohjaama Metsurin tarina (2022) sai Cannesin elokuvajuhlilla ns. levityspalkinnon, jonka tarkoitus on tukea elokuvan esittämistä Ranskassa. Metsurin tarina sai nimen L'étrange histoire du coupeur de bois, jolla se tuotiin ensi-iltaan 3. tammikuuta 2023. En ole pystynyt katsomaan tarkemmin, millaisen vastaanoton se Ranskassa sai. Kiinnostavaa tämä olisi, kun Myllylahti on tiettävästi maininnut Robert Bressonin yhdeksi esikuvistaan. Äkkiseltään näyttää, että esimerkiksi Libération-lehti kuvaa elokuvaa ”turtuneeksi ja yksitoikkoiseksi”. Eksistentialistinen ote tuo kriitikolle mieleen Coen-veljesten Fargon (1996) ja Atom Egoyanin Suloisen ikuisuuden (The Sweet Hereafter, 1997). Olemassaolon peruskysymysten äärellä Metsurin tarina todella onkin.

Kirjakieliset repliikit ja eräänlainen ei-historiallinen imaginäärinen ympäristö tuovat mieleen Aki Kaurismäen elokuvat, mutta mustassa huumorissaan ja surrealismissaan Metsurin tarina kulkee omia latujaan. Sen keskushahmo on Pepe (Jarkko Lahti), jolla lasi on aina puoliksi täynnä, ja vaikka vastoinkäymiset vain kasaantuvat, mitä pidemmälle elokuva kulkee, hän ei romahda. Tosin en usko, että romahtaminen edes sopisi tämän elokuvan tyylilajiin. Metsäteollisuuden rakennemuutos heittää ihmiset keskelle tyhjyyttä, mutta traagiset tapahtumat näyttävät vain seuraavan toisiaan. Pepe menettää lopulta kaiken. Pohdintaa herättää viimeinen kuva, jossa hän palaa korttipelin ääreen. Vaikka hän on vakaa, tai pikemminkin ihmeissään, jotakin tuntuu peruuttamattomasti muuttuneen.

Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951)

Alfred Hitchcockin Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951) perustuu Patricia Highsmithin esikoisromaaniin, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Kerrotaan, että Highsmith myi filmausoikeudet hyvin edullisesti, vain 7500 dollarilla. Hitchcockilla oli tapana pysytellä neuvotteluissa taka-alalla, sillä jos tunnetun ohjaajan nimi paljastuisi, hintapyyntökin kohoaisi korkeammaksi. Käsikirjoitusta oli työstämässä Raymond Chandler, jonka kanssa yhteistyö  takkusi, ja lopulta Hitchcock pyysi Czenzi Osmonden jatkamaan työtä. Krediiteissä molemmat on mainittu, mutta lopputulos on enemmän Osmonden käsialaa. Muukalaisia junassa oli lopulta toimiva trilleri, josta tuotantovaiheen hankaluuksia on vaikea nähdä. 

Muukalaisia junassa alkaa kuvaamalla juna-asemalle saapuvia matkustajia. Kamera on katutasossa, ja näyttelijät jäävät tuntemattomiksi, kunnes draama lopulta alkaa. Vierekkäisille paikoille junassa päätyvät tennistähti Guy Haines (Farley Granger) ja tungetteleva muukalainen Bruno Anthony (Robert Walker). Keskustelu paljastaa nopeasti, että Bruno tuntee hyvin julkisuudessa viihtyvän tennistähden elämää, ja tuota pikaa Bruno ehdottaa vastavuoroisten murhien toteuttamista: Bruno saattaisi päiviltä Guy puolison Miriamin, jos puolestaan Guy tekisi selvää Brunon isästä. Mielipuolinen ehdotus jää ilmaan, kunnes Guylle lopulta paljastuu, että Bruno on lähtenyt omin päin sopimusta toteuttamaan. Asetelma on kaikin puolin epäuskottava ja teoreettinen, mutta ehkä juuri tämä väkinäisyys on Hitchcockia viehättänyt, haasteena. Miten keinotekoisen asetelman katsoja on valmis hyväksymään?

Alfred Hitchcock oli tunnettu siitä, että hän suunnitteli otoksensa etukäteen tarkasti työpöydän ääressä, kuva kuvalta. Tämä tuo estetiikkaan ripauksen formalistisuutta, mutta samalla tietysti myös vakuuttavuutta siitä, että jokainen kuvakulma on harkittu. Muukalaisia junassa on tunnettu otoksesta, jossa Miriamin murha kuvataan heijastuksena hänen pudonneiden silmälasiensa linssissä. Huvipuistojakso on muutoinkin hyytävä, kun Bruno seuraa Miriamia. Elokuvan lopussa ympyrä sulkeutuu, ja Bruno palaa rikospaikalle viedäkseen Guyn sytyttimen murhapaikalle. Päätöksenä on yksi elokuvahistorian kuuluisimmista karusellikohtauksista. 

Kostaja Del Riosta (Man from Del Rio, 1956)

Tulin juuri katsoneeksi Harry Hornerin ohjaukset Beware, My Lovely (1952) ja Silmukka kiristyy (Vicki, 1953), jotka olivat yllättävänkin hyviä ja kekseliäitä siihen nähden, miten tuntemattomaksi Horner on ohjaajana jäänyt. Otin seuraavaksi kohteeksi Hornerin ainoan lännenelokuvan Kostaja Del Riosta (Man from Del Rio, 1956), joka esitettiin vuonna 1993 myös Suomessa TV2:n ohjelmistossa. Vuonna 1956 valmistui myös elokuva The Wild Party, eikä Horner käsittääkseni ohjannut enää pitkää näytelmäelokuvaa tämän jälkeen. Televisiosarjojen episodeja hän kyllä teki, ja toki hän jatkoi pääuraansa production designerinä, missä työssä hän niitti mainetta muun muassa sellaisissa elokuvissa kuin Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961, ohj. Robert Rossen) ja Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They, 1969, ohj. Sidney Pollack).

Kostaja Del Riosta alkaa mielestäni yllättävästi kohtauksella, joka voisi hyvin olla pikemminkin lännenelokuvan lopetus kuin aloitus. Meksikolaistaustainen Dave Robles (Anthony Quinn) notkuu Mesa-nimisen pikkukaupungin pääkadulla, kun tunnetut asesankarit ratsastavat paikalle. Robles tekee merkkimiehistä selvää jälkeä ja jää kaupunkiin, jonka heikko sheriffi ei ole pystynyt pitämään kuria ja järjestystä. Asetelmaltaan elokuva tuo mieleen Fred Zinnemannin Sheriffin (High Noon, 1952).  Lopulta Robles päätyy itse lainvartijan tehtävään, mutta huomaa jäävänsä kaupunkiyhteisön ulkopuolelle, suorastaan halveksunnan kohteeksi. Robles ei ole puhtoinen sankari, mutta hänestä rakentuu hyväntahtoinen kuva.

Yhtymäkohtaa Sheriffiin tuo Kate Jurado, joka näyttelee tällä kertaa naispääroolin Estellana. Samalla tuntuu, että Kostaja Del Riosta on Sheriffin etnisesti painotettu muunnelma. Robles ja Estella löytävät toisensa, ja he jättävät kaupungin, jonka kansalaiset eivät näytä mitenkään tukevan puolustajaansa. Sheriffin tapaan kellolla on elokuvan ratkaisussa merkitystä, sillä kaupungin rikollinen kapakoitsija Ed Bannister (Peter Whitney) on antanut vain kymmenen minuuttia Roblesille aikaa ilmaantua kadulle, tietäen, että Robles on murtanut ranteensa eikä kykene käyttämään asetta. Kokonaisuutena Harry Hornerin western on onnistunut, ja mielestäni yllätyksellinen loppuratkaisu vahvistaa kokonaisuutta.

Jeftyn kapakka (Road House, 1948)

Jean Negulescon Road House (1948) sai Suomessa nimen Jeftyn kapakka, ja sen ensi-ilta oli Helsingissä elokuussa 1949. Arviossaan Sosialisti-lehden kriitikko kirjoitti: ”Ohjaaja Jean Negulesco on luonut tässä filmissä todellisuuden tuntua päähenkilöittensä elämänpiirin ympärille, huolimatta siitä, että tämä jännitystäyteinen thrilleri vaikuttaa monissa kohdin luonnottomaltakin. Filmiä on pidettävä oikeana yleisö- ja ajanvietekuvana, joka rikosfilminä teknillisessä valmiudessaan ilmentää Amerikan nykypäivän tuotantoa.” Sitaatissa trilleri on thrilleri, ja tätä sanaa lehdistössä 40-luvulla toisinaan käytettiin. Sosialistin arvio jatkuu toteamalla, että Hollywood-elokuvassa on aina ”riittävästi” jännitystä, tappeluja ja romanttista rakkautta. Tätä kaikkea olikin tarjolla tässä Twntieth Century Foxin film noir -henkisessä jännityselokuvassa.

Jeftyn kapakka on kolmiodraama, ja siksi lopulta hyvin tutun tuntuinen. Keskiössä ovat kaverukset Jefty Robbins (Richard Widmark) ja Pete Morgan (Cornel Wilde). Myöhemmin selviää, että he ovat itse asiassa rintamaveteraaneja, jotka ovat toisen maailmansodan jälkeen lyöttäytyneet yhteen ja perustaneet yhteisen baarin. Kapakan ylpeys tuntuu olevan keilarata, jota esitellään jo elokuvan alkutekstien aikana. Rata nähdään paitsi heittäjän näkökulmasta myös kulissien takaa, jossa avustajat ahkeroivat laittamalla keilat järjestykseen yhä uudestaan. Ehkä Negulesco viittaa tällä näkyvän ja kätketyn maailman väliseen jännitteeseen. Kulissien takaiset intohimot tulevat vähitellen esille ja johtavat vääjäämättömään konfliktiin.

Jeftyn ja Peten suhde katkeaa, kun kuvaan astuu Jeftyn Chicagosta palkkaama laulaja Lily Stevens (Ida Lupino). Petellä on epäilyksiä Jeftyn hankintaa kohtaan, mutta ensimmäinen lauluesitys muuttaa kaiken. Ida Lupino tulkitsee itse kappaleen ”One for My Baby", joka onkin vangitseva. Näyttää aivan siltä kuin Lupino itse myös soittaisi kohtauksessa pianoa, ainakin kamera kohoaa koskettimistolta suoraan laulajan kasvoihin. Peten ja Lily suhde lähenee, ja samaan aikaan Jefty elättelee toiveita avioliitosta Lilyn kanssa. Seuraukset ovat tietysti kohtalokkaat, ja Richard Widmark on kuin valettu rooliin, jossa päähenkilön mieli suistuu raiteiltaan. Vaikka tarina on tuttu ja moneen kertaan kerrottu, käsikirjoitus tarjoaa kuitenkin yllätyksen, minkä jätän tässä paljastamatta.

Silmukka kiristyy (Vicki, 1953)

Harry Hornerin Silmukka kiristyy (Vicki, 1953) on kiinnostava remake. Sen pohjana oli H. Bruce Humberstonen ohjaama I Wake Up Screaming (1941), joka oli niin ikään Suomessa nähty nimellä Silmukka kiristyy. Suomalainen yleisö saattoi alkuperäisen muistaakin, sillä Humberstonen elokuva oli nähty vuonna 1946 ja Hornerin filmi tuli ensi-iltaan kahdeksan vuotta myöhemmin. Kiinnostava painopisteen muutos elokuvien välillä on. Hornerin elokuvassa keskiöön asettuu nuori nainen Vicki (Jean Peters) ja hänen nousunsa kahvila-apulaisesta glamour-tähdeksi. Tämä asetelma kuvastaa sitä media- ja populaarikulttuurin hyökyaaltoa, joka toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa nähtiin. Hornerin ammattitaito production designerina näkyy siinä tavassa, jolla film noir on rakennettu.

Silmukka kiristyy alkaa kohtauksella, jossa Ed Cornell (Richard Boone) saapuu hotelliin. Hän ehtii tuskin sisään, kun hänen silmiinsä osuu sanomalehden etusivu. Mainoskuvien kuningatar Vicki on kuollut. Pian ilmenee, että Cornell on poliisi, joka on tullut lomalle lepuuttamaan hermojaan, mutta nyt hän haluaa ehdottomasti palata työhön Vickin murhaa selvittämään... Teatterilavoilla kannuksensa hankkinut Richard Boone oli tullut voimallisesti valkokankaalle 1950-luvulla, ja tässä hän tekee hienon pääroolin ristiriitaisena ja väkivaltaisena poliisina.

Aikakauden rikoselokuvissa käytettiin paljon takautumarakennetta, ja sellainen on myös tässä elokuvassa. Alkukohtauksessa Vicki on jo vainaa, mutta hänen elämänsä valottuu vähitellen takautumarakenteen kautta. Samalla valkenee, millainen seurapiiri Vickin ympärilä pyöri ja millaisia odotuksia häneen liittyi. En paljasta elokuvan loppuratkaisua, jos se vaikka jonakin kauniina päivänä tulisi Suomen televisiota. Joka tapauksessa Silmukka kiristyy on mainio ohjaus, ja tuntuu, että Harry Hornerin ohjaukset pitäisi kaikki katsoa mitä pikimmiten.

Beware, My Lovely (1952)

Harry Horner (1910–1994) muistetaan nykyään ennen kaikkea tieteiselokuvan Punainen planeetta (Red Planet Mars, 1952) ohjaajana. Se nähtiin Suomessa televisiossakin vuonna 1994. Itävalta-Unkarissa, Holitzissa (nyk. Tšekin Holice) syntynyt Horner opiskeli arkkitehtuuria Wienissä ja samalla myös teatteriohjausta ja pukusuunnittelua. Hän pääsi jo varhain maineikkaan Max Reinhardtin oppiin ja muutti Yhdysvaltoihin opettajansa kanssa 1930-luvulla. Hornerista tuli monipuolinen ammattilainen, jonka taidoille oli käyttöä myös elokuva-alalla. Hän teki pitkän uran production designerina 1940-luvulta lähtien. Oscarit hän sai William Wylerin elokuvasta Perijätär (The Heiress, 1949) ja Robert Rossenin elokuvasta Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961). Harry Hornerin vanhin poika oli elokuvasäveltäjä James Horner (1953–2015). 

Harry Hornerin elokuvaohjaajan ura sijoittuu 1950-luvulle, ja jos olen oikein laskenut, hän ohjasi yhteensä seitsemän pitkää näytelmäelokuvaa. Alku oli intensiivinen, sillä samana vuonna Punaisen planeetan kanssa valmistui film noir -trilleri Beware, My Lovely (1952), jota ei aikanaan tuotu Suomeen ja jota ei käsittääkseni televisiossakaan ole nähty. Tämä on harmi, sillä Beware, My Lovely on napakasti ohjattu, piinallinen jännityselokuva, joka saa psykologisen kauhuelokuvan sävyjä. Käsikirjoituksen laati Mel Dinelli oman alkuperäisnäytelmänsä pohjalta.

Beware, My Lovely alkaa jaksolla, josta katsoja ei oikeastaan tiedä, edustaako se päähenkilön menneisyyttä vai tulevaisuutta. Howard Wilson (Robert Ryan) on kotitöissä auttava apulainen, joka tekee sujuvasti hommiaan, kunnes raollaan olevasta ovesta näkyy ruumis. Ensimmäiset kuvat kertovat tapahtuma-ajaksi vuoden 1918. Seuraavaksi katsoja siirretään joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen (elokuvan katsottuani ymmärsin, että se oli menneisyyttä): Helen Gordon (Ida Lupino) on kodissaan ja siivoaa vimmatusti. Hän odottaa apulaista, joka on juuri Wilson. Robert Ryan on roolissaan erinomainen: hänestä rakentuu kuva mielipuolena, joka yhtäkkiä muuttaa mieltään ja unohtaa kaiken. Harry Horner onnistuu klaustrofobisen tunnelman rakentamisessa, ja vaikkei tarina ehkä vastaakaan nykypäivän käsityksiä mielenterveysongelmista, lopputuloksena on hämmentävä punos pelkoa ja myötätuntoa. Menneeseen sotaankin viitataan, sillä Helenin puoliso on menehtynyt sodassa. Samalla ilmenee, ettei Wilsonia ole kelpuutettu palvelukseen, ja tämä on ollut hänelle erityisen katkera kolaus.

Puhelu tuntemattomalta (Phone Call from a Stranger, 1952)

Jean Negulescon ohjaama Puhelu tuntemattomalta (Phone Call from a Stranger, 1952) alkaa kuin film noir. Mies lähtee matkalaukkuineen talosta ja istuu autoon, joka lähtee kuljettamaan häntä sateen piiskaamia öisiä katuja pitkin. Kuka mies on ja miksi hän on lähdössä? Lähtijä on iowalainen lakimies David Trask (Gary Merrill), joka jättää vaimonsa ja tyttärensä lähteäkseen Los Angelesiin, määräämättömäksi ajaksi. Film noir -henkisestä aloituksesta huolimatta Negulescon elokuvaa voisi pikemminkin kutsua draamaksi, ja sen kulkua on lopulta vaikea ennustaa. Nunnally Johnsonin käsikirjoittama elokuva tuo mieleen Negulescon vuonna 1946 ohjaaman film noirin Kolme muukalaista (Three Strangers), sillä myös Puhelu tuntemattomalta rakentuu ventovieraiden kohtaamisen varaan.

Trask lähtee kohti Los Angelesia lentokoneella. Jo odotussalissa hän tutustuu kolmeen henkilöön, alkoholisoituneeseen lääkäriin Robert Fortnessiin (Michael Rennieen), näyttelijään ja show-esiintyjään Binkie Gayhin (Shelley Winters) ja vitsailevaan kaupparatsuun Eddie Hokeen (Keenan Wynn). Tuttavuus syvenee, kun kehnon sään vuoksi lentokone joutuu tekemään välilaskun Wacoon. Yllättävä käänne seuraa ennen elokuvan puoltaväliä, kun lentokone lopulta joutuu myrskyn silmään ja putoaa. Vain Trask pelastuu, ja pian Fortnessin, Binky Gayn ja Hoken omaiset saavat puhelun tuntemattomalta. Trask haluaa henkilökohtaisesti kertoa keskusteluistaan vainajien kanssa. Samalla hän yrittää auttaa niissä ongelmissa, joista hänelle on saanut kuulla.

Loppuelokuva seuraa Traskin tapaamisia ja vähä vähältä hänelle valkenee myös ratkaisu oman elämänsä kriisiin. Ratkaiseva jakso on aivan lopussa, tapaaminen Hoken sairaan vaimon (Bette Davis) kanssa. Kerrotaan, että Davis olisi ihastunut käsikirjoitukseen siinä määrin, että halusi päästä mukaan, vaikka rooli jääkin auttamattoman lyhyeksi. Jokaisen tapaamansa sukulaisen luona Trask kuulee tarinoita – ja katsoja saa takautumia. Vaikka Davis on loistava pienessä roolissaan, silti ylivoimainen hahmo on Binkyn anoppia näyttelevä Evelyn Varden (1893–1958). Kokenut teatterinäyttelijä on aivan lyömätön  ja tarjoaa lyhyessä ajassa osaamisestaan huikean kuvan. Puhelu tuntemattomalta sisältää loistavan koomisen jakson, jossa anoppi kertoo omasta näkökulmastaan suhteestaan Binkyyn.

Elonet-tietokannan mukaan tämä Jean Negulescon unohdettu teos on nähty televisiossa vain kerran vuonna 1966. Olisikohan jo aika näyttää se uudelleen?

Kuumat tuulet (Lydia Bailey, 1952)

Yhtäkkiä iski tarve katsoa Jean Negulescon elokuvia. Mieleen on jäänyt esimerkiksi tiivistunnelmainen film noir Kolme muukalaista (Three Strangers, 1946). Negulesco oli taustaltaan romanialainen, ja hän oli muuttanut Yhdysvaltoihin jo 1920-luvulla, siis aikaisemmin kuin moni muu Euroopasta Hollywoodin tullut talentti. Kuvataiteilijana ja lavastajana aloittanut Negulesco siirtyi elokuvabisnekseen 1930-luvulla ja eteni ohjaajan tehtäviin vuonna 1941. Aloitin katsomalla vuonna 1952 valmistuneen seikkailuelokuvan Kuumat tuulet (Lydia Bailey, 1952), joka ei varmaankaan kuulu ohjaajan parhaisiin. Monien kollegojensa tapaan hän kokeili monenlaisten lajityyppien parissa ja teki kaikkea sitä, mitä tuotantoyhtiö tarjosi.

20th Century Foxin tuottama Kuumat tuulet perustuu Kenneth Robertsin romaaniin Lydia Bailey, joka oli ollut bestseller vuonna 1947. Teos oli yleisön muistissa, ja tähän kiinnostukseen myös elokuvan aloituskuvat viittaavat, mikä oli kirjallisuusfilmatisoinneissa tapana. Robertsin romaani ja Negulescon elokuvatulkinta sijoittuvat Napoleonin sotien aikaiselle Karibialle, Haitin saarelle. En äkkiseltään muista toista aikakauden Hollywood-elokuvaa, joka kuvaisi Haitin historiaa!

Tarinan alussa yhdysvaltalainen Albion Hamlin (Dale Robertson) saapuu Cap François'n satamakaupunkiin (nykyiseen Cap-Haïtieniin). Hän tulee etsimään Lydia Baileyta (Anne Francis) saadakseen allekirjoituksen dokumenttiin, jossa Lydian isä lahjoittaa omaisuutensa Yhdysvaltain hallitukselle. Hamlin päätyy etsintämatkallaan keskelle Haitin saarta, jota Napoleonin joukot koettavat saada hallintaansa. Haitin vallankumousta johtaa Toussaint L'Ouverture, jonka tutkijaksi osoittautuu sympaattinen King Dick (William Marshall). Lopulta Albion ja Lydia onnistuvat pakenemaan konfliktin keskeltä. Negulescon kerronta ei ehkä ole tässä parhaimmillaan, mutta jo aiheensa puolesta elokuva on kiinnostavaa katsottavaa. Haiti näyttäytyy mystisenä toiseuden maailmana, jossa kommunikoidaan rummun sävelin. Samalla kuvataan kunnioittavassa sävyssä Haitin pyrkimystä irtautua Ranskan otteesta. Näyttelijöistä jää mieleen erityisesti William Marshall (1924–2003) ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Hän tuli tunnetuksi niin oopperalaulajana kuin blaxploitaatio-tähtenäkin.

Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957)

Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957) oli Sidney Lumet’n ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva, ja se sai sittemmin kolme Oscar-ehdokkuutta. Teosta on myöhemmin uudelleen tulkittu niin televisiolle kuin valkokankaallekin, ja sillä on maine yhtenä aikakautensa vaikuttavimmista elokuvista. Tarinan kerrostuneisuutta kuvastaa se, että kyse ei ollut alkuperäiskäsikirjoituksesta, vaan kirjailija Reginald Rose oli kolme vuotta aikaisemmin kirjoittanut samannimisen näytelmän Studio One -sarjaan, jota televisiokanava CBS esitti. Onnistunut lopputulos sai Rosen sovittamaan teoksen heti myös näyttämölle. Maineen siivittämänä syntyi ajatus pitkästä näytelmäelokuvasta, ja sitä olivat tuottamassa sekä Reginald Rose itse että pääosan esittäjä Henry Fonda. Sidney Lumet oli luonnollinen valinta ohjaajaksi, sillä hänellä oli pitkä kokemus sekä teatteriohjaajana että televisionäytelmien toteuttajana.

Epäilemättä Valamiesten ratkaisun vahvuuksia on se intensiteetti, jolla kokonaisuus on toteutettu ja jolla näyttelijätyö on pysynyt ohjaajan hyppysissä. Kerrotaan, että Lumet harjoitutti näyttelijäryhmää kaksi viikkoa ennen kuin kuvaukset alkoivat. Tämä poikkeuksellinen harjoitusjakso oli näyttelijöille piinallista, mutta samalla lopputuloksena oli vaivattomasti eteenpäin kulkeva vuorovaikutus. Varmasti tämä draamallinen imu vaikuttaa osaltaan siihen, että elokuvan ”näytelmällisyyteen” ei itse asiassa kiinnitä juurikaan huomiota. Valamiesten ratkaisu tapahtuu käytännössä yhdessä huoneessa, johon valamiehet ovat eristäytyneet tekemään ratkaisuaan. Elokuvan alussa nähdään oikeustalo ulkoapäin, ja katsoja johdatellaan oikeussaliin, jossa istunto on juuri päättymässä. Sen jälkeen ryhmä, ja koko elokuva, eristäytyy ahtaaseen tilaan.

Reginald Rosen käsikirjoituksen kiehtovuus on siinä tavassa, jolla se luontevasti kertoo oikeudenkäyntiprosessin keskeiset sisällöt valamiesten keskustelun kautta. Nuori mies on puukottanut isänsä, ja alussa valamiehet ovat yhtä lukuun ottamatta vakuuttuneita syyllisyydestä. Davis (Henry Fonda), jonka nimi taitaa valjeta vasta viimeisessä kohtauksessa, on epävarma, eikä halua puoltaa syyllisyyttä. Tämän jälkeen alkaa väittely todisteista. Samalla osallistujat paljastavat yhä enemmän myös sisintään, yhteiskunnallista asemaansa, ennakkoluulojaan ja traumojaan. Henkilögalleriasta voisi nostaa esiin kaikki näyttelijäsuoritukset, mutta mieleeni jää esimerkiksi valamies (Jack Warden), joka on valmis äänestämään mitä tahansa, jotta pääsisi ajoissa baseball-otteluun. Viimeisenä taipuu Lee J. Cobbin tulkitsema mies, joka tapauksen kautta käsittelee ongelmallista suhdetta poikaansa.