Sylvi Åbo Svenska Teaternissa

Minna Canthin näytelmä Sylvi kiertää maailmaa Mikko Roihan erinomaisena ohjauksena. Nyt esitys on pysähtynyt Åbo Svenska Teaterniin, mutta produktio perustuu viiden suomalaisen teatterin yhteistyöhön, ja esitys on nähty ja nähdään myös Saksassa ja Ruotsissa. Suomalaiset kumppanukset ovat Klockriketeatern, Kokkolan kaupunginteatteri, Savonlinnan kaupunginteatteri, Wasa Teater ja Åbo Svenska Teatern. Oopperatalot tekevät tänä päivänä paljon yhteisproduktioita, mikä auttaa säästämään kustannuksissa. Sylviä katsoessa seisahtuu miettimään, onko tämä tulevaisuudessa kaiken kulttuuritoiminnan keino selvitä kasvavista kustannuksista. Toisaalta, jos tuloksena on näin korkeatasoista teatteria, ratkaisu ei voi olla väärä. Sylvissä kiinnostavaa on myös monikielisyyden onnistunut toteutus. Minna Canthin alkuperäisteos kantaesitettiin ruotsiksi Svenska Teaternissa vuonna 1893, ja sittemmin teos tuli lukemattomien suomenkielisten näyttämöiden menestyskappaleeksi. Mikä ilmaisisi paremmin monikielistä kulttuuriperimäämme kuin klassikon toteuttaminen kieltä vaihdellen? Dialogi on pääasiassa ruotsiksi ja suomeksi, mutta mukana vilahtaa myös englantia, esityksen mystisimmässä kohtauksessa, jossa kimonoon pukeutunut Sylvi (Pia Andersson) kohtaa ikääntyneen geishan (Mervi Koskinen).

Oma Sylvi-kuvani on rakentunut Canthin näytelmän ja Teuvo Puron varhaisen elokuvaversion fragmenttien pohjalta. Tästä vinkkelistä on selvää, että uusi Sylvi on yhtä paljon Roihan kuin Canthin luomus. Silti 1800-luvun maailma kuultaa kiehtovasti läpi. Alkuperäinen näytösjako kuljettaa kertomusta Sylvistä, jonka huoltaja-isä Axel (Lasse Fagerström) kätkee kirjoituspöytänsä laatikossa strykniiniä, joka tuntee vetoa entiseen ihastukseensa Viktoriin (Matti Raita) ja joka lopussa tuomitaan elinkautiseen miehensä murhasta. Aikalaisia draama kiehtoi siksikin, että sen taustalla oli kaikkien muistissa ollut hämeenlinnalainen intohimorikos, jonka oikeudenkäyntikin herätti voimakkaita tunteita. Vuosisadan vaihteen kielen pidättyneisyys toimii yllättävän hyvin modernin teatterin raaka-aineena. Kun Canthin näytelmässä Axel poti kuolinkouristuksiaan näyttämön takaosan makuualkovissa, Roihan tulkinnassa kuolema tapahtuu kulissien takana, kaikessa hiljaisuudessa. Sama pätee tanssiaiskohtaukseen. Kun kantaesityksessä tanssivat parit näkyivät näyttämön takaa oviaukosta, nyt flirttailun julkinen näyttämö on poissa katseilta. Vain Viktorin keimailu näkyy tanssisalin ovella, kunnes hän palaa jälleen etualalle Sylvin seuraksi salaiseen kohtaukseensa. Roihan Sylvissä tunteet kouraisevat niin, että tuntuu. Ne ovat ruumiillisia, kokonaisvaltaisia, mukaansa vastustamattomasti tempaavia. Samalla tuntuu, että jotakin silti jää ilmaisematta, tavoittamattomaksi, mikä on esityksen suola. Tanssikohtauksen naamioleikki ja jyhkeä biitti tuovat mieleen Andriy Zholdakin Anna Kareninan, joka puolestaan oli saanut innoitusta Stanley Kubrickin elokuvasta Eyes Wide Shut. Äänimaisemasta jää mieleen myös alun vangitseva rytmisyys ja lopun seesteä mustarastaan laulu. Lopussa Sylvi saavuttaa tasapainon, toisin kuin Canthin näytelmässä. Canthille avioliitto on vankila, eikä Sylville ole tarjolla vapautusta. Roihan Sylvi istahtaa lopussa nauttimaan ateriasta, tasapainoisen tuntuisena: hän on vahvempi kuin Viktor, joka on alistunut yhteiskunnan konventioihin ja kihlannut Karinin.

Sven Hirn, Fennia ja Sylvi

Sven Hirn piti perjantaina 30.11.2007 Veikko Litzen -luennon, joka järjestettiin jo viidennentoista kerran. Veikko oli paikalla muutaman vuoden tauon jälkeen, mikä lisäsi juhlatunnelmaa. Hirnin nimi on ollut jo vuosien ajan tulevien luennoitsijoiden listalla, mutta nyt vierailu toteutui. Hirn, joka tänä vuonna täytti 82 vuotta, piti ilmiömäisen luennon, ilman papereita, asiat loogisessa järjestyksessä, vuosiluvut ja päivämäärät kohdallaan - ja kaikki kuorrutettuna humoristiseen tyyliin. Luennossa oli vain yksi kömmähdys, Karl Fagerin nimen unohtaminen, mutta sehän oli pelkkää teatteria ja harkittu osa dramaturgiaa. Hotelli Fenniasta puhuttaessa nousi esiin myös ensimmäinen suomalainen pitkä näytelmäelokuva Sylvi, joka kuvattiin Teuvo Puron johdolla. Sylvi on autonomian ajan ainoa näytelmäelokuva, josta on filmiaineistoa tallella. Tämäkin on vain sattuman ansiota, sillä vuonna 1933 helsinkiläisen romukauppiaan hoteisiin päätyi rullallinen niin huonolaatuista filmiä, ettei se kelvannut pikkupojille polttofilmiksi. Kauppias otti yhteyttä Ahon ja Soldanin elokuvafirmaan, joka totesi, että kelalla on ainutlaatuista suomalaista aineistoa. Aho ja Soldan ottivat yhteyttä Sylvin kuvaajaan Frans Engströmiin, jonka avustuksella kuvat tunnistettiin hotelli Fennian "katolla" kesällä 1911 kuvatuiksi. Aho ja Soldan tekivät aineistosta lyhytelokuvan, joka antoi yleisölle makeat naurut: tuuli heilutteli frakin liepeitä ja savupiipusta tuprusi sakeita huuruja keskelle näyttämöä. Itse olen ollut sitä mieltä, että otokset olivat pelkkiä leikkauspoistoja. Engström oli niin raudanluja ammattilainen, ettei moisia kuvia olisi ensi-iltakopioon kelpuutettu. Sven Hirn oli samaa mieltä. Samalla hän tarkensi käsitystä kuvauspaikasta. Ajatus siitä, että kuvaus tapahtui "katolla", perustuu moniin muistikuviin ja Ahon ja Soldanin lyhytelokuvan väliteksteihin, mutta Hirnin mukaan kuvauspaikka oli neljännen kerroksen terassi. Mutta kaiken kaikkiaan voi vain ihmetellä, miksi elokuvaa piti mennä kuvaamaan niin tuuliseen paikkaan ja huonoisiin olosuhteisiin, kun vaikeuksia oli varmaan muutenkin.

Sven Hirnin tuotanto on hämmästyttävä. Hän on vastustanut valtavirtauksia ja kirjoittanut kadonneen suomalaisen viihdekulttuurin historiaa vuosikymmenien ajan. Ilman hänen panostaan kuva esimerkiksi autonomian ajan Suomesta olisi olennaisesti kuivempi, poliittisempi, harmaampi. Sven on nostanut esiin valokuvaajat ja elokuvaajat, sirkustirehtöörit ja taikurit, mekaanisten soittolaitteiden kauppaajat ja tuoreimpien polkkanuottien kustantajat, taikalyhtyesitykset ja kuriositeettikabinetit, matkailijat ja kiertelevät näyttelijät.

Muuten: Jukka Kemppinen oli myös luentoa kuuntelemassa ja ehti jo kirjoittaa siitä blogissaan.

Kuilu (1910)

Urban Gadin ohjaama ja Asta Nielsenin tähdittämä Kuilu (Afgrunden) oli varhaisen tanskalaisen elokuvan merkkiteoksia. Se oli pituudeltaan lähes 40-minuuttinen ja osoitti suuntaa pidemmille näytelmäelokuville. Mutta aikalaisten ihmetys ei kuitenkaan johtunut vain ylimääräisistä filmikeloista. Kuilu liikkuu aikakauden näyttämömelodraamojen tapaan siveellisyyden ja paheen rajamaastossa. Magda (Asta Nielsen) hylkää sulhasensa (Robert Dinesen) ja lähtee cowboy-asuun sonnustautuneen sirkusesiintyjän (Poul Reumert) mukaan. Valkeapukuinen Magda pukeutuu mustaan häipyessään salaperäisen rakastajansa mukaan. Elokuva leikittelee vangitsemisen teemalla: Magda on selittämättömin sitein kiinni cowboyssaan, kun taas näyttämöesityksessä hän rituaalisesti sitoo miehensä eroottiseen tanssiin, joka on elokuvan kuuluisimpia kohtauksia.

Kuilu valmistui Tanskassa ensi-iltaan syyskuussa 1910. Helsingissä se nähtiin jo tammikuussa 1911. Ensimmäiset suomalaiset pitkän näytelmäelokuvat kuvattiin seuraavana kesänä, ja Sylvistä, joka sai tosin ensi-iltansa vasta 1913, on säilynyt filmiaineistoa. On helppo uskoa, että Sylvin aktiivit Teuvo Puro ja Teppo Raikas näkivät Kuilun Helsingin esityksessä. Todennäköisesti elokuvan näki myös Aili Rosvall, Sylvin esittäjä, joka myöhemmin kertoi pitäneensä Asta Nielseniä esikuvanaan. Sylvin olemus tuo mieleen Magdan. Ehkä Puro ja Raikas pohtivat, millainen aihe Suomessa voisi sopia pitkän "kinematografisen näytelmäkappaleen" aiheeksi.

Kun kirjoitin Kadonnut perintö -kirjaa vuonna 2002, en pystynyt näkemään Kuilua, joka julkaistiin dvd:nä vasta vuonna 2004. On selvää, että Sylvissä on samanlaisia raaka-aineita kuin Kuilussa: Sylvi on avioliittonsa vanki samaan tapaan kuin Magda on sekä säädyllisen sulhasensa että paheellisen sirkustaiteilijan vanki. Sylvi joutuu häilymään holhoojaisänsä Akselin ja nuoruuden lemmittynsä Viktorin välillä, ja lopuksi Sylvi surmaa Akselin päästäkseen vapaaksi. Magdan tarina päättyy yhtä tuhoisasti. Kun Kuilun viimeisissä kuvissa poliisi kuljettaa Magdaa tyrmistyneiden ihmisten ohi, myös Sylvi päätyy lopuksi oikeuden eteen. Puro ja Raikas tunsivat näyttelijöinä Minna Canthin tuotannon ja varmaankin totesivat, että Sylvi sopisi erinomaisesti elokuvan aiheeksi.

Suomalaisen elokuvan festivaalilla

Suomalaisen elokuvan festivaalilla juhlittiin eilen suomalaisen näytelmäelokuvan 100-vuotista taivalta. Ensimmäinen näytelmäelokuva Salaviinanpolttajat valmistui vuonna 1907. Aihe tuntuu jälkeenpäin kotoisen tyypilliseltä ja supisuomalaiselta, mutta aikanaan se oli myös poliittinen teos. Elokuva käsitteli viinankeittoa samaan aikaan, kun senaatti yritti toteuttaa kieltolakia. Poliittisen ulottuvuuden toi myös se, että aihe löytyi kaikille katsojille avoimen ideakilpailun tuloksena. Kun keväällä 1907 äänioikeutettujen määrä kymmenkertaistui ja suomalainen demokratia syntyi, elokuvantekijätkin päättivät kuunnella kansan ääntä. Salaviinanpolttajista ei ole valitettavasti säilynyt ruutuakaan, ja muutoinkin koko autonomian ajan näytelmäelokuva on tuhoutunut muutamia Sylvin (1911-13) katkelmia lukuun ottamatta.

Festivaalin juhlaesityksessä nähtiin Ahon ja Soldanin vuonna 1934 Sylvi-aineiston pohjalta toteuttama lyhytelokuva. Se on hybriditeos siinä mielessä, että väliteksteissä on tavoiteltu alkuperäisen Minna Canth -filmatisoinnin henkeä mutta toisaalta ohjaajat ovat laittaneet mukaan myös omia kommenttejaan, joilla yleisön huomio kohdistetaan lapsenkengissään olevan kotimaisen elokuvan kömmähdyksiin. Sylvihän kuvattiin pääasiassa hotelli Fennian "katolla" Helsingissä, ja olosuhteet vaihtelivat dramaattisesti: auringonvalon suunta vaihtui ja lavasteita piti siirtää, välillä navakka tuuli heilutteli verhoja ja vaatteita, toisinaan taas hotellin savupiipusta pöllähti pilviä keskelle näyttämöä. On selvää, että Ahon ja Soldanin elokuvassa käytetty aineisto on työkopiomateriaalia, eikä epäonnistuneita otoksia tietenkään nähty vuonna 1913 ensi-iltansa saaneessa alkuperäisteoksessa.

Joka tapauksessa säilynyt aineisto kertoo paitsi vuoden 1913 elokuvaestetiikasta myös kuvausolosuhteista. Oli hienoa istua Thalia 1:n ensimmäisessä rivissä ja nähdä kuva mahdollisimman suurena. Lähikuvia elokuvassa ei juuri ole, mutta kun tarkkaan katsoo, näkee näyttelijätyössä (Aili Rosvall, Teuvo Puro, Teppo Raikas) myös nyansseja. Esitystä säesti Janne Kuusinen haitarillaan, ja toteutus oli loistava!

Juhlanäytöksessä nähtiin myös kaksi esimerkkiä varhaisesta suomalaisesta äänielokuvasta. Rafu Ramstedtin esitys "Kesä-ilta" oli toteutettu levyäänimenetelmällä. Pohjana oli Ramstedtin tammikuussa 1929 levyttämä laulu, ja gramofonilevy vain synkronoitiin yhteen kuvan kanssa. Seuraavaksi nähtiin säilynyt katkelma Sano se suomeksi -elokuvan materiaalista. Ture Ara lauloi "Tuoll' on mun kultani" Tapio Ilomäen säestämänä. Valoäänimenetelmällä tehty katkelma antoi erinomaisen kuvan siitä, miten teknisesti laadukasta Lahyn-filmin työ oli.

100-vuotisnäytöksen kruununa oli vastikään restauroitu kopio Teuvo Puron melodraamasta Vaihdokas (1927). Elokuvassa oli historian siipien havinaa siinä mielessä, että juuri Puro oli ollut tekemässä ensimmäistä elokuvaa vuonna 1907. Vaihdokas jäi hänen viimeiseksi ohjauksekseen. Elokuvan käsikirjoituksesta ja lavastuksesta huolehti Carl Fager, joka oli myös ollut mukana niin Salaviinanpolttajissa kuin Sylvissäkin. Tanssikohtauksessa nuori löytölapsi Oras (Ilmari Unho) joutuu sosiaalisten paineiden uhriksi samaan tapaan kuin Sylvi (Aili Rosvall) Sylvissä.

Erikoista Vaihdokkaassa on miljöö. Se on harvoja kotimaisia mykkäelokuvia, jotka on kuvattu modernin Suomen ytimessä, Kuusankosken paperitehdasympäristössä. Fiktiivinen Ruuhkakoski kertoo Suomen muuttumisesta, ja muutoksessa ovat selvästi myös sosiaaliset suhteet. Vaihdokkaan voi tulkita päätepisteeksi sille mykkäelokuvamelodraamalle, joka oli 1910-luvulta lähtien kuvannut mahdottomuutta ylittää säätyrajoja. Vaihdokkaan henkilöt eivät halvaannu, sokeudu tai heitä henkeään aviottoman lapsen löytyessä: he ylittävät rajan. Viimeisessä kohtauksessa syntyy suomalaisen elokuvan ensimmäinen uusperhe, kun pääjohtaja Lumiala (Sven Relander) hyväksyy vaimonsa aviottoman lapsen perheen osaksi.

Vaihdokas ei varmaankaan ole Puron parhaita ohjauksia - siinä on outoja käänteitä, ehkä kronologian epätarkkuuksiakin - mutta kiinnostava teos se on. Janne Kuusisen säestys oli jälleen kaunista.

Juhlanäytöksen jälkeen ilta jatkui vielä Kaj ja Jussi Chydeniuksen konsertilla ravintola Killassa, mutta se onkin jo toinen juttu.