Afrikan tähden salaisuus

Kesällä on pelattu Afrikan tähteä, eilenkin kuusi kertaa. Lapsena pelilautaa saatettiin kiertää vieläkin tiheämmin, eikä sadepäivinä tutkimusretkistä tahtonut tulla loppua. Muistan vielä, miten Afrikkaan saattoi uppoutua, kuvitella, millaista elämä oli Kairossa tai Saharan aavikolla. Afrikan tähti on Kari Mannerlan neronleimaus vuodelta 1951, ja mikä parasta, sitä pelataan vieläkin samalla pelilaudalla, jossa on häivähdys sodanjälkeisen maailman eksotismia. Kaikki varmaan muistavat, että pelilaudan yläosassa ilmojen halki kiitää lentokone ja Atlantilla etelää kohti puuskuttaa moderni matkustajalaiva. Sen sijaan päiväntasajan alapuolella, St. Helenan saaren tuntumassa, merta kyntää purjealus. Siirtyykö Kairosta tai Tangerista lähtevä pelaaja nykypäivästä kohti menneisyyttä aloittaessaan arpakuution saneleman retkensä kohti Kapkaupunkia? Varmaa on ainakin, että pelaajat saapuvat mantereelle Välimeren suunnasta. Moderni maailma on Euroopassa, pelilaudan ulottumattomissa. Afrikan voi tulkita rajatilana menneisyyden ja nykyisyyden välillä, mutta ehkä se on vielä enemmän mytologinen paikka ajan ulkopuolella. Afrikan tähdessä on kyse seikkailusta, aarteenetsinnästä ja kilpailusta. Tarkoituksena on etsiä timantteja, topaaseja, smaragdeja ja rubiineja - ja tietenkin Afrikan tähteä itseään. Lapsena tosin ihmettelin, mitä tavoitelemisen arvoista on vaaleansinisessä, hiomattomassa kivessä, kun rubiinit ovat paljon kauniimpia. Nyt vasta olen ymmärtänyt, että Mannerla on tehnytkin Afrikan tähdestä rosoisen. Oletteko huomanneet, että sen kuudesta särmästä vain neljä kimmeltää? Afrikan tähti on hiomaton korukivi, joka odottaa noutajaansa. Tosikot voisivat väittää, että Afrikan tähti on kolonialistinen peli, koska pelaajat ovat siellä vain rohmuamassa luonnonvaroja. Epäilemättä peli kantaakin mukanaan koloniaalista perintöä, mutta toisaalta pelin rosvotkin näyttävät eurooppalaisilta. Onko lopultakaan suurta eroa pelaajien ja pelilaudalla lymyävien western-henkisten ryöväreiden välillä?

Mannerla totesi kerran haastattelussa, että Afrikan tähti syntyi ”Humphrey Bogart -elokuvien” huumassa. Peli julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1951, jolloin Mannerla täytti 21 vuotta. Idea oli todennäköisesti syntynyt jo aiemmin. Jos peli sai alkunsa Bogart-elokuvien innoittamana, voiko olla kyse mistään muusta kuin Casablancasta (1942), joka sai Suomen ensi-iltansa vasta toisen maailmansodan päätyttyä 28. joulukuuta 1945. Elokuvan alussa valkokankaalle levittäytyy Afrikan kartta, jonka alaosa tuntuu melkein sulautuvan pimeyteen. Aivan kuin elokuva haluaisi sanoa tuntemattoman maanosan salaperäisyyden tiivistyvän juuri Casablancan kaupungissa, avautuvan sen kautta. Afrikan tähdessä on samaa henkeä, vaikka Mannerla valitsikin toiseksi lähtöruudukseen Casablancan sijasta Tangerin.

Kun Kari Mannerla kuoli heinäkuussa 2006, STT:n uutisessa todettiin Afrikan tähden olleen ensimmäinen lautapeli, jossa oli käännettävät nappulat. Kätkettyjen timanttien etsintä ja yllätysten odottamattomuus ovat pelin ehdoton suola. Samalla yksinkertaiset säännöt mahdollistavat osallistumisen kaikenikäisille pelaajille. Ei ihme, että Afrikan tähteä on myyty huikeat 3,5 miljoonaa kappaletta, joista puolet ulkomailla. Suomessa Afrikan tähti löytyy keskimäärin jokaisesta kotitaloudesta.

Diplomaattisia selkkauksia ja kolonialismin uusia muotoja

Olen potenut elämäni karmeinta influenssaa - ja seurannut enemmän tekstitelevisiota kuin koskaan. Kolme outoa diplomaattista konfliktia on herättänyt ihmetystä. Suomi vastasi viime viikolla Pohjois-Korean noottiin, jossa väitettiin suomalaisten viranomaisten polkeneen diplomaattien ihmisoikeuksia Kouvolassa. Suomen vastineen mukaan Moskovasta Tukholmaan matkalla olleet diplomaatit eivät esittäneet mikäänlaisia todisteita diplomaattiudestaan. Samaan aikaan Ruotsin ja Kuuban välillä on astetta kiivassanaisempi kärmähä.

Kun Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt oli YK:ssa pitämässään esitelmässä kritisoinut Kuuban ihmisoikeustilannetta, vastapuolen tunteet ryöppyivät yli äyräiden. Kuuban YK-suurlähettilään mukaan "Ruotsi on verinen imperialistivalta, joka omistautuu etnisille puhdistuksille, vainoaa muukalaisia ja heittää maasta kaikki, joiden suonissa ei viikinkiveri virtaa". Bildt syytti selkkauksen tiimelyksessä Kuubaa samasta kuin Pohjois-Korea Suomen tullilaitoksen virkailijoita, diplomaattipostin avaamisesta.

On selvää, että pohjoiskorealaisten diplomaattien aggressiiviseksi väitetty käyttäytyminen Kouvolassa on oma lukunsa, eikä nootin jälkeen asiaan varmaankaan palata. Mutta Kuuban ja Ruotsin välienselvittely on pykälää tärkeämpi. En kommentoi Kuuban ihmisoikeustilannetta, mutta kiinnostavaa on se, miten yllätetyksi Skandinavian maa on joutunut kohdatessaan syytöksen imperialismista, kolonialismista ja etnisisistä puhdistuksista. Tilanteen voisi rinnastaa kolmanteen - ehkä vielä vakavampaan konfliktiin - jonka keskelle Suomi on joutunut Argentiinan ja Uruguayn rajalla. TV:ssä hiljattain esitetyssä Silminnäkijä-dokumentissa annettiin ymmärtää, että Suomi on Gualeguaychússa jo menettänyt täydellisesti kasvonsa. Miksi Suomen hallitus katsoo vielä, ettei tämä ole valtion asia? Globalisaatiohuumassa olevan eurooppalaisen maan näkökulmasta kyse on vain yrityksen kansainvälisestä toiminnasta. Mutta juuri raskaan teollisuuden siirtyminen pois Suomesta johtaa kysymykseen, eikö halpojen raaka-aineiden ja edullisen työvoiman etsintä ole jatketta vuosisataiselle eurooppalaiselle kolonialismille. Kaikki eivät ehkä ole ymmärtäneet sitä, että tilanne on Suomen kannalta muuttunut: Suomi edustaa korkean teknologian maana modernin kolonialismin ydintä. Vaikka Suomi muodollisesti - valtiona - olisikin ulkopuolinen, juuri tämä ulkopuolisuus, kulttuurin muutos, vaatisi pohdintaa, politiikassakin. Samaan aikaan kun kansainväliset uraaninetsijät paaluttavat Lapin metsiä, Suomi voisi ottaa vahvemmin kantaa paikallisen näkökulman puolesta.