23. huhtikuuta 2022

Valheitten talo (The Fallen Idol, 1948)

Valheitten talo (The Fallen Idol, 1948) on ollut aina Carol Reed -suosikkejani. Se teki aikanaan ensimmäisellä katselukerralla suuren vaikutuksen, ehkä juuri siinä tavassa, jolla se kuvasi lapsen näkökulmaa. Graham Greenen tarinaan perustuvassa elokuvassa ollaan suurlähettilään kodissa, jonne isäntäparin pieni poika Philippe (Bobby Henrey) on jätetty yksin palvelusväen kanssa. Philippen idoli on hovimestari Baines (Ralph Richardson), ja Carol Reed onnistuu loistavasti jo muutamilla kuvilla luonnehtimaan suhdetta. Rouva Baines (Sonia Dresdel) kuvataan kuin satukirjojen pahana äitipuolena. Hänen julmuutensa sinetöi se tapa, jolla Philippen vaalima vaskitsa joutuu päättämään päivänsä. Hahmot ovat karikatyyrinomaisia, mikä luo elokuvaan ristiriitaisen, monitulkintaisen atmosfäärin. Toisaalta elokuvassa katsotaan tapahtumia lapsen näkökulmasta, mutta toisaalta katsoja näkee myös enemmän kuin Philippe ja joutuu arvuuttelemaan, miten lapsi tulkitsee näkemäänsä ja kokemaansa. Koska hahmotkin ovat karikatyyrinomaisia, ei lopulta ole varmaa sekään, näkeekö katsoja tarinaa kaikkitietävästä asemastaan.

Valheitten talo rakentuu kolmidraaman varaan. Bainesilla on suhde talossa sihteerinä työskennelleeseen Juliehen (Michèle Morgan), ja kun rouva Baines saa tästä vihiä, hän jää vaanimaan lemmenparia, kohtalokkain seurauksin. Elokuva rakentaa trilleriä Philippen näkökulman kautta, kuvaamalla, miten hän uskoo Bainesin murhaajaksi. Katsoja tietää asioiden oikean laidan, mutta tarinan viiltävyys on sen uumoilussa, miten kaikki tämä vaikuttaa Philippeen. Valheitten taloa katsoessa jäin miettimään, miten tärkeäksi lapsen näkökulma tuli toisen maailmansodan jälkeen valmistuneissa elokuvissa. Roberto Rossellini ohjasi elokuvan Saksa vuonna nolla (Germania anno zero, 1948), René Clement elokuvan Kielletyt leikit (Jeux interdits, 1952), Astrid Henning-Jensen elokuvansa Paw – poika kahdesta maailmasta (Paw, 1959) ja Satyajit Ray vaikuttavan Apu-trilogiansa 1955–1959. Sodan jälkeen lapsen maailma herätti sekä kiinnostusta että huolta, ja toisaalta 50-luvulla lapsia ei enemmän kuin pitkiin aikoihin. 


18. huhtikuuta 2022

Pyhä Januarius (Operazione San Gennaro, 1966)

Dino Risi ohjasi 1960-luvun alussa kaksi loistavaa komedia, Playboy (Il sorpasso, 1962) ja Hirviöt (I mostri, 1963). Niiden katsomisesta on jo vierähtänyt aikaa, joten on hyvä palata Risin tuotannon pariin. Pyhä Januarius
(Operazione San Gennaro, 1966) ei ole lainkaan samaa tasoa, mutta toki kiinnostava sekä aikakauden rikoskomediana että napolilaisen elämänmenon mytologisoijana. Pyhä Januarius on ilmiselvästi saanut vaikutteita Jules Dassinin kaksi vuotta aiemmin ohjaamasta, kansainväliseksi menestykseksi osoittautuneesta Topkapista (1964), jossa niin ikään seurattiin koomisen ryhmän epätoivoista ryöstöyritystä. Kun Topkapissa seikkailtiin Istanbulissa, Dino Risin vastine sijoittuu Napoliin. Pyhä Januarius, San Gennaro, oli Beneventon piispa, joka kuoli marttyyrinä 300-luvun alussa ja josta tuli Napolin suojeluspyhimys. 

Pyhä Januarius on suunniteltu Napolin ylistyslauluksi ja sen myyttisyyden korostajaksi. Elokuvasta voi löytää lähestulkoon kaiken, mitä sana Napoli tuo mieleen. Alkusysäyksen tarinalle antaa yhdysvaltalainen seikkailijapariskunta, joka on saanut päähänsä Pyhän Januariuksen pyhäinjäännökseen sisältyvien korujen varastamisen. Pariskunta ottaa yhteyttä paikalliseen mestarivarkaaseen ja playboyhin Dudùun (Nino Manfredi), joka taivuttelun jälkeen päättää osallistua yritykseen. Dino Risi asettaa vastakkain kansainvälisen vaikutuksen ja napolilaisen identiteetin: katsojaa ei yllätä lopputulos, jossa Pyhän Januariuksen kultti lopulta voittaa yhdysvaltalaisen invaasion häikäilemättömät tavoitteet. Pyhän Januariuksen aarteet kuuluvat kansalle, ja loppukohtauksessa ne esitetäänkin kaikkien omaisuutena. Pyhä Januarius muuten tunnetaan veri-ihmeestään, jossa pyhimyksen kuivunut veri muuttuu juoksevaksi. Tätä ihmettä kuvataan elokuvan alussa.