Katrilli (Quadrille, 1938)

Sacha Guitryn Katrilli (Quadrille, 1938) tuo nimensä puolesta mieleen toisen 30-luvun elokuvan, Willi Forstin ohjaaman ja Pola Negrin tähdittämän meloraaman Mazurka (1935), jonka nimi viittasi niin ikään tanssiin. Masurkan kohtalonomaisuuden tilalla on Guitryn elokuvassa kuitenkin parinvaihdolla leikittelevä katrilli. Nimi viittaa kahden lemmenparin teemaan, jota Guitryn ylitsepursuava, säkenöivä dialogi kehystää. Tällä kertaa Guitry itse esittää keski-ikäistä aikakauslehden toimittajaa Philippeä, jonka suhdetta kahteen naispuoliseen toimittajaan, Pauletteen (Gaby Morlay) ja Claudineen (Jaqueline Delubac), sekoittaa Pariisiin saapuva energinen Hollywood-näyttelijä Carl Erickson (Georges Grey).

Katrilli muistuttaa parinvaihto- ja parinmuodostusleikissään Hollywoodin samanaikaisia screwball-komedioita, vaikkakin pohjana on Giutryn dialogikeskeinen tyyli, joka ammentaa eurooppalaisesta huvinäytelmäperinteestä. Näytelmämäisyyttä korostaa se, että sisätiloja kuvattaessa visuaalisuus on jäykkää ja kamera tuntuu jäävän ihailemaan Guitryn terävää sanailua. Elokuvan alkutekstit ja lopetus ovat sen sijaan visuaalisesti kekseliäät. Pidin erityisesti alkutekstien tavasta yhdistää musiikki tekijöiden esittelyyn. Suomalaisia Katrilli kiinnostaa myös kuvaukseltaan: elokuvan kameraoperaattorina toimi Charles Bauer, jonka Risto Orko pestasi Suomi-Filmiin. Bauer ehti vielä samana vuonna tarjota ranskalaista kosketustaan komediassa Markan tähden (1938).

Kärsimysten katu (Remontons les Champs-Élysées, 1938)

Sacha Guitry, loistavien nopeasanaisten komedioiden taitaja, oli myös erinomainen historian kuvaajaa. Tätä linjaa edusti jo Kruunun helmet (Les perles de la couronne, 1937), jossa menneisyyden tapahtumat saavat satiirisen kosketuksen. Guitryn sotaa edeltävän tuotannon kohokohtia oli seuraavana vuonna valmistunut Kärsimysten katu (Remontons les Champs-Élysées, 1938), joka on historiallisen elokuvan perinteessä innovatiivinen jo pelkän ideansa vuoksi: kyse on yhden kadun historiasta fiktioelokuvan keinoin! Guitry näyttelee alussa opettajaa, joka kesken kertolaskuharjoituksen havahtuu nykyhetkeen ja päättää ryhtyä kertomaan oppilailleen Pariisin kuuluisimman kadun vaiheista 1600-luvulta nykypäivään. Laajaa ajallista kaarta ennakoivat jo alkutekstit, joiden taustalla rattaan pyörä vaihtuu polkupyöräksi ja lopulta auton kumiseksi renkaaksi. Myös näyttelijät ja heidän roolinimensä esitellään alussa, jolloin katsojalle viimeistään valkenee, että tarina tuo lavalle niin Ludwig XIV:n kuin Napoleoninkin.

Jos Kärsimysten katua vertaa ohjaajan muutamaa vuotta aiempiin puhedraamoihin, tyylillinen harppaus on valtava. Guitry on yhä verbaalisesti säkenöivä, mutta nyt elokuva on myös visuaalisesti kekseliäs. Guitry on yhdistänyt fiktiiviseen elokuvaa dokumentaarista aineistoa, kuvia Champs-Élyséen voitonparaateista ja riemuitsevista kansanjoukoista. Alussa opettajan puheen lomaan ilmestyy nopeita välähdyksiä, ja Guitry tuntuu käyttävän jump cutia jo kauan ennen Godardia. Ehkäpä komedia tyylilajina on mahdollistanut kokeilevuuden tavalla, joka ei olisi onnistunut vakavammassa historiallisessa elokuvassa: nyt katsojaa voi puhutella ja menneisyyttä kuvata tyylitellysti, välillä jopa nukketeatterinomaisesti. Kärsimysten katu viivähtää pidempään Ludwig XV:n (Sacha Guitry) hovissa, mutta loppua kohti hallitsijoiden muotokuvat seinällä vaihtuvat vinhaa vauhtia. Kärsimysten kadussa on 1800-luvun tutkijallekin paljon ihasteltavaa. Mitä sanoisitte kohtauksesta, jossa tulitikku raapaistaan ensi kertaa ja läsnäolijat huokaisevat: ˮTämä on edistyksen vuosisata!ˮ Nautinnollinen on lopun musiikkijakso, jossa polkan läpimurtoa seuraa valssin huuma. Guitry itse kutsui teostaan alkuteksteissä fantasiaksi, ja historiallisesta fantasiasta on todellakin kyse. Tariassa vilahtaa Jean-Jacques Rousseau, joka esittelee ˮyksinäisen kulkijan mietteitäänˮ mutta jättää jälkeensä myös ˮamatöörimäisenˮ suunnitelman Champs-Elyséen kehittämiseksi. Sattumalta se päätyy 1800-luvun Pariisin kaupunkimiljöön uudistajien käsiin... Guitryn elokuva sai ensi-iltansa joulukuussa 1938, ja se nähtiin Suomessakin välirauhan aikaan marraskuussa 1940. Kesäkuussa 1940 saksalaiset olivat miehittäneet Ranskan. Mitähän suomalaiset ajattelivat Guitryn elokuvan viimeisessä kohtauksessa, jossa kajahtavat ilmoille maagiset kolme sanaa: ˮVive la France!ˮ

Isäni oli oikeassa (Mon père avait raison, 1936)

Sacha Guitryn Mon père avait raison (1936) ei ole tiettävästi saanut Suomen ensi-iltaa, mutta sen nimen voisi kääntää Isäni oli oikeassa. Guitry ohjasi samana vuonna peräti neljä elokuvaa, joista viimeksi katsoin komedian Uusi testamentti (Le nouveau testament, 1936). Tälläkin kertaa näyttelijöinä ovat Théâtre de la Madeleinen kantavat voimat, ja elokuva antaa mahdollisuuden kurkistaa sotien välisen Pariisin teatterimaailmaan. Guitryn omaan käsikirjoitukseen perustuva puhedraama tuo mieleen Hollywoodin nokkelat screwball-komediat, joiden käyttövoimana oli sukupuolten välinen taistelu. Guitryn elokuva tosin muistuttaa eurooppalaisen huvinäytelmän perinteestä, joka on puolestaan vaikuttanut Hollywoodiin. Ajatellaanpa vaikka sellaisten käsikirjoittajien kuin Walter Reischin vaikutusta.

Mon père avait raison kertoo ylisukupolvellisen tarinan: keskiössä on Charles Bellanger (Sacha Guitry), hänen suhteensa omaan isäänsä Adolpheen (Gaston Dubosc) ja poikaansa Mauriceen (Serge Grave ja Paul Bernard). Alkujaksossa Charles on 30-vuotias, ja hän koettaa istuttaa poikaansa epäluottamuksen naisia kohtaan. Tarina siirtyy kaksi vuosikymmentä eteenpäin, jolloin isä-Charles joutuu kohtaamaan kasvatuksensa vaikutukset. Sacha Guitryn muiden vuoden 1936 elokuvien tapaan tämäkin teos on hyvin näytelmällinen, ja kamera on lähinnä seuraamassa näyttelijöiden säkenöivää dialogia. Mon père avait raison on parhaimmillaan lopun käänteessä, jossa Charles joutuu toteamaan olleensa väärässä: hän on uusintanut sellaista miehisyyden perinnettä, jonka jatkamisessa ei ole mitään mieltä.

Uusi testamentti (Le nouveau testament, 1936)

Sacha Guitry (1885–1957) oli sotien välisen Ranskan teatterielämän voimahahmoja. Hän oli tuottalias kirjoittaja, jonka on arvioitu kynäilleen lähes 120 näytelmää. Pitkiä elokuvia hän ohjasi 30 vuodesta 1935 lähtien. Muistelen, että oman elokuvainnostukseni alkuvaiheissa 1980-luvulla Guitryn tuotantoa oli hankala nähdä, mutta Cercle français välitti toisinaan 16-millisiä kopioita. Muutaman silloin näinkin, mutta Guitryn elokuvat ovat aina dialogiltaan niin vuolaita, että katsomisessa on haasteita. Nyt Guitry-tuntemuksen aukkoja on hyvä paikata, sillä MUBI-palvelussa on tarjolla useita 1930-luvun ohjauksia, muun muassa loistava komedia Faisons un rêve (1936), jonka katsoin pari vuotta sitten ja kirjoitin siitä tänne blogiinkin. Jatkoin nyt Guitryn haltuunottoa kasomalla toisen vuonna 1936 valmistuneen elokuvan Le nouveau testament, joka ei tiettävästi ole saanut Suomessa ensi-iltaa mutta jonka voi suomentaa Uudeksi testamentiksi. Elokuvaa katsoessa on hyvä ottaa huomioon, miten energisesti Guitry aloitti ohjaajanuransa. Häneltä valmistui kaksi pitkää elokuvaa vuonna 1935 mutta seuraavana vuonna peräti neljä, joista Uusi testamentti oli ensimmäinen. Jos lopputulosta vertaa elokuvaan Faisons un rêve (1936), huomaa, miten nopeasti Guitry myös kehittyi ohjaajana, sillä loppuvuodesta valmistunut komedia on luistavuudessa omaa luokkaansa. Uusi testamentti tuntuu vielä hakevan muotoaan, ja lopputulos on enemmän Guitryn oman näyttämäteoksen taltiointia kuin kovin elokuvallinen kokemus.

Uusi testamentti perustuu siis Sacha Guitryn omaan näytelmään, jota oli esitetty suurella menestyksellä Théâtre de la Madeleinessa vuonna 1934. Guitry oli itse esittänyt tohtori Marcelinin roolin, kuten hän tekee myös elokuvassa. Elokuva antaa mahdollisuuden kurkistaa teatterihistoriaan siinä mielessä, että mukana ovat kaikki alkuperäiskokoonpanon esiintyjät, kuten Marcelin tyttäreksi paljastuvaa Juliette Lecourtois'ta esittävä Jacqueline Delubac ja hauskaa palvelijahahmoa tulkitseva Louis Kerly. Elokuvana Uusi testamentti on toki juuri sitä, mitä Guitry on tavoitellutkin: se on teatterikappaleen elokuvallinen sovitus, joka tapahtuu pääasiassa Marcelinin asunnossa. Vain muutama kohtaus nähdään Pariisin kaduilla. Alku jää erityisesti mieleen, sillä vuoden 1936, tai koska kuvaukset tehtiin jo aiemmin syksyn 1935 aikana, katujen vilinä antaa tuulahduksen siitä Pariisista, joka jäi toisen maailmansodan tuolle puolen. Alkujaksossa Marcelinin puoliso Lucie (Betty Daussmond) saapuu kotiin rakastajansa saattamana. Mieleen tulevat 1910- ja 1920-luvun mykkäelokuvat siinä mielessä, että kameran käyttö tuntuu notkeammalta ulkotiloissa: sisällä neljän seinän luomissa kehyksissä visuaalisuudelle tuli toisenlaiset rajoitukset. Kun tämän jälkeen Uusi testamentti asettuu sisätiloihin, kamera jää pitkälti paikalleen. Tosin tätä Guitry oppi nopeasti hallitsemaan tulevissa elokuvissaan. Jos visuaalisuus jäykistyy, sen ohjaaja-käsikirjoittaja korvaa nopeaakin nopeammalla vuoropuhelulla, joka on alusta lähtien niin hengästyttävää, että katsojan täytyy olla todella valppaana. Tarina on kiemurainen, ja kaiken keskiössä on uusi testamentti, jonka Marcelin kirjoittaa ja unohtaa povitaskuunsa. Tuota pikaa sen sisältö paljastuu ja samalla illuusiot karisevat monimutkaisen ihmissuhdesotkun ympäriltä.

Faisons un rêve (1936)

Sacha Guitryn Faisons un rêve (1936) on pitkään odottanut katsomista. Elokuva ei tiettävästi ole saanut Suomen ensi-iltaa, eikä siten virallista käännöstä, mutta sen nimen voisi suomentaa Tehdään unelma. Pietarissa vuonna 1885 syntynyt Sacha Guitry ohjasi urallaan yli 30 elokuvaa. Hän osallistui jo vuonna 1915 elokuvan Ceux de chez nous ohjaukseen, mutta varsinaisesti hän aloitti elokuvantekijänä vuonna 1934, äänielokuvan aikaan. Guitryn elokuvat ovat aina olleet verbaalisia, ja hän oli suvereeni näyttelijä, teatterimies ja käsikirjoittaja. Hän edustaa elokuvahistoriassa samanlaista teatterin perinteestä ammentavaa linjaa kuin vaikkapa René Clair. Guitry oli bulevariteattereiden tähti jo varhain ja usein myös kirjoitti ne teokset, joita hän tähditti. Guitry nousi maineensa kukkuloille jo 1910-luvulla, ja elokuva Faisons un rêve perustuu näytelmään, jonka hän kirjoitti jo vuonna 1916, ensimmäisen maailmansodan riehuessa.

Faisons un rêve on kolmiodraama, joka ammentaa vuosisataisesta perinteestä. Näytelmässä, ja elokuvassa, on Molièren henkeä. Vuoden 1936 teoksessa on historian siipien havinaa siinä mielessä, että mukana on myös legendaarinen Raimu, joka näytteli jo kaksikymmentä vuotta aiemmin näytelmän kantaesityksessä Théâtre des Bouffes-Parisiensissa! Raimu, oikealta nimeltään Jules Muraire (1883–1946), muistetaan muun muassa 30-luvun alun Pagnol-filmatisoinneista. Hänen hienoimpiin elokuviinsa kuului Jean Grémillonin Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938). Faisons un rêve alkaa musiikilla, ja Jacques Zaroun mustalaisorkesteri soittaa jo ennen alkutekstejä. Tämän jälkeen seuraa salonkikohtaus, jossa nähdään muun muassa Arlettyn ja Michel Simonin pienet kameoroolit. Lopulta asetelma alkaa valjeta. Miehen (Raimu) puoliso (Jacqueline Delubac) joutuu viettelijän (Sacha Guitry) lähentelyjen kohteeksi. Lopulta viettelijä onnistuu, mutta hänellä on onnea, sillä aviomieskin on ollut poissa kotoaan eikä ole huomannut vaimonsa seikkailua. Itse asiassa viettelijä punoo sellaisen juonen, että salasuhde saa vielä kaksi päivää lisäaikaa. Tässä siis kaikki! Kutkuttavaa elokuvassa on tarinaa enemmän se, miten kaikki on tehty. Sacha Guitryn oma rooli on käsittämättömän nopeaa verbalistiikkaa, varsinkin jaksossa, jossa hän kuvittelee, miten poissaoleva viettelyn kohde lähestyy ja mitä hän mahdollisesti tekee. Puheen taituruus ja vuoropuhelun sähäkkyys saa Hollywoodin screwball-komediankin kalpenemaan!