30. joulukuuta 2012

Pettävän varjon uudet seikkailut (1939)

Pettävän varjon uudet seikkailut (Another Thin Man, 1939) on Dashiell Hammettin inspiroiman Thin Man -sarjan kolmas elokuva. Kun edellinen osa Pettävän varjon seuraaja (After the Thin Man, 1936) päättyi vihjeeseen elämänmuutoksesta siinä mielessä, että viimeisessä kuvassa Nora kutoo vauvan töppöstä,  nyt lapsi on jo kaksivuotias, ja Charlesin perhe on palannut New Yorkiin.Tällä kertaa rikosten vyyhti alkaa Long Islandilla, kenraali MacFayn (C. Aubrey Smith) hoteissa. Eikä aikakaaan, kun kenraali on vainaa.

Jo heti alusta lähtien absurdilla huumorilla on selvästi isompi rooli kuin edellisessä osassa. Alkoholikin on tapetilla, mutta lieneekö lapsen syntymä vaikuttanut siihen, että humalakohtauksia on vähemmän kuin aiemmissa osissa. Vauvoja Hollywood-elokuvissa näkyy harvakseltaan, ja tässä ainakin minua viehättää se, että Nick Jr. on kuvassa mukana alusta loppuun. Onpa elokuvan lopussa jopa baby party, johon isät osallistuvat vauvojen kera. Ehkä Hays Office on hillinyt alkoholin käsittelyä, mutta muutama terävä sanailu käsikirjoituksesta löytyy, kuten:

Nora Charles: I got rid of all those reporters.
Nick Charles: What did you tell them?
Nora Charles: We're out of scotch.
Nick Charles: What a gruesome idea.

Käsikirjoitus on aiempien osien tapaan Frances Goodrichin ja Albert Hackettin käsialaa, mutta myös Anita Loos osallistui kreditoitamattomasti kirjoitustyöhön.

Erityisen herkullinen on kohtaus West Indies Clubilla, jossa Noralla on tärskyt tuntemattoman informantin kanssa ja jonne Nick saapuu etsimään mystistä Phil Churchiä (Sheldon Leonard). Ravintolan estradilla nähdään Ernesto Lecuonan Siboneyn tahdissa vaikuttava tanssiesitys. Alkutekstien mukaan tanssipari on Renee & Stella, mutta kohtauksessa nähdään juliste, jossa nimet ovat espanjalaisittain René y Estela. Pariskunta tanssi todellisuudessa New Yorkin espanjalais-kuubalaisella Havana-Madrid Clubilla.



Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946)

YLE Teema esitti kahdentoista vuoden tauon jälkeen Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin fantastisen draaman Kysymys elämästä ja kuolemasta (A Matter of Life and Death, 1946). Yhdysvalloissa elokuva meni levitykseen nimellä Stairway to Heaven, mikä ärsytti Powellia ja Pressburgeria, sillä he eivät halunneet puhua taivaasta tai tuonpuoleisesta. Ilmeisesti sikäläinen levitysyhtiö karsasti kuoleman mainitsemista elokuvan nimessä, sillä päättynyt sota oli tuoreessa muistissa. Powellin ja Pressburgerin elokuva alkaa kosmisillä näkymillä, jonka jälkeen tarina siirtyy putoamassa olevaan pommikoneeseen. Brittiläinen kapteerni Peter D. Carter (David Niven) ottaa radioyhteyden ukomaailmaan ja käy keskustelun amerikkalaisen neidon, Junen (Kim Hunter), kanssa. Peter hyppää ilman laskuvarjoa mutta jää jostakin kumman syystä henkiin. Värillisesti kuvatusta nyt-hetkestä siirrytään mustavalkoiseen ”toiseen maailmaan”, jonka kirjanpidon mukaan Peterin pitäisi olla kuollut. Päähenkilö on jäänyt elämän ja kuoleman välille ja joutuu anomaan lisäaikaa elämälleen. Powell ja Pressburger rakensivat elokuvan tavalla, joka mahdollistaa sekä fantastisen että realistisen tulkinnan. Fantasian maailmassa toisen maailmansodan viime hetkillä lukemattomat uhrit ovat siirtyneet toiseen maailmaan, modernistisen terminaalin kautta. Realistisessa tulkinnassa taas kaikki on Peterin hallusinaatiota, jonka pommikoneen tuhoutuminen ja putoaminen ovat aiheuttaneet.

Kysymys elämästä ja kuolemasta tuo fantasian kautta sodan kärsimykset kouriintuntuvasti esiin. Sotaa ei juurikaan suoraan kommentoida, mutta kuolleiden sielujen armeijat lopun oikeudenkäyntikohtauksessa puhuvat karua kieltään. (Saksalaisia univormuja ei tosin yleisössä näy. Missä lienevät ne sielut?) Samalla elokuva tuntuu vertauskuvallisesti tekevän tiliä brittiläisen kulttuurin tilasta. Oikeudenkäynnissä syyttäjänä toimii 1700-luvulla brittien luodista kuollut Abraham Farlan (Raymond Massey), ja jury tuo esiin koloniaalisen imperiumin synnit. Ratkaisuksi nousee kuitenkin ylirajainen rakkaus, ja tuntuu siltä, että menneisyyden rikokset eivät voi estää rakkautta saamasta uutta mahdollisuutta.

Kysymys elämästä ja kuolemasta on vertauskuvallisuudessaan osa vanhempaa eurooppalaista perinnettä, ja sen kaukaisia sukulaisia ovat Jokamies- ja Faust-muunnelmat. Tämä metakertomuksellisuus tuo mieleen vaikkapa René Clairin elokuvat Paholaisen kauneus (La beauté du diable, 1950) ja Yön kaunottaret (Les belles de nuit, 1952). Mieleen tulevat myös sellaiset elokuvat kuin Alf Sjöbergin Tie joka taivaaseen vie (Himlaspelet, 1942) sekä Ingmar Bergmanin Seitsemän sinetti (Det sjunde inseget, 1957) ja Paholaisen silmä (Djävulens öga, 1960). Olennainen ero on kuitenkin siinä, ettei Powellin ja Pressburgerin maailmassa ihminen ponnistele Jumalan ja Paholaisen välillä.

29. joulukuuta 2012

Katuscha (1934)

Rouben Mamoulianin Katuscha (We Live Again, 1934) perustuu Leo Tolstoin romaaniin Ylösnousemus (Voskresenie, 1899). Mamoulian oli itse syntynyt armenialaiseen perheeseen keisarillisella Venäjällä, nykyisen Georgian pääkaupungissa Tbilisissä, kaksi vuotta ennen Tolstoin romaanin ilmestymistä. Mamoulian oli päätynyt Iso-Britannian kautta Yhdysvaltoihin jo 1920-luvun alussa, mutta Katuscha osoittaa, että hän hyödynsi sittemmin myös venäläisen kulttuurin tuntemustaan. Katuschan ensimmäiset kuvat ovat kuin Dovženkon Maasta (Zemlja, 1930): viljelijät kyntävät peltoa samalla, kun venäjänkielinen laulu kaikuu taustalla. Maahan viittaavat myöhemmin myös omenanpuun kukat ja omenat. Vaikuttava on niin ikään ortodoksinen pääsiäismessu, jossa ylösnousemuksen teema esitellään. Se valmistelee päähenkilön, aatelismies Nehljudovin (Fredric March), henkistä kasvua elokuvan loppumetreillä. Alussa idealistinen Nehljudov innostuu Grigori Simonsonin (Sam Jaffe) tasa-arvoa korostavista ajatuksista ja rakastuu itseään alempisäätyiseen Katuscha Maslovaan (Anna Sten). Kun ikää karttuu, idealismi katoaa ja Nehljudov unohtaa myös rakastettunsa. Sillä välin Maslova synnyttää lapsen, joka menehtyy, ja ajautuu mieron tielle. Seitsemän vuotta myöhemmin pariskunta kohtaa oikeussalissa, ja Nehljudov yrittää epätoivoisesti korjata tekemänsä vääryydet.

Nykyään Ylösnousemus unohtuu helposti suositumpien Tolstoin romaanien, Sodan ja rauhan ja Anna Kareninan, varjoon, mutta toisin oli 1930-luvulla. Kun tuottaja Samuel Goldwyn tarttui teokseen, siitä oli ehditty tehdä jo kymmenen eri filmatisointia. D. W. Griffithkin oli sovittanut teoksen valkokankaalle jo vuonna 1909, Katuschana Florence Lawrence. Tiettävästi Mamoulianin tulkinnan kohdalla vastikään organisoitunut Hollywood-sensuuri kiinnitti huomiota seksuaalisuuden käsittelyyn, mutta tuotantoyhtiö lähetti Will H. Haysille vastauksen: ”We feel that this picture could, in fact, serve as a model for the proper treatment of the element of illicit sex in pictures.”

Katuschaa voi ehkä kritisoida siitä, että Tolstoin aateromaani on kääntynyt Hollywood-melodraamaksi, mutta juuri aatteellisuus tekee elokuvasta mieleenpainuvan: lopun tolstoilainen ratkaisu, jossa Nehljudov jakaa omaisuutensa alustalaisilleen ja asettuu Katuschan seuraan matkalla Siperiaan, jää mieleen. Näyttelijäsuoritukset ovat myös hyviä: ukrainalais-ruotsalainen Anna Sten oli opiskellut teatteria Moskovassa ja tehnyt ennen Hollywoodia uraa niin Venäjällä kuin Ranskassa ja Saksassakin. Yhdysvalloissa hänet nähtiin vuonna 1934 myös Dorothy Arznerin ja George Fitzmauricen elokuvassa Bulevardien kuningatar (Nana, 1934). Sittemmin Sten esiintyi Hollywoodissa harvakseltaan, mutta tämän elokuvan perusteella hänelle olisi voinut povata vielä näkyvämpääkin uraa. Fredric March oli sen sijaan jo kokenut tekijä, ja varmaankin hänen soveltuvuudestaan venäläisaristokraatiksi kertoo, että March nähtiin heti seuraavana vuonna Vronskina Clarence Brownin Anna Kareninassa (1935).

Katuschan tekijöistä voi mainita vielä Preston Sturgesin, joka osallistui tarinan sovittamiseen, ja Gregg Tolandin erinomaisen kuvauksen. Ohjaaja Mamoulian oli tähän aikaan uransa huipulla. Takana oli sarja erinomaisia elokuvia: Applause (1929), Suurkaupungin kadut (City Streets, 1931), Tri Jekyll ja Mr. Hyde (Dr. Jekyll and Mr. Hyde, 1931), Rakasta minua tänä yönä (Love Me Tonight, 1932), Korkea veisu (The Song of Songs, 1933) ja Kuningatar Kristiina (Queen Christina, 1933). Tämän sarjan jatkona Katuscha on selvästi jäänyt unohdetuksi, mutta tolstoilaisuuden Hollywood-puheenvuorona se on ehdottoman kiinnostava. Seuraavana elokuvanaan Mamoulian ohjasi kaikkien aikojen ensimmäisen Technicolor-elokuvan  Elämän uhkapeli (Becky Sharp, 1935.


Tuhkimo (1950)

Walt Disneyn Tuhkimo (Cinderella, 1950) merkitsi Walt Disneylle vahvaa paluuta toisen maailmansodan jälkeen, ja elokuvasta tuli menestynein animaatio Lumikin ja seitsemän kääpiön (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937) jälkeen. Sodan aikana olivat valmistuneet Pinocchio (1940), Fantasia (1940), Dumbo (1941) ja Bambi (1942).  Sodan loppuvaiheessa ja sen jälkeen, osin Bambin heikon menestyksen vuoksi, Disney tuotti koko illan kooste-elokuvia, sellaisia kuin Iskelmäparaati (Make Mine Music, 1946), Pennitön ja suruton (Fun and Fancy Free, 1947) ja Säveltuokio (Melody Time, 1948). Tuhkimo oli paluu pitkään satuelokuvaan, ja se perustui klassiseen, Charles Perraultin aiheeseen. Tässä elokuvassa vakiintui myös ohjaajakolmikko Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton S. Luske, joka vastasi myös seuraavien pitkien animaatioiden, Liisa ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1951), Peter Pan (1953) ja Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp, 1954) ohjauksesta.

Jos Tuhkimoa vertaa toiseen historialliseen fantasiaan, vuosikymmenen lopulla valmistuneeseen Prinsessa Ruususeen (Sleeping Beauty, 1959), tuntuu, että Tuhkimo on lähempänä 30- ja 40-lukujen animaatioita, varsinkin taustojen karkeudessa. Tuhkimon tarina on lopulta varsin lyhyt, ja paljon aikaa käytetään eläinten, Tuhkimoa avustavien hiirten ja niiden viekkaan vastustajan Lucifer-kissan kuvaukseen. Taidokkaita nämä eläinanimaatiot ovatkin, ja niistä havaitsee Disneyn ammattitaidon visuaalisten gagien taitajana. Kun Tuhkimoa katsoo pitkän tauon jälkeen, huomio kiinnittyy siihen, että se oikeaan kuvaa kahta rikkinäistä perhettä, joista toinen on miesten, toinen naisten ”perhe”: valtakunnan kuningas, tai oikeastaan keisari, elää yksin, ja hoviherransa kanssa hän pähkäilee, miten saisi poikansa naitettua. Jos prinssiltä on kuollut äiti, Tuhkimolta on kuollut isä, ja tämä elää äitipuolensa ja kahden sisarpuolensa kanssa vaatimatonta elämää. Ehkäpä myös yleisön parissa, sodan jälkimainingeissa vuonna 1950, rikkoutuneita perheitä oli tavallista enemmän.

28. joulukuuta 2012

Ainoa poika (1936)

Yasujirō Ozun Ainoa poika (ひとり息子, Hitori musuko, 1936) on ilmestynyt teräväpiirtomuodossa BFI:n loistavassa Ozu-sarjassa.Ozulle juuri tämä elokuva oli käänteentekevä kahdessakin mielessä: se oli hänen viimeinen elokuvansa Shochiku-studiolle ja samalla ensimmäinen äänielokuva. Ozu oli sinnitellyt ääniteknologiaa vastaan hämmästyttävän pitkään, sillä ensimmäinen puhe-elokuva tehtiin Japanissa jo vuonna 1931, mutta Ozu jatkoi vanhalla linjallaan. Ensimmäisissä suunnitelmissa myös Ainoan pojan piti olla mykkä.

Ozun varhaistuotantoa esitetään harvoin, mutta olennaista Ainoan pojan kohdalla on, että Ozulla oli jo tässä vaiheessa vankka kokemus elokuvantekijänä, ja niinpä lopputulos on ohjauksellisesti varmaotteinen. Paikoitellen filmin laatu on kärsinyt ja muutama otos on jäänyt epäskarpiksi, mutta muutoin Ainoa poika tekee vaikutuksen. Äänen käyttö on hillittyä ja harkittua: elokuva alkaa pienessä Shinshūn maalaiskaupungissa vuonna 1923, ja rukina surina kuuluu alkutekstien jälkeen ääniraidalla. Köyhä yksinhuoltajaäiti raataa tehtaalla, ja opettaja houkuttelee ainoaa poikaa Ryosukea opintielle. Pitkin hampain äiti suostuu lähettämään poikansa Tokioon ja jää yksin.

Elokuva piipahtaa hetken vuodessa 1935, mutta valtaosa teoksesta sijoittuu elokuvan valmistumisaikaan, vuoteen 1936. Äiti tulee Tokioon poikansa luokse ja saa yllätyksekseen kuulla, että Ryosuke on mennyt naimisiin ja pieni vauvakin lepää rauhallisesti esikaupunkialueen ahtaassa kodissa. Tokion laidalla elämä on niukkaa, eikä suurkaupunki ole onnistunut toteuttamaan niitä unelmia, joita optimistinen opettaja oli aikanaan maalaillut. Itse asiassa opettajakin on menettänyt työnsä ja elättää itsensä paistamalla porsaankyljyksiä. Ryosuke puolestaan työskentelee pienipalkkaisessa iltakoulun opettajan työssä. Hän joutuu vippaamaan rahaa voidakseen tarjota äidilleen parasta. Erityisen vaikuttava on kohtaus, jossa Ryosuke tunnustaa epäonnistuneensa. He istuvat maahan viereisen jätteenpolttolaitoksen tuntumaan. Optimistiset illuusiot väikkyvät kuitenkin mielessä: poika kehottaa äitiään katsomaan taivaalla lentäviä pääskysiä. Ozu kääntää kameran korkeuksiin, mutta taivas on tyhjä.

Ozun tyylissä on paljon samaa kuin myöhemmissäkin elokuvissa. Kamera on lattian tasalla, ja kuvaus keskittyy ihmissuhteisiin. Tokio mainitaan, mutta missään vaiheessa katsoja ei näe suurkaupungin modernia humua. Ryosuken perhe asuu joutomaan tuntumassa, ikään kuin osattomana siihen elämään, joka Tokiota hallitsee. Häivähdys unelmien maailmasta toteutuu, kun Ryosuke vie äitinsä elokuviin, katsomaan saksankielistä äänielokuvaa. Kyse on Willi Forstin Itävallassa ohjaamasta Schubert-elokuvasta Leise flehen meine Lieder (1933), pääroolissa sopraano Mártha Eggerth. Äiti ei kuitenkaan jaksa kiinnostua vaan nukahtaa. Internet Movie Databasen mukaan elokuva oli saanut Japanin ensi-iltansa maaliskuussa 1935.

Ainoan pojan loppua on vaikea tulkita. Positiivinen häivähdys tulee siinä mielessä, että Ryosuken usko elämään palaa, ja hän päättää jatkaa kouluttautumista. Äiti näyttää elokuvan lopussa sopeutuneen siihen ajatukseen, että hän on yksin eikä voi elää poikansa kautta. Viimeisenä kuvana nähdään kuitenkin aita ja suljettu portti. Onko se muistutus siitä, että jokainen meistä on viime kädessä yksin, vai onko se ehkä aavistus siitä, että aidan takana on vielä uusia, kokeilemattomia mahdollisuuksia?


Niskavuori taistelee (1957)

Niskavuori taistelee (1957) oli Edvin Laineen viimeinen Niskavuori-elokuva, jonka käsikirjoituksen Juha Nevalainen sovitti Hella Wuolijoen näytelmästä Entäs nyt, Niskavuori? Näytelmä oli valmistunut vuonna 1953, ja se jäi Wuolijoen viimeiseksi. Teos käsittelee kiinnostavasti toisen maailmansodan tuntoja ja ehkäpä välillisesti myös niitä epäilyjä, joiden kohteeksi kirjailija itse oli joutunut jatkosodan aikana. Tarinassa Malviinan avioton poika Juhani Mattila (Tauno Palo) joutuu Valpon kuulusteluihin epäisänmaallisudesta, mutta osoittautuu syyttömäksi. Wuolijoen näytelmässä Mattila on käpykaartilainen, mutta elokuvassa tätä on lievennetty. Alkutekstejä edeltävässä prologissa nähdään, miten Juhani ei suostu tottelemaan väestönsuojelumääräyksiä Helsingin pommituksissa, kadottaa henkilöllisyyspaperinsa ja joutuu takaa-ajon kohteeksi. Varmaankin elokuvan ensi-illan aikaan katsojille on ollut selvää, että Tauno Palo näyttelee Juhani Niskavuoren aviotonta poikaa, mutta myös hämmennys on mahdollinen, sillä katsoja voisi luulla henkilöä Aarneksi, jonka pitäisi olla rintamalla. Tauno Palo ehti näytellä kolmea Niskavuoren roolia. Tämä kierrätys tekee jo vaikeaksi ymmärtää, etteivät elokuvan henkilöt välittömästi tunnista tilalle saapuneen pakolaisen kuuluvan Niskavuoriin. Vanha emäntä (Elsa Turakainen) pestaa työtä, ja piilopaikkaa, kaipaavan Juhanin pehtooriksi, sillä Niskavuori on sodan kurimuksessa elänyt Ilonan (Mirjam Novero) ja tämän lasten Paavon (Martti Katajisto) ja Lillin (Leila Väyrynen) johdolla.

Elsa Turakainen jatkaa erinomaista työtään Loviisana, ja tässä roolissa hän niitti mainetta myös näyttämöllä. Elokuvan ensi-illan aikaan Turakainen oli vain 53-vuotias. Edvin Laine on tehnyt kunnianosoituksen suomalaiselle Niskavuori-perinteelle tuomalla Loviisan syntymäpäiväkohtaukseen myös Olga Tainion, joka esitti Loviisaa Valentin Vaalen Niskavuoren naisissa (1938). Tainio esiintyi Loviisan-päivän vieraana myös Niskavuoren Aarnessa (1954). Pilkettä silmäkulmassa on myös siinä mielessä, että eräässä kohtauksessa Juhani kysyy Ilonalta, ajatteleeko tämä hänen olevan ”mies toiselta tähdeltä”. Tauno Palon seuraava elokuva oli Juha Nevalaisen käsikirjoittama Mies tältä tähdeltä (1958).

Edvin Laineen ohjaus on sujuvaa, ja erityisen säväyksen tekee alun prologi, joka luo arvoituksellisen jännitteen. Lopetus paljastaa kuitenkin Laineen melodramaattisuuden melkein venäläishenkisessä kohtauksessa: Loviisa kuolee ja Ilona astuu tuulessa paukkuvien ulko-ovien tuntumaan. Juhani astuu vierelle, ja yhdessä pariskunta katsoo yläviistoon, kameran lipuessa katsomaan ulkopuolelta sateen vihmomaa Niskavuorta.

Pettävän varjon seuraaja (1936)

MGM:n Thin Man -menestyssarjan toinen osa Pettävän varjon seuraaja (After the Thin Man, 1936) valmistui edeltäjänsä tapaan W. S. Van Dyken ohjauksessa. Se alkaa jotakuinkin täsmälleen siitä kohtaa, mihin kaksi vuotta aiemmin valmistunut Nick ja pettävä varjo (The Thin Man, 1934) oli päättynyt. Kun edellisen osan lopussa Nick (William Powell), Nora (Myrna Loy) ja Asta-koira suuntaavat junalla New Yorkista kohti San Franciscoa, toisen osan alussa juna saapuu määränpäähänsä kolmen vuorokauden matkustuksen jälkeen. Kun edellisessä elokuvassa vietettiin joulua, nyt uudenvuoden aatto on käsillä. Tähänkin elokuvaan mahtuu kaoottinen juhlakohtaus, kun Nickin ja Noran kotiin on järjestetty yllätyspirskeet. Varsinainen rikosdraama alkaa, kun täti Katherine (Jessie Ralph) ja tämän tytär Selma Landis (Elissa Landi) kutsuvat Nickin ja Noran kotiinsa, joka tuntuu pysähtyneen vuosisadan vaihteen seisahtuneeseen elämänmuotoona. Ihmissuhteet vääntyvät yhtäkkiä mahdottomaksi vyyhdiksi: David Graham (James Stewart) on ihastunut naimisissa olevaan Selmaan, jonka puoliso Robert (Alan Marshall) on kadonnut. Robert pitää majaa kiinalaisessa ravintolassa ja on ihastunut tanssija Pollyyn (Penny Singleton), jota veli vartioi mustasukkaisesti. Samaan aikaan Polly toimii yhteistyössä ravintolan isännän Dancerin (Joseph Calleia) kanssa. Murhamysteeri syntyy, kun Robert ammutaan ja epäiltyjä on enemmän kuin tarpeeksi. Henkilögalleriaan mahtuu screwball-henkisesti myös itävaltalainen psykiatri tri Adolf Kammer (George Zucco), jonka epäillään enemmänkin tekevän hulluksi kuin parantavan henkisistä ongelmista.

Murhaaja on yllätys, kuinkas muuten, kun on kyse dekkarista. Edellisen elokuvan tapaan tälläkin kertaa kaikki epäillyt kootaan yhteen, suureen loppukohtaukseen, Agatha Christie -henkisesti.  Pettävän varjon seuraaja on ollut sarjan suosituin, varmaankin siitä syystä, että nuori James Stewart tekee hienon roolisuorituksen intohimoisena rakastajana. Huumoria tässä elokuvassa on selvästi vähemmin kuin edeltäjässään, ja tuntuu, että screwball-komedian hulvattomuuden sijasta käsikirjoitus keskittyy monipolvisen salapoliisijuonen punomiseen.

27. joulukuuta 2012

Sound of Music (1965)

Täytyy myöntää, etten ennen tätä päivää ollut katsonut kokonaisuudessaan musikaalia Sound of Music (1965), mutta nyt tehtävä on täytetty. Richard Rodgersin ja Oscar Hammerstein II:n Broadway-musikaali on kaikkien aikojen menestyneimpitä. Jos lasketaan yhteen musikaalin levytykset ja Robert Wisen ohjaaman elokuvan äänitteet, niiden myynti päihittää mennen tullen aikakauden muun musiikin. Tarinan tulkintahistoria on pitkä siinä mielessä, että Rodgers ja Hammerstein saivat idean vuonna 1956 valmistuneesta länsisaksalaisesta elokuvasta, Wolfgang Liebeneierin ohjaamasta Trappin perheestä (Die Trapp-Familie), joka perustui Maria von Trappin vuonna 1949 julkaisemaan muistelmateokseen The Story of the Trapp Family Singers. Saksassa elokuvalle tehtiin vielä jatko-osa Trappin perhe Amerikassa (Die Trapp-Familie in Amerika, 1958).

Sound of Music on ilmestynyt erinomaisena bluray-julkaisuna, jossa on Robert Wisen kommenttiraidan lisäksi kosolti yksityiskohtia kuvauspaikoista ja tuotantohistoriasta. Tekijöille Julie Andrews oli itsestään selvä valinta Marian rooliin, mutta Itävallan laivaston (uskomatonta kyllä!) kapteenin Georg von Trappin rooliin harkittiin useitakin vaihtoehtoja. Ehdolla oli Sean Connery, joka oli saanut menestystä James Bondina, ja Yul Brunner, joka oli esiintynyt Rodgers & Hammerstein -elokuvassa Kuningas ja minä (The King and I, 1956). Lopulta rooliin valittiin kanadalaissyntyinen Christopher Plummer, joka tarinan mukaan oli erityisesti Maria von Trappin mieleen. Plummer oli edellisenä vuonna näytellyt puolihullua keisari Commodusta Anthony Mannin spektaakkelissa Rooman valtakunnan  tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964). Oikea Georg von Trapp ei enää ollut menestystä todistamassa, sillä hän oli menehtynyt Yhdysvalloissa vuonna 1947.

Sound of Music sisältää turistista paikkatietoa Salzburgista ja sen lähistöltä, mutta ennen kaikkea elokuva on sujuvasti eteenpäin juokseva musikaali, jonka musiikkinumerot seuraavat toisiaan ketterästi. Vastakkain asettuvat musiikki, jonka merkityksen Georg von Trapp on unohtanut, ja ankara kuri, jonka valtaan perhe on jäänyt puolison kuoltua. Kotiopettaja-Maria saa Georgin löytämään musiikin ja itsensä, ja samalla perheensä, mutta tuota pikaa kuri saa poliittiset mittasuhteet, kun Saksa liittää Itävallan itseensä 1938. Elokuvassa tämä tapahtuu tosin vasta viime tingassa, noin kahden tunnin ja 20 minuutin jälkeen. Trappin perheestä tulee romantisoitu fantasiakuva toisen maailmansodan eloonjääneistä. Samalla elokuva nostaa kuitenkin mieleen Richard Dyerin artikkelin Entertainment and Utopia: musikaalin yltäkylläisyydessä ja ihmissuhteiden välittömyydessä on ripaus arkipäivän utopistisuutta, joka tempaa vastustamattomasti mukaansa.


Niskavuoren Aarne (1954)

Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmiä ovat saattaneet elokuviksi Valentin Vaala, Edvin Laine ja Matti Kassila. Lisäksi Kalle Pursiainen on ohjannut draamoja televisioteatterille. Edvin Laineen ohjaama Niskavuoren Aarne sai ensi-iltansa 25. maaliskuuta 1954, mutta sitä ei Wuolijoki enää nähnyt, sillä hän ehti menehtyä 2. helmikuuta. Tauno Palo oli tulkinnut Niskavuoren Aarnea jo Valentin Vaalan ohjauksessa Niskavuoren naiset (1938). Kun todellisessa elämässä aikaa oli kulunut 16 vuotta, fiktion maailmassa tarina eteni vain viisi vuotta. Niskavuoren Aarne alkaa tilanteesta, jossa Aarne (Tauno Palo) ja Ilona (Rauni Ikäheimo) ovat eläneet kaupungissa viisi vuotta ja Aarnen suhde äitiinsä Loviisaan (Elsa Turakainen) on katkennut. Sisimmässään Loviisa toivoo Aarnen vielä palaavan maalle, ja lopulta tämä onnistuukin. Loviisa tekee jopa matkan Helsinkiin ja käy itsensä Kyösti Kallion (Vilho Siivola) puheilla.

Niskavuoren Aarne perustui näytelmään Niskavuoren leipä, ja leipä näkyy Laineen tulkinnassakin: välillä kuvataan tansseja orsien yläpuolelta. Kun ilonpito hälvenee, leivät jäävät orsille tulevaisuutta vartomaan aivan kuin viljava maaseutu, jonka kaupunkikulttuurin hurma on hetkeksi saanut unohtamaan. Loviisan roolia olivat aiemmin valkokankaalla näytelleet Olga Tainio ja Emma Väänänen. Niskavuoren Aarnessa ei ole Valentin Vaalan ohjausten visuaalista taitoa, mutta näyttelijäohjaajana Edvin Laine oli erinomainen, ja tässä varsinkin Elsa Turakaisen Loviisa jää mieleen. Jämäkkyyden ohella Loviisassa on lempeyttä ja inhimillisyyttä.

26. joulukuuta 2012

Nick ja pettävä varjo (1934)

Dashiell Hammettin viimeinen romaani Varjomies (The Thin Man, 1934) sijoittui kieltolain aikaiseen New York Cityyn ja antoi kimmokkeen menestyksekkäälle elokuvasarjalle. Hammett ei koskaan kirjoittanut tarinalleen jatkoa, mutta Hollywood tahkosi menestyksestä kuusi suosittua elokuvaa. Koko elokuvasarja nähtiin televisiossa vuonna 1999, ja nyt kokoelma on saatavissa myös dvd-boksina, vaikkakaan ei suomenkielisin tekstein. Televisiossa sarjan ensimmäinen osa nähtiin nimellä Pettävä varjo, mutta Suomen ensi-illassa vuonna 1938 elokuva tuli tunnetuksi otsikolla Nick ja pettävä varjo. Elokuvan pääosassa on pariskunta, Nick ja Nora Charles, joita esittävät William Powell ja Myrna Loy. Alusta lähtien tarinassa on screwball-komedian piirteitä, varsinkin oikullista ja nasevaa huumoria. Erotuksena myöhempiin 30-luvun screwball-klassikoihin on kuitenkin se, että Nickin ja Noran teräväkielinen sanailu ei missään vaiheessa merkitse todellista taistelua: se on pikemminkin luottamuksellisen kommunikaation väline. Hämmentävää on myös tolkuton alkoholin käyttö. Nick introdusoidaan kohtauksessa, jossa hän esittelee baarimikolle, miten Manhattan pitää ravistaa fokstrotin tahdissa ja Dry Martini valssirytmissä. Heti perään Nora juo itsensä krapulakuntoon.

Nick on entinen salapoliisi, joka on vetäytynyt seurapiirielämään. Eipä aikakaan, kun hän ajautuu selvittämään keksijä Clyde Wynantin (Edward Ellis) katoamista tämän tyttären Dorothyn (Maureen O'Sullivan) patistelemana. Käänteentekevä on absurdi juhlakohtaus, johon väkeä lappaa käsittämätöntä vauhtia, ja niin Dorothy kuin Clyden ex-vaimokin saapuvat paikalle. Ennen pitkää Nick ja Nora ovat mysteeriä selvittämässä: välillä Clyde Wynant alkaa vaikuttaa murhaajalta, mutta asetelma kääntyy lopulta nurinniskoin.

Elokuvan, ja Hammettin alkuperäisromaanin, nimi The Thin Man ei viittaa päähenkilöön vaan Clyde Wynantiin siinä mielessä, että Wynantin asunnosta löytyy kuukausia aiemmin murhatun tuntemattoman ruumis, josta murhaaja on halunnut antaa ”lihavan miehen” vaikutelman. Lopulta kuitenkin selviää, että ruumis on ”thin man”, Clyde Wynant itse.


25. joulukuuta 2012

Hella W (2011)

Outi Nyytäjän käsikirjoittama ja Juha Wuolijoen ohjaama Hella W (2011) jäi näkemättä ensi-iltakierroksella, mutta nyt puute tuli korjattua. Suomessa on nähty elämäkertaelokuvia Paciuksesta ja Irwinistä, Runebergistä ja Baddingistä. Voi sanoa, että olipa jo korkea aika saada toisenlaista näkökulmaa Suomen historiaan. Suomen biopic-perinne on ollut miehinen mutta samalla myös korostuneen fennomaaninen. Hella W tuo tähän kuvaan merkittävän laajennuksen kuvatessaan Hella Wuolijoen elämää ja vaiheita 1920-luvun alusta jatkosodan päättymiseen asti. Tarina sisältää eron Sulo Wuolijoesta 1923, nousun etäväksi liikenaiseksi, menestyksen näytelmäkirjailijana, osallistumisen talvisodan rauhantunnusteluihin, Etsivän keskuspoliisin, myöhemmän Valtiollisen poliisin vakoiluepäilyt, tuomion vuonna 1943 ja vapautumisen 1944. Näkökulmaltaan elokuva on siis suhteellisen rajattu, ja tiiviyttä on etsitty vakoiluepäilyjen tuomasta salapoliisitarinamaisuudesta. Valpon etsivä (Hannu-Pekka Björkman) on kuvassa mukana alusta lähtien, mutta tarina takautuu seuraamaan Hella Wuolijoen (Tiina Weckström) vaiheita 20-luvun alusta eteenpäin. Elokuvasta hahmottuu hienosti muun muassa se, että Wuolijoki oli idänkaupan pioneereja, jolla oli 30-luvulla tiiviit yhteydet Neuvostoliittoon.

Wuolijoen Joulutarina (2007) oli luistavasti ohjattu, ja niin on myös Hella W. Epookki muodostuu alusta lähtien nopeiden, visuaalisesti näyttävien kuvien kautta. Elokuvasta puuttuvat laajat historialliset näkymät, mikä on tiukan budjetin takia ymmärrettävää. Enemmän tuntuu siltä, että historiallisissa miljöissä korotuvat öidet katunäkymät. Muutoinkin visuaalinen mielikuva jää öiseksi. Valoisat, laajat kuvat tulevat esiin vasta Marlebäckin kartanoon sijoittuvassa osuudessa, mutta ne jäävät lopulta lyhyiksi. Öinen tunnelma korostaa salamyhkäitä vakoilutarinaa.

On selvää, että Hella W on edellyttänyt rajauksia, mutta toisaalta Wuolijoen persoona on niin monipuolinen, että sitä on ollut välttämätöntä valaista eri suunnista. Ainakin minulle jäi tunne, että elokuvaa olisi mielellään katsonut enemmän, runsaampana. Esimerkiksi Turun akatemiatalossa kuvattu sotaylioikeuden kohtaus on hyvin lyhyt, mutta dekkarimainen rakenne olisi ollut mahdolista huipentaa oikeuskäsittelyyn. Todistajana esiintyi muun muassa Bertolt Brecht, mistä olisi ollut kiinnostavaa nähdä fiktiivinen tulkinta.

Joka tapauksessa Hella W oli ajatuksia herättävä elokuva, ja pidin erityisesti loppuun lisätyistä Niskavuori-elokuvien katkelmista sekä tietysti siitä, että Wuolijoen ääni kuullaan lopuksi, viimeisenä sanana.


Kaunotar ja kulkuri (1955)

Walt Disneyn tuottama Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp, 1955) oli kaikkien aikojen ensimmäinen CinemaScope-muodossa toteutettu kokoillan animaatioelokuva. Teknisiä kokeiluja vei vielä pidemmälle neljä vuotta myöhemmin valmistunut Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty, 1959), joka toteutettiin Super Technirama 70 -menetelmällä. Nyt, blurayn aikakaudella, myös Kaunotar ja kulkuri on mahdollista nähdä kotioloissa oikeassa kuvasuhteessa. Heti voi tosin todeta, että Prinsessa Ruususeen nähden taustat eivät olet yhtä kiinnostavat, mutta laajakankaalla katse harhautuu kuitenkin seuraamaan kuvan reunoja ja taka-alaa. Oikeastaan Kaunottareen ja kulkuriin laajakangas sopii myös sisällöllisesti, sillä vaikka keskiössä on New Englandin tarkemmin määrittelemättömässä kaupungissa sijaitseva yläluokkainen koti, kuvan laidalla väikkyvät laitakaupungin vaarat, hökkelikylät, pimeät kujat ja mutaset kadut, joissa valot kiiltävät kelmeästi. Tuntuu, että animaattorit ovat nähneet erityistä vaivaa laitakaupungin loan kuvaksessa: tämä paljastuu hyvin viimeisessä kohtauksessa, jossa kaverukset Jalo (loistava Kauko Helovirta) ja Tupsu (Esa Saario) ajavat takaa rankkuria.

Lähtökohdiltaan Kaunotar ja kulkuri on 50-lukulainen perheideologian ja yhdysvaltalaisen lähiöelämän kuvaus, vaikka tarina sijoittuukin 1900-luvun alkuun. Satuperinteeseen kertomuksen liittää epäsäätyisen rakkauden teema: paremman perheen veromerkitty Kaunotar (Karin Pacius) rakastuu kulkukoiraan, Kulkuriin (Matti Olavi Ranin), joka elokuvan lopussa integroituu perheidylliin. Laitapuolen kulkijatkin ovat pääosin sympaattisia, ja suurimpaan osaan liittyy etninen sävähdys. Rankkurin vaunuista löytyvät niin hispanoamerikkalaisesti murtava chihuahua kuin ranskalaisittain elehtivä puudeli, entinen yökerholaulajatar. Etnistä ulottuvuutta korostaa se, että Kulkuri saa arvokkaan kohtelun italialaisesta ravintolasta, klassisessa kohtauksessa.

Kaunotar ja kulkuri käsittelee inhimillisiä tunteita siinäkin mielessä, että perheeseen syntyvä vauva on uhka Kaunottarelle, mutta lopulta kateus hälvenee, ja Kaunotar ja Kulkuri pelastavat pienokaisen pimeän kaupungin vaaralta: rotta tunkeutuu kotiin ja pyrkii jostakin kumman syystä vauvan kehtoon. Minun on toisaalta aina ollut vaikea ymmärtää, miten perhekeskeisessä elokuvassa vanhemmat jättävät muutaman viikon ikäisen vauvansa lastenhoitajan käsiin ja lähtevät lomamatkalle. Mutta ehkäpä se on välttämätöntä, että Kaunotar ja Kulkuri oppivat ottamaan vastuuta itsestään ja perheestään...

21. joulukuuta 2012

Marokko (1930)

Josef von Sternbergin ohjaama ja Jules Furthmanin käsikirjoittama Marokko (Morocco, 1930) on Hollywoodin varhaisen äänielokuvan parhaimmistoa. Sternberg oli siirtynyt ääniaikaan jo elokuvassa Thunderbolt (1929), jonka jälkeen hän ohjasi Sinisestä enkelistä (Der blaue Engel/The Blue Angel, 1930) sekä saksan- että englanninkielisen version. Marokko oli tärkeä lenkki Marlene Dietrichin Hollywood-uran käynnistäjänä, ja hän saikin Oscar-ehdoukkuuden roolistaan Amy Jollynä, yökerholaulajana. Alun laivakohtauksessa hänet nimetään ”itsemurhamatkustajaksi”, jolla on Afrikkaan mennessään vain menolippu. Rikas La Bessiere (Adolphe Menjou) tekee tuttavuutta Amy Jollyn kanssa jo laivalla, mutta he tapaavat uudelleen maissa, Marokkossa, jossa Amy tutustuu myös naisten miehenä esiintyvään legioonalaiseen Tom Browniin (Gary Cooper). Kolmiodraamassa vastakkain asettuvat ylellinen mutta intohimoton suhde (La Bessiere) ja epävarma mutta intohimoinen rakkaus (Brown), jossa tulevaisuus jää auttamattoman hämäräksi ja avoimeksi.

Erityisen vaikuttava on loppukohtaus, jossa legioonalaiset lähtevät, Amy heittää kenkänsä ja lähtee joukkojen perässä erämaahan, kohti tuntematonta päämäärää. Vaikuttavaksi kohtauksen tekee – paitsi Lee Garmesin erinomainen kuvaus – taitava äänenkäyttö. Ääni on diegeettistä, eikä kohtauksessa ole lainkaan aikakauden elokuvalle tyypillistä musiikin pauhua. Etääntyvänä kaikuna kuuluu legioonalaisten marssirytmi, rumpujen lyönti, mutta samaan aikaan ääniraidalla voimistuu Saharasta puhaltavan tuulen suhina. Se on kuin kutsu, joka tempaa Amy Jollyn mukaansa. Rohkea äänen käyttö tuo mieleen tavan, jolla Sternberg aloitti seuraavan elokuvansa Eri lippujen alla (Dishonored, 1931): jos Marokko päättyy kuivan erämaan kuiskaukseen, Eri lippujen alla alkaa sateen ropinalla.

Sternbergin yhteistyö Jules Furthmanin kanssa jatkui kaksi vuotta myöhemmin elokuvassa Shanghain pikajuna (Shanghai Express, 1932).


20. joulukuuta 2012

Blake & Mortimer: Suuren pyramidin arvoitus

Belgialainen sarjakuvantekijä Edgar P. Jacobs (1904–1987) tuli tunnetuksi paitsi Hergén avustajana myös laajan Blake & Mortimer -sarjan tekijänä. Vuosina 1950–53 albumeina ilmestynyt kolmiosainen Miekkakalan salaisuus (Le Secret de l'Espadon) sai jatkokseen tarinan Le Mystère de la Grande Pyramide, joka ilmestyi kahtena niteenä 1954–55. Tarinaa ei toistaiseksi ole ilmestynyt suomeksi, mutta englanniksi se löytyy. Jos Miekkakalan salaisuus ammensi toisen maailmansodan kokemuksista ja povasi kolmatta, Suuren pyramidin arvoitus lähtee tietoisesti kaukaisemman historian suuntaan. Arkkivihollinen Olrik on jälleen liikkeellä, mutta tällä kertaa hän ei ole saattamassa maailman tulevaisuutta vaakalaudalle vaan hamuamassa käsiinsä muinaisen Egyptin aarteita. Samalla suunnalla liikkuu Mortimer, joka paljastuu harrastaja-arkeologiksi.

Suuren pyramidin arvoituksen taustana on epäilemättä se arkeologinen kilpajuoksu, jonka kohteena Egypti oli ollut vuosisadan alusta lähtien ja jonka karikatyyrinä sarjakuvassa on saksalainen arkeologi Grossgrabenstein. Tarinan lopputulemana on, että niin häikäilemätön aarteiden metsästys kuin historiallinen tiedonjanokin ovat kolonialistisia operaatioita, jotka eivät kunnioita egyptiläisten omaa menneisyyttä. Lopussa niin Olrikin kuin Blaken ja Mortimerinkin on pakko unohtaa kaikki näkemänsä ja kuulemansa. Tarina päättyy epätietoisuuteen, vaikkakin lukija on saanut kokea ja nähdä sen, miten Ekhnatonin hauta on vuosituhansien ajan säilynyt piilossa, Aton-jumalan palvojien ja heidän perillistensä vaalimana.

Lopun takautuma, jossa Ekhnatonin ohella seikkailee Mika Waltarin Sinuhesta tuttu Horemheb, herättää kysymyksen, olisiko Jacobs itse asiassa saanut innoitusta kaunokirjallisuudesta. Sinuhe oli ilmestynyt ranskaksi vuonna 1947 ja Hollywoodin elokuvatulkintakin oli saanut ensi-iltansa vuonna 1954.

Etsin totuutta (1954)

Etsin totuutta (Pod gwiazdą frygijską, 1954) on jatko-osa Jerzy Kawalerowiczin esikoiselokvalle Selluloosa (Celuloza, 1953) ja perustuu edeltäjänsä tapaan Igor Newerlyn romaaniin. Tässä, kuten Selluloosassakin, Kawalerowiczin tyyli on vangitsevan visuaalista: öiset äkymät, sumun takaa kajastava tehdas ja katujen barrikaadit kehystävät tarinaa kommunistien taistelusta Puolan hallitusta vastaan. Selluloosa kertoi nuoren köyhän työläisen Szczęsnyn (Józef Nowak) elämästä ja etsinnästä, mutta nyt hän on alusta lähtien vakaumksellinen kommunisti, vaikka elokuvan nimi onkin Etsin totuutta. Läpikulkevana juonteena on rakkaus kolme vuotta vankilassa viruneeseen aatetoveriin Magdaan (Lucyna Winnicka), mutta avioliitto ei näytä mahdolliselta poliittisen taistelun keskellä. Henkilökohtainen onni ja yhteiskunnallinen todellisuus ovat räikeässä ristiriidassa, mitä korostaa kohtaus, jossa nuorten rakastavaisten kohtaamisen keskeyttävät nuoret ”liskot”, saasteiden rampauttamat lapset, jotka ryömivät maassa kykenemättä kävelemään. Szczęsny on vähällä suistua anarkismiin, eikä hänen kuvansa ole puhtoisen idealistinen. Elokuvan alkuosan kulminaationa on ilmiantajan surma, josta Magda pelastaa Szczęsnyn tarjoamalla alibin. Ratkaisevaksi muodostuu keskustelu vanhan veteraanin Olejniczakin (Boleslaw Plotnicki) kanssa.

Elokuvan alkuperäisnimi ”Fryygialaistähden alla” viittaa kohtaukseen, jossa Szczęsny ja Magda kohtaavat. Magda ennustaa Szczęsnyn kädestä ja sanoo heidän molempien syntyneen fryygialaistähden alla. Kuvitteellinen tähti viittaa vallankumouksen henkeen, fryygialaismyssyyn, josta tuli vapauden symboli. Kommunistien taistelu tiivistyy lopun lakkoon ja Pariisin kommuunin hengessä rakennettuihin barrikaadeihin, mutta sillä erää kamppailu päättyy kirvelevään tappioon. Elokuvan lopussa Szczęsny toteaa, ettei mitään ”onnellisten saarta” voi olla olemassa ilman taistelua – ja suuntaa kohti Espanjan sisällissotaa.




17. joulukuuta 2012

Kasvot kuvaruudussa (1976)


Vuonna 2011 menehtynyt Sidney Lumet oli yhdysvaltalaisen elokuvan tuotteliaimpia ohjaajia. Esikoispitkän Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957) jälkeen hän niitti mainetta muun muassa sellaisilla elokuvilla kuin Pitkän päivän matka yöhön (Long Day's Journey into Night, 1962) ja Panttilainaaja (The Pawnbroker, 1964). Tärkeä tihentymä Lumet'n tuotannossa osuu 70-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan, jolloin valmistuivat Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975), Kasvot kuvaruudussa (The Network, 1976) ja Hevonen (Equus, 1977). 

Kasvot kuvaruudussa on satiiri: Paddy Chayefskyn käsikirjoituksen ytimessä on kuvitteellinen tv-yhtiö UBS, joka pyrkii epätoivoisesti lisäämään katsojalukujaan. Taistelu katsojista leimaa koko teollisuutta. Alussa vanha uutisankkuri Howard Beale (Peter Finch) on jo saamassa potkut uutisosaston päälliköltä Max Schumacherilta (William Holden), mutta lukemat lähtevät nousukiitoon, kun Beale purkautuu suorassa lähetyksessä ja tekee vihapuheestaan hitin. Pian kansa avaa ikkunansa ja huutaa: ”I'm as mad as hell, and I'm not going to take this anymore!” Olisiko tämä profetia interaktiivisesta televisiosta ja yleisön aktivoinnista? Tai se, että Beale saa yleisön kääntymään Saudi-Arabian taloudellista valtaa vastaan ja lähettämään kuusi miljoonaa kirjettä valkoiseen taloon? Tuskin, mutta epäilemättä katsojien reaktiolla kuvataan median kontrolloimatonta valtaa, jonka tavoittelussa keinoilla ei ole väliä. Vasta kun vihapuheen kohde on väärä, haitallinen itse bisnekselle, hälytyskellot soivat. Aikanaan The New Yorker -lehden kriitikko Pauline Kael arvosteli käsikirjoittaja Paddy Chayefskyn tv-vihamielisyyttä ja erityisesti kielteistä kuvaa televisioyleisöstä. Totta on, että tv-yleisö on tässä elokuvassa tahdotonta massaa, joka toistaa kaiken, mitä kuvaruudulta kajastaa.

Kasvot kuvaruudussa valmistui ennen tosi-tv:n aikakautta, aikana, jolloin Suomessakin vielä elettiin pääosin informatiivisen viestintäpolitiikan aikaa. Nyt katsottuna Lumet'n elokuvassa tuntuu tuoreelta se tapa, jolla fiktiivinen UBS emotionalisoi televisiota. Howard Beale ammentaa karismaattisen saarnaajien perinteestä, mutta show'n tapa käsitellä negatiivisia tunteita ei ole kovin kaukana myöhemmästä, esimerkiksi Oprah Winfay tunnustuksellisesta tabloid-tyylistä. Globalisaation aikakaudella Kasvot kuvaruudussa herättää myös outoja tunnistamisen hetkiä. Communications Company of American puheenjohtaja Arthur Jensen (Ned Beatty) ottaa Bealen puhutteluun, kieltää kansallisvaltioiden merkityksen ja vannoo dollarin nimeen. Samalla hän esittää lähes Citizen Kane -tyylisessä kohtauksessa, pitkän pöydän äärellä, vision tulevaisuuden maailmasta, jota hallitsee yksi ekumeeninen holding-yhtiö, jonka osakkaita kaikki maailman asukkaat ovat. Hämmentävää.

Epäilemättä satiiri ei ole helpoin tyylilaji, ja itse jäin miettimään ennen kaikkea loppuratkaisun mielekkyyttä. Olisiko ollut joku muu vaihtoehto kuin Howard Bealen kuolema?


16. joulukuuta 2012

Minä näin hänet ensin (1947)

Irving Reisin ohjaama Minä näin hänet ensin (The Bachelor and the Bobby-Soxer, 1947) ei ole tunnetuimpia Cary Grant -komedioita, mutta se kestää katsomisen, ja parhaimmillaan Sidney Sheldonin käsikirjoittama elokuva saa screwballmaisia piirteitä (esimerkiksi absurdi syntymäpäiväkohtaus), mutta juonirakenne viittaa toki enemmän romanttiseen komediaan. Kolmiodraaman keskiössä on tavoiteltu poikamies Robert Nugent (Cary Grant), joka kiertää lukioissa luennoimassa taiteesta. Yllättäen 17-vuotias Susan Taylor (Shirley Temple) ihastuu itseään vanhempaan mieheen. Kuvaan astuu 40-luvun Hollywood-komedioille tyyppillisesti psykiatri (Ray Collins), joka väittää, ettei herkkää nuorta sielua voi vaurioittaa vaan Robertin pitää deittailla Susania, kunnes hetken ihastus haihtuu. Valitettavasti lemmenhuuma ei ota talttuakseen, ja samaan aikaan Robert ihastuu Susanin vanhempaan sisareen Margaretiin (Myrna Loy). Kolmiodraama on valmis.

Oikeastaan muuta kerrottavaa elokuvasta ei juuri ole. Muutama herkullinen ja hauska kohtaus siitä tosin löytyy, ja varsinkin Grant pääsee näyttämään komedianäyttelijän taitonsa. Sen sijaan Myrna Loy ei oikein ole elementissään. Shirley Temple oli elokuvan ensi-illan aikaan 19-vuotias. Entinen lapsitähti näytteli vielä kahden vuoden ajan, mutta sen jälkeen hän vaihtoi alaa. Sittemmin Temple tuli tunnetuksi diplomaattina ja toimi muun muassa Yhdysvaltain suurlähettiläänä Ghanassa ja Tšekkoslovakiassa.


15. joulukuuta 2012

Hyvää huomenta (1959)

Yasujiro Ozu ohjasi uransa loppupuolella herkän, komediallisen draman Hyvää huomenta (Ohayô, 1959), jonka kehyksenä on japanilaisen yhteiskunnan modernisaatio 1950-luvulla. Tarina sijoittuu minimalistisesti kuvattuun lähiöön, jossa perheet elävät tiiviisti: koululaiset lähtevät aamuisin tuulisen harjun yllä kulkevalle tielle ja aviomiehet saapuvat mystisistä työpaikoistaan, mutta muutoin elokuva sijoittuu kodin seinien sisäpuolelle, yksityiseen sfääriin. Keskiössä olevan Hayashin perheen pojat käyvät naapurissa katsomassa televisiota, varsinkin sumopainia, ja tv:n omistava nuoripari tuntuu edustavan modernia: pariskunta hiippailee päivisin pyjamassa, ja seinillä näkyy tuoreita elokuvajulisteita. Ajan hengessä on moderni länsimainen elokuva, muun muassa Stanley Kramerin Kahle (The Defiant Ones, 1958) ja Louis Mallen Yö kuuluu rakkaudelle (Les amants, 1958). Avautuminen länteen ei kuitenkaan merkitse kaikille voittokulkua. Naapurin isäntä on työtön ja hukuttaa pahaa oloaan sakeen. Työtön on myös nuorukainen, joka kääntää freelancena tekstejä englanniksi. Kokonaisuutena kuva modernista ei kuitenkaan olen sen paremmin ihanteellinen kuin tuomitsevakaan: se on pikemminkin humaani. Millainen tahansa uusi yhteiskunta onkin, olennaisia ovat ihmissuhteet.

Vuorovaikutus käy elokuvan alussa ilmi kahdellakin tapaa: paikallisen naisyhdistyksen rahat ovat kateissa, ja vaikka syynä on isoäidin huonomuistisuus, tapauksen ympärille punoutuu epäluulojen verkko. Kommunikaation merkitys tiivistyy, kun Hayashin perheen pojat päättävät ryhtyä mykkäkouluun, koska isä ei suostu hankkimaan televisiota ja äiti haukkuu lapsiaan äänekkäiksi. Samalla vanhempi poika toteaa aikuistenkin vain haaskaavan aikaansa sellaisiin joutavuuksiin kuin ”Hyvää huomenta”, ”Kaunis ilma tänään”, ”Mitä kuuluu?”... Poikien vaiteliaisuus herättää naapurustossa hämmennystä, mutta lopulta kaikki kääntyy parhain päin. Työtön naapuri saa vihdoin paikan myyntiedustajana ja ryhtyy kauppaamaan pesukoneita, imureita ja televisioita. Hayashi päättää auttaa ystäväänsä uuden elämän alkuun tekemällä hankinnan, ostamalla kauan kaivatun television. Tämä ei kuulosta kovin vallankumoukselliselta, mutta Ozu saa pienen asian kasvamaan humaaniksi teoksi, jossa modernisaatio ei asetu repiväksi vastakkainasettelun lähtökohdaksi. Tärkeintä on arkinen yhteydenpito, hyvä huomen.

Yasujiro Ozun Hyvää huomenta on otteeltaan kepeä ja muistuttaa arkielämän yksityiskohtien havainnoinnissaan Jacques Tatin elokuvia. Hienot symmetriset asetelmat tekevät vaikutuksen, samoin hillityt värit, vaikkakin hehkuva punainen on jo ennustamassa orastavan kulutuskulttuurin nousua.




11. joulukuuta 2012

Rautainen Coogan (1968)

Rautainen Coogan (Coogan's Bluff, 1968) on vanhan konkarin Donald Siegelin ohjaus, eikä välttämättä tekijän parhaasta päästä, mutta kiinnostava vähintään Clint Eastwoodin tähtikuvan rakentajana ja ylläpitäjänä. Perusasetelma tuo mieleen tv-sarjan Sheriffi McCloud, jota tehtiin vuosina 1970-77: etelästä saapuu New Yorkiin sheriffi, jonka lierihatulle ja cowboy-saappaille naureskellaan mutta jonka suoraviivaisuus tehoaa modernissakin ympäristössä. Kun McCloud oli kotoisin Uudesta Meksikosta, Rautaisen Cooganin päähenkilö Walt Coogan (Clint Eastwood) on Arizonasta. Asiaankuuluvasti komisario McElroy (Lee J. Cobb) ja muut paikalliset luulevat toistuvasti hänen tulevan Teksasista. Itse tarina on ytimekäs, tai oikeastaan olematon: Coogan saapuu noutamaan James Ringermania (Don Stroud), jonka rikollinen tausta jää jotakuinkin hämäräksi mutta joka elää elokuvan alusta loppuun LSD-huuruissa. New York on Rautaisessa Cooganissa paheiden pesä, kuinkas muuten, ja Siegel rakentaa lähes camp-henkisen diskokohtauksen, joka tuo mieleen kultaisen vasikan palvonnan Cecil B. DeMillen Kymmenessä käskyssä.


10. joulukuuta 2012

Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966)

Edward Albeen näytelmään perustuva, Mike Nicholsin ohjaama Kuka pelkää Virginia Woolfia? (Who's Afraid of Virginia Woolf?, 1966) on nähty TV:ssä useita kertoja 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Syytä tietysti onkin, sillä elokuva on Richard Burtonin ja Elizabeth Taylorin varsinainen star vehicle. Tuntuu melkein siltä, että Burton ja Taylor tuotteistivat oman myrskyävän suhteensa. Virginia Woolfin jälkeen seurasivat muun muassa Franco Zeffirellin Kuinka äkäpussi kesytetään (The Taming of the Shrew, 1967) ja Joseph Loseyn Tuonen enkeli (Boom, 1968). Virginia Woolfissa, jos missä, ohjaaja antaa tilaa näyttelijöille ja tuo kameran tarkoituksellisesti lähelle kohdettaan. Ohjaajalle projekti on epäilemättä ollut haasteellinen, varsinkin kun Nichols oli ensi kertaa ohjaamassa pitkää elokuvaa. Tuntuu, että tyylissä erikoislähikuvat korostuvat enemmän kuin Nicholasin seuraavassa menestysteoksessa Miehuuskoe (The Graduate, 1967). Mike Nichols oli muuten alkuperäiseltä nimeltään Michael Igor Peschkowsky. Hän oli syntynyt vuonna 1931 Berliinissä, josta saksanjuutalainen perhe pakeni viime tingassa vuonna 1939.

Burtonin ja Taylorin kaksinpeli vangitsee, mutta mieleen jää myös Haskell Wexlerin erinomainen mustavalkokuvaus.

17. marraskuuta 2012

Joulu heinäkuussa (1940)

Preston Sturgesin Christmas in July (1940) on yhä vailla Suomen ensi-iltaa, mutta sen voisi suomentaa nimellä Joulu heinäkuussa. Komedia perustuu lähes käsittämättömään ideaan, mutta se viehättää juuri omintakeisuudellaan ja epätavallisuudellaan. Pohjana on Sturgesin oma näytelmä vuodelta 1931, tosin käsikirjoitusvaiheessa tekstiä on höystetty ajankohtaisilla viitteillä: autoritäärisiä komentajia kutsutaan välillä Hitlereiksi, välillä Mussolineiksi, ja elokuvan nuori pari haaveilee matkasta Eurooppaan, kunnes he toteavatkin, että ehkäpä Grand Canyon on nykytilanteessa sittenkin parempi. Elokuvan alussa tutustutaan rakastavaisiin Jimmy MacDonaldiin (Dick Powell) ja Betty Caseyyn (Ellen Drew), jotka haaveilevat liitosta mutta rahat eivät riitä. Jimmy on osallistunut tunnetun kahvifirman Maxfordin mainoslausekilpailuun ja on varma voitostaan. Jimmy hehkuttaa ideaansa, josta on vaikea päästä perille: ”If you can't sleep at night, it isn't the coffee - it's the bunk!” Hämäryyttä lisää se, että wieniläinen tohtori on kuulemma väittänyt, että kahvi ei vie yöunia... Joka tapauksessa samaan aikaan Maxfordin raati yrittää löytää miljoonien ehdotusten joukosta voittajasloganin. Maxfordin palveluksessa on joukko herkullisia Sturges-tyyppejä, joista voi mainita Franklin Pangbornin esittämän radiojuontajan ja William Demarestin kulmikkaan palkintoraadin puheenjohtajan.

Toisinaan  Christmas in July on mainittu screwball-komediana, mutta tästä puuttuu kokonaan screwballille ominainen ”battle between the sexes”. Vauhtia silti riittää, varsinkin sen jälkeen, kun kavereiden kepposen seurauksena Jimmy kuvittelee voittaneensa kilpailun ja ostaa koko naapurustolle lahjoja. Elokuvan nimi viittaa ylösalaisin käännettyyn maailman siinä mielessä, että ilmaisua ”joulu heinäkuussa” käytetään eteläisellä pallonpuoliskolla, jossa joulua voidaan viettää myös kylmimpään aikaan eli heinäkuussa. Ylösalainen maailma saa Sturgesin käsittelyssä poliittisia vivahteita, kun Jimmyn voiton karistessa paikalliset asukkaat alkavatkin protestoida, melkein ranskalaisen 30-luvun kansanrintamaelokuvan hengessä. Maailman hulluutta kuvaa lopulta se, että pettyneen Jimmyn slogan sittenkin voittaa, vaikka elokuvan viimeisissä kuvissa Jimmy ei tätä vielä tiedäkään. Viimeisessä otoksessa nähdään hissin tasanteelle jäävä musta kissa, mikä viittaa elokuvan aiempaan repliikkiin siitä, että paras on tulossa vasta, kun kissa on vilahtanut ohi.


13. marraskuuta 2012

Kenneth Angerin lyhytelokuvia

Turun Elokuvakerho on viettänyt tänä syksynä 60-vuotisjuhliaan. Vuonna 1952 Esko Ahdin valokuvaamossa perustettu yhdistys on tiettävästi Suomen vanhin yhä toiminnassa oleva elokuvakerho. Tämän syksyn juhlasarja on kiinnostava, ja mukana oli myös annos Kenneth Angerin lyhytelokuvia, Skorpioni (Scorpio Rising, 1963), Inauguration of the Pleasure Dome (1954) ja The Man We Want to Hang (2001). Viimeinen teos on omistettu Aleister Crowleyn maalauksille ja edustaa Angerin paluuta elokuvantekijäksi 2000-luvulla, vaikka ikää on jo kertynyt. Angerin elokuvista Skorpioni on kulttimaineessa: se on rakkaudentunnustus moottoripyöräilylle. Soundtrack-musiikissa kuullaan klassikoita: The Shangri-Lasin Leader of the Pack, Martha Reevesin Heatwave, Bobby Vintonin Blue Velvet, The Crystalsin He's a Rebel... Pyörän huoltamisen kuvilla alkavasta elokuva kasvaa okkultismin, motorismin, katolisuuden ja natsismin symbioosiksi, mutta se kierrättää myös aikakauden ikonisia kuvia, välähdyksiä Laslo Benedekin Hurjapäiden (The Wild One, 1953) Marlon Brandosta ja tietysti still-kuvia James Deanistä.

Minuun teki kuitenkin vahvemman vaikutuksen Inauguration of the Pleasure Dome, joka on aiemmin jäänyt näkemättä, vaikka se löytyykin Youtubesta kokonaisuudessaan. Tuntuu, että teos on avantgarde-elokuvan arkisto, joka viittaa mm. Robert Wienen Tohtori Caligarin kabineettiin (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1919) ja Jean Cocteaun Runoilijan vereen (Sang d'un poète, 1930) mutta myös brechitläiseen vieraannuttamiseen ja moderniin oopperaan. Elokuva on tehty jo vuonna 1953, mutta jos ei tietäisi valmistusvuotta, siinä voisi nähdä 60-luvun camp-klassikoiden ja poptaiteen elementtejä. Hitaat liikkeet ja paatokselliset ilmeet tuovat mieleen oopperan, ja taustalla kuullaankin tunnettua oopperasäveltäjää Leoš Janáčekia; tosin musiikki ei ole hänen oopperastaan vaan vuonna 1927 kantaesitetystä Glagoliittimessusta. Laulu on muinaiskirkkoslaavia, ja kuvissa itäisyys saa seuraansa aasialaisia, venläisiä ja egyptiläisiä viitteitä. Raamatullisia ja mytologisia vihjeitä vilisevä elokuva ammentaa myös Aleisteir Crowleyn okkultismista.

Elokuvassa esiintyvät Kenneth Angerin itsensä lisäksi  Anaïs Nin, Marjorie Cameron ja Curtis Harrington. Joidenkin tietojen mukaan teoksessa on kuvaa Giuseppe de Liguoron spektaakkelista L'Inferno (1911), mutta elokuvan näheenä epäilen tätä tietoa. Inserit ovat pikemminkin jostakin 10-luvun Kristus-spektaakkelista. Olisiko Giulio Antamorolta?

11. marraskuuta 2012

Shanghain pikajuna (1932)

Josef von Sternbergin ohjaama ja Jules Furthmanin käsikirjoittama Shanghain pikajuna (Shanghai Express, 1932) on 30-luvun alun Hollywood-klassikoita ja Sternbergin tärkeimpiä ohjauksia. Elokuvan alku tekee, kuten Sternbergin aiemmissakin teoksissa, vaikutuksen: ohjaaja on todella osannut käyttää uutta teknologiaa, ääntä. Elokuvan alussa pikajuna on lähdössä Pekingistä kohti Shanghaita, ja aseman häly muodostaa mieleenpainuvan ääniympäristön. Sitä hallitsee veturin kellon kalkatus, joka kulkee läpi elokuvan, sillä Kiinan sisällissodan takia junamatka etenee katkonaisesti ja veturi joutuu vähän väliä antamaan merkkejä matkustajilleen. Äänimaisemaa rakentaa myös gramofoni, jonka musiikkia junamatkan aikana kuunnellaan.

Yhteiskunnallisen kaaoksen keskellä junamatka kuvaa matkustajiensa sieluntilaa, levottomuutta, johon tyytymättömys menneisyyteen ja epätietoisuus tulevaisuudesta on johtanut. Junaan nousee mystinen Shanghai Lily (Marlene Dietrich) kiinalaisen ystävättärensä Hui  Fein (Anna May Wong) kanssa, ja samalle matkalle ilmaantuu myös Lilyn entinen rakastettu kapteeni Donald 'Doc' Harvey (Clive Brook). Elokuvan kiinnostaviin sivuhahmoihin lukeutuu ranskalainen eversti Lenard (Emile Chautard), joka liikkuu univormussa vaikka on menettänyt asemansa, ja onneton huumekauppias Eric Baum (Gustav von Seyffertitz), jonka matka loppuu lyhyeen. Epävarmuus kuitenkin asettuu, kun juna saapuu perille, myös rakastavaisten kohdalla. Tulevaisuus voi olla avoin, jos vain jaksaa uskoa. Pastori Carmichael (Lawrence Grant) toteaa eräässä repliikissään: ”Love without faith, like religion without faith, doesn't amount to very much.”  Lopussa Doc löytää uskon ja samalla rakkauden.

Lee Garmesin ja James Wong Howen kuvaus on sävykästä, valokuvauksellista, ja juuri tästä elokuvasta monet legendaariset Dietrich-stillit ovat peräisin.


9. marraskuuta 2012

Rautaesirippu (1948)

Darryl F. Zanuckin tuottama ja William A. Wellmanin ohjaama The Iron Curtain (1948) ei ole tiettävästi saanut Suomen ensi-iltaa, ymmärrettävistä syistä, eikä sillä ole virallista suomenkielistä nimeä, mutta Rautaesiripusta on kyse. Elokuvan alku on varsinainen täräys siinä mielessä, että valkokankaan täyttää Twentieth-Century Foxin logo, mutta tutun fanfaarin sijasta kuullaan Dmitri Šostakovitšin viidennen sinfonian viimeisen osan hurja aloitus. Onkohan tämä klassisen Hollywood-elokuvan rajuin alkumusiikkivalinta? Alfred Newman koosti musiiin neljän neuvostosäveltäjän musiikista: Šostakovitšin lisäksi kuullaan Aram Hatšaturjanin, Nikolai Miaskovskin ja Sergei Prokofjevin säveliä. Itse asiassa kaikki neljä säveltäjää allekirjoittivat protestin, jossa he syyttivät Twentieth-Century Foxia musiikkinsa väärinkäytöstä, vaikkakaan säveltäjät eivät todennäköisesti pystyneet näkemään, millainen lopputulos oli.

Kylmän sodan elokuvallisten kuvausten joukossa Rautaesirippu on kiinnostava: se noudattelee 40-luvun lopun Hollywoodin puolidokumentaarista tyyliä, varsinkin elokuvan alussa, mutta nyt ei enää muistella natsivakoojien soluttautumista Yhdysvaltain kamaralle vaan rakennetaan kuvaa idän ja lännen välisestä ristiriidasta, joka kyti jo sodan aikana, vaikka Yhdysvallat ja Neuvostoliitto virallisesti olivatkin samalla puolella. Puolidokumentaarista tyyliä vahvistaa se, että elokuvan käsikirjoitus pohjautuu kanadalaisen oikeustapauksen pöytäkirjoihin ja että ulkokuvaukset tehtiin aidoilla paikoillta Ottawassa. Tarina alkaa vuonna 1943, kun venäläinen Igor Gouzenko (Dana Andrews) saapuu Neuvostoliiton Kanadan-lähestystöön ja saa käytännössä ryhtyä vakojaaksi. Neuvostoliitto on onnistunut kääntämään kanadalaiset kommunistit omiksi kätyreikseen, ja lonkerot tuntuvat ulottuvan joka suuntaan. Lopulta myös Gouzenkon puoliso Anna (Gene Tierney) saapuu maahan, ja heille syntyy lapsi.

Tuskin missään elokuvassa olen nähnyt yhtä paljon Stalinin kuvia: niitä on joka huoneen seinässä. Yhtäkkiä katsoja havaitsee, että Igorin ja Annan kodissa seinällä onkin pienokaisen potretti. Tämä on käännekohta. Pian Igor ja Anna päättävät jäädä Kanadaan ja tehdä kaikkensa vakoojaringin paljastamiseksi. Sota ehtii päättyä, eivätkä viranmaiset sen paremminkin kuin lehdistökään tahdo ottaa vakavasti venäläisen loikkarin aikomuksia.

Rautaesirippu on häikäilemätöntä propagandaa, mutta se on todella taitavasti tehty. Sisätiloihin on luotu ahtauden vaikutelmaa: henkilöiden ja kameran välissä tahtoo aina olla jotakin tiellä. Ehkä tällä tyylillä on ollut tarkoitus synnyttää samanaikaisesti sekä arkisuuden että salamyhkäisyyden vaikutelma. Pöytälamppuja tuntuu interiööreissä olevan paljon, ja valo tulee usein uhkaavasti alaviistosta.

Hämmästyttäviä kohtauksia elokuvasta löytyy, kuten tilanne, jossa Yhdysvallat on räjäyttänyt atomipomminsa, ja neuvostoliittolaiset vakoojat haikailevat kateellisina kaunista sienipilveä. Kohtauksen hämmentävyys on siinä, että se oikeastaan kuvaa Hollywoodin tekijöiden ylpeyttä atomipommin kaltaisesta saavutuksesta. Kiinnostava on myös keittiökohtaus, jossa venäläinen perheenisä näytetään esiliina yllään, ja jo seuraavassa kohtauksessa Igor iloitsee poikalapsen puolesta, sillä miehellä on paremmat menestymisen mahdollisuudet neuvostoyhteiskunnassa.


Tanssikoulu (1943)

Malcolm St. Clair ohjasi Stan Laurelin ja Oliver Hardyn tuotannon loppupäässä farssin Tanssikoulu (The Dancing Masters, 1943), joka nähtiin Suomessakin joulupäivänä 1944. Ikä alkaa jo selvästi koomikkoparia painaa, mutta jalka nousee vielä kepeästi niin kuin alun tanssisalikohtaus osoittaa. Tarinaan punoutuu romanssi: köyhä nuori keksijä Grant (Robert Bailey) on kehitellyt ”näkymätöntä sädettä” ja rakastunut tehtailijan tyttäreen Trudyyn (Trudy Marshall). Hauskimmillaan Tanssikoulu on kohtauksessa, jossa Trudy kutsuu Grantin lisäksi Ohukaisen ja Paksukaisen kotiinsa. Tehtailijaisän pitäisi vaimoineen olla lähdössä Washingtoniin, mutta lento on peruutettu. Kaaos on valmis, kun Laurel ja Hardy piiloutuvat makuuhuoneeseen... Loppu huipentuu mykkäelokuvamaisesti, kun Laurel ja Hardy jäävät yksin linja-autoon, joka kiitää hallitsemattomasti liikenteen seassa. Uusi lisä on kuitenkin auton syöksyminen vuoristoradalle – kohtalokkain seurauksin, ja vielä Wagnerin Valkyyrioiden ratsastuksen tahdissa.

2. marraskuuta 2012

Pariisi 2: Musée d'Orsay ja CRI

Aikataulu salli juuri ja juuri visiitin Musée d'Orsayhin: sade vihmoo, mutta siitä huolimatta väkeä on jonossa uskomattoman paljon. Musée d'Orsay on modernin ranskalaisen taiteen mekka, mutta toisaalta olisi kiinnostavaa nähdä enemmän myös 1800-luvun historiallista maalaustaidetta, aikanaan vaikutusvaltaista mutta nyttemmin unohdettua. Musée d'Orsayssa on Alexandre Cabanelin jättiläismäinen maalaus Francesca da Riminin ja Paolo Malatestan kuolemasta. Kuvassa murha on jo tapahtunut, ja surmaaja katsoo viimeisen kerran verhon takaa. Kirja on kirvonnut Francescan kädestä, ja kirjahan on tässä syyllinen, niin kuin Danten Jumalainen näytelmä kertoo. Romanttinen tarina sai Francescan ja Paolon hairahtumaan lemmensuudelmaan.

Akateemisen historiamaalauksen taituri oli Jean-Léon Gérôme (1824-1904), joka kuvasi muun muassa antiikin Roomaa ja itämaisia aiheita. Jostakin syystä Gérômen töitä on Musée d'Orsayssa vain muutama. Erityisen vaikuttava on kuva Golgatalta. Niin roomalaisten joukot kuin surijatkin ovat häipymässä ristiinnaulittujen luota kohti Jerusalemia, joka näkyy kaukana takana. Vain krusifiksien varjot heijastuvat kuvan etualalle.

Gérômen maalauksen tummuus tuo mieleen 1800-luvun monokromaattiset öljyvärimaalaukset, joihin törmää harvoin. Viimeksi muistan nähneeni Theodor Pixisin (1831-1907) teoksen Faust und Gretchen, Mephisto und Frau Marthe im Garten (1863). Musée d'Orsaysta löytyy Gustave Dorén maalaus Enigma, joka tuo mieleen Dorén kirjakuvitukset. Victor Hugon runoon pohjautuva näkymä on painajaismainen.

Museon jälkeen on vuorossa iltaohjelmaa. Käymme tutustumassa CRI:hin eli Centre de Recherche Interdisciplinaireen, joka sijaitsee lähellä Luxembourgin puistoa. Vaikuttavaa on se tapa, jolla yksikön maisteri- ja tohtorikoulutus tapahtuu epähierarkkisesti, yhteisöllisyyttä korostaen. Uudet opiskelijat aloittavat yhteisellä viikon seminaarilla, joka työskentelee aamusta iltaan. Luovuuden rajoja koetellaan, kulttuurisia rajoja tunnistetaan, ja rakennetaan yhteistä kieltä. Viikon loppua kohti leikki muuttuu työksi, ja opiskelijat toteuttavat kuvitteellisen projektihakemuksen.


1. marraskuuta 2012

Pariisi 1: Eri lippujen alla (1931)

Samaan aikaan kun muualla maailmassa vanhat filmiprojektorit viskataan romukoppaan, Pariisissa on vielä elokuvateattereita, joissa esitetään 35 mm:n filmiltä 30-luvun alun varhaista äänielokuvaa, vieläpä viisi esitystä illassa! Saint-Michelin lähellä sijaitseva Studio Catherine esittää tänä syksynä sekä Marlene Dietrich- että Michael Curtiz -sarjaa. Kävin katsomassa Josef von Sternbergin elokuvan Eri lippujen alla (Dishonored, 1931), joka on Dietrichin parhaimmistoa. Ensimmäisenä kiinnittyy huomio siihen, miten taitavasti Sternberg käyttää ääntä, vaikka kyse on todella varhaisesta äänielokuvassa. Aloituskohtauksessa sade ropisee katuun, kun nuori leski Marie Kolverer (Marlene Dietrich) korjaa sukkiaan kadunkulmassa. Hän kutsuu asuntoonsa vanhan herrasmiehen (Gustav von Seyffertitz), joka paljastuu Itävallan salaisen palvelun johtajaksi. Marie kieltäytyy ensin tarjouksesta ryhtyä vakoojaksi, mutta ensimmäisen maailmansodan keskellä hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa. Tärkeä äänellinen elementti on pianonsoitto: Ivanovicin Donauwellen soi läpi elokuvan, ja myöhemmin musikaalinen Marie käyttää notaatiota myös salakirjoituksena.

Musiikin lisäksi huomio kiinnittyy naamioleikkiin, jota Marie käy vastavoimansa, venäläisen upseerin Kranaun (Victor McLaglen) kanssa. Naamiot saavat painotusta jo alussa, sillä juuri naamiaisissa Marie, agentti X-27, saa hoitaakseen ensimmäisen tehtävänsä. Myöhemmin Marie tunkeutuu piikatytöksi naamioituneena venäläisten upseerien asuntoon, mutta kiintymys kissaan pettää hänet. Kranau ja Marie pettävät myös toisiaan romanttisessa agenttidraamassa, mutta lopulta Marie antautuu, avustaa Kranaun pakoon ja saa itse tuomion isänmaan petturina. Loppukohtaus on vaikuttava. Elokuvan alkuperäinen nimi Dishonored saa merkityksen: alkukohtauksessa leskeksi jäänyt Marie on kadulla myymässä itseään, ja oikeastaan vakoojana työskenteleminen on eräänlaistä häpäisemistä ja häpäistyksi tulemista, sillä hänellä ei koskaan ole oikeutta päättää omasta elämästään. Häpäistyksi tuleminen korostuu viimeisessä kohtauksessa, jossa Marie korjaa sukkaansa alkukohtauksen tapaan, vain hieman ennen viimeisten laukausten kajahdusta.

Lee Garmesin tyylikäs mustavalkokuvaus hivelee silmää, varsinkin elokuvan loistavissa siluettikohtauksissa. Alusta lähtien huomio kiinnittyy myös interiöörin pieniin yksityiskohtiin: Marien asunnossa on eletyn elämän patinaa, katosta roikkuvat sätkynuket, jotka tuntuvat häiritsevän salaisen palvelun päällikköä, melkein kuin suuria suunnitelmia haittaavat pienet ihmiset, joilla on vapaa tahto ja jotka liikkuvat oikukkaasti. Nuotit odottavat avoimen pianon päällä, esineet ovat arkisesti epäjärjestyksessä, ja viinipullo on tyhjä.

31. lokakuuta 2012

Mainz: Nasareeneja ja Reinin romantiikkaa

Memory Boxes: Cultural Transfer in Europe 1500–2000 -hanke kokoontui Mainzissa 29.–31.10.2012. Seminaarit kestivät luonnontieteellisen tiedekunnan ylimmässä kerroksessa iltahämärään asti, mutta hanke meni taas harppauksin eteenpäin. Onneksi jäi aikaa käydä Landesmuseumissa, jossa ei aiemmilla reissuilla ole tullut käytyä. Museossa oli erikoisnäyttely nasareeneista, saksalaisesta taiteilijaryhmästä, joka 1800-luvun alussa ammensi vaikutteita keskiajan ja renessanssiajan italialaisesta taiteesta ja pyrki kuvaamaan ennen kaikkea uskonnollisia aiheita. Nasareeni oli alunperin pilkkanimi ja viittasi Roomassa Sant'Isidoron luostarissa 1810-luvulla työskennelleen saksalaisen taiteilijayhteisön, Lukasbundin, jäseniin. Suuntaus liittyi Ranskan suuren vallankumouksen jälkeiseen katoliseen konservatismiin, mutta toisaalta se oli vastaliike myös järjestäytymässä olevalle taiteilijakoulutukselle.

Näyttelystä jäi mieleen monta hienoa kuvaa, varsinkin Johann Adolf Lasinskyn Wallfahrt zur Ausstellung des Heiligen Rocks in Trier 1844 vuodelta 1847. Trieriin taivalsi kymmeniä tuhansia pyhiinvaeltajia katsomaan paikallista pyhäinjäännöstä, Kristiuksen viittaa – ja, kiinnostavaa kyllä, vaikka elettiin vallankumousaikaa, tämä uskonnollinen vaellus tuli Vormärzin ajan suurimmaksi kansanliikkeeksi Saksassa.

Landesmuseumin perusnäyttely oli kiinnostava, vaikkei siellä kovin tunnettuja teoksia ollutkaan. Tai ehkä se oli juuri siksi kiinnostava. Aikakausittain etenevää näyttelyä oli pyritty elävöittämään interiöörein ja hands on -osioin. Ajauduin etsimään täältäkin saksalaista romantiikkaa, ja mieleen jäivät erityisesti mainzilaiset veljekset Caspar ja Georg Schneider, joiden maalaukset rakensivat melkein arkadisen kuvan Reinin rannoista.

Peruskokoelmasta löytyi myös Lasinskyn varhaisempi työ Idar-Oberstein mit Felsenkirche vuodelta 1834. Oikeassa alalaidassa paimen on kohottanut torvensa kutsuakseen joen yli kahlaavia lehmiä, ja katsoja voi melkein kuulla jylhän maiseman luoman kaikuefektin.

27. lokakuuta 2012

Keskiyö (1939)

Mitchell Leisenin nimi ei kovin usein nouse esille, kun puhutaan parhaista Hollywood-komedioista, mutta Keskiyö (Midnight, 1939) on ehdoton täysosuma. Se on romanttinen komedia, joka loppua kohti yltyy hulvattomaksi screwballiksi. Käsikirjoitus syntyi Charles Brackettin ja Billy Wilderin kynästä, samaan tapaan Ernst Lubitschin komediat Siniparran kahdeksas vaimo (Bluebeard's Eight Wife, 1938) ja Ninotchka (1939). Tarinan mukaan ohjaaja Mitchell Leisenin tekemät muutokset ärsyttivät Wilderiä, ja tämä osaltaan vaikutti Wilderin pyrkimykseen päästä itse ohjaajan tehtäviin. Olisi kiinnostavaa tietää, miten toteutunut versio poikkeaa alkuperäisestä, mutta jo tässä muodossaan Keskiyön nokkela dialogi vie mukanaan. Mielenkiintoista on edelleen se, että Brackettin ja Wilderin käsikirjoituksen pohjana oli Edwin Justus Mayerin ja Franz Schulzin kehittelemä tarina. Mayer oli newyorkilaissyntyinen käsikirjoittaja. Schulz puolestaan oli syntynyt Prahassa, Itävalta-Unkarin aikaan, ja ehti työskennellä UFA:n studioilla Saksassa käsikirjoittajana ennen lähtöään manner-Euroopasta. Schulz käsikirjoitti muun muassa elokuvat Rakkautta ja bensiiniä (Die Drei von der Tankstelle, 1930), Kaksi sydäntä epätahdissa (Privatsekretärin, 1931) ja Intohimojen Monte Carlo (Bomben auf Monte Carlo, 1931). Olisiko Mayer auttanut Schulzin tarinan Hollywoodiin? Schulzista tuli Yhdysvaltain kansalainen vuonna 1940.

Keskiyö sai ensi-iltansa keväällä 1939, ja se on uhkaavan sodan kontekstissä kiinnostavan mannermainen. Alussa yhdysvaltalainen chorus girl Eve Peabody (Claudette Colbert) saapuu Monte Carlosta varattomana Pariisiin ja tutustuu unkarilaiseen taksikuskiin Tibor Czernyyn (Don Ameche). Eipä aikakaan, kun tarina muuttuu saduksi, ja moderni Tuhkimo saa hyvän haltian, Georges Flammarionin (John Barrymore), jolla tosin on itsekkäät tarkoitusperät: tavoitteena on karkottaa Flammarionin puolison (Mary Astor) rakastaja Jacques Picot (Francis Lederer). Tuota pikaa Eve onkin paroonitar, ja sotku on täydellinen, kun paikalle porhaltaa rakastunut taksikuski, parooniksi tekeytyneenä.

Keskiyö on täynnä herkullisia yksityiskohtia. Lopun oikeussalikohtaus piirtää karikatyrinomaisen kuvan ranskalaisesta oikeudenkäytöstä. Käsikirjoitus viittaa jopa Ranskan suureen vallankumoukseen, kun paroniksi luultu Czerny toteaa tuomarille olevansa tasavallan hengessä vain herra, ei parooni. Erityisen hauska on alkupuolen seurapiirikohtaus, jonne Eve tuppautuu mukaan. Paikalla on puolalainen ruhtinas Potopienko (Eddie Conrad), joka käy esittämään Chopinin vallankumousetydiä tukka hulmuten. Miltähän tämä kohtaus on vaikuttanut niistä suomalaisista katsojista, jotka olivat Savoyssa 3. syyskuuta 1939 seuraamassa elokuvan Helsingin ensi-iltaa. Saksan panssarit olivat kaksi päivää aiemmin vyöryneet Puolan rajan yli.

Keskiyö jää mieleen erinomaisista näyttelijäsuorituksista. Claudette Colbert on parempi kuin koskaan, ja pienet yksityiskohdat jäävät mieleen, kuten vaikkapa tasajalkahyppy jalkakäytävän reunalta elokuvan alussa. Tarinan mukaan John Barrymore ei muistanut ensimmäistäkään repliikkiä vaan kaikki piti kirjoittaa muistilapuille, mutta tätä ei todellakaan huomaa. Hänen hahmonsa naurattaa ensimmäisestä sisääntulosta lähtien.