25. tammikuuta 2006

Varjojen yö (1939)

Myös Varjojen yöstä (Le Jour se lève, 1939) kirjoitin jo viime vuoden elokuvapäiväkirjaan. Elokuva on Marcel Carnén parhaita ja samalla Jean Gabinin hienoimpia roolisuorituksia. Keväällä 2006 myös Hotel du Nord julkaistaan dvd:nä, joten pian Carné-katselmus saa jatkoa. Valmistellessani luentokurssiani kävin läpi Elokuva-aitan arvosteluja ja siellä Carnén elokuvat herättivät aina vahvoja Pariisi-kokemuksia, nostalgisia ja mystisiä laitakaupungin ylistyksiä. Ehkä juuri runollinen realismi mytologioi Pariisia. Suomessa Varjojen yö nähtiin keväällä 1940: elokuvateatterit oli avattu talvisodan jälkeen ja yleisö janosi uutta ohjelmistoa. Elokuva-aitta kiinni huomionsa Varjojen yön visuaalisuuteen, mutta arvostelijan mielestä elokuva oli jo niin "taiteellinen", ettei se riipaissut katsojaa. Tästä olen kyllä eri mieltä! Elokuva-aitan arvostelu löytyy kurssini sivulta.

18. tammikuuta 2006

Hätä ei lue lakia (1938)

Luentokurssin esitykset jatkuvat Howard Hawksin screwball-komedialla Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938): suurin osa opiskelijoista on varmaan nähnyt tämän, mutta toisaalta Cary Grantin ja Katherine Hepburnin ilotulitusta voisi katsoa vaikka kuinka moneen kertaan. Kun myöhemmin luin luentopäiväkirjoista opiskelijoiden kommentteja, huomasin, että osaa elokuva ärsytti todella paljon. Sitä pidettiin keinotekoisena ja asenteellisena. No, asenteellinen elokuva toisaalta onkin. Ehkä kyse on myös siitä, kuinka pitkälle antautuu screwball-huumorille. Osa yleisöstä oli myyty, mutta selvästi vanha Hollywood-komedia jakaa mielipiteitä.

11. tammikuuta 2006

Hurmio (1933)

Alotin tällä elokuvalla, Gustav Machatýn Hurmiolla (Extase, 1933), luentokurssini esityssarjan. Olin ottanut kuusi elokuvaa 1930-1950-luvuilta. Hurmio on erinomainen esimerkki siirtymäkaudesta mykkäelokuvasta äänielokuvaan. Alussahan Hurmiossa ei ole dialogia juuri lainkaan. Kirjoitin elokuvasta vuoden 2005 päiväkirjaan, joten ehkä tässä yhteydessä ei muuta...

8. tammikuuta 2006

Neljä naurettavaa naapuria (1933)

Leo McCareyn Neljä naurettavaa naapuria (Duck Soup, 1933) on Marx-suosikkini. Rufus T. Fireflyn (Groucho Marx) oopperalliset sisääntulot osoittavat, että italialainen kulttuuri elää Marx-veljesten tuotannossa. Peilikohtaus on tietysti klassikko, johon ei voi kyllästyä. Muistan vieläkin, kuin näin elokuvan ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa täpötäydessä Dominossa. Kyyneleet valuivat silmistä.

7. tammikuuta 2006

Maastamuuttajat (1971)

Jan Troellin Maastamuuttajat (Utvandrarna, 1971) yllätti: en edes muistanut sen tulevan FST:ltä. Laskin valkokankaan ja laitoin projektorin päälle. Vilhelm Mobergin romaanisarjaan perustuva tarina köyhästä ruotsalaisesta pientilallisesta Karl Oskarista (Max von Sydow) ja hänen puolisostaan Kristinasta (Liv Ullman) tempaa mukaansa vaatimattomuudellaan ja vähäeleisyydellään. Ehkäpä Jan Troell on elokuvaohjaajista parhaiten tavoittanut sen ajatus- ja tunnemaailman, joka johti siirtolaisaaltoon Euroopasta Yhdysvaltoihin.

5. tammikuuta 2006

Samuraimiekka (1962)

Akira Kurosawan Samuraimiekka (Tsubaki Sanjûrô, 1962) on itsenäinen jatko-osa elokuvalle Yojimbo - onnensoturi (1961). Molemmilla on sama päähenkilö, Toshiro Mifunen esittämä Sanjuro, isännätön samurai, joka harhailee yksin mutta elää samuraikoodin mukaisesti. Samuraimiekassa korruptoituneen klaanin johtaja on siepannut voutinsa ja aikoo vyöryttää syyn vääryyksistä tämän niskoille. Ryhmä kylän nuorukaisia asettuu vastahankaan ja saa apua satunnaisesti paikalle sattuvalta samurailta. Lopputuloksena on vahvasti Hollywood-vaikutteinen toimintaelokuva, jota Sanjuron mietiskelevä, eettinen pohdiskelu syventää. Loppua kohden kamppailu tiivistyy Sanjuron ja klaanin johtajaa palvelevan Muroton (Tatsuya Nakadai) välienselvittelyksi. Mieleen tulee viisi vuotta myöhemmin valmistunut, Masaki Kobayashin Laskeva aurinko (1967), jonka loppukohtauksessa Mifune ja Nakadai ovat vastatusten. Samuraimiekan hämmästttävyys on viimeisen kaksintaistelun lakonisuus ja brutaalisuus. Koko aiempi elokuva on näyttänyt väkivallan verettömänä akrobatiana. Hieman ennen lopputekstejä Kurosawa vetää verhon väkivallan ylevyyden edestä.

1. tammikuuta 2006

Veren oikeudella (1947)

Ranskalaisohjaaja Marc Allégret ohjasi sodan jälkeen muutaman elokuvan myös Englannissa. Tuloksena oli hurja melodraama Veren oikeudella (Blanche Fury, 1947), jossa Stewart Granger tekee hienon roolisuorituksen Furyn tilan aviottomana jälkeläisenä, Philip Thornina. Muutoin elokuva herättää kummastusta. Päähenkilö Blanche Fury (Valerie Hobson) ei tunnu erityisen sympaattiselta, eikä liioin syrjitty Philip Thorn, joka yrittää epätoivoisesti todistaa, että on laillista syntyperää ja että Furyn isäntä olisi aikanaan mennyt avioon Philipin italialaisen äidin kanssa. Blanche palkataan kartanoon leskeksi jääneen Laurence Furyn (Michael Gough) emännäksi ja orvon Lavinia-tyttären opettajaksi. Samaan aikaan kun Blanche avioituu Laurencen kanssa, hän solmii lemmensuhteen Philipiin. Sitten veri kuohahtaa: Philip murhaa sekä Laurencen että tämän isän Simon Furyn. Hämmästyttävintä on kuitenkin aivan loppu: juuri kun Philipiä ollaan teloittamassa, Lavinia saa surmansa. Viimeinenkin jäänne Furyn suvusta näyttää kuihtuvan, mutta viimeisessä otoksessa Blanche synnyttää Philipille pojan - ja heittää henkensä. Otos on kuvattu Blanchen näkökulmasta: äiti tulee hetkeksi tajuihinsa, kunnes katoaa kuoleman syliin. The End. - Philip onnistuu siis lopulta tavoitteessaan Furyn kartanon valloittamisessa...

Muuan sulhasmies (1956)

Allégret'n melodraaman rinnalla Hannu Lemisen veijarikomedia Muuan sulhasmies (1956) tuntuu helpottavalta. Joel Rinne ja Hannes Häyrinen loistavat laitapuolen kulkijoina, ja Agapetuksen tarina on kuvattu kesäisessä Porvoossa.