28. helmikuuta 2012

Bobrikov ja kiviriippa

Harvoin on Kreikka kuumentanut tunteita yhtä paljon kuin näinä ankeina aikoina. Keskustan puheenjohtaja kutsuu Kreikkaa kiviriipaksi ja hänen perussuomalainen kollegansa ristii Kreikan kriisiä ratkovan EU-komissaarin Bobrikoviksi.

*

Kaksi sataa vuotta sitten Euroopan avainkysymys oli Kreikan vapaus. Nyt kiinnostavat vain Kreikan vakaus – ja sen hinta.

Suomessa seurattiin 1800-luvun alussa Kreikan itsenäisyystaistelua herkeämättä. Kun Suomi valmistautui elämään Venäjän ikeessä, Kreikassa suunnitteltiin kapinaa osmaneja vastaan. Maaliskuussa 1821 piispa Germanos nosti salkoon kapinallisten tunnusmerkin, sinisen lipun, jossa oli valkoinen risti. Toukokuussa 1848 vedettiin Suomessa salkoon valkoinen lippu, jonka keskellä komeili sininen risti. Kreikan ja Suomen kohtalot ovat lähellä toisiaan, jos niin halutaan. Kreikka itsenäistyi vuonna 1829, Suomi 88 vuotta myöhemmin.

Kun ensimmäinen sortokausi alkoi helmikuussa 1899 ja näkymät Suomessa synkkenivät, voimaa ammennettiin historiasta. Sanomalehdistössä kerrottiin, miten urhea Kreikan kansa oli muinoin taistellut persialaisia vastaan. Jean Sibelius sävelsi Ateenalaisten laulun, joka ihannoi helleenien puolustustahtoa.

Viikko helmikuun manifestin allekirjoittamisen jälkeen Kaiku-lehti uutisoi Kreikan vapaussodan veteraanin kenraali Coroneosin kuolleen Ateenassa 91-vuotiaana. Kenraalia oli houkuteltu Egyptiin sotajoukkoja uudistamaan, mutta tämä oli vastannut ykskantaan: ”Oikea sotilas ei myö miekkaansa, mutta hän tarjoo sen käytettäväksi siellä, missä jonkun kansan vapaus tai isänmaan kunnia on kysymyksessä.”

En väitä, että historia oikeuttaisi Kreikan holtittoman taloudenpidon. Ehkä Kreikka on ”kiviriippa”, jos EU nähdään vain talousliittona. Jos sen halutaan olevan muutakin, tilanne on toinen. Ajatellaanpa, jos Euroopan museot joutuisivat maksamaan korvauksen kaikista niistä kreikkalaisista maljakoista, patsaista, rakennuksista ja muusta historiallisesta pääomasta, joka vuosisatojen mittaan on rahdattu pois maasta. Silloin vakuudet olisivat jo koossa.

*

Mutta mitä ihmettä Kreikalla ja Bobrikovilla on tekemistä toistensa kanssa? Miksi ketään pitäisi tänä päivänä kutsua ”Bobrikoviksi”?

Epäilemättä puoluejohtajan tietoisena tarkoituksena on ollut rinnastaa kaksi aikakautta, autonomian aika, jolloin Suomi oli Venäjän suuriruhtinaskunta, ja nykyhetki, jossa Suomi on Euroopan Unionin jäsenenä isomman kokonaisuuden osa. Rinnastuksen hämäränä tausta-ajatuksena väikkyy oletus itsenäisemmästä Suomesta EU:n ulkopuolella.

Kurkistus nettiin osoittaa, että ”Brysselin Bobrikovia” on jo ehditty pitää ”loistavana rinnastuksena”. Molemmat sanat alkavat toki b-kirjaimella, mikä antaa häivähdyksen runoutta politiikan paperinmakuiseen kieleen, mutta muutoin vertauskuva ontuu kuin 30-vuotisen sodan välskäri. Kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitš Bobrikov henkilöi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Venäjän vallan tiukkenevaa otetta, yhtenäistämispolitiikkaa – ja hän oli itse sortotoimien keskeisiä arkkitehteja. En pysty näkemään bobrikovilaisuuden häivääkään suomalaisten itsensä valitsemassa EU:n virkamiehessä.

Politiikassa kaksi keinoa on ylitse muiden, sanat ja teot. Olennaista on, että sanatkin ovat tekoja, jotka vaikuttavat ja jäävät elämään.

Oikea Bobrikov päätti lopulta päivänsä onnettomasti, poliittisen murhan uhrina. Jo siksi sanaleikkien ja sutkautusten merkityksiä kannattaa pohtia, poliitikon erityisesti.

(julkaistu Turun Sanomissa 28.2.2012)

24. helmikuuta 2012

Ihmisiä sunnuntaina (1930)

Criterion on julkaissut saksalaisen elokuvan klassikon Ihmisiä sunnuntaina (Menschen am Sonntag, 1930) loisteliaana bluray-julkaisuna. Pohjana on Hollannissa säilynyt kopio, jota on täydennetty Italiasta ja Sveitsistä löydetyillä, puuttuvilla osilla. Tuloksena on 73-minuuttinen ehjä kokonaisuus mykkäelokuvasta, joka valmistui aivan talouslaman kynnyksellä ja joka rakentaa ainutlaatuisen kuvan Weimarin ajan Berliinistä. Ihmisiä sunnuntaina on poikkeuksellinen myös siksi, että sen tekijäryhmä nousi myöhemmin maineeseen Hollywoodissa. Ohjauksesta vastasivat Robert Siodmak ja Edgar G. Ulmer, tarinan kehitteli Curt Siodmak, käsikirjoituksen kirjoitti Billie (myöhempi Billy) Wilder ja kuvaajan apulaisena toimi Fred Zinnemann. Kaikki olivat vähän päälle kaksikymppisiä. Kuvallisen osaaminen varmimpana vakuutena oli Eugen Schüfftan, 20-luvun merkittävimpiä saksalaisia visualisteja, ja hänkin jatkoi sittemmin uraansa Yhdysvalloissa.

Ihmisiä sunnuntainta on puolidokumentaarinen: se sisältää paljon kuvia Berliinistä, kaduilta ja toreilta, metroasemilta ja puistoista, takapihoilta ja paraatipaikoilta. Juuri nämä kuvat ovat toinen toistaan vaikuttavampia. Päähenkilöinä on viisi nuorta, jotka esiintyvänä itsenään, taksikuski Erwin Splettstösser, levykaupan myyjä Brigitte Borchert, viinikauppias Wolfgang von Waltershausen, elokuva-avustajana työskennellyt Christl Ehlers, jonka äiti oli tunnettu cembalisti Alice Ehlers, sekä malli Annie Schreyer. Erwin elää yhdessä Annien kanssa. Lauantaina kaverukset Erwin ja Walter päättävät lähteä seuraavana päivänä Wannseelle, mutta Annie nukkuu koko sunnuntain pommiin eikä ehdi mukaan lainkaan. Walter iskee kadulta Christlin kohtauksessa, jonka liikkuva kamera tuo jo mieleen uuden aallon kaupunkikuvat. Lopulta Christl lähtee Wannseelle ja tuo mukanaan ystävättärensä Brigitten, jolla on Electrolan myymälästä lainattu gramofoni mukanaan - ja tietysti ajan hitti iskelmä ”In einer kleinen Konditorei” (Me kahvilassa istuttihin). Rantaelämän huvitukset ja flirttailu ovat pääroolissa, ja tuntuu, että kesällä 1929 kuvatussa elokuvassa kukaan ei tunne huolta huomisesta, ainakaan kuvauksen kohteena olevat nuoret.

Kamera on iholla, lähellä ihmisiä, ja lopputuloksena on hyvin inhimillinen kurkistus yli 80 vuoden takaiseen aikaan. Kesän 1929 Berliini on toisenlainen kuin se, joka on muistissamme toisen maailmansodan ja kylmän sodan ajalta. Berliinin topografia järjestyy odottamattomin tavoin, vaikka tutut monumentit, Brandenburger Tor ja Siegessäule, vilahtavat kuvissa. Elokuva tuntuu vihjaavan siihen, että on myös sellaisia berliiniläisiä, jotka vaalivat historiallisia monumentteja ja istuvat menneisyyden muistoja hautoen, mutta nykyaika elää viikonpäivät työtä paiskovien ja viikonloput rentoutuvien nuorten parissa. Lopputeksteissä annetaan ymmärtää, että kun maanantai koittaa, neljä miljoonaa berliiniläistä odottaa vain seuraavaa viikonloppua, sunnuntaita. Rivien välissä, fiktiivisen tarinan lomassa, Ihmisiä sunnuntaina kirjoittaa kappaleen sunnuntainvieton kulttuurihistoriaa.

Elokuvaa katsoessa ei voi olla miettimättä, mitä päähenkilöille tapahtui vuoden 1930 jälkeen. Blurayn lisämateriaalina on dokumentti, jossa vuonna 2000 haastatellaan levymyyjä Brigitte Borchertia (1910-2011) ja vielä elossa ollutta Curt Siodmakia (1902–2000). Borchertille tarjottiin elokuvarooleja, mutta hän vetäytyi perhe-elämään. Erwin Splettstösser esiintyi vielä kahdessa muussakin elokuvassa, mutta kuoli onnettomuudessa, käsijarrun pettäessä, vuonna 1931. Wolfgang von Waltershausen (1900-1973) esiintyi niin ikään kahdessa muussa elokuvassa, mutta muutti Etelä-Saksaan sukunsa juurille. Annie Schreyer ei tiettävästi palannut kankaalle, eikä hänestä dokumentissa mainita sanakaan. Sen sijaan Borchert muistelee, että juutalaistaustainen Christl Ehlers muutti pian natsien valtaannousun jälkeen Yhdysvaltoihin, kuten teki myös suuri osa Ihmisiä sunnuntaina -elokuvan tekijöistä. Vuonna 1911 syntynyt Ehlers esiintyi pienessä sivuroolissa Meryn LeRoyn elokuvassa Escape (1940) ja kuoli Uudessa Meksikossa 48-vuotiaana vuonna 1960.

22. helmikuuta 2012

Raw Deal (1948)

Vaikka YLE Teema on esittänyt film noir -sarjoja koko 2000-luvun ajan, vielä on paljon sellaista, jota voisi milloin tahansa esittää. Tähän ryhmään kuuluu Anthony Mannin ohjaama ja Edward Smallin tuottama Raw Deal (1948), napakka kolmiodraama. Elokuva alkaa vangitsevasti: hautajaisasuun sonnustautunut Pat (Claire Trevor) ajaa vankilan portista sisään, ja ääniraidalla kuullaan Patin preesens-muotoista tilitystä. Hän huomaa oitis, että vankilassa istuvan poikaystävän Joe Sullivanin (Dennis O'Keefe) luota astelee ulos toinen nainen, sosiaalityöntekijä Ann (Marsha Hunt), joka on yrittänyt ymmärtää vankilaan joutuneen Joen (oletettua) onnetonta lapsuutta. Eipä aikaakaan, kun Joe karkaa vankilasta ja sieppaa pakomatkalle mukaansa kummatkin naiset. Tarina tuntuu ennustettavalta ja puolivälissä mielenkiinto hetkeksi notkahtaa, mutta muutama nokkela käänne palauttaa katsojan valppauden. Joen vankilapaon taustalla on sadistinen Rick Coyle (Raymond ”Ironside” Burr), jonka kanssa ennen pitkää syntyy kohtalokas välienselvittely. Lopputulos on helppo arvata, mutta toisaalta film noir onkin rituaali.

Raw Deal jää mieleen sekä äänen että kuvan ansiosta. Jo alusta lähtien Patin kertojaääni virittää elokuvaan mystisen tunnelman, jota Paul Sawtellin musiikki säestää. Ääniraidasta rakentuu soundscape, joka piirtää esiin sellaistakin ympäristöä, jota kuva ei koskaan paljasta. Esimerkiksi vankilakohtauksessa taustalla kuullaan ratapihan ääniä, vaikkei ulkopuolista tilaa juurikaan katsojalle näytetä. Mutta erityisen vaikuttavaa on unkarilaissyntyisen John Altonin (alk. Johann Altmann) kuvaus. Maaginen on lopun kohtaus, jossa Pat salaa Joelta tosiasian, että Ann on joutunut Rick Coylen käsiin. Pat ja Joe ovat jo lähtemässä laivalla kohti Panamaa – ja onnellista perhe-elämää. Kello käy vääjäämättömästi, mutta Patin on pakko tunnustaa. Samalla hän ymmärtää, ettei yhteinen tulevaisuus voi koskaan onnistua. Altonin mestarilaukauksia ovat profiilikuva Patista kellon vieressä ja, hetkeä myöhemmin, Patin heijastus tikittävän kellon lasipinnalla.

21. helmikuuta 2012

Kehäkettu (1954)

Marcel Carnén Kehäkettu (L'air de Paris, 1954) herättää kiinnostusta jo pelkästään siitä syystä, että Jean Gabinin vastanäyttelijänä on legendaarinen Arletty (1898–1992), Paratiisin lasten (Les enfants du paradis, 1945) Garance. Vuotta ennen Kehäkettua Arletty oli esiintynyt Robert Siodmakin elokuvassa Suurta peliä (Le grand jeu, 1954) samalla roolinimellä kuin Kehäketussa, Blanchena. Marcel Carné oli puolestaan menettänyt olennaisen kumppaninsa, kun yhteistyö Jacques Prévertin kanssa oli päättynyt 40-luvun lopulla. Silti, kuten jo vuonna 1953 valmistunut Synnin palkka (Thérèse Raquin) osoitti, Carné pärjää omillaankin. Synnin palkan tapaan Kehäkettu valmistui ranskalais-italialaisena yhteistyönä, ja italialaista kytkentää on vahvistamassa näyttelijä Folco Lulli, jonka rooli tosin jää harmillisen lyhyeksi. Lulli oli juuri edellisenä vuonna näytellyt Henri-Georges Clouzot'n Pelon palkassa (Le salaire de la peur, 1953).

Parasta Kehäketussa on sen aloitus: ratapihalla tehdään töitä, juna pysähtyy hetkeksi, nainen avaa ikkunan, katsoo ulos ja vaihtaa katseita työmiehen kanssa. Maahan putoaa koru, jonka mies ottaa itselleen muistoksi samaan aikaan, kun juna jatkaa matkaansa. On tietysti selvää, että tuntemattomat kohtaavat elokuvan aikana vaikka ovatkin selvästi yhteiskunnallisen kuilun vastakkaisilla puolilla. Alun työmies on André Ménard (Roland Lesaffre), jonka ikääntynyt nyrkkeilyvalmentaja Victor Le Garrec (Jean Gabin) ottaa talliinsa. Victorin puoliso on Blanche, jota Arletty näyttelee tyynen rauhallisesti. Ennen pitkää tarinaan tulee myös alun mystinen nainen, Corinne (Marie Daëms), valokuvamalli, joka on menossa naimisiin monacolaisen pohatan kanssa, turvallisuussyistä. Corinnelle nyrkkeilevä duunari on epävarmuustekijä, eikä liittoa koskaan synny. Loppukohtauksessa Victor kehottaa Andréta heittämään alkukohtauksessa löytämänsä korun Seineen, hautaamaan muistot ja suunnistamaan kohti tulevaisuutta.

Tämä kaikki kuulostaa epäilemättä tarinalta, joka on kuultu ja nähty monta kertaa aiemminkin. Silti Kehäketussa on ripaus erilaisuutta - ellen sitten katso asiaa ruusunpunaisten Carné-silmälasien läpi... Kehäketusta ei lopultakaan paisu melodraamaa, joka uumoilisi yhteiskunnallisten rajojen ylimenevän rakkauden mahdollisuutta tai joka hehkuttaisi sen mahdottomuuden kärsimyksellisyyttä. Kieltämättä tulee mieleen ajatus, että sodanjälkeisessä tilanteessa yhteiskunnallinen ristiriita on jo alusta lähtien niin sovittamaton, että ajatuskin sen ylittämisestä on mahdoton. Siksi ainoa vaihtoehto on menneisyyden muistojen nopea hautaaminen ja astuminen eteenpäin. Elokuvassa viehättää myös sen todenmakuinen tapa kuvata urheilumaailmaa. Andrén ensimmäinen nyrkkeiluottelu tuntuu melkein reaaliaikaiselta tapahtumalta, ja Roland Lesaffre heittäytyy rooliin perinpohjaisesti. Yhdysvaltalaisten nyrkkeilyelokuvien jälkeen tuntuu virkistävältä katsoa elokuvaa, jossa nyrkkeilyyn ei liity vehkeilyä ja vedonlyöntiä vaan keskiössä on itse laji, urheilu.

20. helmikuuta 2012

Ihmismetsästys (1941)

Fritz Lang ohjasi vuonna 1941 Geoffrey Householdin jännitysromaaniin Rogue Male perustuvan trillerin Ihmismetsästys (Man Hunt), juuri parahiksi tilanteessa, jossa Hollywood alkoi ottaa voimakkaammin kantaa Euroopassa käytävään sotaan. Alussa nähdään elokuvan kuuluisimmat kuvat, metsästäjä - joka myöhemmin identifioidaan kapteeni Alan Thornikeksi (Walter Pidgeon) - asettuu väijymään saalistaan, ja kiikarikiväärin tähtäimeen osuu itse Adolf Hitler. Ensimmäinen tähtäys tapahtuu ilman patruunaa, mutta pienen epäröinnin jälkeen metsästäjä laittaa kovat piippuun. Juuri kun laukaus on lähtemässä, saksalaiset sotilaat ehtivät väliin ja vangitsevat metsästäjän. Alku saa vahvistusta myöhemmin siinä mielessä, että lopussa Thorndike kertoo lähteneensä liikkeelle metsästäjän jännityksen palosta, mutta huomattuaan olevansa lähellä saalistaan päättäneensä sittenkin ampua. Se, että Hitler on alussa vain aatelisen suurriistanmetstäjän harjoitusmaali, urheiluhengessä tehdyn tempauksen kohde, voidaan tulkita poliittiseksi kommentiksi siitä, ettei Hitlerin valtaannousua otettu tarpeeksi vakavasti. Ihmismetsästys-elokuvan alkutilanne on kuin history-what-if-harrastajien muistikirjasta: mitä jos salamurhaajat olisivat sittenkin onnistuneet Hitlerin surmaamisessa jo ennen kuin katastrofi ehti mennä liian pitkälle?

Ihmismetsästyksen nimi viittaa metsästämiseen usealla tasolla. Metsästämisen tai vainon kohteeksi ei lopulta päädy Hitler vaan metsästäjä itse, ja koko loppuelokuva kertoo siitä, miten natsit jahtaavat Thorndikea Englannissa saadakseen häneltä tunnustuksen, jota voitaisiin käyttää lyömäaseena Iso-Britanniaa vastaan. Tosin lopussa kun saksalaiset uhoavat ylittäneensä Puolan rajan, tällä asialla ei välttämättä enää olisi kovinkaan suurta merkitystä. Metsästyksen teema tulee esiin myös toisessa merkityksessä, sillä heti avauskohtauksen jälkeen näkökulma siirtyy saksalaisten puolelle ja katsojalle esitellään aristokraattinen natsiupseeri (George Sanders), joka tuntee Thorndiken. He ovat kohdanneet aiemmin Keniassa ja brittiläinen metsästäjä on jäänyt saksalaisen kollegan mieleen. George Sanders on, kuten aina, erinomainen natsiroolissa ja saksan kielikin sujuu uskottavasti. Myöhemmin kilpaileva metsästäjä nähdään tositoimissa, pyydystämässä Thorndikea Lontoossa, majuri Quive-Smith -nimisenä. Thorndiken ja Quive-Smithin kamppailu saa sivilisaatioiden taistelun piirteitä, sillä kumpikin viittaa tavan takaa kultivoituneisiin tapoihin, niin brittiläiseen kuin saksalaiseenkin sivistyneistöön. Lopussa Thorndike palautuu jonkinlaisen primitiivisen metsästysvietin tasolle ampuessaan saksalaisen kilpakumppaninsa jousipyssyllä.

Thorndike saa takaa-ajon aikana apua lontoolaiselta työläistytöltä Jerry Stokesilta (Joan Bennett), mikä antaa koko elokuvalle Pygmalion-vivahteen. Quive-Smith väläyttää yli-ihmismentaliteettiaan väheksymällä Jerryä, mutta kovin vahvaa sidosta ei Thorndikeltakaan heru. Jerryn rakkaus jää yksipuoliseksi, ikään kujin välineeksi niiden päämäärien hyväksi, joita Thorndike lähtee viimeisissä kuvissa edistämään. Miehen ja naisen suhteen epätasapainoinen kuva on elokuvan vaikeimmin nieltäviä ratkaisuja, varsinkin kun siihen on yhdistetty ammottava - ja nähtävästi ylittämätön - sivistyskuilu. Ehkäpä henkilökohtaisten tunteiden uhraukseen viittaa se, että Thorndike käyttää lopussa tappavan nuolensa kärkenä Jerrylle alunperin lahjoittamaansa amorin nuolta...

Ihmismetsästyksen roolisuorituksista voi vielä mainita John Carradinen pelottavan natsikätyrin ja Roddy McDowallin esittämän laivapojan. Pitkän uran tehnyt McDowall esiintyi sittemmin muun muassa Oktavianuksena Mankiewiczin Kleopatrassa (Cleopatra, 1963), Matteuksena George Stevensin spektaakkelissa Mies Nasaretista (The Greatest Story Ever Told, 1965) ja Corneliuksena Franklin J. Schaffnerin Apinoiden planeetassa (Planet of the Apes, 1968).

19. helmikuuta 2012

Frankenstein (1910)

Ensimmäinen Frankenstein-elokuva valmistui tiettävästi vuonna 1910. Sen ohjaajana pidetään vuonna 1877 syntynyttä James Searle Dawleya, joka jälkeenpäin väitti kivenkovaa olleensa kaikkien aikojen ensimmäinen filmiohjaaja. Edisonin studioilla valmistunutta elokuvaa pidettiin pitkään kadonneena, kunnes nitraattikopio yllättäen löytyi 1970-luvulla.

Frankensteinin hirviön synnyttäminen on selvästi kiehtonut tekijöitä, sillä se saa 12 minuutin pituuteen nähden erittäin suuren painoarvon. Elokuvan hienoimpia kohtia on kahdeksan minuutin kohdalla nähtävä hirviön sisääntulo, joka näkyy aluksi heijastuksena peilissä.

18. helmikuuta 2012

Nimetön uhkaus (1947)

Douglas Sirk, alunperin Detlef Sierck, teki pitkän uran ja aloitti ohjaajan työnsä Saksassa vuonna 1934. Yhdysvalloissa hänen ensimmäinen kreditoitu ohjauksensa oli Hitler's Madman vuodelta 1943. Mutta epäilemättä Sirkin ensimmäisiä täysosumia Hollywoodissa oli vuonna 1947 valmistunut film noir Nimetön uhkaus (Lured), jota on Suomessa esitetty myös nimellä Tyttöjä kadoksissa. Päähenkilönä on tanssija Sandra Carpenter (Lucille Ball), jonka ystävä katoaa. Vähitellen paljastuu, että Lontoossa häärii Charles Baudelairen Pahan kukista inspiraatiota ammentava sarjamurhaaja. Sandra päätyy lopulta Scotland Yardin palvelukseen, etsiväksi, joka alkaa systemaattisesti käydä läpi sanomalehtien kontakti-ilmoituksia. Eteen osuu monenlaisia ekstentrikkoja, joista epäilemättä vaikuttavin on Charles van Druten (Boris Karloff), joka elää kuvitteellisessa vuosisadan vaihteen maailmassa. Karloffin rooli on lyhyt mutta sitäkin vaikuttavampi. Olen tuskin ilonpilaaja, kun paljastan, ettei aristokraattinen van Druten ole oikea sarjamurhaaja, muuten vain hullu, mutta tämän katsoja kyllä aavistaa alusta pitäen. Elokuvan roolisuorituksista voi mainita George Sandersin esittämän playboy Robert Flemingin, johon Sandra ihastuu, ja tietenkin Charles Coburnin ikuistaman Scotland Yardin tarkastaja Harley Templen.

Tuottaja Hunt Stromberg oli muuten tehnyt juuri Hedy Lamarrin kanssa hienoa yhteistyötä elokuvissa Paholaisen tytär (Strange Woman, 1946) ja Häväisty nainen (Dishonored Lady, 1947). Edellinen oli Edgar G. Ulmerin, jälkimmäinen Robert Stevensonin ohjaus. Häväistyssä naisessa Douglas Sirk oli myös kreditoimattomasti mukana.

Douglas Sirk on jäänyt Hollywood-historiaan melodraaman mestarina, mutta Nimetön uhkaus on ehdottomasti film noirin kanonisoimaton helmi, jossa moni asia on kohdallaan. Lucille Ball on aktiivisena keskushenkilönä erinomainen, ja myös yllätyksellisyys pitää otteessaan loppuun asti.

13. helmikuuta 2012

Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011)

Katsoin lentomatkalla Washingtonista Kööpenhaminaan Tomas Alfredsonin ohjaaman vakoilutrillerin Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Tinker, Taylor, Soldier, Spy, 2011), joka perustuu John le Carrén romaaniin. Dialogilla on kokonaisuuden kannalta ratkaiseva merkitys, ja tässä kyllä lentokoneen taustameteli teki seuraamisen hankalaksi - puhumattakaan siitä, että vastapäisen tuolin selkänojan vaatimattomassa ruudussa kuvakoko oli puristettu perinteiseen akateemiseen formaattiin. Tästä huolimatta elokuvan tunnelma teki vaikutuksen, ja teos täytyy ehdottomasti nähdä uudelleen. Kylmän sodan keskelle, 70-luvun alkuun, sijoittuva draama alkaa Budapestissä epäonnistuvasta operaatiosta, jonka vuoksi brittien salaisen palvelun esimies Control (John Hurt) joutuu vetätymään. Eläkkeelle vetäytynyt agentti George Smiley (Gary Oldman) palaa toimeen selvittämään, kuka brittien joukoista on Neuvostoliiton kätyri. Oldman tekee erittäin vakuuttavan roolin. Mieleen jää myös Alberto Iglesiasin hieno musiikki.

11. helmikuuta 2012

Albuquerque 2: Harry Potterista Grateful Deadiin

PCA:n Southwest Texas -osaston populaarikulttuurikongressi järjestettiin Albuquerquessa 8.–11.2.2012 jo 33. kerran. Yllättävää on, ettei tapahtumassa ollut ainoatakaan keynote-luentoa. Kaikki aika, aamukahdeksasta iltakymmeneen, oli varattu työryhmille, joissa oli tänä vuonna tarjolla yli 600 paperia. Aiheet vaihtelivat elokuvasta sarjakuvaan, kirjallisuudesta memorabiliaan, mainonnasta museoihin, ruokakulttuurista autoiluun, Villistä Lännestä aasialaiseen populaarikulttuuriin, Harry Potterista James Bondiin. Sen sijaan musiikkiaiheita oli suhteellisen vähän – lukuun ottamatta ylitsepursuavaa Grateful Dead -kavalkadia. Grateful Dead -harrastajat olivat koonneet peräti 13 sessiota, joissa yhtye yhdistettiin lähestulkoon kaikkeen maan ja taivaan välillä. Mitä sanotte tällaisista otsikoista: ”Surprise! The Grateful Dead Had a Business Model and Some of Us Are Following It!” Tai “Everything I Know About Publishing I Learned from the Grateful Dead”? Olin kokeeksi kuuntelemassa työryhmää Philosophy and the Grateful Dead, jossa massachusettsilainen kemian professori piti luennon ”Are You in Plato’s Cave, or at the Show?” En vieläkään ymmärrä, miten Platonin luolametaforasta päästiin itämaisen filosofian kautta Grateful Deadiin…

PCA:n aktiivi John Bratzel kertoi, että Greatful Dead -sessiot ovat Southwest Texas -kongressien erikoisuus: ne ovat ”totally crazy” mutta antavat tapahtumalle oman mausteensa. Albuquerquessa on aina ollut mukana myös vahvasti intiaanikulttuurien, alkuperäisten amerikkalaisten, tutkimusta, jota tänäkin vuonna oli paljon. Kongressin idea on olla eräänlainen tavaratalo, jossa tutkijat voivat verkostoitua. Tavallaan tämä toimiikin, jos seuraa tiettyä teemaa tai strandia koko kongressin ajan, jolloin ryhmäytyminen mahdollistuu. Mutta kun toisaalta yhteisiä tilaisuuksia ei juuri ole, rajojen ylittäminen on hankalaa. Itse yritin seurata mahdollisimman erilaisia työryhmiä, jotta saisi kokonaiskuvaa siitä, mitä tällä hetkellä tutkitaan. Päällimmäisenä kokemuksena oli papereiden epätasaisuus, mutta se ei oikeastaan haitannut: kongressit tarjoavat aina oppimisen mahdollisuuden. Kuuntelin päivien aikana esityksiä Hollywood-elokuvasta, Grateful Deadista, japanilaisesta sarjakuvasta, arabistereotypioista, Hitchcock esittää -tv-sarjasta, kulttuurien kohtaamisesta, transnationaalista identiteetistä, tähteydestä...

9. helmikuuta 2012

Superman and the Mole-Men (1951)

SWTXPCA;n populaarikulttuurikongressin sarjakuvaryhmä päätti päivänsä elokuvanäytökseen. Katsoimme Lee Sholemin Superman and the Mole-Men (1951), jonka tähtenä Teräsmiehen ja Clark Kentin roolissa nähtiin George Reeves. Elokuva antoi kimmokkeen tv-sarjalle, jota tehtiin 1951–53. Erikoiseksi elokuvan tekee se, ettei se sijoitu suurkaupunkiin niin kuin alkuperäissarjakuva vaan pieneen teksasilaiskylään, jonka pienuutta korostetaan useaan otteeseen. Paikkakunnalla on porattu maailman syvintä kuilua, mutta öljyn sijasta vastaan on tullut radioaktiivista ainesta – ja sen jälkeen pelkkää tyhjää, aivan kuin maapallo olisi ontto. Clark Kent ja Lois Lane (Phyllis Coates) ovat saapuneet kirjoittamaan lehtijuttua sensaatiomaisesta projektista, mutta kun he tulevat paikalle, hanke on yllättäen peruutettu. Eipä aikaakaan, kun onkalosta nousee esiin kaksi isopäistä kääpiötä, jotka nähdessään yövartija pelästyy kuoliaaksi. Vieraat muistuttavat aikakauden tieteiselokuvien humanoideja, mutta kohtaaminen sivilisaatioiden välillä osoittautuu vaikeaksi.

Superman and the Mole-Men valmistui vuonna 1951, kommunistijahdin kynnyksellä, ja kieltämättä tekee mieli nähdä elokuva ajankohtaisena kommentaarina. Pikkukaupungissa muukalaiset saavat aikaan hysterian, joka purkautuu lynkkausmentaliteettina. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, sillä vainoamisen kulttuuria on valkokankaalla viljelty jo Griffithin Kansakunnan synnystä (Birth of a Nation, 1915) Fritz Langin Kiihkoon (Fury, 1936). Silti puheenvuoro suvaitsevaisuuden puolesta on kiinnostava, kun kohteena on 50-luvun varhainen supersankarielokuva. Teräsmies ottaa tehtäväkseen puolustaa maan alta nousseita muukalaisia, ja lopulta hysteria laantuu. Toisaalta elokuva myös toteaa maailmojen yhteismitattomuuden: kulttuurien kohtaaminen ei lopulta ole mahdollista. Maailmat jäävät väistämättä erillisiksi.

Lee Sholem tuli sittemmin tunnetuksi tv-ohjaajana, mutta hänen uransa alkoi Tarzanin parissa. Ennen Teräsmiehen tarinaa Sholem ohjasi kaksi Lex Barkerin tähdittämää viidakkoseikkailua, Tarzan ja nuoruuden lähde (Tarzan's Magic Fountain, 1949) ja Tarzan ja orjatyttö (Tarzan and the Slave Girl, 1950).

7. helmikuuta 2012

Albuquerque 1: Turquoise Trail, Jemez, Los Alamos

Saavuimme Albuquerqueen muutamaa päivää ennen PCA:n Southwest Texas -osaston populaarikulttuurikongressin alkua. Samalla kun oli aikaa toipua melkein vuorokauden mittaisesta matkasta, oli mahdollisuus katsoa kaupunkia ja sen ympäristöä. Albuquerque on Uuden Meksikon suurin kaupunki, jossa on 680 000 asukasta. Tätä on vaikea uskoa, sillä pientä downtownia ja historiallista keskustaa lukuunottamatta tihentymiä on vähän ja kaupunki leittäytyy laajalle kohti erämaata. Täällä voi helposti kävellä mailikaupalla näkemättä muuta kuin parkkitaloja, parkkipaikkoja ja drive-in-burger-ravintoloita. Historiallinen keskusta tuo mieleen 1800-luvun lännenkaupungin. Erityisen hieno on San Felipe de Neri -kirkko, jonka fransiskaanit pystyttivät 1700-luvun alussa (kuva vasemmalla). Taidemuseossa on sattumalta menossa Francisco Goyan etsausten näyttely: esillä on koko Los Caprichos -sarja vuodelta 1799. Mieleen jäävät myös meksikolaissyntyisen taiteilijan Enrique Chagoyan tuoreet mukaelmat Goyan aiheista.

Albuquerquea suuremman vaikutuksen teki ympäröivä luonto, maisema. Ajoimme lumihuippuiselle, pilven peittämälle Sandia-vuorelle ja jatkoimme sieltä Turquoise Trailille, jota pitkin Kid Carson aikanaan kuljetti navajointiaaneja. Maasto muuttui täydellisesti, kun tulimme hetkessä pakkasesta western-henkisen erämaan keskelle. Kiinnostava paikka on Madrid, hiilikaivoksen ympärille syntynyt boom town, josta tuli ennen pitkää ghost town. Historia elää yhä, mutta nykyään paikka on taiteilijoiden ja käsityöläisten yhteisö. Turquoise Trail huipentuu Cerrillosissa, jonka maisema on häkellyttävä: täällä intiaanit kaivoivat turkoosia, kunnes espanjalaiset saapuivat paikalle 1600-luvulla.

Seuraavan päivän retki lähtee Jemez-vuoriston kautta kohti Los Alamosia ja Santa Fétä. Jemez-intiaanien reservaatti on mykistävä, surullinen näky. Jos oikein ymmärsin, intiaanit elivät alun perin Jemez-vuorten välisessä kauniissa laaksossa, mutta reservaatti syntyi kuivan erämaan keskelle. Laakson jälkeen seuraa Jemezin vuoristo, jossa on vulkaanisten voimien muokaamia kummallisuuksia, Battleship Rock, kuumia lähteitä ja Soda Dam, mineraalien muovaama pato. Ennen Los Alamosia tie kulkee lumisen ylängön kautta.

Los Alamos oli niin ikään vanhaa intiaanialuetta, mutta nyt se muistetaan Manhattan-projektin keskuksena. Tutustumme pikaisesti teknologiamuseoon, jossa defence technology saa ällistyttävän suuren roolin. Moni asia jää mainitsematta. Ennen hämärän laskeutumista suuntaamme kohti Santa Fétä ja matkan varrella näkyvät muun muassa Black Mesa ja Camel Rock. Santa Fé on 60 000 asukkaan pikkukaupunki, jonka arkkitehtuuri kunnioittaa meksikolaisia juuria. Keskustassa kohoaa Fransiscus Assisilaisen basilika, ja plazan reunalla kulkee legendaarinen Old Santa Fé Trail.


4. helmikuuta 2012

1911 (2011)

Matkalla Albuquerqueen oli tarjolla myös elokuvia: Kööpenhaminan ja Washingtonin välillä katsoin Jackie Chanin ja Li Zhangin ohjaaman spektaakkelin 1911 (Xinhai geming, 2011), joka juhlistaa Kiinan keisarivallan romahduksen satavuotista historiaa. Pienestä kuvaruudusta elokuvaa on tosin vaikea katsoa, sillä kuvaa on höystetty tekstein, joilla annetaan lisätietoja kuvatuista henkilöistä ja tilanteista. Nämä tekstit jäivät nyt kokonaan näkemättä, mutta tämä ei lopulta vaikeuttanut tarinan ymmärtämistä. Satavuotiaan historian ohella elokuvalla on toinenkin numeraalinen merkitys: tämä teos on Jackie Chanin sadas elokuva, ja populaarikulttuurin ikoni on siirtynyt prestiisielokuvan tähdeksi! Jackie Chan on elokuvassa Huang Xing, joka johtaa joukkoja taistelussa Qing-dynastiaa vastaan. Toinen avainhenkilö on Sun Yat-sen (Winston Chao), joka kokoaa kansainvälistä tukea taisteluun tasavallan puolesta. Samaan aikaan kun elokuva juhlii tasavallan syntyä, se ei hylkää keisarivallan näkökulmaa. Keisarihuone on oman historiansa vanki, ja siksi muutokseen liittyy myös melankolisia tunteita.