30. heinäkuuta 2010

Senso (1954)

Luchino Viscontin Senso (1954) on hiljattain julkaistu Studio Canalin bluray-sarjassa. Camillo Boiton novelliin perustuva melodraama merkitsi Viscontin uralla käännettä siinä mielessä, että takana olivat neorealistisesta perinteestä ammentavat Maa järisee (La terra trema, 1948) ja Bellissima (1951). Senso otti samanaikaisesti määrätietoisen askeleen kohti historiaa ja kohti oopperallista tyylittelyä. Boiton novelliin Viscontin draama lisäsi nimenomaan historiallista ulottuvuutta: vuoden 1866 poliittista taustaa ja Italian yhtenäisyyspyrkimyksiä on kuvattu laajemmin, ja tarinaan lisättiin Italia-aktivisti Roberto Ussonin (Massimo Girotti) rooli.

Senson aloituskohtaus on legendaarinen: Verdin Trubaduuria esitetään Venetsiassa, kun Manricon strettan jälkeen italialaiset nationalistit alkavat osoittaa mieltään Itävallan joukkoja vastaan. Samalla saa alkunsa intohimodraama. Ensimmäisenä katsoja tutustuu juuri Roberto Ussoniin, mutta pian katsojalle esitellään draaman keskushenkilö, kreivitär Livia Serpieri (Alida Valli). Livia ihastuu itävaltalaiseen upseeriin Franz Mahleriin (Farley Granger) siitäkin huolimatta, että Mahlerin vaikutuksesta Ussoni joutuu maanpakoon. Vähitellen Livia ajautuu suhteessaan yhä pidemmälle, kavaltaa vallankumouksellisten rahat, jotta Franz voisi vapautua armeijan ikeestä, ja lähtee lopuksi Franzin perään Veronaan. Kun Livia saapuu perille, Franz on vajonnut täydelliseen dekadenssiin. Epäselväksi jää lopulta, onko Franzin tila vain luonnollista jatketta niille epäluuloille, jotka elokuvan aikana ovat heränneet, vai onko se vain tulosta petturuuden kokemuksesta ja siitä itsekunnioituksen kadottamisesta, johon armeijan velvollisuuksista luistaminen on johtanut. Selvää tietysti on, ettei Sensoa voi arvioida psykologisen uskottavuuden perusteella, koska kaikki on yhtä epäuskottavaa kuin Verdin tai Puccinin oopperoissa. Tai ehkäpä tarinan uskottavuus on kokonaan toisella tasolla, siinä tunteisiin heittäytymisessä, jota Livia - ja ehkäpä Franzkin - osoittaa. Elokuvan nimi Senso viittaakin tunteeseen: historiassa läsnä oleminen merkitsee vahvojen tunteiden kokemista. Visconti korostaa tunteiden valtaa Anton Brucknerin seitsemännen sinfonian sävelin. Kun Livia elokuvan alkupuolella ryntää etsimään Franzia Venetsiasta, itävaltalaisen säveltäjän massiiviset akordit täyttävät ääniraidan. Sama toistuu, kun Livia tekee ratkaisun rahojen antamisesta Franzille ja kun Livia lopussa hylkää aviomiehensä ja lähtee itävaltalaisten hallitsemaan Veronaan.

Minulla on aina ollut vaikeuksia ottaa Farley Grangeriä vakavasti itävaltalaisena upseerina, mutta Alida Valli on loistava Livian roolissa. Rakkauden tuska vaihtuu lopussa katkeraksi vihaksi, ja Senso päättyy yhtä murheellisesti kuin Puccinin Tosca.

29. heinäkuuta 2010

Stadionkonsertti Neuvostoliitossa 1956

Olen lukenut Simone Signoret’n muistelmateosta Nostalgia, joka kertoo paitsi toisen maailmansodan jälkeisestä elokuvamaailmasta myös politiikasta, musiikista, ranskalaisesta kulttuurista. Hyvin kiinnostava jakso kertoo Simone Signoret’n ja tämän puolison Yves Montandin suhteesta vasemmistolaisuuteen kylmän sodan ja Unkarin kansannousun varjossa. Vuonna 1956 Signoret ja Montand tekivät paljon kohua herättäneet kiertueen Neuvostoliittoon. Montand oli Neuvostoliitossa erittäin suosittu, jopa niin suosittu, että konsertit oli pakko siirtää tuoreelle Lužnikin stadionille. Signoret kertoo hurmiosta:

”Jono kiemurteli koko päivän Tšaikovski-teatterin edestä lähikaduille. Pronssinen Majakovski katseli, miten ’fanit’ suorassa jonossa tömistelivät jalkojaan pakkasessa saadakseen lipun. Kulttuuriministeriö huomasi tilanteen, ja mieheni konsertit siirrettiin neljäksi kerraksi Lužnikin stadionille, jonne mahtuu kaksikymmentätuhatta henkeä. Kaksikymmentätuhatta ihmistä, joista korkeintaan kaksituhatta kuulee esitykset hienoudet. Kolmetuhatta kuulee laulut yleensä. Loput viisitoistatuhatta luottavat kavereihinsa ja äänilaitteistoon. Se oli stadionilla erinomainen. Kolmena päivänä kaksikymmentätuhatta ihmistä, jotka rakastavat, rakastavat, rakastavat esiintyjää. Sellaisesta koettelemuksesta selviää ehjin nahoin vain erityisen tasapainoinen taiteilija, jolla ei ole taipumusta suuruudenhulluuteen. Siperian perukoilla syntyy lapsia, ja me saamme sähkeitä, että heidän etunimekseen on pantu Yvesmontand. Mahtaa heitä nytkin vielä yliopistossa harmittaa, kun ovat jo kestäneet kansakouluajan. Vierailumme aikana syntyivät kaksoset, jotka olivat hoksanneet olla tyttö ja poika; tyttö sai nimekseen Simone ja poika Yves.”

Stadionkonserttien historiassa Lužnikin areenan esitykset joulukuussa 1956 tuntuvat pioneeriluontoiselta. Montandin tähteydestä Neuvostoliitossa kertoo myös Vladislav Zubok tuoreessa kirjassaan Zhivago’s Children: The Last Russian Intelligentsia:

”Montandin konsertti oli ensimmäinen länsimaisen poptähden synnyttämä joukkohysteria [Neuvostoliitossa]. Neuvostofanit, erityisesti nuoret naiset, käyttäytyivät kuin läntiset vastineensa Elvis Presleyn konserteissa: he repivät nappeja laulajan takista, itkivät ilosta ja tanssivat hurmiossa. ’Se ei ollut entusiasmia — se oli villiä’, muistelee Komsomol-virkailija tuohtuneena. Montandin laulut ja olemus ’synnyttivät valtavaa ahdistusta ja kaipausta paremmasta elämästä’ Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella, muistelee leningradilainen taideopiskelija.”

28. heinäkuuta 2010

Vaarallinen leski (1955)

Luigi Comencinin komediat Leipää, rakkautta ja unelmia (1953) ja Rakkauden huumaa ja mustasukkaisuutta (1954) saivat jatkoa heti seuraavana vuonna: mukana oli käsikirjoittaja Ettore Maria Margadonna, mutta ohjaajaksi pestattiin Dino Risi. Näyttelijäkaartissa Gina Lollobrigida ei ollut enää käytettävissä, joten konsepti oli ajateltava uudelleen. Jos Comencinin elokuvat olivat enemmän maalaiskomedioita, Risi on siirtynyt farssimaiseen suuntaan. Samalla kolmas osa Vaarallinen leski (Pane, amore e..., 1955) on muuttunut tuotantoarvoiltaan: elokuva on kuvattu väreissä, CinemaScope-optiikalla, ja Saglieran kylä on vaihtunut turistiseen ympäristöön, Sorrentoon. Keskiössä on yhä poliisipäällikkö Antonio Carotenuto (Vittorio de Sica), joka elokuvan alussa hyvästelee Saglieran ja siirtyy kotikonnuilleen Napolin lahdelle. Lemmenkipeän poliisipäällikön vartijana on pappissäädyssä vaikuttava velipoika Don Matteo (Mario Carotenuto). Ennen pitkää Antonio alkaa liehitellä nuorta leskeä, kalakauppias Sofiaa (Sophia Loren), mutta vähitellen myös pidättyväinen vuokraemäntä Donna Violante Ruotolo (Lea Padovani) lämpenee poliisipäällikön runolliselle romantiikalle.

Tarina on yhtä yksinkertainen kuin aiemmissakin Pane, amore -sarjan elokuvissa, mutta ainakin omasta mielestäni tämä on hauskin. Vaikutelma voi johtua siitäkin, että kaksi ensimmäistä osaa oli olosuhteiden pakosta katsottava ranskaksi dubattuna. Vaarallisessa leskessä Vittorio de Sican komediallisuus pääsee oikeuksiinsa: erityisen herkullisia ovat puheet ja runot, varsinkin Carotenuton kaunopuheiset sanat Sorrenton poliisivoimien johdolle. Toisin kuin aiemmissa osissa, tässä Vittorio de Sican huumori saa myös slapstick-piirteitä. Elokuvan kuuluisimpia kohtauksia lienee Sophia Lorenin ja Vittorio de Sican Mambo italiano.

Vaarallisessa leskessä myös Sophia Loren on erinomainen, tosin hän on juuri sellaisessa roolissa, jota toistettiin sittemmin monessa muussakin komediassa. Myös Tina Pica on hykerryttävä Caramellana.

26. heinäkuuta 2010

Rakkauden huumaa ja mustasukkaisuutta (1954)

Luigi Comencinin Rakkauden huumaa ja mustasukkaisuutta (Pane, amore e gelosia, 1954) jatkaa täsmälleen siitä, mihin Leipää, rakkautta ja unelmia päättyi. Pyhän Antoniuksen juhla on ohi, ja seuraavana aamuna keski-ikäisen parin, poliisipäällikkö Antonio Carotenuton (Vittorio de Sica) ja kätilö Annarella Mirzianon (Marisa Merlini) suhde alkaa rakoilla. Samoin käy nuoren parin, Marian (Gina Lollobrigida) ja Pietron (Roberto Risso). Synkkiä pilviä tuovat olosuhteet: poliisipäällikön pitää luopua asemastaan voidakseen mennä naimisiin yksinhuoltajaäidin kanssa. Pietro taas saa siirron toiseen kaupunkiin, lähes kahdeksi vuodeksi. Antonio koettaa rakentaa suhdetta Annarellan Ottavio-poikaan ostamalla jalkapallon, mutta yhteistä säveltä ei tahdo löytyä, varsinkaan kun Roomassa kasvanut poika on AS Roman kannattaja. Carotenuto taitaa olla laziolaisia.

Eipä aikaakaan, kun Maria saa pestin poliisipäällikön sisäköksi, kun kokenut Caramella (Tina Pica) on sairaana. Juorut lähtevät välittömästi liikkeelle, ja tarinat päätyvät Pietron korviin. Loistavassa juhlakohtauksessa, jossa tarjoillaan varmaan elokuvahistorian muhkeimmat pasta-annokset, Carotenuto yltyy valssin pyörteisiin Marian kanssa. Annarella saapuu paikalle ja antaa poliisipäällikön kuulla kunniansa. Samassa rytäkässä Pietro ilmestyy paikalle ja purkaa kihlauksensa Marian kanssa.

Tarina ei kuulosta kovin epätavalliselta, mutta Comencinin ohjauksessa Vittorio de Sican ja Gina Lollobrigidan peformansseja voi vain ihailla. Loppujen lopuksi elokuva suhtautuu kriittisesti Saglieran kylän ahdasmieliseen ilmapiiriin. Maria on pian malafemmena ja alkaa toteuttaa sitä roolia, johon yhteisö hänet pakottaa. Hän liittyy pahamaineiseen teatteriseurueeseen, mutta syöksykierteen katkaisee maanjäristys: katastrofi palauttaa Marian ja Pietron yhteen, viime hetkellä.

Rakkauden huumaa ja mustasukkaisuutta ei tarjoa kahta sulkeumaa. Poliisipäällikkö jää lopulta yksin, kun Ottavion isä ilmaantuu paikalle, eikä Annarellalla ole syytä kieltäytyä kosinnasta. Loppukohtauksessa Maria ja Pietro nousevat junaan, ja juhlaformuunsa sonnustautunut Antonio palaa takaisin Saglieraan.

25. heinäkuuta 2010

Leipää, rakkautta ja unelmia (1953)

Olen pitkään toivonut näkeväni 1950-luvun italialaisen Pane, amore -sarjan. Vuosia sitten taltioin sen saksalaiselta taivaskanavalta ”auf deutsch synchronisiert”, mutta luonto ei ole antanut periksi katsoa italialaista romanttista komediaa saksaksi. Nyt on onnistanut paremmin: ensimmäiset Luigi Comencinin ohjaamat Pane, amore e fantasia (1953) ja Pane, amore e gelosia (1954) on dubattu ranskaksi, teksti on italiaksi, kolmas Dino Risin Pane, amore e... (1955) on onneksi alkukielellä, italiaksi, ja tekstitys puolestaan ranskaksi. Sarjaan tehtiin vielä jälkilämmittelynä neljäskin osa, Javier Setón ohjaama Pane, amore e Andalusia (1958), mutta sitä en ole saanut käsiini.

Sarjan aloitus oli Comencinin vuonna 1953 ohjaama Leipää, rakkautta ja unelmia. Tarina sijoittuu kuvitteelliseen Saglienan kylään, joka sijaitsee Laziossa. Elokuvan alussa linja-auto kurvailee vuoristoista tietään määränpäähänsä, ja kyydistä astuu uusi poliisimestari Antonio Carotenuto (Vittorio de Sica). Äkkiseltään tulisi ajatelleeksi, että Vittorio de Sican ura romanttisten elokuvien keskushahmona sijoittuu omaa ohjaajanuraa edeltävään aikaan (esim. Il signor Max), mutta loppujen lopuksi de Sica esiintyi kokeneesti kameran edessä koko uransa ajan. Samaan aikaan Leipää, rakkautta ja unelmia -elokuvan kanssa de Sica esiintyi Max Ophülsin vaikuttavassa melodraamassa Madame de....

Poliisimestari Carotenuton lisäksi toinen keskeinen hahmo on nuori Maria De Ritis (Gina Lollobrigida), jota kutsutaan myös nimellä La Bersagliera. Juuri tämä rooli teki Gina Lollobrigidasta kansainvälisen tähden. Carotenuto flirttailee Marian kanssa, mutta samalla hän iskee silmänsä hieman vanhempaan kätilöön, Annarella Mirzianoon (Marisa Merlini), jolla on salaisuus. Annarella käy Roomassa kerran kuussa, ja myöhemmin paljastuu, että hänellä on avioton lapsi, Ottavio, jota hän käy säännöllisesti tapaamassa.

Luigi Comencinin ja Ettore Maria Margadonnan käsikirjoitus rakentaa taitavasti kuvan pienestä maalaisyhteisöstä, jossa juorut leviävät nopeasti. Toisen maailmansodan päättymisestä on jo kulunut vuosia, mutta elämä on köyhää. Tästä köyhyydestä Carotenuto ei tosin paljoa tiedä: kadulla istuva mies mutustaa leipää, Carotenuto pysähtyy sitä ihmettelemään, ja mies vastaa: leivän kanssahan voi aina nauttia unelmia. Köyhyyden teema tulee esille myös rahan merkityksenä. Carotenuto käy salaa laittamassa 5000 liiraa Marian taskuun, mutta kun äiti löytää setelin, hän pitää sitä Pyhän Antoniuksen tuomana ihmeenä. Elokuva huipentuu Pyhän Antoniuksen juhlaan, Antonio ja Annarella näyttäytyvät yhdessä ja samaaan aikaan myös Maria on löytänyt rakastetun, nuoren carabinierin Pietron (Roberto Risso).

Elokuvan nimeä Leipää, rakkautta ja unelmia voi pitää poliittisena kannanottona siinä mielessä, että aineellisten edellytysten, leivän, lisäksi tarvitaan huolenpitoa ja näkemyksiä tulevaisuudesta. Kovin poliittisena ei elokuvaa kuitenkaan voi pitää, eikä se ole ollut tarkoituskaan. Silti Comencinin komediaa on elokuvahistoriallisessa kirjallisuudessa usein vähätelty. Sodanjälkeistä italialaista elokuvaa on katsottu voimakkaasti neorealismin yhteiskunnallisten ja esteettisten tavoitteiden näkökulmasta. Tavaksi on tullut kutsua 1950-luvun viihteellisempiä elokuvia vaaleanpunaiseksi neorealismiksi (neorealismo rosa), mutta näkökulma ei tee oikeutta Comencinin kaltaisille tekijöille. Leipää, rakkautta ja unelmia on hyväntuulinen, erinomaisesti näytelty ja ohjattu draama. Se edustaa uutta elokuvantekemisen lajia, commedia all’italiana, josta tuli italialaisen kulttuurin tavaramerkki. Samaan aikaan kun eurooppalainen elokuva taistelu Hollywoodin otetta vastaan, Comencinin komedian kaltaiset teokset toivat ennennäkemättömän menestyksen kotimarkkinoilla, ja samalla niitä myytiin myös muualle. Leipää, rakkautta ja unelmia sai lopulta Oscar-ehdokkuuden ja Berliinin elokuvajuhlien hopeisen karhun.

Tiikerikissa (1963)

Minulla on Luchino Viscontin Tiikerikissaan (Il gattopardo, 1963) avoimen nostalginen suhde. Eeppinen kuvaus Italian risorgimenton jälkimainingeista teki lähtemättömän vaikutuksen nuoreen historianopiskelijaan 1980-luvun alussa. Kirjoitin elokuvasta yhden ensimmäisistä artikkeleistani, joka julkaistiin Chydenius-Instituutin kirjassa Ihmisen muotoinen elokuva. Kirjoituksia Luchino Viscontista (1987). Nyt en enää muista tarkasti, oliko apuna VHS-nauha vai jouduinko kirjoittamaan muistinvaraisesti. Nyt kaikki on toisin: British Film Institute on julkaissut Tiikerikissasta loisteliaan blu-ray-levyn, joka on skannattu suoraan alkuperäisestä negatiivista, Technirama-muodossa. Ennen Tiikerikissaa Visconti ei ollut tehnyt montaakaan värielokuvaa, mutta tähän teokseen värit suunniteltiin tarkasti, ja ne toistuvat myös BFI:n blu-rayssa hienosti: Sisilian polttavan paahteen kellerrys, Garibaldin joukkojen oranssit paidat, kuninkaallisen armeijan siniset univormut, Palazzo Gangin yltäkylläinen värikkyys lopun tanssiaiskohtauksessa... Kuvaaja Giuseppe Rotunno vastasi alkuperäisistä värimäärityksistä, ja hän on ollut valvomassa myös blu-rayn tuotantoa.

Aikanaan Tiikerikissa oli kalleimpia italialaisia elokuvia. Hintaan vaikuttivat kalliiden kansainvälisten tähtien (Burt Lancaster, Claudia Cardinale, Alain Delon, Serge Reggiani) palkat mutta myös se pedanttius, jolla Visconti halusi historiallisen visionsa toteuttaa. Kuvauksissa käytettiin paljon aitoja sisätiloja, studion sijasta, ja kuvaaminen kävi hitaasti. Salinan palatsi oli Palermon lähellä sijaitseva Villa Boscogrande. Garibaldin joukkojen hyökkäys Palermoon toteutettiin Palermon vanhassa kaupungissa, jota muovattiin 1800-luvulle uskolliseen asuun peittämällä toisen maailmansodan pommitusjäljet. Kaupungin vanha portti rakennettiin uudelleen kuvauksia varten.

Tiikerikissan tunnelman kannalta alkutekstit ovat olennaiset. Nino Rotan musiikki pääsee siinä täyteen voimaansa, ja keskiössä on auringon paahtama Salinan palatsi, jonka verhot liehuvat ristivedon voimasta. Alkukuvat korostavat teemaa, johon Don Fabrizio (Burt Lancaster) myöhemmin viittaa, sisilialaisen elämänmuodon karuuteen, jossa elämä oli pysynyt jotakuinkin samoissa uomissaan vuosisatojen ajan. Don Fabrizio on pessimistinen poliittisten muutosten edessä siksi, että Sisilia on yli kahden tuhannen vuoden ajan ollut ulkopuolelta tulleiden valloittajien reviiriä. Tai oikeastaan Don Fabrizio ei ole pessimistinen vaan melankolinen, sillä hän ymmärtää, että muutos on välttämätön. Vanhan aatelissuvun elämä voi jatkua vain uudistumisen kautta: siksi veljenpoika Tancredin (Alain Delon) on mentävä naimisiin varakkaan nousukkaan Calogero Sedaran (Paolo Stoppa) tyttären Angelican (Claudia Cardinale) kanssa.

1960-luvun alun Italiassa Viscontin projekti herätti epäilyjä. Giuseppe Tomasi di Lampedusan alkuperäisromaania pidettiin konservatiivisena, kun taas Visconti tunnettiin vasemmistomyönteisyydestään. Toisaalta, kun tiedettiin Viscontin oma aatelistausta, oli helppo nähdä yhteys Don Fabrizion maailmaan. Viime kädessä Visconti katsoo kuitenkin Salinan ruhtinaan melankoliaa etäältä: häviäjän näkökulma on koskettava, mutta kun Don Fabrizio lopulta poistuu historian näyttämöltä aristokraattisena ”tiikerikissana”, hän on välinpitämätön, ehkä tietämätönkin niistä garibaldilaisista, jotka teloitetaan elokuvan loppumetreillä, samaan aikaan kun säätyläistö tekee lähtöä tanssiaisistaan.

23. heinäkuuta 2010

Raakaa voimaa (1947)

Raakaa voimaa (Brute Force, 1947) on loistava vankilaelokuva, tuottaja Mark Hellingerin, käsikirjoittaja Richard Brooksin ja ohjaaja Jules Dassinin yhteistyön hedelmä. Keskiössä on Westgaten vankila, jossa koko elokuva tapahtuu: vain takautumissa päähenkilöt vapautuvat piinaavasta tuomiostaan. Raakaa voimaa luonnehtii yksi kerrallaan sellin R 17 miehiä. Osa on joutunut kiven sisään mitättömistä syistä, osa syyttömästi. Joe Collins (Burt Lancaster) yrittää saada lakimiehensä avustuksella rakastettuaan Ruthia (Ann Blyth) suostumaan leikkaukseen, mutta pyynnöt kaikuvat kuuroille korville. Lopulta Collins ryhtyy järjestämään pakoa yhdessä Gallagherin (Charles Bickford) kanssa. Samalla kun elokuva luonnehtii vankeja, se kuvaa rangaistuslaitoksen johtoa. Vankilanjohtaja Warden Barnes (Roman Bohnen) yrittää humaaneja keinoja, mutta paine kovempaan kuriin tulee yhteiskunnan taholta. Käytännössä kuria pitää kapteeni Munsey (Hume Cronyn), joka lopulta saa ohjat käsiinsä, kun Barnes vapautetaan tehtävästään. Loppua kohti Raakaa voimaa saa vertauskuvallisia sävyjä. Westgate muuttuu viittaukseksi toisen maailmansodan totalitarismiin. Paikoitellen tämä saa turhan karkeitakin sävyjä: kun Munsey kiduttaa vankia, ilman paitaa tietysti, hän kuuntelee levyltä Wagnerin Tannhäuseria.

En varmaan paljasta kovinkaan yllättävää juonenkäännettä, kun sanon, että vankien pako on lopulta tuhoon tuomittu yritys. Vangit ovat kuin vastarintaliikkeen sotilaita, jotka totalitaristinen järjestelmä lopulta nitistää. Tämä on tavallaan kontrafaktuaalinen ajatus, sillä sodassa vastarintaliike peri voiton, mutta lopulta elokuva ilmaisee pessimistisen ajatuksen muutoksen mahdottomuudesta. Loppukohtauksessa vankilan lääkäri, tohtori Walters (Art Smith), kääntyy kohti kaltereita ja toteaa: ”Nobody escapes. Nobody ever really escapes.”

Oman kiinnostavuutensa elokuvaan tuo se, että mukana on monia näyttelijöitä vasemmistolaisesta ryhmästä The Group Theater (1931-1940), joka sovelsi Stanislavskin periaatteita Broadwaylla. Group-taustasta tulivat ainakin Roman Bohnen ja Art Smith. Sattumaa ei liene sekään, että ohjaaja Jules Dassin joutui sittemmin kommunistivainojen uhriksi.

22. heinäkuuta 2010

Armoton (1992)

Aika kuluu. Näin Armottoman ensi-illassa, ja siitä on, kauhistus, kohta kaksikymmentä vuotta. Muistaakseni jo silloin puhuttiin, että Armoton jää Eastwoodin viimeiseksi lännenelokuvaksi. Blu-ray-levyn takakansitekstin mukaan Eastwood totesi, että Armottomassa ”kiteytyy kaikki se, mitä mieltä olen lännenelokuvasta”. Elokuvan lopputekstit kertovat, että teos on omistettu ”Sergiolle ja Donille”, ja juuri Sergio Leone ja Don Siegel tekivät Eastwoodista sen, mitä hän oli. Nyt katsottuna Armoton näyttäytyy perinnetietoisena elokuvana, joka on tuttua ja vierasta alusta lähtien. Tuttuja ovat tilanteet: ex-tappaja William Munny (Eastwood) on siirtynyt eläkkeelle, perustanut perheen ja ryhtynyt sikafarmariksi, kunnes tulee aika ryhtyä viimeiseen keikkaan. Toverikseen Munny saa toisen veteraanin Ned Loganin (Morgan Freeman), ja pian kaksikko on vauhdissa vähän samaan tapaan kuin Sam Peckinpahin Vilheltävissä luodeissa. Tuttua on sekin, että yhteiskunnan vähäväkiset, kaltoinkohdellut, palkkaavat tappajat asiaansa puolustamaan. Armottomissa toimeksiantajia ovat väkivaltaisesti kohdellut ilotytöt. Vanhojen konkarien vastavoimana on nuori Schofield Kid (Jaimz Woolvett), keltanokka, jonka vastineita 1950-luvun lännenelokuvat ovat pullollaan. Tuttua on sekin, että sankareiden väkivallan voi oikeuttaa vain vieläkin väkivaltaisempi lainvartija, Big Whiskeyn kaupungin sheriffi Little Bill Daggett (Gene Hackman), jonka sadismilla ei ole mitään rajaa. Kertomuksessa on myös journalisti W. W. Beauchamp (Saul Rubinek), joka muuttaa historiaa mytologiaksi, vähän samaan tapaan kuin John Fordin elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen. Beauchampin seuralainen on tappaja nimeltä English Bob, jota esittää loistavasti Richard Harris. Pikapikaa Beauchampin huomio siirtyy sheriffi Little Billiin, ja lopulta hän jää haikailemaan William Munnyn perään.

Jos Armottomassa on paljon tuttua, siinä on vähintään yhtä paljon vierasta ja uutta. Moni aiempi elokuva on riisunut Villin Lännen mytologian ja näyttänyt sen karun väkivallan ja ahneuden, mutta Armoton vie tulkinnaan äärimmilleen. Tappamisen elokuva näyttää illuusiottomasti, elämän tarkoituksettomana riistämisenä, johon William Munny suistuu uudelleen. Elokuvan kliimaksina on Munnyn regressio, paluu takaisin viskinhuuruiseen väkivaltaan, jonka kruunaa hänen karjuntansa Big Whiskeyn kansalle: ”All right, I’m coming out. Any man I see out there, I’m gonna shoot him. Any son of a bitch takes a shot at me, I’m not only gonna kill him, but I’m gonna kill his wife, all his friends, and burn his damn house down.” Elokuva päättyy vihan valtaan, ja Yhdysvaltain lippukin vilahtaa taustalla, kun Munny ukkosen jyrähdellessä suuntaa takaisin Wyomingiin.

Armottoman kehyskertomus jää mietityttämään. Elokuvan alussa viitataan siihen, miten anopin oli vaikea ymmärtää, miksi hänen tyttärensä meni naimisiin tunnetun tappajan kanssa. Lopussa sama panoraamakuva Munnyn kodista palaa: lopputeksti kertoo, että päähenkilö muutti lapsineen länsirannikolle ja toimi siellä rättikauppiaana, mutta kuolleen vaimon äiti ei koskaan voinut ymmärtää, mitä oikeastaan tapahtui. Vaikka Armoton on armoton, siinä on pilkahdus rakkauden ja empatian mahdollisuudesta. Viillelty ilotyttö Delilah näkee Munnyn uskollisena, ihanteellisena. Ehkä elokuva lopulta vihjaa, että muutos on sittenkin mahdollista vaikka painajaismainen helvetti on jatkuvasti läsnä.

Pari sanaa vielä tekniikasta. Blu-ray-skannaus on tällä kertaa onnistunut loistavasti. Aina ei voi sanoa samaa, mutta nyt lopputulos on kankaalle heijastettuna loistava.

21. heinäkuuta 2010

Cantervillen kummitus (1944)

Cantervillen kummitus (The Canterville Ghost, 1944) on Jules Dassinin nuoruudenteoksia. Edessä olivat vielä rikoselokuvan klassikot, Raakaa voimaa (Brute Force, 1947), Alaston kaupunki (The Naked City, 1948) ja Suurkaupungin laki (Night and the City, 1950) – Rififistä ja monesta muusta myöhemmästä elokuvasta puhumattakaan. Cantervillen kummitus perustuu Oscar Wilden klassiseen kauhukertomukseen, joka on siirretty nykyhetkeen, toisen maailmansodan keskelle. Kun alkuperäisessä Wilden kertomuksessa englantilaiseen kartanoon muuttaa amerikkalainen perhe, Dassinin elokuvassa kartano saa tehdä tilaa amerikkalaisille sotilaille.

Cantervillen kummitus esitettiin televisiossa vuonna 1971, ja näin sen ensimmäistä kertaa silloin, kymmenvuotiaana. Erityisesti historiallinen, 1600-luvun alkuun sijoittuva aloitusjakso jäi mieleen. Sir Simon de Canterville (Charles Laughton) osoittautuu pelkuriksi ja pakenee kaksintaistelua. Hurjistunut isä kieltää lapsensa ja muuraa tämän elävältä makuualkoviin. Dramaattisista muistikuvista huolimatta Cantervillen kummitus on komedia: Sir Simonin levoton sielu jää vaeltamaan kartanoon ja ahdistelee asukkaita kaikin keinoin. Kirouksesta hän voi vapautua vasta, kun joku toinen Canterville osoittaa uljautensa ja tekee rohkean teon.

Niinpä niin. Cantervillen suku on saanut vaeltaa yli kolmesataa vuotta, ja kaikki polvet ovat osoittautuneet surkimuksiksi. Tarvitaan amerikkalaisten apua ongelman ratkaisemiseen. Sotilaiden joukossa on Cuffy Williams (Robert Young), joka paljastuu englantilaisen aatelissuvun jälkeläiseksi. Tietoisuus sukurasituksesta on jo nujertaa Cuffyn, mutta viime hetkellä hän käy urheasti natseja vastaan. Sir Simon vapautuu vihdoin kirouksestaan, ja sielu vilahtaa taivaaseen.

Tarina on kaiken kaikkiaan melko kaukana Wilden alkuperäisestä kertomuksesta, mutta englantilaisen ja amerikkalaisen kulttuurin suhteita molemmat toki käsittelevät. Wildella ytimenä ei ole pelkuruus, sillä kyyneleet, usko ja rakkaus toimivat lopulta kummittelun päätepisteenä. Hollywood-versiossa sen sijaan kummitustarinasta tulee jonkinlainen amerikkalaisen elämänasenteen ylistys, ainakin siinä mielessä, että Cantervillen suku edustaa eurooppalaisia perinteitä, historiaa, josta tietäminen on jo itsessään rasite. Kaiken lisäksi aateluudessa ei ole lopulta mitään tavoittelemisen arvoista: Cantervillen suvun edustajat osoittautuvat lopulta hyvin epäaateliksiksi, varsinkin jos kriteerinä on se, mitä nuori Lady Canterville, Jessica (Margaret O'Brien) korostaa, sivistynyt käytös ja huomaavaisuus muita ihmisiä kohtaan. Ehkäpä historian ironiaa on siinä, että elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1943, jolloin amerikkalaiset sotilaat johtavat taistelua Kolmatta valtakuntaa vastaan. Samaan aikaan yhdysvaltalaisia tarvitaan vapauttamaan englantilaiset historiansa rasituksesta.

18. heinäkuuta 2010

Ketun jäljillä (1966)

Neil Simonin käsikirjoitukseen perustuva Ketun jäljillä (Caccia alla volpe/After the Fox, 1966) esitettiin Suomessa aikanaan nimellä Ketun hännillä. Neil Simon antoi käsikirjoituksen Peter Sellersille, joka ihastui siihen välittömästi ja näki epäilemättä yhteyden edellisenä vuonna valmistuneeseen menestyskomediaansa What’s New Pussycat. Sellers vaati ohjaajaksi Vittorio de Sicaa, joka puolestaan halusi käsikirjoitustiimiin vanhan kumppaninsa Cesare Zavattinin. Säveltäjäksi pestattiin What’s New Pussycat -elokuvasta tuttu Burt Bacharach. Tuloksena oli herkullinen komedia italialaisesta mestaririkollisesta Aldo Vanuccista (Sellers), joka lupaa järjestää eteenpäin Kairosta varastetun kultalastin.

Uhkapeliä harrastanut Vittorio de Sica oli 1960-luvulla altis vastaanottamaan kaikenlaisia tarjouksia, mutta selvästi hän halusi myös vaikuttaa lopputulokseen ja tehdä omannäköistään elokuvaa. Simon hioi lopullisen käsikirjoituksen yhteistyössä Zavattinin kanssa, tulkin avustamana. Ketun jäljillä sisältää samoja teemoja kuin moni varhaisempi de Sican elokuva: pettymys, itsekunnioitus ja ihmisarvo. Samalla elokuvaan on tullut roppakaupalla 60-luvun italialaisen elokuvakulttuurin kommentointia. Vanucci naamioituu elokuvaohjaaja Federico Fabriziksi ja aloittaa pienessä Sevalion kaupungissa The Gold of Cairo -elokuvan kuvaukset tarkoituksenaan saada filmitouhujen varjolla kultaharkot maahan. De Sican elokuville tutut teemat tulevat esiin siinä, miten hyväntahoiset Sevalion asukkaat lähtevät mukaan illuusioon, eikä Vanucci voi olla puolustamatta heitä oikeuden edessä.

Ei liene sattumaa, että tarinassa on viittauksia mm. Federico Fellinin La dolce vitaan (1960): kun Fellinillä Lex Barker sai edustaa dekadenttia amerikkalaista, de Sicalla hän on entinen Hollywood-tähti Victor Mature, joka saatiin suostuteltua mukaan eläkepäiviltään itseään parodioimaan. Fellini-elokuvien tapaan Ketun jäljillä etsii julkkisten maailmaa Via Venetolta, jonne Aldon sisar Gina (Britt Ekland) hakeutuu tavan takaa.

Aikalaiskommentointia on edelleen se, että Vittorio de Sica nähdään itsekin valkokankaalla, ohjaamassa Mooses-spektaakkelia Egyptin aavikolla. Mooseksen esittäjää kutsutaan herra Hustoniksi. Itse asiassa samaan aikaan John Huston oli Cinecittàssa purkittamassa mammuttielokuvaansa Raamattu (La bibbia/The Bible, 1966).

Ketun jäljillä antaa Sellersille roolien arsenaalin, ja hän pääsee näyttämään osaamistaan niin pappina kuin kenraalinakin, mutta aivan omaa luokkaansa on Sellersin tulkinta italialaisesta elokuvaohjaajasta. Alkutekstien aikana kuullaan Sellersiä myös laulajana, sillä hän esittää yhdessä The Hollies -yhtyeen kanssa Bacharachin nimikkokappaleen ”After the Fox”.

17. heinäkuuta 2010

Faija (2010)

Libanonilaissyntyinen Josef Fares on esikoispitkänsä Jalla Jalla! (2000) jälkeen ollut tunnetuimpia uuden ruotsalaisen elokuvan tekijöitä. Ohjaajan isä Jan Fares on esiintynyt pojan elokuvissa, mutta tuoreessa komediassa Faija (Farsan, 2010) hän kaappaa pääroolin. Keskiössä on polkupyöräkorjaamossa työskentelevä Aziz, joka on kymmenen vuotta sitten jäänyt leskeksi. Päähenkilön rinnalla tarina seuraa Azizin poikaa Samia (Hamadi Khemiri) ja tämän puolisoa Amandaa (Nina Zanjani) sekä ”faijan” kahta työkaveria, Jörgeniä (Torkel Petterson) ja Juania (Juan Rodriquez). Sympaattinen komedia keskittyy toisaalta mieheyden ja isyyden kysymyksiin, toisaalta laajammin kulttuuristen odotusten ja ihmissuhteiden luomiin hankauksiin. Aziz odottaa elämälleen uutta vaihetta isoisänä, mutta Sami ja Amanda eivät voi saada omaa lasta. Sen sijaan he siirtävät totuuden kertomista tuonnemmas ja teeskentelevät Amandan olevan raskaana. Myös Jörgenillä on vaikeuksia avioliittossaan, ja hän toivoisi saavansa mieheydelleen ylimääräistä vaihdetta toteuttamalla juuri niitä odotuksia, jotka maskuliinisuuteen kaikkein kliseisimmillään liitetään. Melkein koskettavin hahmo on Juan, joka ei malta erota kuolemansairaasta koirastaan.

Faija on hieno elokuva: Jan Fares on loistava isän roolissa, ei vähiten itseironisen maahanmuuttajaruotsinsa ansiosta. Harvoin näkee nykypäivänä elokuvaa, joka käsittelisi isyyttä kulttuurisena ongelmana. Lopussa Sami ja Amanda adoptoivat lapsen, ja Aziz ylittää kulttuuriset ennakko-odotuksensa ja ottaa lapsen syliinsä, isoisänä.

14. heinäkuuta 2010

Oma maa mansikka

Heinäkuun vakiouutinen on mansikkasadon kypsyminen. Ehkäpä tämä kuvastaa sitä tosiasiaa, että heinäkuu on kuukausista hiljaisin. Mitään ei tapahdu. Jo juhannuksen jälkeen Suomi hiljentyy odottamaan punaisia herkkujaan.

Kaksi vuotta sitten ilmassa oli katastrofin enteitä, kun Suonenjoella satoi pingispallon kokoisia rakeita. Juuri Suonenjoki on se seutu, joka kantaa suurimman vastuun mansikkasadon kypsymisestä.

Tänä kesänä leppeät säät ovat hellinneet herkkusuita, ja mansikoiden myynnistä saatavan tulon on arvioitu nousevan jopa 14 miljoonaan euroon.

*

Mansikka on, uskomatonta kyllä, ruusukasveihin kuuluva kasvisuku.

Kutsun mansikkaa marjaksi, vaikka kasvitieteilijät pahastuvatkin. Muistelen, että jo Pallivahan kansakoulussa mansikka leimattiin epähedelmäksi, mikä tuntui loukkaukselta. Lausahdus jäi mieleen, sillä mansikka oli lasten paras ystävä.

Nyt aikuisena totuus täytyy myöntää: hedelmöittymisen jälkeen mansikoiden kukkapohjus paisuu marjamaiseksi herkuksi, mutta tarkkaan ottaen varsinaisia hedelmiä ovat ulkopinnan pienet siemenet.

Minulle mansikka on aina marja. Niiden kypsymistä odotettiin kotikonnuilla, liiterin vieressä, ja niitä pujotettiin heinään Kärsämäen metsissä. Mansikka elää muistoissa.

*

Mansikan erinomaisuus piilee värin, maun ja tuoksun yhdistelmässä. Jo antiikin roomalaiset tunsivat sen houkutukset, sillä Vergilius varoitti ”kukkia ja mansikoita poimivia paimenia” heinikossa piilevistä käärmeistä.

Keskiajan kuvakulttuurista mansikan löytää usein. Uskonnollisessa symboliikassa sen suloinen tuoksu viittasi paratiisiin, kolmijakoinen lehti Pyhään Kolminaisuuteen ja kukan viisi terälehteä Kristuksen haavoihin. Mansikka viittasi myös vaatimattomuuteen, sillä kirkkaan punaisesta väristään ja huumaavasta tuoksustaan huolimatta se taivutti päänsä nöyrästi kohti maata.

Ehkäpä mansikkaan liittyi myös aistillisuus, sillä Hieronymus Bosch sijoitti 1400-luvulla mansikan himojen puutarhaan.

*

Myöhäiskeskiajalla villi metsämansikka oli kaikkien saatavilla, mutta suuria marjamääriä nautittiin vain paremmissa piireissä. Ranskan kuninkaalla Kaarle V:llä oli Louvressa 1200 taimenen mansikkapuutarha.

Mansikan vallankumouksellinen läpimurto kulutustuotteeksi alkoi 1700-luvulla. Ranskalainen kasvitieteilijä Frézier löysi Chilestä suurimarjaisen lajikkeen ja toi sen Eurooppaan. Ennen vuosisadan puoliväliä chilenmansikka risteytettiin toiseen villilajikkeeseen, virginianmansikkaan, ja tuloksena oli satoisa puutarhamansikka. Se, mitä nyt syömme heinäkuisen helteen keskellä, on länsimaisen kulttuurin tuote. Se ei ole ehkä yhtä nöyrä ja vaatimaton kuin pientareella punoittava metsämansikka, mutta herkullinen silti.

*

Kansan suussa on vuosisatojen ajan elänyt sananlasku ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka”. Muistelen lukeneeni takavuosina näkemyksen, että sanonta juontaisi juurensa kaskiviljelyn aikaan. Koska mansikka menestyi aukeilla paikoilla, metsänreunoissa, se levisi nopeasti kasketuille alueille. Mustikka taas viihtyy metsässä. Jos mustikka oli ehtinyt hiipiä paikalle, kaskeamisella tehty valtaus oli rauennut. Mansikka oli oman maan merkki.

Tulkinta herättää epäilyksiä. Varmaa on kuitenkin, että sananlaskua on 1800- ja 1900-luvuilla viljelty oman maan ja kotiseudun ylistykseksi. Samalla se on pannut marjat arvojärjestykseen. Mansikka on mansikka, ja mustikka tulee vasta kaukana perässä.

(kolumni Turun Sanomiin 14.7.2010)

9. heinäkuuta 2010

Arn - Temppeliritari (2007) ja Arn - Pohjoinen valtakunta (2008)

Jan Guilloun ristiretkiaikaan sijoitetut romaanit ovat Ruotsissa menneet kansaan kuin häkä. Keskiössä on temppeliherraksi ajautunut Arn Magnusson, joka palaa Pyhältä maalta Länsi-Götanmaan asioita järjestelemään. Guillou kertoi Arnin elämäntarinan kolmessa romaanissa, Vägen till Jerusalem (1998), Tempelriddaren (1999) ja Riket vid vägens slut (2000). Vuonna 2001 syntyi vielä Arnin perintöä kuvaava Arvet efter Arn. Filmaattisesta sarjasta lähdettiin tekemään elokuvaspektaakkelia ruotsalais-norjalais-tanskalais-suomalais-saksalaisella rahalla, ja lopulta kolme romaania puristui kahdeksi kokoillan elokuvaksi, Arn - Temppeliritari (Arn - Tempelriddaren, 2007) ja Arn - Pohjoinen valtakunta (Arn - Riket vid vägens slut, 2008).

Tarina on pohjimmiltaan yksinkertainen: Arn Magnusson (Joakim Nätterqvist) syntyy vuonna 1150 länsigötanmaalaiseen Folkungien mahtisukuun: Arnista on tehty 1200-luvun puolivälissä hallinneen Birger-jaarlin esi-isä, jonka suku taistelee elokuvassa Sverkereiden valtaa vastaan. Arn joutuu jo lapsena Varnhemin luostariin, mutta palaa vartuttuaan maalliseen elämään ja rakastuu nuoreen Ceciliaan (Sofia Helin). Luvaton rakkaus johtaa siihen, että Arn pakotetaan temppeliherrana Pyhälle maalle ja uskollinen Cecilia suljetaan luostariin. Tätä juonellista ratkaisua on 1100-luvun puolivälin kontekstissä vaikea pitää uskottavana, mikä nakertaa ensimmäistä Arn-elokuvaa pahasti. Toisessa osassa, Arn - Pohjoinen valtakunta, seurataan Arnin kamppailua Pyhällä maalla, josta hän lopulta palaa taistellakseen Knuut Erikinpojan perillisten puolesta, Sverkereitä ja tanskalaisia vastaan.

Vaikka Arn-elokuvia voi pitää mukiinmenevinä historiallisina spektaakkeleina, on vaikea ymmärtää, miksi Peter Flinth on ohjauksessa käyttänyt niin paljon kuluneita kliseitä. Arnin ja Cecilian romanssi puhkeaa kuin 1950-luvun viihdelukemistossa. Flinth on tutkinut tarkasti myös viime vuosikymmenten spektaakkeleja, varsinkin Ridley Scottin elokuvia, joiden estetiikkaa seurataan liiankin tarkasti. Hidastukset, erikoistehosteet, tilallisuutta korostavat kameraliikkeet ja siirtymiä paisuttelevat jysähdykset ja välähdykset alkavat jo kyllästyttää. Silti Arn-seikkailuissa on paljon kiinnostavaa: varsinkin elokuvan Arn - Pohjoinen valtakunta ensimmäinen puolisko on onnistunutta kerrontaa ja seuraa Arnin vaiheita Pyhällä maalla. Marokossa kuvatut jaksot pärjäävät hyvin missä tahansa vertailussa. Lopulta Arn pääsee takaisin Pohjolaan itsensä Saladdinin avustuksella ja tuo Länsi-Götanmaalle pesunkestävän saraseenin. Kansankoti alkaa hiljalleen muotoutua. Arn esitetään samanaikaisesti kulttuurien välisten rajojen ylittäjänä, joka ymmärtää niin beduiineja kuin saraseenejakin, ja varhaisena ”kansallisuusajattelijana”, joka taistelee kotikontujensa ja rauhan puolesta.

Monista kansainvälisistä spektaakkeleista poiketen Arn-elokuvat ovat kielellisesti yhtä moninaisia kuin keskiajan maailmakin: elokuvissa puhutaan ruotsin lisäksi latinaa, englantia, ranskaa, arabiaa, norjaa ja tanskaa. Pyhällä maalla Arn muuten tutustuu norjalaiseen Haraldiin, joka lopussa ilmaantuu Götanmaalle taisteluun tanskalaisia vastaan. Lämpimät ruotsalais-norjalaiset suhteet elävät jo keskiajan maailmassa.

Suomalaisia kutkuttaa Varnhemin luostarissa elävä englantia puhuva munkki Henry (Simon Callow). Ettei vain olisi itse piispa Henrik? – Mutta Henrikinhän pitäisi olla jo vainaa, ellemme sitten ole kovasti erehtyneet.

4. heinäkuuta 2010

Helvetillinen näytelmä

Hetki sitten päättyi Turun musiikkijuhlien Infernal Comedy -esitys. Michael Sturmingerin kirjoittama ja ohjaama esitys perustuu sarjamurhaaja Johann ”Jack” Unterwegerin (1950-1994) tarinaan. Täytyy tunnustaa, etten tuntenut Unterwegeriä etukäteen, joten oli pakko katsoa tietoa verkosta. Se oli lopulta turhaa, koska wikipedian kuvaus oli osa esitystä. Infernal Comedyn keskushenkilö Jack (John Malkovich) lukee wikipedian tekstin lähes sanasta sanaan - ja toteaa, että se sisältää juuri niitä valheita, joita hän itse syötti julkisuudelle. Esitys käsittelee samanaikaisesti sarjamurhaajan psykologiaa, pakkomielteisiä tunteita, toden ja kuvitellun yhteensulautumista ja julkisuuden pinnallisuutta. Koko teatteriesitys on rakennettu kirjan julkistamiskiertueen tai julkaisutilaisuuden muotoon. Pöydällä on Jackin muistelmateos The Infernal Comedy: Confessions of a serial killer. Mitä esitys haluaa sanoa? Lopussa paljastuu, että kirja on tyhjä. Onko sarjamurhaaja lopulta vain tabula rasa, tyhjä taulu? Vai tarkoittaako tämä sitä, ettei ihmiskohtaloon sisälly salaisuutta? Tämä tappaja ei herätä sympatiaa niin kuin Franz Biberkopf. Esitys vihjaa Jackin lapsuuteen ja, itävaltalaisesta kun on kyse, Oidipus-kompleksiin, mutta muutoin Jackin murhanhimoinen affektiivisuus jää arvoitukseksi. Hän itse vihjaa haluunsa olla joku, tuntea oma merkityksensä, mutta toisaalta hän itse toteaa myöhemmin kaiken sanomansa valheeksi. Hmmm...

Infernal Comedyn vaikuttavin puoli on ooppera- ja balettimusiikin yhdistäminen puhedraamaan. Esitys alkaa Christoph Willibaldin Gluckin loistavalla musiikillisella helvetinkuvauksella baletista Don Juan. Puheroolin lisäksi esitykseen kuuluu kaksi sopraanoa, jotka esittävät Vivaldin, Mozartin, Beethovenin, Haydnin ja Weberin aarioita. Erityisen vaikuttava on Joseph Haydnin ”Berenice, che fai?” Kohtaus on myös Infernal Comedyn taitekohta: Jackin murha on raaka, mutta esityksessä on ripaus romanttista ironiaa, sillä vakava tunnelma katkaistaan välittömästi.

Varmaankin olennaista on se, että lavalla nähtävä Jack on kuollut. Hän on helvetissä, mihin Gluckin musiikkikin viittaa. Onko siis helvetti se, että Jack on ikuisesti tuomittu myymään elämäänsä?

Täytyy tunnustaa, että alussa oli vaikea tottua leikkillisen ja kuolemanvakavan tyylilajin yhdistämiseen. Yhtä vaikea oli alussa pitää omaelämäkerran promokiertueen muotoa kovin mielenkiintoisena lähtökohtana, mutta lopulta siitä saatiin kuitenkin paljon irti. Tosin, John Malkovichistä olisi ehkä saanut vielä enemmänkin iloa katsojille toisenlaisella käsikirjoituksella.

Koko Infernal Comedy rakentuu John Malkovichin tähteyden ympärille. Käsikirjoitus alkaa siinä mielessä taitavasti, että Jackin ja Johnin roolit punoutuvat tiiviisti yhteen. Kiertueen kaupungeissa esitys alkaa paikallisen yleisön flirttailulla, mikä luo kontaktin yleisöön. Turussa Jack/John sanoi käyneensä keskiaikamarkkinoilla. Mitähän Pietarin esityksessä kuullaan?

His Girl Friday (1940), kuunnelma

Lux Radio Theaterin kuunnelma numero 104 oli His Girl Friday, joka lähti eetteriin 30. syyskuuta 1940. Howard Hawks oli aiemmin samana vuonna saanut ensi-iltaan samannimisen elokuvakomedian, joka perustui Ben Hechtin ja Charles MacArthurin näytelmään The Front Page. Hechtin ja MacArthurin huvinäytelmä oli aiemmin filmattu Lewis Milestonen johdolla, mutta nyt Charles Lederer oli tehnyt sukupuoliroolit sekoittavan käsikirjoituksen: uudessa tulkinnassa toimittaja Hildy Johnson on nainen, joka on päättänyt avioitua Bruce Baldwinin kanssa ja jättää entisen elämänsä The Morning Post -lehden hektisen päätoimittajan Walter Burnsin rinnalla. Hawksin elokuvaversiossa sanavalmista pariskuntaa esittivät Cary Grant ja Rosalind Russell. Vaikka Lux Radio Theater pyrki usein saamaan elokuvaversion sankarit myös mikrofonin ääreen, nyt Cecil B. DeMillen juontamassa ja ohjaamassa kuunnelmassa oli tyytyminen Fred MacMurrayhin ja Claudette Colbertiin. Bruce Baldwinin roolissa kuultiin Jack Carsonia.

Voi vain kuvitella, miten hyvin Cary Grant olisi sopinut kuunnelmarooliin, mutta joka tapauksessa Fred MacMurray selviytyy hyvin nokkelasanaisena päätoimittajana. Claudette Colbert puolestaan istuu tarinaan erinomaisesti ja olisi ehkä sopinut myös Hawksin elokuvaan. Kuunnelman koossapitävänä voimana on tulennopea dialogi. Jos aiemmissa kuuntelemissani Lux-esityksissä yleisön ääniä on ollut vaikea kuulla, tässä naurunremahdukset kaikuvat mikrofoniin asti. Esityksen hulppea tunnelma on käsinkosketeltava. His Girl Friday soveltuu itse asiassa erinomaisesti juuri kuunneltavaan muotoon. Puhelinkeskustelut siirtävät tapahtumien keskiötä sujuvasti, muun muassa kohtauksessa, jossa Bruce on päätynyt poliisin tyrmään ja hänen äänensä kuullaan ensin Hildyn näkökulmasta. Kohtauksen aikana painotus vaihtuu päinvastaiseksi, ja Bruce kuulee kaltereiden taakse Hildyn vaimeat selittelyt. Kun tuomiotaan paennut Earl Williams kätkeytyy kirjoituspöydän sisään, tunnussanaksi sovitaan kolme kopautusta. Näiden koputusten huumori välittyy loistavasti.

Jos vain jaksaa kuunnella Lux-saippuan mainokset loppuun asti, sokerina pohjalla on päätähtien haastattelu.

3. heinäkuuta 2010

Morsian pukeutui mustaan (1968)

Morsian pukeutui mustaan (La Mariée était en noir, 1968) on odottanut pitkään katsomista. Olen tainnut nähdä sen viimeksi televisioesityksenä 80-luvun alussa. Elokuva on François Truffaut’n hommage Alfred Hitchcockille, mistä varmimpana vakuutena on Bernard Herrmannin musiikki. Itse asiassa Herrmannin osuus onkin elokuvassa parasta: vaikuttavassa takaumassa näytetään mustiin pukeutuneen morsiamen motiivi, diegeettinen ääni on poissa ja Herrmannin musiikki pääsee oikeuksiinsa. Elokuvan perusrakenne on selkeä: Julie Kohler (Jeanne Moreau) surmaa yksi toisensa jälkeen miehensä murhaajat, mutta Truffaut manipuloi taitavasti aikaa ja vaihtaa näkökulma. Uhreista sympaattisin on Michel Bouquet’n loistavasti esittämä Coral, mutta kovin herkkää kirjoa miehisyydestä Morsian pukeutui mustaan ei rakenna, eikä se ole tietysti tarkoituskaan. Julien kosto vie hänet lopulta vankilan seinien sisäpuolelle, eikä mikään estä tyydyttämätöntä kostonhimoa. Jeanne Moreau on erinomainen hyytävänä leskenä!

1. heinäkuuta 2010

Väkivaltaa Gazassa, eli kuunnelma Samson and Delilah (1951)

Lux Radio Theater esitti 19. marraskuuta 1951 kuunnelman Samson and Delilah. Sen pohjana oli Cecil B. DeMillen kaksi vuotta aiemmin ohjaama samanniminen spektaakkeli, jonka päärooleissa komeilivat Victor Mature ja Hedy Lamarr. Samat tähdet onnistuttiin pestaamaan mikrofonin ääreen, mutta alusta lähtien kuunnelmasta huokuu spektaakkelin puutteen tuottama ahdistus: juontaja yrittää sanallisesti kuvata DeMillen elokuvan menestystä, sen värikkyyttä ja loistokkuutta, mutta kuunnelmalla on käytössään toisenlaiset keinot. Silti Jesse Lasky Jr.:n käsikirjoitus on taitavasti lyhennetty, ja vaikeasti äänimaisemaksi muuntunut taistelu leijonan kanssa sujuu kohtuullisesti. Alussa tuntuu myös siltä, että Victor Mature puhuu liian lähellä mikrofonia, eikä tilallista vaikutelmaa synny. Ensimmäisen näytöksen jälkeen ongelma korjaantuu, ja lopussa sokeutuneen Simsonin vaikerrus tekee vaikutuksen.

Kertomus tuuheahiuksisesta sankarista ja häntä kohtaavasta petoksesta perustuu Vanhan testamentin Tuomarien kirjaan. Kuunnelman alussa filistealaiset ovat alistaneet Danin heimon, jonka jäsen Simson on. Simson rakastuu viholliseen, filistealaiseen Semadariin, jonka hän saakin itselleen urotekojen seurauksena. Semadar on kuitenkin rakastunut Ahturiin, jonka kanssa Simson ajautuu kamppailuun. Samaan aikaan Semadarin sisar Delila on salaa rakastunut Simsoniin. Kun Semadar heittää henkensä, Delila vannoo kostoa ja pettää Simsonin filistealaisten päällikölle Saranille. Tarinan keskeisenä näyttämönä on Gaza, ja myöhempi historia luo Simsonin kidutukselle karmaisevan tunnun.