Karmiininpunainen merirosvo (1952)

YLE Teema ilahdutti esittämällä Robert Siodmakin ohjaaman ja Roland Kibbeen käsikirjoittaman Karmiininpunaisen merirosvon (Crimson Pirate, 1952), joka on merirosvoelokuvien aatelia. Elokuvan tähtikaksikko Burt Lancaster ja Nick Cravat oli nähty yhdessä kaksi vuotta aiemmin Jacques Tourneur'n historiallisessa seikkailuelokuvassa Liekki ja nuoli (The Flame and the Arrow, 1950), joka sijoittui 1100-luvun Lombardiaan. Karmiininpunaisessa merirosvossa näyttämönä on 1700-luvun Itä-Intia, jossa kapteeni Vallo (Burt Lancaster) ja hänen uskollinen apulaisensa Ojo (Nick Cravat) tekevät selvää jälkeä. Lancaster ja Cravat tekivät kaikkiaan yhdeksän elokuvaa yhdessä.

Karmiininpunainen merirosvo alkaa katsojien, ”tyttöjen ja poikien”, puhuttelulla, mikä kertoo paitsi oletetusta yleisöstä myös tyylilajista: katsojan puhuttelu kuuluu yleensä komedian keinoihin. Alusta lähtien elokuva on tyylitelty, tietoisen liioiteltu, humoristinen ja akrobaattista energiaa viljelevä toimintaseikkailu, jossa merirosvot sekaantuvat kuvitteellisen San Peron poliittiseen vastakkainasetteluun, kapinallisten taisteluun espanjalaisia vastaan. Burt Lancaster oli nuorena esiintynyt sirkuksessa. Hän tapasikin Nick Cravatin jo 1930-luvulla, ja heidät opittiin tuntemaan Lang & Cravat -duona. Loukkaantuminen keskeytti Lancasterin sirkusuran, ja vaikka Karmiininpunaisessa merirosvossa käytettiin myös stuntteja, Lancaster tekee monia temppuja itse.

Karmiininpunainen merirosvo leikkii seikkailuelokuvan kliseillä ja historiallisen elokuvan aineksilla. Mukana on muun muassa keksijä Prudence, jonka avustuksella kuumailmapallo, kotikutoiset konekiväärit, sukellusvene ja vieläpä nitroglyseriiniräjähteetkin saadaan vapauden sanoman palvelukseen. Elokuvaa kuvattiin sekä studioilla Lontoossa että ulkona Ischian saarella ja sen tuntumassa. Christopher Lee, joka esiintyy paroni Gruden apurina, kertoo kuvauksista muistelmateoksessaan Tall, Dark and Gruesome. Lee muistelee, että alkuperäinen käsikirjoitus oli vakava, mutta Siodmak muokkasi sen kahdessa vuorokaudessa komediaksi. Lancasteristä Lee toteaa, että tämä näytteli rohkeasti kuten entiseltä sirkuslaiselta sopii odottaakin. Samalla Lee kertoo saaneensa Lancasteriltä tärkeitä vinkkejä taistelukohtausten esittämiseen: miten näytellä kaksitaistelua niin ettei se näytä vain huitomiselta, miten liioitella liikkeitä ja miten rytmittää taukoja.

Karmiininpunaisen merirosvon kuvaaja oli muuten prahalaissyntyinen Otto Heller (1896–1970), joka oli aloittanut elokuvaajan työnsä jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Kuvausten aikaan Heller oli 56-vuotias. Christopher Leen muistelmien mukaan Heller sai Karmiininpunaisessa merirosvossa toteuttaa ensimmäisen värielokuvansa. Heller oli aikaisemmin ollut muun muassa Gustav Machatýn Kreutzer-sonaatin (Kreutzerova sonáta, 1927), Max Ophülsin Sarajevon päivien (De Mayerling à Sarajevo, 1940) ja Thorold Dickinsonin Patarouvan (The Queen of Spades, 1949) kuvaaja. Hellerin uran huipennuksia oli Michael Powellin ohjaama Peeping Tom vuonna 1960.

Pinocchio (1940)

Walt Disneyn Pinocchio (1940) perustui Carlo Collodin tunnettuun lastenkirjaan, ja ohjauksen päävastuun ottivat Hamilton Luske ja Ben Sharpsteen. Disney valvoi tuotantoa henkilökohtaisesti. Alkuperäinen Collodin Pinocchio on animaatioon verrattuna rankkaa luettavaa, ja Disney pitikin huolen siitä, että puunukesta rakentui empaattinen kuva alusta lähtien. Tästä huolimatta elokuva tuntuu synkältä: maailma on täynnä viettelyksiä, ja lapsen tiellä vaanivat lukemattomat vaarat. Pyrkimys olla ”urhea, rehellinen ja epäitsekäs” on synkässä maailmassa melkein ylitsepääsemättömän vaikeaa, varsinkin kun kukaan muu Gepettoa ja Samu Sirkkaa lukuun ottamatta ei ole epäitsekäs... Pinocchio tuntuu uhrilta, kun hän kerta toisensa jälkeen suistuu kaidalta polulta ja vaihtaa koulun huvituksiin. Elokuvan synkkyys nostaa mieleen valmistumisajankohdan. Samaan aikaan kun italialaista lastenkirjaa sovitettiin Hollywoodissa piirroselokuvaksi, Euroopassa käytiin sotaa. Maailmanpalon varjossa Pinocchio niitti menestystään: vuonna 1940 se nähtiin Yhdysvaltain ohella Argentiinassa, Australiassa, Brasiliassa, Irlannissa, Iso-Britanniassa, Portugalissa ja Uruguayssa. Ruotsissa ja Unkarissa se nähtiin vuonna 1941, Chilessä, Sveitsissä ja Egyptissä 1942, Suomessa 1943. Saksaan ja Japaniin elokuva löysi tiensä vasta 1950-luvulla.

Olen nähnyt Pinocchion tietysti monta kertaa kuten kaikki muutkin. Muutama asia pisti tällä kertaa silmään. Kun avauskohtauksessa nähdään Samu Sirkka laulamassa kaunista sävelmäänsä, hyllyllä on muitakin lasten kirjoja kuin Collodin Pinocchio. Vanhan näköisinä niteinä nähdään ainakin Liisa ihmemaassa ja Peter Pan, joista Disney teki animaatiot vasta 50-luvulla. Ehkä nämä klassikot olivat suunnitelmissa jo tuossa vaiheessa. Nukketeatterin omistaja herra Stromboli on italialainen karikatyyri, joka nimensä mukaisesti on temperamentiltaan kuin tulivuori, ja hänen pöydällään on, mitäpä muuta kuin, oliiveja ja valkosipuleja. Huvitusten saari ei ole Pinocchiossa vain pikkupoikien paheellisten viettelysten paikka; se merkitsee sivilisaation tuhoa. Leonardo da Vincin Mona Lisa nähdään töherrettynä, ja nuorukaiset pirstovat historallisia rakennuksia sikarin tupruttelun, oluen juonnin ja biljardin peluun lomassa. Hyve ja pahe ovat myös sukupuolittuneita. Kaikki Huvitusten saarelle houkutellut lapset ovat poikia, eikä tyttöjä näy liioin koulutiellä.

Huckleberry Finnin seikkailut (1939)

Richard Thorpe (1896–1991) kuului Hollywoodiin sekatyömiehiin, joka aloitti ohjaajantaipaleensa 20-luvun alussa ja paiski töitä studiokauden loppuun asti, erityisesti MGM:n palveluksessa. Internet Movie Databasessa Thorpelle kertyy peräti 185 ohjauskrediittiä, ja yleisön mieliin hän on jäänyt mm. Tarzan- ja Elvis-elokuvillaan. Thorpe ohjasi myös suuren budjetin epiikkaa, kuten spektaakkelit Ivanhoe (1952) ja Pyöreän pöydän ritarit (Knights of the Round Table, 1953). Thorpen ammattitaidosta kertoo Mark Twainin romaaniin perustuva, sujuvasti kerrottu Huckleberry Finnin seikkailut (The Adventures of Huckleberry Finn, 1939), jonka kuvauksista ohjaaja siirtyi sujuvasti Tarzanin poikaa (Tarzan Finds a Son, 1939) tekemään. Lapsen näkökulmasta on kyse myös Huckleberry Finnin seikkailuissa, jossa seurataan Huckleberryn (Mickey Rooney) pakoretkeä Mississippillä yhdessä Jim-orjan (Rex Ingram) kanssa.

Huckleberryn tarinaa voi katsoa lastenelokuvana, mutta se saa koomisen alun jälkeen vakavia sävyjä, kun Jimiä syytetään Huckleberryn murhasta ja rasavillin juoppo isäkin löytyy ennen pitkää kuolleena. Komedia palaa tuota pikaa, kun Huckleberry ja Jim törmäävät jokilaivalta ulos heitettyihin huijareihin, Kuninkaaseen (loistava Walter Connolly) ja Herttuaan (William Frawley). Jimin roolissa Rex Ingram on erittäin vakuuttava, ja Huckleberry Finnin seikkailujen jälkeen hänet nähtiin pullon henkenä legendaarisessa Bagdadin varkaassa (The Thief of Bagdad, 1940). Muuten: tarinassa Jim pyrkii Cairoon, Illinois'hin, jossa vaimo ja lapsi odottavat. En tiedä, onko sattumaa, mutta Ingram oli itse syntyjään cairolainen.

Hook – Kapteeni Koukku (1991)

Vietimme loppiaista, viimeistä koulujen lomapäivää, katsomalla Steven Spielbergin fantasian Hook – Kapteeni Koukku (1991), joka jatkaa siitä, mihin Walt Disneyn Peter Pan (1953) päättyi. Disneyn elokuvan ensi-illan aikaan Spielberg oli itse seitsenvuotias. Sattuvasti meikäläinen elokuvatarkastamo on määritellyt Koukun K7-elokuvaksi.

Peter Pan on aikuistuttuaan tullut yhdysvaltalaiseksi liikemieheksi Peter Banningiksi (Robin Williams), joka valtaa yrityksiä kuin merirosvo. Alku kertaa amerikkalaisen ja englantilaisen kulttuurin stereotypioita, ja 20 vuotta ensi-illan jälkeen katsottuna Koukussa pistää silmään varsinkin kännykän käyttö kiireisen elämäntavan kuvastajana. Tämän rinnalla Iso-Britanniassa eletään vielä viktoriaanisen lumouksen vallassa. Eipä aikakaan, kun puhelin on haudattu Lontoon maaperään ja Peter lähtee Mikä-mikä-maahan pelastamaan lapsiaan.

Nyt kun Ilana Aallon väitöskirja Isyyden aika on tuoreessa muistissa, huomio kiinnittyy Koukkuun isyyden kuvauksena. Peter laiminlyö lapsiaan ja perhettään, ja juuri havahtumisen aikaansaamiseen koko elokuva tiivistyy. Isän on tultava lastensa sankariksi. Peterillä on kaksi lasta, tyttö ja poika, mutta tarina tiivistyy Jackin (Charlie Korsmo) uskon palauttamiseen. Toisaalta Maggie (Amber Scott) on uskossaan vanhempiinsa horjumaton, ja James Koukku (Dustin Hoffman), joka yrittää voittaa lasten rakkauden, saa valtaansa vain Jackin. Valitettavasti isän näytteleminen ei tuo Koukulle odotettua palkintoa vaan valeisä päätyy krokotiilin kitaan. Koukku pyrkii korostamaan leikin, lapsenuskon ja mielikuvituksen palauttamisen tärkeyttä, aikuisen vakavuuden rinnalle, mutta elokuvan voi lukea sisäisen lapsuuden korostuksen sijaan kuvauksena isän muodonmuutoksesta.

Sirkus (1928)

Sirkus on ollut lukemattomien näytelmäelokuvien ympäristönä, ja tässä ryhmässä Charles Chaplinin Sirkus (The Circus, 1928) on epäilemättä tunnetuimpia. Elokuva oli aikanaan suurmenestys, mutta se on jäänyt aiemmin valmistuneen Kultakuumeen (Gold Rush, 1925) varjoon. Nyttemmin esitetty versio on Chaplinin itsensä vuonna 1968 tekemä uudelleenjulkaisu, joka alkaa ohjaajan säveltämällä ja tulkitsemalla laululla "Swing High Little Girl". Laulu virittää nostalgisen, kaihoisan tunnelman, jonka aikana nuori tyttö (Merna Kennedy) nähdään istumassa tyhjän sirkusmaneesin yllä, keinussa. Laulu toteaa, ettei auta katsoa maahan, jos mielii kurkottaa kohti sateenkaarta. Aloitus keskittää näkökulmaa julman sirkuksen johtajan (Allan Garcia) tytärpuoleen, joka ei tahdo onnistua yrityksissään. Minulle ei ole koskaan selvinnyt, oliko tätä aloitusta alkuperäisessä vuoden 1928 Sirkuksessa, vai onko otos lisätty vasta vuonna 1968. Muutoinkin tuntuu, että Chaplinin elokuvat pitäisi asettaa enemmän oman aikansa kontekstiin vaikka toisaalta onkin ymmärrettävää, että niitä esitetään ohjaajan myöhemmin autorisoimina versioina. Nykyisenä bluray-aikakautena ei olisi konstikaan lisätä levyihin myös aiempia versioita. Itse asiassa katsomamme kopio oli yhdistelmäjulkaisu, jossa oli tarjolla sekä dvd että bluray. Parhaalla tahdollaankaan en pystynyt näkemään kovin suurta tasoeroa tallenteiden välillä. Chaplin ansaitsi paremmat teräväpiirtojulkaisut ja kunnolliset lisämateriaalit.

Kaikesta tästä huolimatta Sirkus on hieno elokuva, jossa komediallisuus ja traaginen melankolia ovat sopusoinnussa. Tietämättään kulkuri saa sirkusyhteisön kannalta ratkaisevan roolin. Hän tulee yleisön suureksi vetonaulaksi ja pelastaa koko seurueen taloudelliselta katastrofilta, vaikka kuvittelee itse olevansa töissä vain hanslankarina. Lopulta kulkuri saattaa myös nuoret rakastavaiset yhteen. Ennen pitkää sirkus jatkaa kulkuaan, kun taas kulkuri jää yksikseen istumaan kentälle, johon maneesi on jättänyt syvät uurteet. Hauskana kuriositeettinä elokuvassa on taikurin pöytä, jonka kyljessä komeilee 1800-luvun legendaarisen Bartolomeo Boscon nimi. Bosco oli aikakautensa tunnetuimpia taikureita, joka kävi esiintymässä Helsingissäkin. Mutta vuonna 1928 hän oli ollut haudassa jo 65 vuotta...

Katsoimme Sirkuksen lasten kanssa, sunnuntaimatineana, ja eniten naurua kirposi leijonakohtauksesta. Kulkurin loistava nuorallakävelykohtaus oli selkäpiitä karmiva.

Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1954)

Richard Fleischerin ohjaama Sukelluslaivalla maapallon ympäri (20 000 Leagues under the Sea, 1954) on Jules Verne -filmatisointien parhaimmistoa, ei niinikään ohjauksensa suhteen, mutta lavastuksen ja puvustuksen steampunk-henkisyys erottaa sen selvästi aikakauden muista tieteiselokuvista ja fantasioista. Walt Disneyn tuottaman seikkailuelokuvan suuresta budjetista kertoo näyttävä tähtikaarti, johon kuuluvat Kirk Douglas, Paul Lukas, Peter Lorre ja James Mason. Douglas on karski merimies Ned Land, lähes stereotyyppinen common sense -hahmo, jonka vastakuvana on Paul Lukasin esittämä professori Pierre Aronnax. Professorin epärealistisuus, todellisuuden tajun puute, on lähes yhtä stereotyyppistä, ja lopulta Nedin on pakko auttaa myös professori pois uppoavasta sukelluslaivasta, jonne tämä on vielä palaamassa muistiinpanojaan etsimään. Roolisuorituksena ylitse muiden on ehdottomasti James Masonin vakuuttava kapteeni Nemo. Mieleen tulee lapsuuden tv-sarja, jossa Omar Sharif näytteli samaa roolia, arvoituksellista, urkuja soittavaa kapteenia, joka yhteiskunnalle katkeroiduttuaan on vetäytynyt vedenalaiseen maailmaan. Sukelluslaivalla maapallon ympäri on säilyttänyt Jules Vernen hengen siinä mielessä, että usein Vernen romaaneissa aikaansa edellä olevat tutkijat ovat jo luoneet tulevaisuutta merten kätköissä tai viidakon syvyyksissä, eikä aika ole vielä kypsä tieteen voittokululle. Sukelluslaivalla maapallon ympäri päättyy kapteeni Nemon legendaarisiin sanoihin: ”There is hope for the future. And when the world is ready for a new and better life, all this will someday come to pass, in God's good time.”

Bagdadin varas (1940)

Tuhannen ja yhden yön tarinat ovat antaneet inspiraatiota lukemattomiin elokuviin. Raoul Walsh ohjasi Hollywoodissa vuonna 1924 Bagdadin varkaan, joka oli pesunkestävä miekkailu- ja seikkailuelokuva, pääroolissa Douglas Fairbanks. Astetta suuritöisempi oli Alexander Kordan tuottama Bagdadin varas (The Thief of Bagdad, 1940), jonka käsikirjoituksesta vastasivat Miles Malleson ja Lajos Biró. Ludwig Bergerin, Michael Powellin ja Tim Whelanin ohjaama värikäs seikkailu jäi toisen maailmansodan jalkoihin ja jouduttiin viimeistelemään Kaliforniassa. Kirkkaissa väreissä kuvattu, näyttäviä lavasteita ja erikoistehosteita hyödyntävä spektaakkeli on säilyttänyt kiehtovuutensa, ja se on sittemmin kuulunut muun muassa Martin Scorsesen ja Francis Ford Coppolan suosikkielokuviin. Kertomus alkaa suoraan draaman ytimestä, ja katsoja tutustuu sokeaan kerjäläiseen ja hänen koiraansa. Vähitellen paljastuu, että sokea mies on itse kuningas Ahmed (John Justin) ja koira hänen ystävänsä Abu (Sabu). Lähes elokuvan puoliväliin asti kestävässä takautumassa valkenee, että Ahmedin rakastamaa prinsessaa (June Duprez) janoaa myös suurvisiiri Jaffar (Conrad Veidt). Elokuvan alussa Jaffar tuntuu saaneen kaikki valtaansa. Lempeä Allah puuttuu lopulta peliin ja tarjoaa Bagdadin pikkuvarkaalle mahdollisuuden lentävän maton kähveltämiseen: tuossa tuokiossa Abu on Bagdadissa juuri parahiksi pelastamaan Ahmed pyövelin kynsistä.

Ainakin minuun 1930-luvun tehosteiden maagisuus vetoaa. Mieleen jää myös Conrad Veidtin loistava roolisuoritus Jaffarina. Veidt eli tähtihetkensä saksalaisen ekspressionismin palveluksessa ja esitti unissakävelijä-Cesaren roolin Robert Wienen Tri Caligarin kabinetissa (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920). Kansallissosialistien noustua valtaan Veidt muutti ensin Iso-Britanniaan ja sittemmin Yhdysvaltoihin. Hollywoodissa Veidtin tähtirooleihin kuului majuri Heinrich Strasserin rooli Michael Curtizin Casablancassa (1942). Conrad Veidt kuoli sydänkohtaukseen Hollywoodissa 50-vuotiaana huhtikuussa 1943.

Kummitus muuttaa länteen (1935)

Ranskalainen ohjaaja René Clair oli melkein yhtä vanha kuin elokuva itse: hän oli syntynyt Pariisissa 1898, ryhtyi ohjaajaksi mykkäkaudella, piipahti Englannissa ja Yhdysvalloissa ja palasi elämänsä lopulla uudelleen kotikonnuilleen. Viimeinen ohjaus valmistui modernismin keskellä 1966. Vuonna 1935 Clair sai Alexander Kordalta kutsun Lontooseen, ja tuloksena oli ohjaajan ensimmäinen englanninkielinen elokuva Kummitus muuttaa länteen (The Ghost Goes to West). Komedia alkaa karikatyyrinomaisella kuvalla 1600-luvun Skotlannista, jossa vanhan suvun nuorin vesa osoittautuu pelkuriksi ja pakenee kaksinkamppailua tynnyrin taakse. Rangaistus on kova: pelkuri saa jäädä kummittelemaan siihen asti, kunnes suvun kunnia on palautettu. Asetelma muistuttaa Oscar Wilden Canterville kummitusta, josta Jules Dassin teki elokuvaversion 40-luvulla. René Clairin ohjauksessa amerikkalaisen kulttuurin vaikutus on kuitenkin dramaattisempi: jenkit ostavat suvun linnan, purkavat sen osiin ja rahtaavat Yhdysvaltoihin. Uudessa maailmassa vanha kulttuuri muuttuu kitschiksi. Elokuvan hauskin jakso on kohtaus, jossa kamera pyyhkii vuoron perää Washingtonista Lontooseen ja takaisin. Kun Iso-Britannian parlamentti taivastelee sitä, miten vanhaa kulttuuria raiskataan, Yhdysvalloissa senaatti lietsoo muukalaisen pelkoa: toisin kuin 50-luvun scifi-elokuvissa, tässä alien onkin kummitus.

Kultakuume (1925)

YLE Teema esitti komediasarjansa päätöksenä Charles Chaplinin Kultakuumeen (Gold Rush, 1925). Ilmeisesti esitetty kopio oli Chaplinin vuonna 1942 toteuttama äänellinen versio, josta välitekstit poistettiin ja korvattiin kertojaäänellä. Samalla elokuvaan tehtiin musiikkiraita, jossa oli myös efektejä. Nyt esitetty elokuva on siis ehkä pikemminkin vuoden 1942 elokuva kuin vuoden 1925, ainakin siinä mielessä, että mykkäelokuvalle tärkeä välitekstien käyttö on kokonaan poissa. Mielestäni tämä syö elokuvan rytmiä, koska väliteksteillä oli aikanaan tärkeä kerrontaa rytmittävä tehtävä. Samalla Chaplin muokkasi tarinaa, kuten hän teki muidenkin elokuviensa modernisointien kanssa. Kun 1920-luvulla elokuva päättyi kulkurin ja Georgian (Georgia Hale) suudelmaan, nyt pariskunta vain astelee kohtia onneaan. Ilmeisesti myös Georgian ja Jackin (Malcolm Waite) suhteen kuvausta lyhennettiin. Tästä kaikesta huolimatta Kultakuumeen huumori puree vastustamattomasti; varsinkin alkupuoliskon mökkikohtaukset Iso-Jimin (Mack Swain) kanssa ovat hulvattomia. Kruununa on loppu, jossa kulkuri ja Iso-Jim matkustavat pois Alaskasta, miljonääreinä.

Dumbo (1941)

Helen Abersonin kirjoittamaan ja Harold Pearlin kuvittamaan lastenkirjaan perustuva Dumbo (1941) oli Walt Disneylle paluu varmaan satuaiheeseen kunnianhimoisen Fantasian (1940) jälkeen. Dumbo tehtiin säästöliekillä, mistä kertoo sekin, että pituutta kertyi vain reilu tunti. Ilmeisesti myös sota-aika vaikutti Disneyn menestykseen, ja Fantasian ohella Pinocchio (1940) oli menestynyt heikosti, sillä markkina-alue oli merkittävästi kaventunut. Dumbossa on usein kiinnitetty huomiota sen etnisiin stereotypioihin. Alkukielisessä versiossa varsinkin variksien supliikki on selkeä viittaus mustaan väestönosaan, tosin suomeksi dubatussa versiossa Jarkko Tamminen, Sami Saari, Veeti Kallio ja Sasu Moilanen etäännyttävät mielikuvaa. Toisaalta, juuri varikset auttavat Dumboa uskomaan itseensä, joten niillä on selkeästi positiivinen rooli itse tarinassa. Omaan silmääni pisti variksia enemmän se, että elokuvan alkupuolella sirkustelttaa pystyttävät mustat orjat, jotka on jostakin syystä piirretty kasvottomiksi.

Sehän käy kuin leikiten (1934)

Katsoimme sunnuntaina W. C. Fields -elokuvan Sehän käy kuin leikiten (It's a Gift, 1934), vaikka viisivuotiaalle Eemilille alkoholisoitunut, lapsiin väkivaltaisesti suhtautuva herra taisi olla vähän liikaa... Tosin W. C. Fieldsin hahmo on tässä astetta hellyttävämpi kuin muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneissa farsseissa Taaloja ja tuuria (The Bank Dick, 1940) ja Pulmia kerrakseen (Never Give a Sucker an Even Break, 1941): päähenkilö Harold Bissonette (W. C. Fields) tuntuu elävän vieraana omassa kodissaan, poika rullaluistelee ympäri asuntoa ja puoliso määrää kaapin paikan. Sekatavarakaupassakaan ei mene paremmin: sokea herra Muckle (Charles Sellon) tulee lasiovesta läpi ja naapurin vauva (Baby LeRoy) avaa siirappitynnyrin. Tarinassa kuvastuu 30-luvun lamavuosien utooppinen kaipuu parempaan elämään, jota Bissonettelle edustaa Kalifornia ja sen auringossa kylpevät appelsiiniviljelmät.

Fieldsin komiikka on parhaimmillaan alun yökohtauksessa, jossa Bissonette yrittää epätoivoisesti nukkua parvekkeen keinussa, mutta häiriöiden sarja on hulvaton. Mehukkaimmasta päästä on myös autoajelu kohti Kaliforniaa: Bissonetten väki kurvaa yksityisalueelle pitämään picnic-paussia, eikä kaaoksen määrässä ole tolkkua. Melkein tulee sellainen olo, että elokuvan käsikirjoittajat ovat lukeneet Jalmari Finnen Kiljusen herrasväkeä, niin lähellä amerikkalainen ja suomalainen kauhuperhe ovat toisiaan.

Laivakalle nuorempi (1928)

Katsoimme viikon viiveellä Buster Keaton -klassikon Laivakalle nuorempi (Steamboat Bill Jr., 1928), jonka myrskykohtaus saa niin aikuiset kuin lapsetkin repeämään liitoksistaan. Komedian asetelma tuo mieleen vuonna 1923 valmistuneen Ruutia, räminää ja rakkautta (Our Hospitality), jossa Keatonin esittää päähenkilö saapuu synnyinseudulleen ja joutuu luovimaan taistelevien sukujen välissä. Laivakallessa jännitteen muodostavat kaksi laivuria, modernia jokilaivaa johtava John James King (Tom McGuire) ja vanhempaa purtta kipparoiva William ”Laivakalle” Canfield Sr. (Ernest Torrence). Taistelevien laivureiden lapset rakastuvat toisiinsa, ja Laivakallen Bostonissa opiskellut poika pääsee lopulta näyttämään taitonsa. Uusi sukupolvi luo sovinnon. Monet Buster Keatonin elokuvat käsittelevät tai sivuavat modernisaatiota, yhteiskunnallista muutosta, jonka keskellä kivikasvo etsii paikkaansa. Laivakalle nuorempi huipentuu myrskyyn, jossa vanha ja kokenut jokilaiva osoittautuu kestävämmäksi kuin Kingin loistelias alus: talot menevät pirstaleiksi, sairaala nousee ilmaan ja tuuli heittelee kaupunkilaisia mielin määrin, mutta vanha jokilaiva tottelee tiukan paikan tullen.

Muuten: Buster Keatonin isä Joe nähdään mainiona parturina, joka poistaa kaupunkilaistuneen pojan viikset yhdessä hujauksessa, kun fiktiivinen isäukko on todennut tylysti: ”Take that barnacle off his lip.”

Hovinarri (1955)

Melvin Frankin ja Norman Panaman käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama Hovinarri (The Court Jester, 1955) on hauskimpia Danny Kaye -komedioita, ehdoton sunnuntaimatineaelokuva. Keskiajan Englantiin sijoittuva musiikkikomedia ammentaa vaikutteita historiallisten elokuvien perinteestä; ennen kaikkea mieleen tulee vuonna 1938 valmistunut Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood), tosin Frankin ja Panaman versiossa oikea kuningas on pienokainen, jonka takapuolessa on vaaleanpunainen, neilikanmuotoinen syntymämerkki. Kun merkki paljastuu, raavaimmatkin ritarit polvistuvat tervehtimään majesteettia. Robin Hood -muistumana on Basil Rathbone, joka tällä kertaa esittää juonittelevaa Sir Ravenhurstia. Luvattomasti valtaistumelle kavunnutta kuningas Roderickiä puolestaan näyttelee Cecil Parker ja prinsessa Gwendolynia Angela Landbury. Vaatimattomin sivuosa on John Carradinella, joka tulkitsee italialaista hovinarria - ja salamurhaajaa - Giacomoa, mutta hän ei kauaa elokuvassa ehdi heilua ennen kuin Danny Kayen esittämä Hubert Hawkins kaappaa identiteetin. Parhaimmat naurut katsojaa saa kohtauksessa, jossa prinsessan kamarineito taikoo Hawkinsin intohimoiseksi rakastajaksi, mutta sormien napsautus palauttaa hänet vähän väliä maan pinnalle.

Taivaan tähden (1926)

Taivaan tähden (For Heaven’s Sake, 1926) perustuu vastakohdille. Miljonääri J. Harold Manners (Harold Lloyd) on ”uptown boy”, toimeton laiskuri, jolle raha on langennut itsestään. Hän sulkee silmänsä elämän realiteeteilta, mutta kuin vahingossa hän päätyy tukemaan laitakaupungin lähetysasemaa ja rakastuu ”downtown girliin”, papin tyttäreen (Jobyna Ralston). Miljonäärin vastavoimana ovat pyyteettömät lähetystyöntekijät, mutta lopulta Manners itse saa aikaan suurimman tehon: hän houkuttelee paikalliset taskuvarkaat ja hanttapulit virrenveisuuseen, parannuksen tielle, mutta tietenkin vain näennäisesti. Elokuvan huikea loppujakso alkaa, kun rosvojoukko olettaa Mannersin hylänneen morsiamensa häiden kynnyksellä ja pettäneen ”aatteen”. Kaikki juovat itsensä änkyräkänniin. Kun väärinkäsitys paljastuu, ja Manners lähtee ystäviensä kanssa kiiruhtamaan hääpaikalle, humalan määrä on rajaton. Tästä sukeutuu varmaankin amerikkalaisen mykkäelokuvan äärimmäisin kaahauskohtaus, josta oheinen kuva antaa vain esimakua.

Taivaan tähden valmistui vain muutamaa vuotta ennen mykkäkauden päätöstä. Lähellä oli myös Wall Streetin pörssiromahdus, jonka jälkeen köyhän kansan kuvaus erkani kauas slapstickin karikatyyreistä.

Salamaa ja jyrinää (1923)

Fred Newmeyerin ja Sam Taylorin ohjaama Salamaa ja jyrinää (Why Worry?, 1923) jäi Harold Lloydin viimeiseksi yhteistyöksi Hal Roachin kanssa. Lloydin parhaimpiin komedioihin kuuluvan tarinan keskiössä on luulotautinen miljonääri Harold Van Pelham, joka lähtee toipumismatkalle Etelä-Amerikkaan, uneliaalle Paradison saarelle, joka karttakuvan mukaan sijaitsee Chilen rannikon tuntumassa. Elo on raukeaa mutta väkivaltaista, ja saarella tehdään vallankumousta Jim Blake -nimisen roiston johdolla. Harold saa avukseen hammassärkyä potevan jättiläisen, Colosson (John Aasen), ja yhdessä kaverukset nujertavat koko vallankumouksellisten armeijan. Taistelun tiimellyksessä Harold hoksaa olevansa terve ja sydämentykytyksen johtuneen vain rakkaudesta sairaanhoitajaan (Jobyna Ralston). Loppukohtauksessa vuosi on kulunut, lapsi syntyy ja Colossokin on löytänyt paikkansa Los Angelesissa liikennepoliisina.

Colosson roolissa nähdään 220-senttinen John Aasen (1890–1938), jonka sukujuuret juonsivat Norjaan. Salamaa ja jyrinää oli Aasenin elokuvallinen debyytti, jonka jälkeen hänet nähtiin jättiläisrooleissa useassakin elokuvassa. Aasen esiintyi myös vuonna 1932 Todd Browningin elokuvassa Freaks.

Robin Hoodin seikkailut (1938)

Michael Curtizin ja William Keighleyn Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood, 1938) on klassisista klassisin seikkailuelokuva. Douglas Fairbanks oli esittänyt menestyksellisesti Robin Hoodia vuonna 1922, mutta toisen maailmansodan kynnyksellä Errol Flynnistä tuli Sherwoodin metsien sankarin ruumiillistuma vuosikymmeniksi eteenpäin. Spektaakkelimaisessa Technicolor-elokuvassa normannien ja saksien ristiriita ratkeaa, kun ”hyvä kuningas” Rikhard Leijonanmieli (Ian Hunter) palaa Pyhältä maalta ja häätää hävyttömän Juhana-veljensä (Claude Rains). Seikkailua katsoessa mieltä jää kaivertamaan vuoden 1938 tilanne: mitä englantilaisen taruston äärelle palaaminen merkitsi kiristyvän kansainvälisen tilanteen keskellä? Katsoin The Times -lehden arvostelun, joka ilmestyi lokakuussa 1938. Siitä ilmenee, että itse Kentin herttua ja herttuatar juhlistivat ensi-iltaa läsnäolollaan ja samalla kerättiin rahaa British Empire Cancer Campaigniin. The Timesin arvostelija suhtautui lopputulokseen ironisesti: kulkueiden ja kuvaelmien, taistelujen ja pitojen, lippujen ja haarniskojen täyttämä elokuva oli kuin 1800-luvun suurellinen historiamaalaus.

Chaplinin poika (1921)

Chaplinin poika (The Kid, 1921) on hiljattain ilmestynyt teräväpiirtona, mutta kovin hyvää kuvaa levy ei anna Chaplinin tuotannon uudelleenjulkaisuprojektista, tai sitten käytettävissä ei vain ole ollut riittävän laadukasta kopiota. Mutta vaikuttavaa katsottavaa elokuva on silti. Lisämateriaalina ovat lisäksi ne otokset, jotka Chaplin poisti elokuvasta vuonna 1971. Vasta nyt oikeastaan jäin miettimään, kuinka paljon Chaplin lopulta vaikutti oman tuotantonsa ilmeeseen myöhemmin, paitsi säveltämällä musiikkia myös hiomalla elokuviaan ohjauksellisessa mielessä. Chaplinin poikaan tehdyt tarkistukset ovat lopputuloksen kannalta olennaisia. Alkuperäisessä 20-luvun kopiossa pojan vanhempien tarina täydentyy siinä mielessä, että äidin (Edna Purviance) rinnalle asettuu vahvemmin myös isä (Carl Miller). Vuoden 1971 kopiossa nähdään kyllä rakastajansa hylkäämä äiti, joka luopuu lapsestaan, mutta 1920-luvun kopiossa isä palaa uudelleen näkyviin elokuvan keskivaiheilla. Kun äiti pääsee elämän syrjään kiinni ja tekee läpimurron oopperalavalla, isästä tulee arvostettu taiteilija. Rakastavaisten tiet yhtyvät, ja he päättävät yhdessä löytää lapsensa. Vuoden 1971 kopiossa katsoja jää siihen uskoon, että äiti jatkaa elämäänsä yksinhuoltajana. Epäilemättä ratkaisu onkin ollut taiteellisessa mielessä oikea: avioliittoinstituution pyhyyttä kuvaava jakso on ehkä ollut välttämätöntä vuonna 1921, jo pelkästään siitä syystä, että Chaplin itse oli samaan aikaan eroamassa, mutta se ei ole itse teeman, kulkurin ja pohjan suhteen, kannalta välttämätöntä.

Kaiken kaikkiaan vuoden 1971 versio on napakampi ja liikuttavampikin kuin vuoden 1921 versio. Mutta se tosiasia tietenkin jää, ettei vuoden 1971 kopio ole identtinen alkuperäisen kanssa, ja tuntuu, että Chaplinin arvioinnissa pitäisi mennä aikalaislähteiden äärelle.

Kapteeni Blood (1935)

Katsoimme sunnuntaimatineana Michael Curtizin ohjaaman, Rafael Sabatinin romaaniin perustuvan seikkailuelokuvan Kapteeni Blood (Captain Blood, 1935). Aluksi tuntui, että tämähän on tullut nähtyä monta kertaa, mutta kun tarkistin Elonetista, tv-esityksiä on ollut vain neljä, vuosina 1971, 1979, 1983 ja 2006. Olen tainnut nähdä kaikki nuo kolme ensimmäistä, ja nyt neljännellä kerralla merirosvoelokuvan klassikko tuli taltioitua. Tarina alkaa vuodesta 1685: irlantilainen lääkäri Peter Blood (Errol Flynn) joutuu syyttömästi tuomituksi maanpetoksesta ja päätyy kuninkaan oikusta orjaksi Jamaikalle. Paikallisen sotilaskomentajan tytär Arabella Bishop (Olivia de Havilland) ostaa hänet kahdellakymmenellä punnalla, ja Blood päätyy kuvernöörin henkilääkäriksi. Orjat suunnittelevat pakoa ja käyttävät tilaisuuden hyväkseen, kun espanjalaiset hyökkäävät Port au Princeen. Orjista sukeutuu merirosvoja ja Blood muuntuu lääkäristä kapteeniksi. Merirosvous näyttäytyy utooppisena veriveljeytenä, jota orjat vahvistavat tekemällä sopimuksen: saalis jaetaan tasan kaikkien kesken ja vammautuneet saavat erityiskorvauksen! Raha kuitenkin ratkaisee, sillä ennen pitkää Blood ostaa Arabellan 20 000 punnalla luihulta - kuinkas muuten - ranskalaiselta merirosvolta (Basil Rathbone). Ihmeenomaisena loppuratkaisuna paha Jaakko-kuningas syöstään vallasta ja Bloodin joukot liittyvät Vilhelm Oranialaisen armeijaan.

Irlantilaisen lääkärin johtama kapina Jamaikalla ennakoi siis mainiota vallankumousta!

Zorron merkki (1940)

Rouben Mamoulianin Zorron merkki (The Mark of Zorro, 1940) kuuluu klassisen Hollywoodin parhaimpiin seikkailuelokuviin. Tbilisissä vuonna 1897 syntynyt Mamoulian muistetaan muun muassa Tri Jekyllin ja Mr. Hyden (Dr. Jekyll and Mr. Hyde, 1931), Kuningatar Kristiinan (Queen Christina, 1933) ja Silkkisukkien (Silk Stockings, 1957) sujuvana ohjaajana. Johnston McCulleyn tarinaan perustuva Zorron merkki alkaa Espanjassa, josta aatelinen Don Diego Vega (Tyrone Power) palaa synnyinseudulleen Kaliforniaan. Los Angeles on köyhä kyläpahanen, jota uusi kuvernööri Quintero (J. Edward Bromberg) apurinsa kapteeni Pasqualen (Basil Rathbone) kanssa terrorisoi. Romanssin tarinaan tuo Diegon suhde kuvernöörin veljentyttäreen Lolitaan (Linda Darnell), johon sankari tutustuu munkinkaapuun pukeutuneena.

Johnston McCulleyn tarinan lisäksi Zorron merkki pohjautuu vahvasti Fred Niblon samannimiseen mykkäelokuvaan (1920), jota katsoimme samantien puoleenväliin. Douglas Fairbanks on julkeampi, sikaria röyhyttelevä veijari, kun taas Tyrone Powerin hahmo tuo mieleen sliipatun ensirakastajan. Mamoulianin tulkinta tuntuu viittaavan pitkälti myös kaksi vuotta aiemmin valmistuneeseen Robin Hoodin seikkailuihin (The Adventures of Robin Hood), jossa sankarin viittaa kantoi Errol Flynnin. Jos Robin Hood muistetaan loisteliaasta miekkailukohtauksestaan, Zorron merkki ei jää juurikaan jälkeen edeltäjästään. Hollywoodin miekkailuekspertti Fred Cavens sai Tyrone Powerinkin vauhtiin.