Sade (1953)

The Directors Guild of American toteuttamassa haastattelukirjassa Curtis Bernhardt totesi vuonna 1986 sarkastisesti olevansa uudelleenfilmatisointien spesialisti. Bernhardtin sanoista kuvastuu, ettei hän kokenut Hollywood-uransa suuntaa aivan sellaisena kuin hän olisi itse alun perin toivonut. Euroopassa 1930-luvulla arvostetusta tekijästä oli tullut studion määräysten toteuttaja, ja kunnianhimon aste epäilemättä vaihteli elokuvasta toiseen. Uudelleenfilmatisointien sarjaan kuului vuonna 1953 valmistunut Sade (Miss Sadie Thompson), joka oli jo kolmas filmatisointi W. Somerest Maughamin tarinasta. Vuoden 1928 versiossa pääparina olivat esiintyneet Gloria Swanson ja Lionel Barrymore, vuonna 1932 Joan Crawford ja Walter Huston. Bernhardtin versiossa samoissa rooliessa nähtiin Rita Hayworth ja José Ferrer.

Tarina sijoittuu aurinkoiselle Tyynen meren saarelle. Toinen maailmansota on päättynyt, ja Yhdysvaltain armeijan joukot ovat vielä paikalla. Saarelle saapuu Sadie Thompson (Rita Hayworth), joka saa nuorukaisten päät pyörälle. Saarnaaja Alfred Davidson (José Ferrer) paheksuu moraalittomuutta ja on vakuuttunut Sadie olevan Honolulusta paennut prostituoitu. Jos muissa versioissa synkkä menneisyys seuraa Sadietä, tässä tuntuu melkein, että kaikki on Davidsonin synkän mielikuvituksen tuotetta. Traaginen juoni kääntyy liiankin nopeasti seesteiseksi, ja tuntuu, ettei ohjaaja ole ollut aivan omimmillaan. Keinotkin ovat epäsopivat. Värit ovat säihkyvät, mutta tähän kertomukseen pimeämmät tunnelmat olisivat sopineet paremmin. Kaiken lisäksi elokuva tehtiin kolmiulotteisena, mihin ei näytä löytyvän selkeää perustetta. Tämän Bernhardt itsekin totesi. Lisäksi kahden kameran yhtäaikainen käyttö teki hankalaksi lähikuvien toteuttamisen. Vaikka alussa Rita Hayworthin näyttelijäsuoritus vaikuttaa turhankin rempseältä, hän on lopulta elokuvan vahvin näyttelijä.

Iloinen maankiertäjä (1936)

Äänielokuvan synnyn jälkeen tehtiin niin Hollywoodissa kuin Euroopassakin samoista elokuvista erikielisiä toisintoja kielimuurin ylittämiseksi. Tämä käytäntö jatkui yllättävän pitkään, vaikka tekstittäminen ja dubbaus tulivatkin ratkaisuiksi jo 1930-luvun alussa. Kurt, myöhempi Curtis, Bernhardt ohjasi vuonna 1936 komedian Iloinen maankiertäjä, josta valmistui samanaikaisesti englanninkielinen The Beloved Vagabond ja ranskankielinen Le vagabonde bien-aimé. Suomessa nähtiin huhtikuussa 1938 englanninkielinen versio. Ranskassa on hiljattain julkaistu paikallinen toisinto Toulousen elokuva-arkiston restaurointina. Ranskankielisen version alkutekstit viittaavat kuvauksiin Ealing-studioilla, mutta Bernhardt muistelee haastatteluteoksessaan, että kuvauksia olisi tehty Nizzassa ja Rivieralla. Bernhardtin kommentit antavat ymmärtää, ettei hän ollut järin innostunut elokuvan ohjauksesta, ja lopputuloksessa onkin valtava tasoero seuraavana valmistuneeseen rikosdraamaan Unohdettu elämä (Carrefour, 1938). Bernhardt paljastaa, ettei hän ollut ollenkaan innostunut, kun tuottaja asetti musiikkielokuvan säveltäjäksi modernistina tunnetun Darius Milhaudin. Bernhardt sai lopulta elokuvan laulut tilattua saksalaiselta Werner Richard Heymanilta, joka oli tehnyt musiikin muun muassa elokuvaan Tanssiva kongressi (Der Kongress tanzt, 1931).

Iloisen maankiertäjän keskiössä on ranskalainen aatelismies Gaston de Nerac (Maurice Chevalier), joka menettää englantilaisen kilhlattunsa (Betty Stockfeld)  ja lähtee maankiertäjäksi entisille kotikonnuilleen Ranskaan. Nuoren Asticot'n (Serge Grave) kanssa alkaa musiikkipitoinen vaeltelu, ja mukaan tulee pian maalaistyttö Blanquette (Hélène Robert). Trio elää huolettomasti, kunnes vanha heila on sittenkin vapaana ja asetelma järkkyy. Iloinen maankiertäjä etenee napakasti, mutta kovin paljon kerrottavaa siitä ei riitä. Englannin ja Ranskan kulttuurisuhteiden tutkija voisi tosin tästä elokuvasta ammentaa paljonkin: tuntuu, että Ranska saa melkein utooppiset ulottuvuudet vapauden valtakuntana, jonka vastakuvana ovat englantilaisen elämän jäykkyydet. Haastattelukirjassa innokas haastattelija yrittää kovasti syöttää Bernhardtille ajatusta siitä, että myös hän oli maankiertäjä, joka joutui lähtemään kotimaastaan ja etsimään parempaa elämää. Bernhardtille Iloinen maankiertäjä oli kuitenkin vain yksi työtilaisuus, ja hän vastaa lakonisesti:  ”I didn't see it that way at all.”

Tapaamme ja eroamme (1946)

Tapaamme ja eroamme (My Reputation, 1946) oli Curtis Bernhardtin seitsemäs Hollywood-elokuva. Se valmistui heti film noirin Ristiriitoja (Conflict, 1945) jälkeen. Ja seuraavana oli vuorossa Brontën sisaruksista kertova Uskollinen rakkaus (Devotion, 1946). Nämä kolme elokuvaa kertovat jo tyylinsä puolesta siitä, millaiselle uralle Bernhardt Warnerilla oli asettunut – tai asetettu. Haastattelukirjassaan Bernhardt toteaa, että Warner teki hänestä ”naisten ohjaajan”, samaan tapaan kuin George Cukor oli MGM:llä. Bernhardt jatkaa toteamalla, että Warnerilla riitti ”miesten elokuviin” keskittyneitä tekijöitä, sellaisia kuin Raoul Walsh ja Howard Hawks. Kiinnostava on myös Bernhardtin kommentti: ”I came from the European school, which they thought was more appropriate for women's pictures.” Erittäin mielenkiintoinen kommentti, jos todellakin Hollywood-yhtiöissä eurooppalaisuus tulkittiin sukupuolittuneesti. Tapaamme ja eroamme on toisaalta adult movie, siinä keskustellaan aikuisten asioista ja tunteista, ei romanttisen komedian kepeydellä vaan vakavasi, usein realistisestikin. Elokuva on tietoisesti sijoitettu neljä vuotta valmistumista edeltävään aikaan, vuoteen 1942, jolloin elettiin vielä sodan keskellä. Sota on kaukana poissa, mutta se vaikuttaa ihmissuhteisiin, sillä jokainen kohtaaminen voi olla viimeinen.

Tapaamme ja eroamme on Barbara Stanwyckin elokuva. Stanwyck esittää nuorta leskeä Jessica Drummondia, jonka mies on kuollut vaikean sairauden murtamana ja jolla on 12- ja 14-vuotiaat pojat. Jessican äiti suorastaan painostaa tytärtään pysymään leskenä, kantamaan mustaa vaatetta, ja Jessica elää mennessä kykenemättä tarttumaan tulevaan. Sattumalta Jessica tutustuu majuri Landisiin (George Brent) ja näkee mahdollisuuden tulevaisuuteen, vaikka Landis avoimesti sanookin, ettei ole avioituvaa tyyppiä. Toisaalta tämä näyttää myös tekosyyltä, sillä Landis tietää joutuvansa rintamalle. Tuntuu siltä kuin muutaman vuoden ajallinen siirtymä olisi antanut mahdollisuuden käsitellä eron ja luopumisen tunteita. Catherine Turneyn käsikirjoitus tuntuu myös viittaavan valmistumisajankohtaan, sillä epäilemättä sodan jälkeen uusperheitä oli ja elokuvan esittelemät ongelmat ajankohtaisia. Koskettavimmillaan Tapaamme ja eroamme on lopussa, jossa poikien on vaikea ymmärtää äitinsä ratkaisua. Elokuvassa on kaksi erinomaista asemalaiturikohtausta: alussa Jessica hyvästelee kouluun lähtevät lapset, lopussa hän hyvästelee Landisin voimatta lähteä mukaan. Max Steinerin musiikki rakentaa loppuun katkeran suloisen tunnelman, kun Jessica katoaa aseman hämyyn.

My Love Came Back (1940)

My Love Came Back (1940) oli Kurt alias Curtis Bernhardtin ensimmäinen ohjaus Hollywoodissa. Takana olivat vaellusvuodet Saksasta Ranskan ja Iso-Britannian kautta Atlantin taa. Suomeen Bernhardtin höyhenenkevyt komedia ei ole tiettävästi koskaan päätynyt, enkä ole löytänyt sille suomenkielistä nimeä. Kaksi vuotta aiemmin valmistunut Unohdettu elämä (Carrefour, 1938) oli Bernhardtin käyntikortti, joka sai MGM:n ja Warnerin kisaamaan, kumpi onnistuu nappaamaan kehutun ohjaajan riveihinsä. Haastattelukirjassaan Bernhardt tilittää tuntojaan varsinkin Jack Warneria kohtaan, jota hän tunnustaa yhä vihaavansa. Warner yritti rikkoa sopimuksen ensi hetkestä lähtien ja laittaa maineikkaan emigranttiohjaajan B-tuotantoihin. Toisaalta Bernhardt antaa ymmärtää, että yhtiössä oli hyvä työskennellä siksi, että siellä nimenomaan oli paljon muitakin maahanmuutajia. Lopulta Bernhardt onnistui saamaan tuottajakseen Hal B. Wallisin ja pääsi A-puolelle. Projektiksi annettiin wieniläissyntyisen Walter Reischin käsikirjoitus, josta tämä oli itse ohjannut elokuvan Episode vuonna 1935.

My Love Came Back on erittäin sujuvasti ohjattu ja nyt katsottuna hämmästyttävän mannereurooppalainen komedia. Mieleen tulevat Willi Forstin tähdittämät wieniläiskomediat 1930-luvun alusta. Löytyypä elokuvasta pesunkestävä valssikohtauskin, jossa kuullaan kavalkadi parhaita wieniläisvalsseja. Wien tulee mieleen myös musiikillisesta aiheesta. Keskiössä on nuori viulisti Amelia Cornell (Olivia de Havilland), johon ihastuu vanhempi Julius Malette (Charles Winniger), ”villin 90-luvun” lapsi. Amelian todellinen rakastettu on kuitenkin Tony Baldwin (Jeffrey Lynn). Kolmiodraaman lisäksi jännitettä luo klassisen musiikin ja jazzin kilpailutilanne. Bernhardt on parhaimmillaan kohtauksessa, jossa orkesteri lipsahtaa aina tilaisuuden tullen swingin puolelle.

Lopuksi voi todeta, että tämä oli Olivia de Havillandin ensimmäinen elokuva Tuulen viemän jälkeen. Tätä korostetaan myös elokuvan trailerissa. De Havilland on oikeastaan harvoin ollut näin komediallisessa roolissa, ja tyylilaji sopii hänelle erinomaisen hyvin!

Maksa elämäni (1951)

Maksa elämäni (Payment on Demand, 1951) merkitsi käännekohtaa sekä ohjaaja Curtis Bernhardtille että pääosaa esittäneelle Bette Davisille. Molemmille elokuva merkitsi siirtymistä Warnerilta RKO:lle. The Directors Guild of American toteuttamassa haastattelussa Bernhardtia näyttää kaivelevan se, että hän oli 1930-luvun alun Euroopassa ollut ”top director”, mutta Hollywoodissa kaikki oli toisin. Bernhardt ei anna kovinkaan hyvää kuvaa yhteistyöstään Jack Warnerin kanssa, vaikka toisaalta voi sanoa, että juuri Warnerin aikana hän teki parhaat film noirinsa. Joka tapauksessa on helppo uskoa, että siirtyminen RKO:lle avasi uudenlaisia mahdollisuuksia. Bernhardtin muistoissa Maksa elämäni – jota tekisi mieli kutsua alkuperäisellä nimellä Payment on Demand – on maamerkki, uran paras elokuva. Kun elokuvaa katsoo nyt, monien Bernhardtin Hollywood-elokuvien jälkeen, voi olla samaa mieltä tekijän kanssa. Luovuus näkyy erityisesti johdonmukaisina visuaalisina ideoina. Kohtausten siirtymät ovat ainutlaatuisia, ja Bernhardt toteaakin saaneensa idean Broadwaylta. Lavasteet ovat läpikuultavia, ja valojen avulla siirtymät etualalta taka-alalle, tai päinvastoin, sujuvat jouhevasti.

Payment on Demand on Bette Davisin star vehicle: se on selvästi käsikirjoitettu siten, että Davis pääsee näyttämään bravuurinsa. Hän saa esittää eri ikäkausia, ja ainakin minusta juuri tässä Bette Davis on erinomainen. Hän pystyy tulkitsemaan niin nuorta kuin keski-ikäistäkin, muuttuvista luonteenpiirteistä puhumattakaan. Elokuvan alussa katsoja tutustuu aviopariin, Joyce Ramseyhin (Bette Davis) ja hänen mieheensä Davidiin (Barry Sullivan). Jo alussa selviää, että David haluaa avioeroa. Tämä tuo mieleen Bernhardtin vuonna 1945 ohjaaman film noirin Ristiriitoja (Conflict), joka myös alkaa avioeroaikeella. Tällä kertaa keskiössä on Joyce, jolle kaikki tulee järkytyksenä. Vaikuttavissa takautumakohtauksissa ohjaaja paljastaa suhteen taustoja, mutta varsinainen pihvi on siinä taistelussa, johon avioeroaikomus johtaa.

Payment on Demand oli lähellä Bernhardtin sydäntä, mistä kertoo sekin, että hän kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Bruce Manningin kanssa. Alun perin elokuvan nimen piti olla An American Divorce, mutta sitä pidettiin liian provokatorisena. On selvää, että katolisesti suuntaunut Hays Office suhtautui penseästi tällaiseen avioerodraamaan. Curtis Bernhardt seuraa eroprosessia piinallisen tarkasti ja lakonisesti. Loistava on kohtaus, jossa Joyce palkkaa yksityisetsivän. Bernhardt totesikin haastattelussa, että hän halusi tehdä etsivästä niin kuivakkaan professionaalin kuin mahdollista. Kaikki on vain bisnestä. Tarinan rankkuudesta johtuen elokuvaa oli mahdotonta päättää alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan. Bernhardt muistelee, että tarkoitus oli päättää elokuva avoimesti siten, että Joyce ja David istuvat tyttärensä hääaterialla. RKO:n johdossa oleva Howard Hughes puuttui kuitenkin peliin, ja tuloksena oli melodramaattinen lopetus, jossa Joyce ja David palaavat yhdessä kotia kohti ja tunnustavat tarvitsevansa toisiaan. Pientä avoimmuutta lopetukseen kuitenkin jätettiin, ja eronnut pari jää erilleen, vaikka ovi onkin avoinna sovinnolle.

Ristiriitoja (1945)

Curtis Bernhardtin Ristiriitoja (Conflict, 1945) kuuluu niihin Humphrey Bogart -elokuviin, joita en jostakin syystä ole onnistunut näkemään – ennen kuin vasta nyt. Ensi katsomalla Ristiriitoja on yllättävä Bogie-elokuva.Olen lukenut The Directors Guild of American toteuttaman muistitietoprojektin julkaisuja. Mary Kierschin keskustelu Curtis Bernhardtin kanssa julkaistiin kirjana vuonna 1986, viisi vuotta ohjaajan kuoleman jälkeen. Bernhardtin kommenteissa näkyy kautta linjan iän tuoma tyyneys, ja hän suhtautuu varauksellisesti haastattelijan analyyttisiin näkemyksiin. Kovin paljoa hän ei kerro elokuvien taustoista, mutta selvää on, että Bernhardt tuli Ristiriitoja-elokuvan toteutukseen vaiheessa, jossa Warner oli jo valinnut Robert Siodmakin aiheeseen perustuvan tarinan ja Bogart oli aiheeseen mielistynyt. Kuvausten aikaan Bogart oli naimisissa Mayo Methotin kanssa. Suhde oli myrskyisä ja, kuten Bernhardt toteaa, ”they both drank like fish”. Itse asiassa Bogart ja Methot erosivat juuri vuonna 1945, ja tuntuu, että Ristiriitoja-elokuvan intohimoisissa, katkerissakin tunteissa on jokin artikuloimaton kytkentä tähän taitekohtaan.

Tarina alkaa avioparin, Richard (Humphrey Bogart) ja Katherine Masonin (Rose Hobart), tulehtuneen avioliiton kuvauksella. Katsojalle selviää, että Richard on rakastunut vaimonsa sisareen Evelyniin (Alexis Smith). Lähipiiriin kuuluu psykiatri Mark Hamilton (Sydney Greenstreet), joka lohkaisee toinen toistaan muhevampia tiivistyksiä sielunelämästä. Bernhardt kuvasi haastattelussaan Kierschille Hollywoodin viehtymystä psykoanalyysiin 1940-luvun lopulla. Bernhardt toteaa, ettei hän itse uskonut freudilaisuuden periaatteisiin, mutta ihmismielen kerrokset olivat toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina pinnalla, varsinkin Yhdysvalloissa. Psykiatriaa Bernhardt sivusi myös elokuvissaan Mieletön rakkaus (Possessed, 1947) ja Seinä vastassa (High Wall, 1947), mutta haastattelussa hän vakuutti, että aiheet tulivat sattumalta. Ristiriitoja toimii hyvin siinä suhteessa, ettei psykoanalyysi ole yhtä päälle liimattua kuin usein. Vastakuvana tulee mieleen Rudolph Matén Ratkaiseva yö (The Dark Past, 1948). Vaikuttavaa on se tapa, jolla vaimonsa murhanneen Richardin mielikuvitus ei lopulta pysy enää aisoissa vaan tunnonvaivat saavat yliotteen, tai siltä ainakin näyttää. ”I'm a mental case”, toteaa Richard tohtori Hamiltonille. Voisi sanoa, että elokuvan kauhu on lopulta melko ”topeliaanista”, sillä Richard Masonin näyt ja aaveet saavat lopulta luonnollisen selityksen.

Ristiriitoja ei kuulu film noirin kaanoniin, mutta siinä viehättää sen rosoisuus ja raadollisuus. Bernhardtin ohjauksessakin on särmää. Kuvallisista oivalluksista jäävät mieleen monien vastavalo-otosten lisäksi  elokuvan alun kohtaus, jossa kamera seuraa tapahtumia ulkoa, ikkunan takaa. Äänet ovat vaimeita, kunnes Hamilton avaa ikkunan ja kamera seuraa sisälle. Mieleenpainuvaa on myös musiikin käyttö. Säveltäjä Friedrich Hollaender on käyttänyt johtoaiheena Jacob Gaden tangoa Mustasukkaisuutta, kreditoimattomasti. Aihe vilahtaa erilaisina muunnelmina pitkin elokuvaa, myös dramaattisessa murhakohtauksessa, vaikkei se oikeastaan mustasukkaisuuteen liitykään.

Unohdettu elämä (1938)

Kurt Bernhardtin Unohdettu elämä (Carrefour, 1938) nähtiin Suomessa vain hiukan ennen talvisotaa. Ensi-ilta koitti Astorissa ja Reassa 19. marraskuuta 1939. Unohdettu helmi on jäänyt historian jalkoihin monestakin syytä. Kurt Bernhardt oli paennut Saksasta Ranskaan ja siirtyi sittemmin ystävänsä Henry Kosterin avustamana Englannin kautta Yhdysvaltoihin. Hollywoodissa hän tuli tunnetuksi nimellä Curtis Bernhardt ja muistetaan ennen kaikkea film noir -elokuvistaan Seinä vastassa (High Wall, 1947) ja Mieletön rakkaus (Possessed, 1947). Ohjaajan Saksan- ja Ranskan-kauden elokuvat odottavat yhä tulemistaan. En ole vielä ehtinyt katsoa kovinkaan montaa varhaisteosta, mutta Unohdettu elämä tuntuu alusta lähtien poikkeuksellisen kiinnostavalta. Ensimmäiset hämyiset kuvat viittaavat siihen vaikutukseen, joka 1930-luvun ranskalaisella elokuvalla oli film noiriin, eikä vaikutus siirtynyt vain elokuvasta elokuvaan vaan nimenomaan tekijöiden kautta. Kurt Bernhardt oli henkilökohtaisesti vaikuttamassa mustan elokuvan kehitykseen.

Unohdettu elämä tuo aihepiirinsä puolesta mieleen Natalie Zemon Davisin tutkimuksen Martin Guerren paluu, josta Daniel Vigne ohjasi elokuvan vuonna 1982. Unohdettu elämä käsittelee yksilöllisyyttä, identiteetin häilyvyyttä. Päähenkilönä on ensimmäisen maailmansodan veteraani, teollisuusmies Roger de Vetheuil (Charles Vanel), joka katosi Sommessa 1916 ja menetti muistinsa. Yhtäkkiä syntyy epäilys, että Vetheuil onkin Jean Pelletier, rikollinen, jolla on tausta Pohjois-Afrikassa. Vetheuil on opiskellut Oxfordissa, mutta muistinmenetyksen jälkee hän ei ”enää” osaa englantia. Oikeudenkäynnissä puoliso Anna (Tania Fédor) vakuuttaa tunteneensa miehensä lapsesta lähtien, mutta todistajaksi ilmaantuu Michèle Allain (Suzy Prim), joka vannoo, että kyseessä on Pelletier. Todistajana haastatellaan myös Lucien Sarrowia (Jules Berry), joka kuitenkin tukee Vetheuilia, vain kiristääkseen häntä myöhemmin. Vetheuil vapautetaan, mutta katsojalle alkaa olla selvää, että Vetheuil on sittenkin Pelletier. Miksi Sarrow muutoin tekisi niin kuin tekee?

Unohdettu elämä tekee vaikutuksen jo näyttelijäsuorituksillaan. Charles Vanel on pääroolissa loistava. Hänestä olisi tullut hyvä Jean Valjean, sillä Victor Hugon Kurjissa on samaa henkeä. Jules Berry on yhtä viekas kuin seuraavana vuonna Marcel Carnén Varjojen yössä (Le Jour se lève, 1939). Sivurooleista jää mieleen Marcelle Géniat Pelletier’n äitinä, joka ei halua tunnistaa poikaansa, jotta ei tuhoaisi tämän elämää. Hämmästyttävää Unohdetussa elämässä on oikeastaan se, miten vahvasti ihmisen olemus muodostuu ympäristön tuloksena. Muistinmenetyksen jälkeen Vetheuilissa ei ole mitään muuta Pelletier’stä kuin vähitelleen mieleen hiipivät aavistukset. Pelletier’n pahuus ei ole voinut johtua muusta kuin ympäristötekijöistä. Tämä on aika yllättävä ajatus vuoden 1938 maailmassa, jossa rodullinen, biologistinen käsitys ihmisestä oli vahva. Lopulta Vetheuil ymmärtää taustansa, mutta hän ymmärtää myös velvollisuutensa perhettään kohtaan, ja kun sekä Sarrow että Michèle väistyvät, hän jättää menneisyyden taakseen. Tarinan traagisin hahmo on Michèle, joka urhautuu ja jonka kuollessa, viimeisessä otoksessa, ravintolan valomainoksen kirjaimet sammuvat yksi kerrallaan. Hieno lopetus.

Bernhardt siirtyi Hollywoodiin juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista, ja muistinmenestyksen teemaa hän käsitteli sittemmin myös jännityselokuvassa Seinä vastassa. Unohdetusta elämästä tehtiin Hollywood-tulkinta vuonna 1942 nimellä Hämärän peitossa (Crossroads), mutta sen ohjasi Jack Conway, päärooleissaan William Powell, Hedy Lamarr, Claire Trevor ja Basil Rathbone.

Varastettu elämä (1946)

Curtis Bernhardtin Varastettu elämä (A Stolen Life, 1946) on ehdoton Bette Davis -elokuva. Tähti pääsi näyttelemään kaksoisroolia, identtisiä sisaruksia, joista toinen on ulospäin suuntaununut, toinen introvertimpi taiteilija. Tarina kertoo, että Davis oli valittanut roolejaan Jack Warnerille, joka antoi nyt tähdelleen myös tuottajan vastuuta, tosin kreditoimattomasti. Pohjana oli prahalaissyntyisen kirjailijan Karel Josef Benešin romaani Uloupený život (1935), joka oli filmattu kertaalleen Iso-Britanniassa vuonna 1939. Bernhardtin tulkinnan valmistumisvonna identtiset kaksoset olivat Hollywoodissa pinnalla, sillä vuonna 1946 valmistui myös Robert Siodmakin Pimeä peili (The Dark Mirror) pääroolissaan Olivia de Havilland.

Varastettu elämä alkaa Atlantin rannikon pienestä satamakaupungista, jonne Kate Bosworth (Bette Davis) saapuu. Hän saa kyydin majakanvartijan apulaisena työskentelevältä Bill Emersonilta (Glenn Ford) ja silmin nähden ihastuu. Sittemmin Kate vierailee majakalla maalatakseen vanhan vartijan (Walter Brennan) muotokuvan. Elokuvan hienoimpia jaksoja on Katen ja Billin yhteinen hetki majakan huipulla, sumutorvien törähdysten puhkoessa ilmaa. Majakan äänimaisema on muutoinkin poikkeuksellinen: sisätiloissa kaiku on mahtava ja Hollywood-elokuvassa harvinainen. Orastavaa lemmensuhdetta tulee sotkemaan Katen sisar Patricia (Bette Davis), joka on aktiivinen ja flirttaileva ja kietoo pian Billin pikkusormensa ympärille. Teknisesti Bette Davisin kaksoisrooli onnistuu hämmentävän hyvin, ja Bernhardt onnistuu sujuvasti sulauttamaan hahmot samoihin kohtauksiin.

Jos oikein tulkitsen Elonet-tietokantaa, Varastettu elämä odottaa vielä tv-ensi-iltaansa.Vaikka Bernhardtin ohjaus on tässä parhaimmillaan, jonkinlaista tyhjäkäyntiä elokuvaan syntyy keskivaiheilla. Ehkä tekijät ovat ajatelleet, että Billin mieltymysten muutos vaatii valmistelua, jotta katsoja pitäisi sitä uskottavana. Ohjaus kuitenkin terävöityy viimeisen 45 minuutin aikana, ja myös Catherine Turneyn käsikirjoitus onnistuu rakentamaan yllätyksen toisensa jälkeen. Nyt on pakko siirtyä ilonpilaajan rooliin, sillä juonen ratkaiseva käänne on tämä: Kate ja Pat ovat merellä ja joutuvat onnettomuuteen. Pat menehtyy, ja Kate päättää tekeytyä siskokseen saadakseen itselleen Billin rakkauden. Eikä tässä vielä kaikki. Vähä vähältä paljastuu, miten vähän Kate tuntee sisarensa henkilökohtaista elämää. Hän ymmärtää, että suhde onkin romahduksen partaalla ja että Patilla on ollut salarakas, jonka kanssa nuhteeton Kate joutuu selvittelemään välejään.  Näkökulman vaihdos on yllättävän hedelmällinen. Lopulta Kate palaa majakan kupeeseen, ja sumutorvien saattelemana totuus valkenee Billille. Vaikka elokuva joutuu käyttämään paljon aikaa ja vaivaa päästäkseen ”varastetun elämän” aiheeseen, lopun käänne on todella onnistunut.

Seinä vastassa (1947)

Suomen elokuva-arkiston tutkija Matti Salo julkaisi vuonna 1982 johdatuksen film noiriin otsikolla Seinä vastassa. Luin Salon kirjan jo tuoreeltaan, mutta vasta nyt, yli 30 vuotta myöhemmin, sain katsottua elokuvan, johon kirjan nimi viittaa. Saksalaissyntyinen Curtis Bernhardt ohjasi vuonna 1947 mustan elokuvan Seinä vastassa (High Wall), joka nähtiin Suomessakin vuonna 1949. Televisiossa sitä ei tiettävästi ole esitetty. Seinä vastassa ei ole tunnetuimpia film noireja, mutta siinä on roppakaupalla tyylin tyypillisiä piirteitä. Ja jos mukaan lasketaan Bernhardtin samana vuonna valmistunut Mieletön rakkaus (Possessed, 1947), tuntuu, että ohjaajan mukana film noiriin siirtyi häivähdys saksalaista ekspressionismia. Mieletön rakkaus ja Seinä vastassa ovat molemmat vahvasti psykologisia rikoselokuvia, mutta niiden painotukset ovat selvästi erilaisia. Mielettömästä rakkaudesta on jäänyt mieleen psykiatrin huokaisu: ”Sivilisaatio on pahempi sairaus kuin sydänvaivat tai tuberkuloosi.” Vaikka elokuvassa ei suoraan toisen maailmansodan kokemuksiin viitattukaan, arvojen kriisi oli ilmeinen. Suhteessa sotaan Seinä vastassa on selväsanaisempi, sillä päähenkilö on sotaveteraani.

Seinä vastassa alkaa salaperäisesti. Alkutekstien aikana nähtävä muuri saa myöhemmin merkityksensä: se on muistin ja unohduksen, tiedostetun ja tiedostamattoman raja, mutta ehkä myös tavoitellun arkielämän ja menneen poikkeustilan raja. En usko pilaavani jännitystä katsojilta, jos sanon, että jo ensimmäisessä kohtauksessa katsoja aavistaa tarinan suunnan. Mies, joka myöhemmin paljastuu päätoimittaja Willard Whitcombeksi (Herbert Marshall), saapuu iltamyöhällä toimitukseen, jossa vielä muutama toimittaja ahertaa. Hän riisuu sormikkaansa ja pesee kätensä. Katsojalle on heti selvää, että tässä on murhaaja. Tuossa tuokiossa ilmenee, että kaksi vuotta poissa ollut Steven Kenet (Robert Taylor) on palannut kotiin ja samalla hetkellä vaimo Helen (Dorothy Patrick) on löydetty kuristettuna. Steven pitää itseään murhaajana ja yrittää päättää päivänsä. Seinä vastassa kuuluu niihin moniin 1940-luvun elokuviin, joissa käsitellään ihmismielen tiedostamattomia kerrostumia, mutta esimerkiksi Anatole Litvakin Käärmeenpesään (The Snake Pit, 1948) tai Rudolph Matén Ratkaisevaan yöhön (The Dark Past, 1948) verrattuna ote ei ole yhtä psykoanalyyttinen. Kun tohtori Ann Lorrison (Audrey Totter) yrittää selittää Stevenin tiedostamattomasti kasvaneen vastenmielisyyden vaimoaan kohtaan, tulkinta näyttäytyy kyvyttömyytenä nähdä todellista tilannetta. Seinä vastassa tuo mieleen myös edellisenä vuonna valmistuneen George Mashallin film noirin Sinisen Dahlian mysteeri (Blue Dahlia, 1946), jonka keskiössä on kolme sotaveteraania. Kun Mashallin elokuvassa Buzz ei kestä uutta musiikkia kranaatinsirpaleen jättämän vamman vuoksi, myös Steven Kenetillä on aivovamma, joka aiheuttaa muistikatkoksia ja saa hänet käyttäytymään odottamattomasti.

Seinä vastassa on visuaalisesti onnistunut film noir. Mieleen jäävät öiset katunäkymät, varsinkin loppukohtauksessa, jossa sade piiskaa asfalttiviidakkoa. Sisäkohtauksissa valo kuultaa ristikkojen ja verhojen lomitse niin kuin aikakauden mustassa elokuvassa on tapana. Mielisairaala näyttäytyy vankilana, jonne sotaveteraani on päätynyt löytämättä sijaa rauhan ajan yhteiskunnassa. Robert Taylor on yllättävän hyvä roolissaan, mutta vielä vaikuttavampi on mielestäni Herbert Marshall, joka menetti jalkansa ensimmäisessä maailmansodassa mutta teki pitkän uran näyttelijänä puujalasta huolimatta. Vaikka Curtis Bernhardtin ohjaus ei ole aivan yhtenäistä, kokonaisuus on onnistunut, ja näkökulman vaihdokset pitävät katsojan otteessaan. Minua viehättää myös se ristiriitaisuus ja monitulkintaisuus, joka poikkeaa tavanomaisesta Hollywood-psykologiasta. Steven joutuu aivokirurgin käsittelyyn, mutta tuntuu, että elokuva ei selitä aggressiivisuutta patologisesti. Stevenin tunteet kuohahtavat, kun hän kohtaa Willardin silmästä silmään.

Seinä vastassa perustuu Alan R. Clarkin ja Bradbury Footen näytelmään, josta Sydney Boehm teki käsikirjoituksen yhdessä Lester Colen kanssa. Cole oli tässä vaiheessa jo konkari, mutta hänen uransa ajautui pian vaikeuksiin kommunistivainojen vuoksi. Boehmille elokuva oli puolestaan ensimmäinen kreditoitu käsikirjoitus. Sittemmin Boehmin kynästä kirposi tekstejä muun muassa Rudolph Matén elokuviin Vaistosin rikoksen (Union Station, 1950), Luoti luodista (Branded, 1950), Maailman sortuessa (When Worlds Collide, 1951) ja Hyökkäys Punaisella joella (The Siege at Red River, 1954). Boehmin merkittävimpiin film noireihin kuului Fritz Langin Gangsterikuningas (The Big Heat, 1953).

Uskollinen rakkaus (1946)

Curtis Bernhardtin Uskollinen rakkaus (Devotion, 1946) on biopic-elokuva kuuluisista Brontën sisaruksista, jotka Yorkshiren laitamilla omistautuvat kirjalliselle uralle ja kamppailevat paitsi luovuuden myös lemmen tuskissa. Anne, Charlotte ja Emily Brontën elämänvaiheisiin elokuva perustuu vain viitteellisesti, mutta se ei vähennä kirjallisuuskuvitelman kiinnostavuutta. Itse asiassa teos on harvoja Hollywood-elokuvia, joissa kuvataan kirjoittavia naisia. Elokuvan alussa huomio kiinnittyy siihen, että sisarusten veljen Branwellin (Arthur Kennedy) ura koetaan tärkeämmäksi kuin esimerkiksi Emilyn (Ida Lupino) tai Charlotten (Olivia de Havilland): sisaret tekevät kaikkensa tukeakseen veljeään, joka on lopulta täydellinen hulttio. Tämän jälkeen elokuva yksinkertaistaa Emilyn ja Charlotten taiteilijuutta palauttamalla heidän luovuutensa siihen, että he rakastuvat samaan mieheen, pastori Arthur Nichollsiin (Paul Henreid). Emily kätkee rakkautensa ja synnyttää tuskistaan Humisevan harjun. Charlotten rakkaus on valoisampi ja tuloksena on Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre). Asetelma on käsikirjoittajan luomus, vaikka todellisuudessa Charlotte menikin lopulta naimisiin pastori Nichollsin kanssa. Oikeastaan todellisuus oli paljon elokuvaa traagisempi siinä mielessä, että Charlotte kuoli vuonna 1855 kahdeksan kuukautta avioitumisen jälkeen, vain 38-vuotiaana. Emily oli menehtynyt tuberkuloosiin jo kuusi vuotta aiemmin 30-vuotiaana ja Anne heti perään 29-vuotiaana. Bernhardtin Uskollinen rakkaus mytologisoi ennen kaikkea Emilyn neroutta, ja viimeisissä kuvissa kuoleva kirjailija näkee mustan ratsumiehen humisevan harjun rinteellä.

Taiteilijaelokuvissa on aiemmin ja myöhemminkin kuvattu täyttymättömän rakkauden synnyttämää luomisen vimma. Silti tuntuu, että Uskollisessa rakkaudessa on myös 1940-lukulainen, sota-ajan konteksti. Rakkauden kaipuu tuo mieleen Bernhardtin vuonna 1947 ohjaaman film noirin Mieletön rakkaus, joka yltyy lähes patologiseen vimmaan. Samaan tapaan kuin Charles Vidorin Varjojen talossa (1941) tässäkin soisen syrjäseudun koti tuntuu kuin toisen maailmansodan kotirintaman ponnistelujen näyttämöltä.

Uskollisen rakkauden roolisuorituksista kannattaa mainita Sydney Greenstreetin muheva William Makepeace Thackeray, joka johdattaa Charlotten kuuluisuuden kukkuloille. Rooli on lyhyt mutta merkittävä. Toinen kiinnostava roolisuoritus on Montagu Loven (1880–1943) esittämä isä-Brontë. Reginald Sheffield vilahtaa Charles Dickensinä. Kun Uskollinen rakkaus sai ensi-iltansa Montagu Love oli ollut haudassa jo kolme vuotta. Taustana on tosiasia, että elokuva valmistui jo vuonna 1943, mutta joutui odottamaan Warnerin ja Olivia de Havillandin oikeudenkäynnin vuoksi.

Hankin Uskollisen rakkauden alunperin siksi, että se kuuluu Erich Wolfgang Korngoldin parhaisiin elokuvasävellyksiin. Lopulta musiikkia tuntuu olevan niukasti ja hillitysti, mutta erityisesti loppukohtauksessa rikas orkestrointi soi loistavasti. Emilyn kuolema muistuttaa 1800-luvun traagisen oopperan päätöstä.

Damaskus – vaarojen kaupunki (1951)

Saksalaissyntyisen Curtis Bernhardtin Hollywood-uran kohokohtia oli hieno film noir, Mieletön rakkaus (Possessed, 1947), jonka pääroolissa loisti Joan Crawford. Vaikka Bernhardtin nimi on jäänyt tuntemattomaksi, hän teki töitä unelmatehtaan tunnetuimpien tähtien kanssa. Humphrey Bogartia hän ohjasi ensi kertaa vuonna 1945 rikoselokuvassa Ristiriitoja (Conflict). Bogartin tähdittämä oli myös vuonna 1951 valmistunut Damaskus – vaarojen kaupunki (Sirocco), jonka selvänä esikuvana oli sodan aikana valmistunut Casablanca. Eksoottisen taustan lisäksi Damaskuksen yhdistää Casablancaan se, että Bogart saa tälläkin kertaa vastanäyttelijättärekseen ruotsittaren, ei tosin Ingrid Bergmania vaan nuoren Märta Torénin, jonka ura jäi lopulta lyhyeksi. Torén kuoli Tukholmassa vain 31-vuotiaana vuonna 1957.

Damaskus – vaarojen kaupunki sijoittuu 1920-luvun Syyriaan, jonka pääkaupunkia ranskalaiset miehittävät. Asetelma tuntuu ajankohtaiselta ja tuo mieleen Yhdysvaltain aseman Irakissa. Syyrialaiset ovat vetäytyneet maan alle ja yrittävät terrori-iskuin kääntää tilanteen edukseen. Kaupunkiin on ajautunut katkera ensimmäisen maailmansodan veteraani Harry Smith, joka käy laitonta kauppaa ja palvelee molempia osapuolia. Kuten niin monissa muissakin Bogart-elokuvissa, kova pinta ei murene, mutta lopussa sankari ottaa kantaa oikean asian puolesta.

Mieletön rakkaus (1947)

Curtis Bernhardt ei kuulu tunnetuimpiin Hollywood-ohjaajiin, mutta hänet muistetaan muutamasta vaikuttavasta film noir -trilleristä. Wormsissa vuonna 1899 syntynyt Bernhardt muutti monien muiden ammattilaisten tavoin pois Saksasta vuoden 1933 jälkeen ja päätyi Pariisin kautta Yhdysvaltoihin. Saksalaisen ekspressionismin perintönä tuli kiinnostus visuaaliseen tyyliin, joka on myös Bernhardtin parhaan film noirin, Mielettömän rakkauden (Possessed, 1947), ehdoton suola. Mieletön rakkaus suunniteltiin mittatilaustyönä Bette Davisille, mutta tämän äitiysloman vuoksi päärooliin valittiin Joan Crawford. Epävakaan, psyykkisistä ongelmista kärsivän Louise Howellin rooli oli Crawfordin mukaan hänen uransa vaikein, ja hän vieraili psykiatrien luona saadakseen tuntuman rooliin. Tuloksena oli Oscar-ehdokkuus ja Mildred Piercen ohella Crawfordin väkevin film noir -esiintyminen.

En ole missään muussa elokuvassa nähnyt viittausta neurasteniaan eli neurositeettiin. Neurasteniaa pidettiin 1900-luvun alussa sivilisaatiosairautena, jossa modernin kulttuurin nykivä, repivä rytmi siirtyi psyyken ominaisuudeksi. Myös Mielettömän rakkauden psykiatri huokaa: "Sivilisaatio on pahempi sairaus kuin sydänvaivat tai tuberkuloosi." Katsoja jää miettimään, mitä tämä vuoden 1947 tilanteessa voisi merkitä. Sotaan elokuvassa ei suoraan viitata, mutta ihmiset elävät jatkuvassa rakkauden kaipuussa, yksinäisyydessä ja tyhjyydessä. Louise rakastaa David Suttonia (Van Heflin), joka on kuitenkin täysin välinpitämätön. Niinpä Louise suostuu itseään vanhemman Dean Grahamin (Raymond Massey) kosintaan, mutta tyhjyys säilyy.

Elokuvan hienoimpia oivalluksia on se tapa, jolla todellinen ja kuviteltu punoutuvat toisiinsa. Kun Louise tajuaa, että Deanin tytär (Geraldine Brooks) rakastaa Davidia, hänen mielensä järkkyy. Yleensä toden ja epätoden raja näytettiin Hollywodissa visuaalisin keinoin, mutta nyt kerronta siirtyy suoraan fantasiaan. Bernhardt käyttää myös loistavia "häiritseviä" otoksia ja pystyy tilallisin, visuaalisin keinoin viittaamaan Louisen sisäiseen kuohuntaan.

Mieletön rakkaus alkaa vaikuttavin, sodan jälkeiseen puolidokumentaariseen noiriin viittaavin katunäkymin: Louise vaeltaa autiossa kaupungissa ja etsii Davidiä aivan kuin antiikin Kreikan Diogenes, joka lyhtyään kantaen etsi ihmistä.