Sheriffi McCloudin paluu

Taitaa olla niin, että tv-historian suosikkisarjat ilmestyvät yksi kerrallaan dvd-bokseina, ainakin amerikkalaiset. Nyt on vuorossa Sheriffi McCloud (McCloud), jonka ensimmäinen tuotantokausi tuli Suomessa kauppoihin marraskuussa 2010. Alunperin McCloudin seikkailuja tehtiin vuosina 1970–77. Herman Millerin luoman poliisisarjan perusideana on maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu: pienestä Taosin kylästä Uudesta Meksikosta saapuu New Yorkiin sheriffi, joka sonnustautuu lierihattuun ja puhuu leveän teksasilaisittain. Päärooliin valittiin Dennis Weaver (1924–2006), jolla oli vankka kokemus 1950-luvun westernien sivuosista. Tähtikuvaltaan Weaver sopi rooliin hyvin, varsinkin kun hän oli tv-aikakaudella esiintynyt myös sarjassa Ruudinsavua (Gunsmoke). Elämänsä roolin Weaver taisi tosin tehdä Orson Wellesin Pahan kosketuksessa (Touch of Evil, 1958) neuroottisena motellinpitäjänä.

Katsoimme lauantai-illan ratoiksi sarjan pilottijakson ”Portrait of a Dead Girl”, joka nähtiin Yhdysvalloissa helmikuussa 1970. Varsinainen sarja käynnistyi vasta saman vuoden syyskuussa. Ensimmäisellä kaudella jokainen tarina esitettiin kaksiosaisena, mutta seuraavasta kaudesta lähtien Sheriffi McCloud oli osa NBC:n Mystery Movie -sarjaa, jossa jaksot olivat elokuvan mittaisia samaan tapaan kuin Columbossa. Sarjan historian aikana jaksoja oli vuosittain 5–9.

Pilottijaksossa sarjan konsepti on selvästi vielä hakusessa: tarinassa etelän sheriffi saa tehtäväkseen kuljettaa tärkeän todistajan New Yorkiin. Pohjalla kytee etninen konflikti, Spanish Harlemin halu puolustaa maahanmuuttajien oikeuksia. McCloud saavuttaa paikallisten luottamuksen puhumalla sujuvaa espanjaa, mitä newyorkilaispoliisit katsovat äimistyneinä. Sinnikäs sheriffi onnistuu lopulta selvittämään vyyhdin ja puhdistamaan puertoricolaisen Ramosin maineen. Loppukohtauksessa paljastuu, että McCloud on komennettu jäämään New Yorkiin, oppimistarkoituksessa, ja tästä asetelmasta sarjan on tarkoitus jatkaa. Newyorkilaisena poliisipäällikkönä esiintyy Peter Mark Richman, mutta seuraavassa jaksossa hänet korvasi jämäkämpi J. D. Cannon, joka esiintyikin sarjan loppuun asti. Pilotin perusteella sarjan estetiikka tuntuu välillä omituisen viipyilevältä, ja epätarkkojen kuvien avulla luodaan 70-lukuhenkistä utuista tunnelmaa. Mukana on myös Robert Altman -vaikutteisia vieraannutettuja otoksia, joissa ääniraidalla kuullaan dialogia, kun samaan aikaan kamera kuvaa katuvilinää korkealta helikopterista.

Omissa muistikuvissani McCloudiin liittyi hevonen, jolla sheriffi ratsastaa suurkaupungin välinässä. Tätä ei pilotista vielä löydä. Kun sarja varsinaisesti käynnistyi syyskuussa 1970, ratsastaminen nostettiin keskeiseksi aiheeksi. Samalla koko McCloudin tarina on pitänyt pohjustaa uudelleen. Aiempi todistajan kuljettaminen pyyhittiin pois, ja sheriffi siirtyi jo jakson alussa New Yorkiin oppimistarkoituksessa, rakkaan hevosensa kanssa.

Vaimoni on noita (2005)

Nora Ephronin ohjaamaa romanttista komediaa Vaimoni on noita (Bewitched, 2005) ei olisi tullut katsottua ilman nostalgisia muistoja 1960-luvun tv-sarjasta, jossa noitavoimien haltija Samantha (Elizabeth Montgomery) nai mainostoimiston virkamiehen Darrinin (Dick York) ja toteuttaa amerikkalaista unelmaansa. Juuri tästä on kyse. Nora Ephronin komedia on itsessään nostalgisen kunnioituksen osoitus ja välikappale. Se ei ole remake, sillä uudelleenlämmitystä faniyleisön olisikin vaikea sulattaa. Elokuvan kehyskertomuksessa tehdään epätoivoisesti uusintaversiota klassisesta tv-sarjasta, mutta lähtökohdat eivät ole hääppöiset: Isabel (Nicole Kidman) valitaan Samanthan rooliin vain koska nenän niksauttaminen onnistuu tavallista paremmin – koska hän on oikeasti noita – ja Darrinin rooliin pestataan uransa laskuvaiheessa oleva Jack Wyatt (Will Ferrell). Elokuvan kuva nykypäivän tv-tuotannosta on musertava, mutta kaikki loksahtaa kohdalleen, kun tv-sarjaan saadaan aitoa taikaa, romanssi.

Komediana Vaimoni on noita on tavallinen kuolevainen, eikä seuraavana päivänä mieleen ole jäänyt montaakaan hauskaa hetkeä. Silti elokuva on kiinnostava kuvatessaan pahimman kilpailijansa ja rakkaimman ystävänsä, television, maailmaa ja rakentaessaan ihailevaa suhdetta alkuperäiseen sitcomiin. Alkuperäistä Vaimoni on noita -sarjaa tehtiin kahdeksan tuotantokautta (1964–1972). Silmiinpistävää on, että kaikki elokuvassa nähdyt insertit ovat mustavalkoisia, vaikka sarjaa tehtiin väreissä vuodesta 1966 lähtien. Ehkäpä vuoden 2005 Vaimoni on noita korostaa näin tv-sarjan kaukaista historiallisuutta.

Oopperaa Ed Sullivan Show’ssa

Luentoa valmistellessa löytyi tämä hieno oopperakatkelma, jossa Renata Tebaldi ja Richard Tucker esiintyvät Ed Sullivan Show’ssa ja laulavat dueton ”Vicino a te” Umberto Giordanon oopperasta Andrea Chénier. No, jos Tebaldi ja Tucker esiintyivät näin myös oopperalavalla, kovin leiskuvaa intohimoa ei varmaan syntynyt. Mutta toisaalta: laulu puhuu kyllä puolestaan.

Star Trek VII – Sukupolvet (1994)

Elokuvasarjan edellisessä jaksossa Enterprisen miehistö jää eläkkeelle, mutta tarina jatkuu. Televisiossa sukupolven vaihdos tapahtui jo vuonna 1987, kun tv-sarja Star Trek – uusi sukupolvi aloitti vaelluksensa. Alkuperäisen Star Trek -sarjan historia oli lopulta jäänyt lyhyeksi, sillä sitä tehtiin vain kolme tuotantokautta vuosina 1966–69. Uuden sukupolven seikkailuja sen sijaan syntyi seitsemän kauden ajan. Itse asiassa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa vanha sukupolvi purjehti valkokankaalla samaan aikaan, kun uusi oli ottanut haltuunsa tv-ruudun. Uuden sukupolven viimeinen tv-episodi esitettiin toukokuussa 1994, mutta jatkoa seurasi valkokankaalla, sillä Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations) sai ensi-ilta Hollywoodissa saman vuoden marraskuussa. Merkillistä! Juuri kun Patrick Stewartin, Jonathan Frakesin, LeVar Burtonin ja kumppaneiden tähdittämä sarja sai uransa päätökseen televisiossa, sukupolvenvaihdos alkoi vasta tapahtua valokankaalla. Ehkäpä tämä kaikki oli vain ovelaa kaupallista strategiaa, jolla eri sukupolvien ja eri medioiden yleisöt hyödynnettiin maksimaallisesti.

Star Trek - sukupolvet alkaa kapteeni James T. Kirkin (William Shatnerin) jäähyväisillä. Enterprisella on uusi kapteeni, joka joutuu heti vaikeuksiin mystisen energiapoimun äärellä. Samassa rytäkässä Kirk katoaa avaruuden tyhjyyteen. Vajaa 80 vuotta myöhemmin kapteeni Jean-Luc Picard (Patrik Stewart) löytää saman energiailmiön ja tutustuu mystiseen tohtori Soraniin (Malcolm McDowell), jolle ilmiö merkitsee reittiä utooppiseen Nexukseen. Paratiisillinen utopia oli vanhan Star Trekin keskeistä raaka-ainetta, mutta jotakin on selvästi muuttunut. Sukupolvien sävy on astetta psykologisoivampi, niin kuin oli koko Star Trek - uusi sukupolvi -sarjassakin. Picard haikailee menetettyä perhe-elämäänsä, mutta saa toteutumattoman menneisyyden takaisin hetkeksi – voidaakseen todeta sen olevan vain illuusiota. Picardin ja Kirkin tiet yhtyvät aikapoimujen kurimuksessa, ja mennyt sukupolvi tekee palveluksen nykypäivälle.

David Carsonin ohjaus on melko tv-sarjamaista, ja tarinaa olisi voinut leikkauksella kiteyttää enemmän.

Itsenäisyys ja luovuus

Itsenäisyyspäivän ratoksi katsojat saivat tv-ruudun täydeltä poliitikkojen, urheilijoiden, taiteilijoiden ja näyttelijöiden haastatteluja. Minuun teki erityisen vaikutuksen Miina Äkkijyrkän haastattelu. Mieleen jäi erityisesti ajatus siitä, ettei Suomessa aina ymmärretä sitä, miten luovuuteen liittyy väistämättä mukautumattomuus. Sana ”mukautumattomuus” osuu naulan kantaan. Ei voi ajatella luovuutta, joka olisi mukautuvaista ja seuraisi totuttuja polkuja – tai innovatiivisuutta, jolla ei olisi kriittistä särmää. Jos tuetaan luovuutta, pitää myös suvaita erilaisuutta, poikkeavia vaihtoehtoja, harhapolkuja, odottamattomia yllätyksiä. Kyse on samalla itsenäisyydestä. Juuri mukautumattomuuden hyväksyminen on itsenäisyyden paras osoitus.

Johnny Cashin joutsenlaulu

Olemme pitkän ajan kuluessa katselleet tv-sarjan Columbo jaksoja. Vasta nyt on vuorossa neljäs tuotantokausi, jossa Vincent Pricen, Jackie Cooperin ja Martin Sheenin ohella esiintyvät vierailijoina Johnny Cash ja Ida Lupino, jaksossa Swan Song (1974). Cash esittää gospel-laulaja Tommy Brownia, joka surmaa vaimonsa ja managerinsa Ednan (Ida Lupino) ja lavastaa lentoturman. Kuten niin monessa muussakin Columbo-jaksossa, tässäkin draama tiivistyy poliisin ja murhaajan väliseksi kaksinpeliksi, muita epäiltyjä ei edes ole. On oikeastaan uskomatonta, miten tv-sarja pystyi kaavamaisesta asetelmasta kääntämään esiin uusia puolia. Jaksossa Joutsenlaulu käyttövoimana on Johnny Cashin tähtikuva: Tommy Brown on entinen vankilakundi, Korean sodan veteraani, joka on asettunut uskonnollisen mission asialle mutta haluaisi vaihteeksi vuolla tuohta omiin taskuihinsa. Kun otetaan huomioon Cashin vankilakeikat ja uskonnollisuus, Joutsenlaulu tuntuu leikittelevän Cashin tähteydellä. Tommy Brown on myös – Columbo-sarjan murhaajaksi – harvinaisen spontaani ja suorapuheinen. Tässäkin jaksossa Columbon ja murhaajan suhde muodostuu läheiseksi: kun Tommy Brown on paljastunut ja molemmat istuvat autosa kuuntelemassa kappaletta ”I Saw the Light”, Columbo toteaa, ettei kukaan joka osaa laulaa näin, voi olla läpeensä paha.

Historiallista huumoria Tšekkoslovakiasta

Historialle nauraminen ei ole kovin tavallista. Menneisyys näyttäytyy enemmän tragediana kuin komediana. Ehkäpä siksi historia-aiheisia iskelmiä on loppujen lopuksi vähän. Törmäsin sattumalta tšekkiläiseen tv-sarjaan Píseň pro Rudolfa III (Laulu Rudolf III:lle, 1967-68), jossa aikakauden tunnetuimmat artistit esittivät hittejään historiallisissa kulisseissa. Sarjan nimi taitaa viitata Böömin kuninkaaseen Rudolfiin, joka kuoli 1300-luvun alussa, mutta ainakin tässä katkelmassa ollaan jossakin aivan muualla, karnevalistisessa hengessä. Laulaja on Waldemar Matuška, joka esittää ranskalaisen käännöshitin ”Slavíci z Madridu”. Irvailun kohteena on Espanjan hovi uuden ajan alussa: myrkkyä on tietysti joka sormuksessa...

Turun televisioasema vaikeni 50 vuotta sitten

Samppalinnanmäellä, nykyisen maauimalan paikalla, sijaitsi 1950-luvulla televisioasema, jonka ohjelmat näkyivät parhaimmillaan Naantalissa ja Paraisilla asti. Aseman lähetystoiminta päättyi tasan 50 vuotta sitten, ja turkulaiset ovat siitä lähtien aprikoineet, miksi televisiotoiminta ei saanut Turussa vankempaa sijaa. Olisiko Turusta voinut kehittyä Tampereen veroinen tv-kulttuurin tyyssija, jos olosuhteet olisivat olleet suotuisat ja erityisesti kaupungin tuki vahvempaa?

Osuuskauppa ja Radioseura

Näköradion mahdollisuus kiehtoi turkulaisia jo 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Turun Laivastoradioaseman päällikkö Topi Matilainen sai vihiä Saksassa alkavista kuvalähetyksistä ja rakensi oman vastaanottimen. Hän sai näkyviin utuisia eläviä kuvia Berliinin ja Wienin yleisradioasemilta.

Toden teolla televisio rantautui Suomeen vasta sodan jälkeen. Alkuvaiheessa kuvaruutua käytettiin mm. tuote-esittelyissä. Turkulaisilla oli mahdollisuus nähdä Havulinna Oy:n järjestämä kaapelitelevisioesitys syyskuussa 1954. Turun Osuuskaupan Maariankadun myymälään oli järjestetty mallikeittiö, ja modernien kotitalouskoneiden esittelyä saattoi seurata alakertaan sijoitetusta vastaanottimesta.

Langaton lähetystoiminta oli jo nurkan takana, mutta Yleisradio epäröi. Aloitteen ottikin yksityinen taho, helsinkiläinen radioinsinöörien televisiokerho. Tuloksena oli ensimmäinen suomalainen ”yleistelevisiolähetys” 24. toukokuuta 1955. Lasse Pöystin juontamassa iltamassa esiintyivät mm. Polyteknikkojen kuoro, englantilainen hypnotisoija Mr. Watson ja Kipparikvartetti. Eri puolille pääkaupunkia oli sijoitettu 13 televisiota yleisöä varten.

Jo ennen helsinkiläistä esitystä turkulaiset aktiivit olivat aloittaneet oman kehitystyönsä. Turun Radioseura lähetti stipendiaatin tutustumaan televisioalaan Saksassa ja Englannissa, ja pian paikkakunnalle tuotiin Pye-teollisuustelevisiokamera ja -vastaanotin. Virallisesti Turun televisiokerho aloitti toimintansa 20. huhtikuuta 1955, kuukausi ennen Helsingin ensimmäistä tv-lähetystä.

Asavision hohteessa

Alkuvaiheessa tavoitteena oli tutkia television salaisuuksia ja kouluttaa alalle ammattilaisia. Aavistettavissa oli, että television käyttö lisääntyisi myös Suomessa. Hollywood-elokuvien perusteella osattiin uumoilla, millaisen aseman uusi väline arkielämässä saisi.

Tekninen kehittelytyö käynnistyi keväällä 1955 Turun yliopiston fysiikan laitoksella. Yliopiston lähellä Vänrikinkadulla sijaitsi elektroniikka-alan tärkeä toimija, Arvo A. Sakreliuksen johtama Asa Radio Oy, joka oli Suomen merkittävimpiä radiovalmistajia. Sakrelius oli osoittanut kiinnostuksensa mediakulttuuriin jo 1940-luvulla osallistumalla Turussa kuvattujen näytelmäelokuvien tuotantoon.

Turun televisiokerhon ja Asa Radion yhteistyönä rakennettiin lähetin, jolla yliopistonmäellä tuotettua kuvaa saattoi katsella viereisen radiotehtaan ruokalassa. Asa Radiolla oli vahva intressi tukea kokeiluja, sillä se oli juuri ryhtymässä tv-laitteiden valmistukseen. Jos lähetystoiminta käynnistyisi nopeasti, syntyisi myös kysyntää vastaanottimille.

Asa Radio aloittikin televisioiden teollisen tuotannon Kauppiaskadun tiloissaan seuraavana vuonna 1956.

Innostusta ahtaassa studiossa

Kokeilujen jälkeen televisiokerho otti tukikohdakseen Samppalinnanmäen vanhan radioaseman, jonne kunnostettiin pieni studiotila. Neliöitä oli niin vähän, ettei mökkiin olisi mahtunutkaan enempää kuin yksi kamera. Rakennuksesta puuttui myös lämmitys ja juokseva vesi.

Samppalinnanmäki oli ollut vuosikymmenien ajan eräänlainen mediakeskus. Mäeltä oli lähetty varhaiset turkulaiset radiokokeilut, ja Olavinpuiston ateljeessa Lahyn-filmi oli purkittanut ensimmäiset kotimaiset äänielokuvat vuodenvaihteessa 1930–1931.

Turun televisiokerhon asema käynnistyi syksyllä 1956, mutta julkinen lähetystoiminta ei olisi ollut mahdollista ilman yhteistyötä helsinkiläisten toimijoiden kanssa. Tekniikan edistämissäätiö (TES) oli saanut toimiluvan tv-lähetyksiä varten, ja liittymällä TES:n alaosastoksi Turun televisiokerho pääsi saman luvan piiriin.

Ensimmäinen lähetys koitti 31. lokakuuta 1956. Sitä keräännyttiin katsomaan taidemuseoon, jossa parhaillaan oli radio- ja tv-näyttely. Kuuluttajana toimi Anneli Haroma. Kiinnostavan puheenvuoron piti maaherra Erkki Härmä, joka viittasi tv-kokemuksiin Yhdysvalloissa. Atlantin tuolla puolen kaksilapsinen perhe vietti aikaa kotona 79 % enemmän, kun olohuoneen nurkassa oli televisio. Epäilemättä tämä laskettiin eduksi tilanteessa, jossa Turussa oli kuultu rock’n’rollia vain viikkoa aiemmin, ja nuoriso-ongelma näytti kouriintuntuvalta uhalta.

Televisiokerhon piirissä innostus oli valtava. Työtä tehtiin harrastus- ja talkoopohjalta. Syksyn 1956 ja kevään 1957 aikana ohjelmaa lähetettiin säännöllisesti joka tiistai. Pääosa ohjelmista oli suoria, mutta höysteenä oli myös filmimateriaalia, jota saatiin ilmaiseksi sekä suurlähetystöistä että Turun kaitafilmaajilta.

Yleisradio herää

Turun televisiokerhon toiminta oli harrastuspohjaista mutta kunnianhimoista. Tavoitteena oli tuottaa parempia ohjelmia, vaikka rahoitus oli jatkuvasti ongelma. Yksityisillä lahjoitusvaroilla ja kaupungin tuella Samppalinnan studiota laajennettiin, ja sinne saatiin riittävästi tilaa kahdelle kameralle. Kun lähetykset syksyllä 1957 jatkuivat, käytössä olivat uudet, sadan neliön tilat. Kaupunki oli tosin antanut rakennusluvan vain sillä ehdolla, että rakennus siirtyisi veloituksetta kaupungille vuokrasopimuksen päätyttyä.

Tällä välin myös Yleisradio oli herännyt televisiotoimintaan. Eduskunnan suosiollisella tuella se sai vuoden 1958 alusta lähtien kerätä tv-lupamaksua. Turussa – ja Tampereella, jossa myös oli aloitettu yksityinen tv-toiminta TES-TV:n suojissa – oli vaikea ymmärtää, miksi maksu pitäisi maksaa Yleisradiolle. Yleisradion lähetykset ulottuivat Turkuun vasta joulukuussa 1958.

Kun Suomen Television eli Yleisradion ohjelmat vihdoin alkoivat näkyä, Turun oma televisiotoiminta joutui ahtaalle. Vaikka studiotilaa oli laajennettu, se oli yhä epäkäytännöllinen. Kesällä 1958 selvitettiin, olisiko mahdollista ohjata Helsingin TES-TV:n ohjelmistoa Turkuun ja sitä kautta saada osuus mainostuloista. Linkitys toteutui vasta vuonna 1963, jolloin Turun studio oli jo vaiennut.

Viimeiset sanat

Samppalinnanmäen televisioasema hiljeni 25. huhtikuuta 1959. Huumoria riitti loppuun asti, sillä tv-väki kilpaili siitä, kuka sai lausua viimeisen sanan.

Viimeiset sanat saneltiin kuitenkin muualla. Turun oman lähetystoiminnan jatkaminen olisi edellyttänyt parempia, lämmitettyjä studiotiloja ja myös päätoimista työntekijää. Televisiokerho anoi kaupungilta uusia tiloja ja taloudellista tukea 12. toukokuuta ja vetosi Tampereen esimerkkiin: Tampereella tv-toiminta oli alkanut myöhemmin, mutta se oli saanut selvästi vahvempaa kunnallista apua: kaupunki oli antanut tilat niin tv-studiolle kuin lähetysasemallekin.

Turun kaupungin päätös oli kielteinen. On mahdollista, että penseään suhtautumiseen vaikutti se, että Turun televisiokerhon toiminta oli ollut vahvasti yksityisen rahoituksen, radioliikkeiden ja Asa Radion, tukemaa.

Kyse ei toisaalta ollut vain kaupungin epäsuopeudesta. Yleisradio asetti ohjelmistolle valtakunnalliset standardit, ja turkulaisten tekijöiden olisi pitänyt pystyä kilpailemaan yleisöstä tasavertaisesti.

Nimellisesti TES-TV:n Turun alaosasto oli olemassa vuoteen 1964 asti. Juuri vuonna 1964 Yleisradio osti kilpailijansa osake-enemmistön ja perusti kakkoskanavansa Tampereelle. Vaikka turkulainen lähetystoiminta olisi tuossa vaiheessa vielä ollut elossa, Yleisradio olisi todennäköisesti suosinut Tamperetta, jo maantieteellisistä syistä. Turun TES-TV:n kohtalosta jäi kipeä muisto, mutta loppujen lopuksi sen historia jäi yhtä lyhyeksi kuin 1930-luvun äänielokuvatuotannon. Turku ajautui mediakulttuurin syrjäpolulle.

(julkaistu Turun Sanomissa 21.5.2009)

Kevään seitsemäntoista hetkeä

Hämäränä muistikuvana lapsuudesta on jäänyt mieleen Tatjana Ljoznovajan ohjaama neuvostoliittolainen tv-sarja Kevään seitsemäntoista hetkeä (Semnadtsat mgnovenij vesny, 1973). Neuvostovakoojan taipaleesta natsi-Saksassa kertova 12-osainen sarja perustui Julian Semjonovin romaaniin. Oheinen YouTube-katkelma välittää hienosti sarjan tunnelman:

Jatkoaika (1967)

Katselimme eilen kauan sitten nauhoitettua Jatkoaikaa, talk show'ta, jonka idean Aarre Elo kehitteli opintomatkallaan Yhdysvalloissa. Suorassa lähetyksessä yhdisteltiin ajankohtaiskeskustelua, musiikkia, sketsejä ja etukäteen tehtyjä inserttejä. Eriskummallisimpia ja mieleenpainuvimpia jaksoja oli varmasti episodi, jossa vieraana olivat Pertti Ylermi ”Kreivi” Lindgren, Toini Havu, Mauri Sariola ja hypnotisoija Olavi Hakasalo alias Olliver Hawk. Millaista keskustelua voi synnyttää tällaisella ryhmällä? Aluksi Erkki-Mikael Salmi ja Lenita Airisto haastattelevat vain Kreiviä, joka ohjelman tekoaikana oli jo ohittanut veijarivaiheensa ja siirtynyt laulajaksi. Tauon jälkeen paikalle istutetaan kaksi kirjallista hahmoa, Havu ja Sariola. Vuonna 1967 Toini Havulla oli maine Tuntemattoman sotilaan teilaajana. Havu kirjoitti vuonna 1954: ”Linna on lähtenyt liikkeelle kuin vanhanaikainen anatomi, joka leikkeli ruumista, kunnes se oli silppua ja todisti sitten: ei ole sielua, koska veitseni ei sitä löytänyt!” Vielä 13 myöhemminkin Havu joutuu todistamaan kantojaan. Piinapenkkiin joutuu myös Sariola, jonka konservatiivinen maine pääsee käsittelyyn. Kun kello lähenee puoltayötä, estraadille astutetaan yllätysvieras, merikarvialaissyntyinen hypnotisoija Olavi Hakasalo, jonka aggressiivinen käytös varmaankin selittyy sillä, että juuri 60-luvun lopulla hänen hypnoosinäytöksiään kritisoitiin voimakkaasti. Saiko hypnoosia käyttää kaupallisiin tarkoituksiin?

Jatkoajan lopuksi on pakko katsoa verkosta lisätietoja. On vaikea uskoa, että Kreivi oli haastattelun aikaan vasta 31-vuotias. Vielä vaikeampaa on ymmärtää, että Hakasalo on 37-vuotias. He ovat aivan eri sukupolvea kuin Havu (s. 1908) ja Sariola (s. 1924).

YLE:n Elävästä arkistosta löytyy paljon katkelmia Jatkoajasta. Tässä jaksossa Olliver Hawks muuttaa veden viinaksi.

Terävyyttä olympialaisiin

Pekingin olympialaiset häämöttävät edessä. Elokuun 8. päivänä käynnistyvät 2000-luvun kolmannet kesäkisat, joissa käydään 302 kilpailua 28 lajissa. Uutuutena on avovesiuinti, joka tosin joudutaan kauhomaan Qingdaon rannikkokaupungissa. Ennakkotietojen mukaan levälautat uhkaavat ainakin purjehtijoita, mutta nähtäväksi jää, miten uimarit selviytyvät kamppailussaan luonnonvoimia vastaan.

Etukäteen Pekingin olympiakisat ovat herättäneet ristiriitaisia tunteita, niin poliittisista kuin ympäristöllisistäkin syistä. Jos sää on helteinen, saasteongelmat saattavat vaikeuttaa olosuhteita olennaisesti. Savusumun pelätään peittävän Pekingin kaupunkia jalon urheilujuhlan keskellä ja haittaavan paitsi urheilijoiden terveyttä myös heidän näkyvyyttään. Hämmästyttävää kyllä, näkyvyysvaikeuksista huolimatta television katsojille tarjotaan kirkkaampaa ja terävämpää kuvaa kuin koskaan aikaisemmin. Pekingin olympialaisista povataan ensimmäisiä HD-olympialaisia, teräväpiirtoteknologian käännekohtaa.

*

Urheilulähetyksillä on ollut aina erityismerkitys television historiassa. Niiden avulla on korostettu television reaaliaikaisuutta, sen kykyä näyttää tapahtumat silloin, kun ne tapahtuvat. Kansainvälisessä urheilulähetyksessä toteutuu television mahdollistama ”kaukonäkeminen”. Samalla urheilun avulla on rakennettu yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun kotikatsomoiden yleisöt on koottu saman rituaalin ympärille. Vuonna 1936 Berliinin olympialaisista välitettiin tv-kuvaa niihin harvoihin saksalaiskoteihin, joissa vastaanotin oli. Suomessa Yleisradio hankki tv-toimintansa alkuvaiheessa ulkolähetysauton, vain voidakseen tarjota kansalle Suomi-Ruotsi-maaottelun vuonna 1958, suorana lähetyksenä olympiastadionilta.

Teräväpiirtoa on olympialaisten yhteydessä kokeiltu aikaisemminkin. Japanilainen televisioyhtiö NHK lähetti HD-signaalia jo Barcelonan olympialaisista vuonna 1992, ja yhdysvaltalainen NBC tarjosi Salt Lake Citystä laajan HD-valikoiman vuonna 2002. Pekingin olympialaiset ovat kuitenkin ensimmäiset kisat, joista kaikki lähetykset tarjotaan teräväpiirtomuodossa.

*

Välttämättä katsojat eivät silti näe olympialaisiaan yhtään terävämmin. Eniten tietysti kirkastuu Pekingin maine. Kiinalainen isäntäyhtiö tarjoaa parasta mahdollista signaalia, mutta tosiasia on, että useimmissa maissa se on jaettava eteenpäin sumeampana, sillä televisio-ohjelmien lähettämisen ja kuluttamisen teknologiat ovat vielä vanhaa perua. Näin on ikävä kyllä myös Suomessa, vaikka olemme kaikki vastikään hankkineet upouudet digiboksit.

Kesäkuussa Yleisradio päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen HD-television testaukseen antenniverkossa. YLE välittää koko Pekingin tarjonnan teräväpiirtona, mutta jakelusta huolehtivat pääasiassa kaupalliset tahot. Antenniverkossa ohjelmaa voi seurata vain pääkaupunkiseudulla Digitan Espoon lähettimen kuuluvuusalueella. Ne katsojat, joilla on käytössään yhteensopiva HD-digiboksi tai -vastaanotin, pääsevät arvioimaan, riuhtaiseeko Tero Pitkämäki keihäänsä terävämmin ja tulevatko Tommi Evilän hypyt millilleen oikein mitatuiksi.

*

Miksi oikeastaan pitäisi nähdä tarkemmin? Jo nyt käytämme teknologiaa, joka sallisi huomattavasti laadukkaamman kuvan kuin mihin palvelujen tarjoavat panostavat: esimerkiksi dvd-tallenteissa olisi parantamisen varaa ilman standardien muutoksiakin. Kehityksen suunta on monella tapaa vielä hämärän peitossa. Aivan vastikään on saatu toteutettua tv-lähetysverkon digitalisoiminen, joka jo toi kuvan laatuun olennaisia muutoksia. HD-lähestysten seuraamiseksi pitäisi hankkia uusi digiboksi tai sellainen vastaanotin, jossa on HD-viritin. Ja jotta kuvan tarkkuus pääsisi oikeuksiinsa, pitäisi hankkia isompi televisio tai sellainen kotiteatteriprojektori, joka skaalaa tarvittaessa vanhempiakin resoluutioita.

HD-vastaanottimen sijasta taidan itse tyytyä toistaiseksi uusien silmälasien hankintaan. Se terävöittää kuvaa kummasti.

(ilmestynyt Turun Sanomissa 19.7.2008)

Kavaa ja lumetta

Teimme tutustumismatkan upouuteen KAVAan eli Kansalliseen audiovisuaaliseen arkistoon sekä Mediakeskus Lumeeseen. On vaikea omaksua ajatusta siitä, ettei elokuva-arkistosta enää voi puhua, mutta ehkäpä siihen tottuu. Kuten arkiston johtaja Matti Lukkarila totesi, suomalainen ratkaisu yhdistää radio- ja televisioarkistointi elokuvien yhteyteen on kansainvälisesti ainutlaatuinen. Lähtökohdat ovat erittäin hyvät, jos vain arkistointiin liittyvät teknologiset ongelmat saadaan ratkaistua. Tavallaan ainutlaatuista on sekin, että Suomessa radio- ja tv-alan tutkijat ovat saaneet odottaa kohtuuttoman kauan merkittävän kulttuuriperinnön tulemista tutkijoiden ulottuville. Nyt tämä tilanne on lähempänä kuin koskaan, tosin nähtäväksi jää, millaisella aikataululla aiempaa aarteistoa saadaan vapaasti tutkimuksen käyttöön. On selvää, että arkistoinnin tila on vääristänyt kuvaa suomalaisesta kulttuurista. Radio ja televisio ovat olleet lapsipuolen asemassa, erityisesti kaupalliset kanavat siitä yksinkertaisesta syystä, että arkistointi on ollut paremmalla tolalla Yleisradion puolella. Seuraavien vuosikymmenien haasteena onkin hahmottaa sellaista kokonaisvaltaista kuvaa Suomesta, jossa mediakenttä on tasapuolisemmin näköpiirissä.

Juontajuuden lähteillä

IIPC järjesti eilen seminaarin Juontajuus eilen - tänään, jossa Paavo Oinonen, Veijo Hietala, Heimo Holopainen, Pauliina Tuomi ja Anu Lahtinen kertoivat juontajuuden muutoksista Markus-sedästä nykypäivän pelijuontajiin asti. Markus Raution aikaan "juontajista" ei vielä puhuttu: Yleisradiossa juontajat olivat kuuluttajia, toimittajia tai speakereita. Itse muistelen, että Markus Rautiota olisi Sano se suomeksi(1931) -elokuvan yhteydessä kutsuttu nimellä conferencier. Taustalla oli latinan kielen verbi confero, joka tarkoittaa kokoamista ja yhteensaattamista. Ensimmäisessä suomalaisessa puheäänielokuvassa Rautio olikin kokoava voima, aasinsiltojen rakentaja, joka spiikkasi siirtymät musiikkinumeroista, tanssiesityksistä ja näytelmäpätkistä toiseen. Hietalan Veijo muisteli, että suomenkielisen sanan "juontaja" olisi keksinyt Timo T. Kaukonen, joka juonsi Tauno Rautiaisen jälkeen Ota tai jätä -visailua. Omassa puheenvuorossaan Veijo nosti esille kysymyksen juontajahahmojen fiktiivisyydestä. Dame Edna ja Suomessa Frank Pappa olivat molemmat kuvitteellisia, parodisiakin talk show -juontajia. Tämä fiktiiisyys mursi vanhan asiallisen juontajakulttuurin.

Heimo Holopaisen esitys oli erityisen kiinnostava, koska se avasi näköalan tekijöihin ja tuotantoihin kulissien takaa. Rockradiossa Holopainen itse asiassa kokeili fiktiiviä juontajahahmoja (DJ Börje) jo kauan ennen uustelevision aikaa. Ehkä radiossa, joka oli keveämpi media, rajojen rikkominen oli helpompaa. Holopaisen tärkein tv-hahmo oli Frank Pappa, joka aloitti No-TV-ohjelmassa amerikkalaisen uutisankkurin parodiana. Pappa sai lopulta oman talk show'n, jota tehtiin pidempään kuin muistinkaan, vuosina 1991-94.

Kokonaisuutena tuntui siltä, että juontajuus tarjosi hedelmällisen kiintopisteen tarkastella viime vuosikymmenien mediakulttuurista muutosta. Epäilemättä Suomessa vallitsi harvinaisen pitkään asiallinen, faktapohjainen, valistuksellinen juontajuus, joka alkoi moninaistua ja rikastua vasta 1980-luvulla. Kanavajaolla - ja lisääntyneellä ohjelma-ajalla - oli epäilemättä myös merkitystä: 1990-luvulla juontajuus vain korostui. Pauliina Tuomen esityksessä tuli hienosti esille viimeaikainen chatti- ja mobiilipeliohjelmisen juontajuus, joka on haarautunut monimediaalisena ilmiönä myös Internetin ja käynnykkäkulttuurin puolelle.

Kiinnostava juonne on myös amerikkalaisen tv-kulttuurin vaikutus, joka tuli mieleen Anu Lahtisen Conan O'Brien -esitystä kuunnellessa. Aarre Elo sai idean Jatkoaikaan (1967-69) Yhdysvaltain matkallaan. Tässä konseptissa juontaja oli vain osa kokonaisuutta, oikeastaanhan Jatkoajassa oli monta juontajaa, ja lisäksi elävää musiikkia ja sketsejä samaan tapaan kuin amerikkalaisissa myöhäisillan puheviihteessä. Juontajuuden ympärillä oli laajempi roolitus. Timo T. A. Mikkonen puolestaan juonsi vuosina 1971-74 ohjelmaa M-Show, johon tekijä ammensi inspiraatiota Atlantin takaa. Muistelen, että Mikkonen muistelmateoksessaan kuvaa yleisön lämmittämisen tärkeyttä. Juuri yleisön "välittömmyyden" välittämisessä parhaat yhdysvaltalaiset tv-show't ovat onnistuneet. Sama pätee toki myös kotimaisiin lauantai-illan katsotuimpiin viihdeohjelmiin, kuten Napakymppiin (1985-2002) ja ButsiBumiin (1997-2005), joissa välittömyyden ilmapiiri ja studion tunneyhteisöllisyys pystyttiin rakentamaan - vaikka lähtökohtana olikin ulkomailta ostettu valmis formaatti. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi Lasse Lehtisen talk show'sta Anteeksi kuinka? (1993–96), joka yritti tuoda Johnny Carsonin ja Jay Lenon henkeä suomalaisiin ruutuihin.

Hauras digiaika alkaa

Analogisen television päivät ovat luetut. Suomi siirtyy 1. syyskuuta 2007 kokonaan digitaalisiin lähetyksiin, kun kahden lähetysverkon ylläpitäminen päättyy. Kesä on ollut pelkkää kampanjointia. Elokuussa hiljennyttiin jopa viettämään digitaalista viikkoa, ja tv-johtajat antautuivat chattailemaan katsojien kanssa. Tauno Äijälä vakuutti, että muutos on historian kiistämätön käännekohta, yhtä merkittävä kuin värilähetysten alkaminen vuonna 1969.

Jos värilähetyksiin liittyi kiihkeää odotusta, juhlallisuuttakin, digiaikaa saattelee epäluulo ja epävarmuus. Katsojat eivät ole uutuuden hurmaan heittäytyneet. Johtajien chat-tuokiossa kysymyksiä sateli ennen kaikkea Yleisradion lähetysten tekstityksistä. Miksi ne saattavat kadota yhtäkkiä ja kone täytyy välillä sammuttaa? Miksi toisinaan näkyvät vain naapurikanavan tekstit? Eikö YLE olisi voinut valita samaa teknologiaa kuin MTV3 ja Nelonen, jotka lähettävät tekstin samassa signaalissa kuvan kanssa? Vastaus oli yksiselitteinen. Vika ei ole Yleisradiossa, joka vain toteuttaa digitaalisuuden antamia mahdollisuuksia, vaan laitteissa. Kuluttajien täytyy ymmärtää olla niin valistuneita, että vaativat myyjältä laitteensa päivitystä tai vaihtoa, jos digisovitin ei vastaa tarkoitustaan.

Digitaalisuus ei siis tuota vain tarkempia kuvia vaan myös laitetietoisempia kuluttajia. Kyse on sittenkin utopiasta, joka muuttaa maailmaa enemmän kuin päältä päin uskoisi. Digiverkko antaa välineitä myös vuorovaikutteiselle, teknologiaa aktiivisesti valjastavalle katsojuudelle, vaikka mahdollisuus onkin vielä toistaiseksi käyttämättä.

Itse näen digi-tv:n vain pienenä osana laajempaa audiovisuaalisen kulttuurin muutosta, mutta sen yleiset periaatteet ja motiivit ovat jääneet ”kaistaleveyden” kaltaisten teknisten kysymysten jalkoihin. Samaan aikaan on siirrytty digitaalisten tallenteiden käyttöön, dvd-elokuvien myynti tuplaantuu vuosi vuodelta, ja tallentavat dvd-laitteet sysäävät vanhoja videonauhureita komeroiden kätköihin.

Digitaalisuuden ideaan liittyy täsmällinen kopioitavuus ja helppo levitettävyys. Elokuvat ja televisio-ohjelmat ovat entistä selvemmin kulutuskulttuurin, jopa kerskakulutuksen, kohteita. Samalla ne ovat hyvin hauraita. Massatuotettujen cd-aihioiden elinikä voi laatuvaihtelujen vuoksi olla huonoimmillaan vain kuusi vuotta, dvd-levyjen vieläkin lyhyempi. Digitaalisessa kulutuskulttuurissa nautintoja on helppo hankkia – mutta vaikea toistaa ja säilyttää.

(Julkaistu Turun yliopiston kotisivuilla argumentti-palstalla 27.8.2007)

Cervantes

Julkaisemme syksyllä Miguel de Cervantes Saavedran (1547-1616) novellikokoelman Opettavaisia kertomuksia (Novelas ejemplares). Taidamme osua juuri Cervantesin syntymäpäiväksi, joka on 29. syyskuuta. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 460 vuotta kirjailijan syntymästä. Luen parhaillaan tarinaa "Jalomielinen rakastaja", joka tosin saattaa vielä muuttua "Anteliaaksi rakastajaksi". Opettavaisia kertomuksia on mahtava kokoelma, melkein 700-sivuinen paketti, jossa Cervantes yhdistelee taidokkaasti eri tyylejä. Kirja valmistui Don Quijoten osien (1605, 1615) välissä vuonna 1613. Lohdullista: Cervantesin vahvin luomiskausi tuli vasta viisikymppisenä.

Muutama vuosi sitten hankin espanjalaisesta verkkokaupasta Alfonso Ungrian ohjaaman minisarjan Cervantes, joka valmistui vuonna 1980 ja nähtiin tuoreeltaan Suomessakin. Yhdeksänosainen, 540-minuuttinen sarja on odottanut hyllyssä, mutta nyt tuli aika tarttua siihen. Katsoimme peräkkäisinä iltoina ensimmäiset neljä jaksoa. Tyyli on verkkainen, ja muistan, että 80-luvulla suhtauduin siihen kriittisesti: silloin se tuntui jatkeelta RAI:n Leonardo da Vinci ja Giuseppe Verdi -sarjoille, eikä aivan pärjännyt vertailussa. Nyt katsottuna Cervantes on rauhallisuudessaan kiehtova ja 1600-luvun maailma on uskottavasti rakennettu. Sarjan alussa näemme vanhan kirjailijan, joka elää köyhyydessä, melkein unohdettuna. Hänen seuraansa lyöttäytyy nuorukainen, joka alkaa haastatella kirjailijan aikalaisia. Vähitellen piirtyy kuva Cervantesin nuoruudesta, maanpaosta Napoliin ja panttivankeudesta Algeriassa. Cervantes osallistui Lepanton meritaisteluun 1571. Paluumatkalla Espanjaan hän joutui maurilaisten kaappareiden käsiin ja päätyi Pohjois-Afrikkaan, jossa hän sai odottaa viisi vuotta. Kun samanaikaisesti olen lukemassa "Jalomielistä rakastajaa", ei ole vaikea nähdä yhteyttä kirjailijan omiin kokemuksiin. Tarina alkaa siitä, miten päähenkilö Ricardo joutuu kaappareiden uhriksi. Novellissa päärooliin nousee onneton rakkaussuhde, mutta kristittyjen ja muslimien vastakkainasettelu on juuri niin voimakasta kuin se 1600-luvun tilanteessa olikin. Tv-sarjassa Cervantesista on tehty individualisti, joka kohoaa aikalaisten ennakkoluulojen yläpuolelle. Ehkä tällaisen pönäkyyden voi antaa anteeksi espanjalaiselle tv-sarjalle, kun kohde on elämää suurempi. Cervantes itse - ja hänen novellinsa - olivat kuitenkin paljon verevämpiä, inhimillisempiä, ristiriitaisempia.

Euroviisuilua

Viime lauantaina oli ainutlaatuinen tilaisuus nähdä tv-show ensin livenä ja myöhemmin televisioituna. Olimme katsomassa euroviisujen kenraaliharjoituksia Hartwall-areenalla (jota muuten lähetyksessä kutsuttiin Helsinki-areenaksi). Paikat olivat kaukana lavasta, mutta spektaakkeli onnistui täyttämään jäähallin kolkon tilan. Kenraaliharjoituksessa oli omat lisämausteensa. Panostus aloitukseen tuntui voimakkaammalta kuin tv-lähetyksessä. Areenan yleisö näki koko Lordin pyroteknisen taidonnäytteen livenä, kun suorassa lähetyksessä Lapin maisemiin sijoitettu video sai vahvemman roolin. Lähetyksen tv-ohjaaja totesi etukäteishaastattelussa, että kaikki on rakennettu kameran silmää varten. Aloituksessa huomioitiin kuitenkin paikalle vaivautunut yleisö: tarkoitus oli tempaista katsojat kerralla mukaan ja virittää tunnelma. Siinä onnistuttiin.

Kotikatsomossa on helppo olla kriittinen vaikkapa Espanjaa, Iso-Britanniaa tai Valko-Venäjää kohtaan, mutta live-tilanteen kavalkadissa armelias camp-silmä herkistyy hyväksymään sellaistakin, joka toisessa tilanteessa saisi vaihtamaan kanavaa. Lauantai-illan Uutisvuodossa Fredi vertasi nykyisiä euroviisuja ilmakitarakilpailuun. Musiikki tulee kokonaisuudessaan taustanauhalta - tai pikemminkin tietokoneelta - ja vain laulu on elävää esitystä. Silti ainutkertaisuus toteutuu, jos sen vain haluaa nähdä ja kuulla: esitystilanteessa yhdistyy kaikki se suunnittelu, joka on tehty visuaalisuuden, liikkeen ja kamerankäytön yhteistyöhön hyväksi. Teknologia on elävää. Live-tilanteessa huomio kiinnittyi ketteriin steady cam -kuvaajiin, joiden piti suhteuttaa kamera-ajonsa biisin rytmiin. Mieleen jäi varsinkin Ranskan kappaleen hauska takaa-ajo.

Tv-lähestyksessä, oikeastaan jo semifinaalissa, liikkeen merkitys tuntui jopa ylikorostuvan. Kaikki on liikkeessä: jos kuva on liikkumaton, se kestää ehkä vain sekunnin tai kaksi. Lamppujen valokeilat huojuvat, kamerapuomit nousevat ja laskevat, valo-ornamentit kirjovat areenan nurkkien pimeyttä, tanssijat sheikkaavat ja muusikotkin keskittyvät ruumiillisuuteensa, koska soitettavaa ei ole. Live-tilanteessa liike kuitenkin suhteellistuu, kun istuu paikallaan ylähyllyllä, katsomolohkossa 310. Lava jököttää kaukana ja silmiä täytyy terästää. Tästä piippuhullun tunnelmasta tv:n liikkuva, virtuaalinen katse on kaukana.

Jälleen kerran yleisöllä oli vaikeuksia kestää naapurimaiden äänestämistä. Mutta eikö naapurin tukeminen ole kaunista? Ja edelleen: voittoon tarvitaan pisteitä kaikkialta, se ei napsahda "uusien jäsenmaiden" yhteenkuuluvuudesta. Tosiasia on myös se, että ilman Bulgarian, Georgian tai Serbian kappaleita musiikkianti olisi jäänyt köyhäksi.

Diplomaattisia selkkauksia ja kolonialismin uusia muotoja

Olen potenut elämäni karmeinta influenssaa - ja seurannut enemmän tekstitelevisiota kuin koskaan. Kolme outoa diplomaattista konfliktia on herättänyt ihmetystä. Suomi vastasi viime viikolla Pohjois-Korean noottiin, jossa väitettiin suomalaisten viranomaisten polkeneen diplomaattien ihmisoikeuksia Kouvolassa. Suomen vastineen mukaan Moskovasta Tukholmaan matkalla olleet diplomaatit eivät esittäneet mikäänlaisia todisteita diplomaattiudestaan. Samaan aikaan Ruotsin ja Kuuban välillä on astetta kiivassanaisempi kärmähä.

Kun Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt oli YK:ssa pitämässään esitelmässä kritisoinut Kuuban ihmisoikeustilannetta, vastapuolen tunteet ryöppyivät yli äyräiden. Kuuban YK-suurlähettilään mukaan "Ruotsi on verinen imperialistivalta, joka omistautuu etnisille puhdistuksille, vainoaa muukalaisia ja heittää maasta kaikki, joiden suonissa ei viikinkiveri virtaa". Bildt syytti selkkauksen tiimelyksessä Kuubaa samasta kuin Pohjois-Korea Suomen tullilaitoksen virkailijoita, diplomaattipostin avaamisesta.

On selvää, että pohjoiskorealaisten diplomaattien aggressiiviseksi väitetty käyttäytyminen Kouvolassa on oma lukunsa, eikä nootin jälkeen asiaan varmaankaan palata. Mutta Kuuban ja Ruotsin välienselvittely on pykälää tärkeämpi. En kommentoi Kuuban ihmisoikeustilannetta, mutta kiinnostavaa on se, miten yllätetyksi Skandinavian maa on joutunut kohdatessaan syytöksen imperialismista, kolonialismista ja etnisisistä puhdistuksista. Tilanteen voisi rinnastaa kolmanteen - ehkä vielä vakavampaan konfliktiin - jonka keskelle Suomi on joutunut Argentiinan ja Uruguayn rajalla. TV:ssä hiljattain esitetyssä Silminnäkijä-dokumentissa annettiin ymmärtää, että Suomi on Gualeguaychússa jo menettänyt täydellisesti kasvonsa. Miksi Suomen hallitus katsoo vielä, ettei tämä ole valtion asia? Globalisaatiohuumassa olevan eurooppalaisen maan näkökulmasta kyse on vain yrityksen kansainvälisestä toiminnasta. Mutta juuri raskaan teollisuuden siirtyminen pois Suomesta johtaa kysymykseen, eikö halpojen raaka-aineiden ja edullisen työvoiman etsintä ole jatketta vuosisataiselle eurooppalaiselle kolonialismille. Kaikki eivät ehkä ole ymmärtäneet sitä, että tilanne on Suomen kannalta muuttunut: Suomi edustaa korkean teknologian maana modernin kolonialismin ydintä. Vaikka Suomi muodollisesti - valtiona - olisikin ulkopuolinen, juuri tämä ulkopuolisuus, kulttuurin muutos, vaatisi pohdintaa, politiikassakin. Samaan aikaan kun kansainväliset uraaninetsijät paaluttavat Lapin metsiä, Suomi voisi ottaa vahvemmin kantaa paikallisen näkökulman puolesta.