Claudia (1943)

Vuonna 1943 valmistunut draamakomedia Claudia perustui Rose Frankenin Broadway-menestykseen, jonka ensi-ilta oli ollut kaksi vuotta aiemmin. Tämä suosio siivitti myös Claudia-elokuvan poikkeukselliseen menestykseen, ja sille tehtiin myös jatko-osa muutamaa vuotta myöhemmin. Twentieth-Century Foxin tuottaman elokuvan ohjaajaksi pestattiin vanha konkari, Edmund Goulding, vaikkakaan lopputulos ei kuulu hänen uransa kohokohtiin. Suomessa Claudiaa ei aikanaan nähty lainkaan, ja se sai käsittääkseni ensi-iltansa vasta televisiossa vuonna 1972. 

Avioliittodraaman keskiössä on pariskunta Claudia (Dorothy McGuire) ja David (Robert Taylor) Naughton. Nuori Claudia ei kestä elämää erossa äidistään, ja niin hän junailee asunnon myynnin, niin että pariskunnan on suorastaan pakko muuttaa kaupunkiin. Talon ostajaksi ilmaantuu venäläinen oopperalaulaja Daruschka (Olga Baclanova). Tavanomaista skismaa syntyy tietenkin Claudian ja Davidin välille, mutta lopussa pariskunta saumautuu uudelleen yhteen. Alkukohtausta lukuun ottamatta Edmund Goulding ei juurikaan käytä elokuvallisia tehokeinoja, vaan lopputulos pitäytyy hyvin pitkälle näytelmällisyydessä. Outo yksityiskohta löytyy musiikkiraidalta, sillä säveltäjä Alfred Newman on elokuvan lopussa sulauttanut musiikkiinsa pitkiä jaksoja Richard Wagnerin Siegfried-idyllistä.

Ratsasta viimeinen taival (Lonely Are the Brave, 1962)

David Millerin ohjaama Ratsasta viimeinen taival (Lonely Are the Brave, 1962) on jäänyt mieleeni 1970-luvun tv-esityksestä, ja oli hienoa nähdä se nyt uudelleen Yle Teemalta. Edward Abbeyn romaaniin perustuvan modernin westernin käsikirjoitti Dalton Trumbo. Ohjaaja David Miller (1909–1992) oli pitkän linjan tekijä, jonka monet muistavat Marx-veljesten komediasta Sardiinimysteerio (Love Happy, 1949) ja Joan Crawfordin ja Jack Palancen tähdittämästä film noirista Pelko (Sudden Fear, 1952).

Ratsasta viimeinen taival on ehdottomasti ohjaajan parhaimmistoa. Päähenkilö Jack Burns (Kirk Douglas) on cowboy ja Korean sodan veteraani, jolla ei ole paikkaa modernisoituvassa maailmassa. Hänellä ei ole kotia eikä henkilöllisyyspapereita. Ainoa kontakti tuntuu olevan Paul Bondi (Michael Kane) ja hänen vaimonsa Jerry (Gena Rowlands). Paul on vangittuna siksi, että hän on auttanut laittomia maahanmuuttajia. Ennen pitkää myös Burns päätyy vankilaan, josta hän kuitenkin pakenee ja aloittaa epätoivoisen vaelluksensa kohti Meksikon rahaa. Näyttelijäkaartia täydentää Walter Matthau sheriffi Johnsonina.

David Millerin ohjauksessa viehättävät monet yksityiskohdat, sheriffin välinpitämätön apulainen, joka lukee sarjakuvaa, helikopteriaan lainaavan sotilaan sanat, jotka kuullaan vain puhelimen välityksellä, tai rekkakuski (Carroll O'Connor), jonka matkaa seurataan aina välillä, ikään kuin enteenä tulossa olevasta kohtaamisesta. Erityisesti jää mieleen Burnsin suhde hevoseensa Whiskeyyn, josta tulee elokuvan tärkeä hahmo ja joka kokee yhtä traagisen kohtalon kuin isäntänsäkin. Burnsin ja Whiskeyn suhde jää mieleen. Burns on välillä jo jättämässä kumppaninsa, mutta tunneside on niin vahva, että he kohtaavat kohtalonsa yhdessä.

Veitsen terällä (The Razor's Edge, 1946)

Verkkokalvon irtautuma aiheutti usean kuukauden tauon elokuvien katseluun. Mutta nyt vihdoinkin voi jatkaa, ainakin vähitellen. Katsoimme Edmund Gouldingin ohjaaman ja Lamar Trottin käsikirjoittaman draaman Veitsen terällä (The Razor's Edge, 1946), joka perustuu W. Somerest Maughamin kaksi vuotta aiemmin ilmestyneeseen romaaniin. Kirjallisuusfilmatisoinnin sävy on elokuvassa läsnä alusta lähtien, ei vähiten siksi, että kirjailija itse, Maugham, esiintyy elokuvan keskeisenä hahmona. Hän kertoo tarinaa mutta on myös itse läsnä kommentoimassa ja suuntaamassa draamaa. Maughamin roolissa nähdään brittinäyttelijä Herbert Marshall. Kirjallisella taustalla on kaksi selkeää vaikutusta. Ensinnäkin elokuva on tavanomaista pidempi, lähes kaksi ja puoli tuntia. Toiseksi, Veitsen terällä on kiinnostavan avoin, sillä lajityyppi ei aseta odotuksia siitä, mihin tarina oikeastaan päättyy.

Veitsen terällä -elokuvan ajallinen kaari ulottuu ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä ajasta Wall Streetin pörssiromahduksen asti. Ohjaaja Edmund Goulding on omimmillaan sofistikoituneissa ensemble-kohtauksissa, ja tätä elokuvan aloittava juhlakohtaus parhaimmillaan edustaa. Goulding orkestroi aloituksen eriomaisesti, ja kaikki elokuvan keskeiset henkilöt tulevat tutuiksi. Kohtauksen kapellimestari on Clifton Webbin esittämä Elliott Templeton, joka isännöi juhlaa ja esittelee tarinan henkilöt Maughamille. Varsinainen keskushenkilö on kuitenkin nuori Larry Darrell (Tyrone Power), joka on kihlautunut Templetonin sisarentyttären Isabel Bradleyn (Gene Tierney) kanssa. Larry on kokenut maailmansodan. Häntä ei kiinnosta uran rakentaminen vaan hän haluaa jotakin muuta, mitä Isabelin on vaikea ymmärtää. Rakastavaisten tiet eroavat, ja Larry päätyy lopulta Intiaan tutkimaan itseään.

Elokuvan traagisimpia hahmoja on Larryn lapsuudenystävä Sophie (Anne Baxter), joka menettää kaiken, miehensä, lapsensa ja lopulta henkensä. Ei ihme, että Anne Baxter sai sekä sivuosa-Oscarin että Golden Globen. Kaiken kaikkiaan Veitsen terällä on viihdyttävää ja ajatuksia herättävää katsottavaa. Vaikka elokuva sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, siinä tuntuu olevan vahva linkitys valmistusajankohtaan, vuoden 1946 tunnelmiin, kriisin jälkeiseen henkiseen tyhjiöön.