Pyhitin lepopäivän lukemalla sarjakuvaa. Richard Wagnerin Reininkultaa odotellessa ajattelin lukea Yoko Tsuno -tarinan Reinin kulta (L’or du Rhin, 1993). Yoko Tsuno on vuonna 1933 syntyneen belgialaisen piirtäjän Roger Leloup’n luomus. Kerrotaan, että Leloup tuli sarjakuva-alalle sattumalta: hänen naapurinsa oli Jacques Martin, Alixin luoja, joka tarvitsi värittäjää. Leloup otti tarjouksen vastaan ja osallistui Kirotun saaren (L’Ile maudite) viimeistelyyn 1950-luvun alussa. Vuodesta 1953 Leloup työskenteli Hergén studioilla päätehtävänään taustojen ja erityisesti ajoneuvojen piirtäminen. Tämä vankka kokemus näkyy myös Reinin kullassa, joka sijoittuu rautateille, matkalle Kölnistä kohti etelää. Leloup sai Martinin ja Hergén opissa vahvan claire ligne -koulutuksen, ja tätä perinnettä myös vuonna 1969 käynnistynyt Yoko Tsuno edustaa. Tähän mennessä sarjan albumeita on ilmestynyt 29, ja Reinin kulta oli järjestyksessä 19. eli edustaa kypsää kautta.
Sarjan päähenkilö on nuori japanilainen insinööri Yoko Tsuno, joka saa toisinaan apua televisiotoimittaja Viciltä ja Polilta. Albumeissa seikkaillaan milloin missäkin, jopa tulevaisuudessa, mutta Reinin kulta tapahtuu Euroopan ytimessä. Tarina alkaa Kölnin katedraalissa, jossa Yokon ystävä Ingrid on harjoittelemassa urkuresitaalia. Katedraalissa Yoko kohtaa maanmiehensä ja ajautuu japanilaisen asetehtailijan sihteeriksi ja junamatkalle Kölnistä kohti Reinin yläjuoksua. Vaikka Wagnerin Reininkulta tulee tekstissä mainittua, vähitellen Yokolle valkenee, että kyse on junasta, Rheingold Expressistä, joka on juuri lähdössä. Kimurantti juoni lähtee liikkeelle verkkaisesti ja vasta albumin puolivälissä juna vihdoin liikahtaa. Loppuratkaisu sijoittuu Koblenzin eteläpuolelle Oberweseliin. Junassa kohtaavat Yokon lisäksi CIA: ja KGB:n agentit, sillä salaisen junamatkan aikana on tarkoitus tehdä kauppaa ydinkärjillä. Japani näyttäytyy albumissa tietotekniikan edelläkävijänä, sillä asetehtailijan käytössä on sekä puhekomentoja ymmärtävä tietokone että robotti.
11. elokuuta 2019
Pimeä peili (The Dark Mirror, 1946)
Kun Robert Siodmakin jännityselokuva Pimeä peili (The Dark Mirror, 1946) esitettiin Suomessa vuonna 1948, lehti-ilmoituksissa teosta mainostettiin sanoin: ”Mainio ja omaperäinen!” Trillerin lähtökohtana oli Vladimir Poznerin tarina, josta Nunnally Johnson rakensi käsikirjoituksen. Keskiössä olivat identtiset kaksoset, mikä oli lähtökohtana poikkeuksellinen. Kaksoisroolin sai näyttelijä Olivia de Havilland, joka täytti juuri 1. heinäkuuta 103 vuotta. Nyt kun YLE Teema on esittänyt Pimeän peilin, voisi vielä toivoa, että ohjelmistoon tulisi Anatole Litvakin Käärmeenpesä (The Snake Pit, 1948), jossa Olivia de Havilland teki elämänsä roolin. Mielisairauden teemaa käsittelee myös Pimeä peili, mutta lopultakin melko kaavamaisesti Käärmeenpesän realismiin verrattuna.
Dresdeniläissyntyinen Robert Siodmak eli 1940-luvun lopulla uransa huippukautta. Takana olivat film noir -klassikot Aavenainen (Phantom Lady, 1944), Kierreportaat (The Spiral Staircase, 1945) ja Tappajat (The Killers, 1946) ja edessä sellaiset elokuvat kuin Elämän ja kuoleman leikki (Criss Cross, 1949) ja Tie lakia pakoon (The File on Thelma Jordon, 1950). Siodmakin tavaramerkkejä olivat taitava näyttelijäohjaus ja ekspressiivinen kameran käyttö. Voin kuvitella, että Siodmakia on Pimeässä peilissä kiehtonut ajatus kaksoisroolin ohjaamisesta, ja taitavasti hän käyttääkin sekä trikkejä että sijaisnäyttelijöitä. Myös peileillä ja heijastumilla on keskeinen rooli kokonaisuudessa. Uskottavasti elokuva rakentaa sisarusten Terryn ja Ruthin persoonat, vaikkakin 40-luvun lopun Hollywoodin rikoselokuvien psykiatrinen näkökulma alkaakin tuntua painostavalta, puhumattakaan elokuvan antamasta kuvasta kaksosten välisestä suhteesta. Monessa 30-luvun komediassa psykiatri oli hykerryttävä hahmo, kuten tohtori Fritz Lehman (Fritz Feld) Hawksin screwball-komediassa Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938), mutta 40-luvun lopulla Hollywood-ohjaajat marssittivat estradille vakavia psykiatreja rikoksia selittämään. Viihdyttävää katsottavaa Pimeä peili joka tapauksessa on.
Dresdeniläissyntyinen Robert Siodmak eli 1940-luvun lopulla uransa huippukautta. Takana olivat film noir -klassikot Aavenainen (Phantom Lady, 1944), Kierreportaat (The Spiral Staircase, 1945) ja Tappajat (The Killers, 1946) ja edessä sellaiset elokuvat kuin Elämän ja kuoleman leikki (Criss Cross, 1949) ja Tie lakia pakoon (The File on Thelma Jordon, 1950). Siodmakin tavaramerkkejä olivat taitava näyttelijäohjaus ja ekspressiivinen kameran käyttö. Voin kuvitella, että Siodmakia on Pimeässä peilissä kiehtonut ajatus kaksoisroolin ohjaamisesta, ja taitavasti hän käyttääkin sekä trikkejä että sijaisnäyttelijöitä. Myös peileillä ja heijastumilla on keskeinen rooli kokonaisuudessa. Uskottavasti elokuva rakentaa sisarusten Terryn ja Ruthin persoonat, vaikkakin 40-luvun lopun Hollywoodin rikoselokuvien psykiatrinen näkökulma alkaakin tuntua painostavalta, puhumattakaan elokuvan antamasta kuvasta kaksosten välisestä suhteesta. Monessa 30-luvun komediassa psykiatri oli hykerryttävä hahmo, kuten tohtori Fritz Lehman (Fritz Feld) Hawksin screwball-komediassa Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938), mutta 40-luvun lopulla Hollywood-ohjaajat marssittivat estradille vakavia psykiatreja rikoksia selittämään. Viihdyttävää katsottavaa Pimeä peili joka tapauksessa on.
10. elokuuta 2019
Yhteinen vaimomme (1956)
Valentin Vaalan komedia Yhteinen vaimomme (1956) perustui Arijoutsin näytelmään Mieheni taivaasta, joka oli saanut kantaesityksensä Kokkolassa lokakuussa 1950. Vaalan käsissä tarina muuntui Hollywood-komedioita mukailevaksi uudelleenavioitumiskomediaksi. Mieleen tulee erityisesti Garson Kaninin loistava Lempivaimoni (My Favorite Wife, 1940), jossa Ellen Arden (Irene Dunne) on elänyt laivan haaksirikon jälkeen seitsemän vuotta ”autiolla” saarella. Hän saapuu kotiin, ja sillä välin aviomies Nick (Cary Grant) on mennyt uusiin naimisiin. Eipä aikaakaan, kun paikalle ilmaantuu Stephen Burkett (Randolph Scott), jonka kanssa Ellen on viettänyt nuo seitsemän vuotta erakkona... Yhteinen vaimomme perustuu täsmälleen samanlaiseen asetelmaan, mutta kontekstina onkin toinen maailmansota. Jenni (Marjatta Kallio) on naimissa Jalmarin (Eero Eloranta) kanssa, kun yhtäkkiä Jennin sodassa ”kaatunut” aviomies Erkki (Kosti Klemelä) palaakin sotavankeudesta kotiin. Kolmiodraama on valmis, mutta tässäkin tapauksessa tarina mutkistuu, kun Helsinkiin saapuu Erkin vankeudessa tapaama Anjuska (Anneli Haahdenmaa).
Yhteinen vaimomme on Stanley Cavellin määritelmää seuraten comedy of remarriage, jossa leikitään avioliittoinstituution pelisäännöillä. Samalla elokuva käsittelee komediallisesti sotakokemuksia, kansanhuoltoministeriön aikaa ja suhdetta Neuvostoliittoon. Jennin uusi aviomies on ministeriön nappi- ja neppariosaston toimistopäällikkö, ja tälle virkamiesmäisyydelle oli jo helppo nauraa vuonna 1956, kun olosuhteet olivat muuttuneet. Yhteinen vaimomme viittaa myös valvontakomission läsnäoloon ja etsii sovintoa, ainakin siinä mielessä, että Erkki ottaa lopulta Anjuskansa, ja Jenni ja Jalmari saavat jatkaa kaupunkilaista elämäntyyliään. Aikalaiskriitikot suhtautuivat Vaalan komediaan nihkeästi, sillä vuoden 1956 tilanteessa poliittisuus ei tuntunut erityisen rohkealta. Aamulehden Olavi Veistäjä totesi arviossaan: ”Yhteinen vaimomme olisi voinut olla pieni sensaatiokin 1940-luvun loppupuolella, mutta nyt sillä ei enää ole paljonkaan virkaa.” Nyt kun vuosia on vierähtänyt enemmän, tilanne on toinen: Yhteinen vaimomme on kiinnostava Hollywood-muunnelma, jonka huumori on kestänyt aikaa.
Yhteinen vaimomme on Stanley Cavellin määritelmää seuraten comedy of remarriage, jossa leikitään avioliittoinstituution pelisäännöillä. Samalla elokuva käsittelee komediallisesti sotakokemuksia, kansanhuoltoministeriön aikaa ja suhdetta Neuvostoliittoon. Jennin uusi aviomies on ministeriön nappi- ja neppariosaston toimistopäällikkö, ja tälle virkamiesmäisyydelle oli jo helppo nauraa vuonna 1956, kun olosuhteet olivat muuttuneet. Yhteinen vaimomme viittaa myös valvontakomission läsnäoloon ja etsii sovintoa, ainakin siinä mielessä, että Erkki ottaa lopulta Anjuskansa, ja Jenni ja Jalmari saavat jatkaa kaupunkilaista elämäntyyliään. Aikalaiskriitikot suhtautuivat Vaalan komediaan nihkeästi, sillä vuoden 1956 tilanteessa poliittisuus ei tuntunut erityisen rohkealta. Aamulehden Olavi Veistäjä totesi arviossaan: ”Yhteinen vaimomme olisi voinut olla pieni sensaatiokin 1940-luvun loppupuolella, mutta nyt sillä ei enää ole paljonkaan virkaa.” Nyt kun vuosia on vierähtänyt enemmän, tilanne on toinen: Yhteinen vaimomme on kiinnostava Hollywood-muunnelma, jonka huumori on kestänyt aikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)