Madam Satan (1930)

Metro-Goldwyn-Mayerin tuottama ja Cecil B. DeMillen ohjaama Madam Satan (1930) on varhaisen äänielokuvan kummallisuuksia. Suomessa se nähtiin nimellä Miellyttämisen taito, mikä ei tee oikeutta elokuvan diaboliselle väritykselle. Elonet-tietokannan mukaan Suomessa sai elokuussa 1931 ensi-iltansa 82-minuuttinen kokonaisuus, mikä viittaa siihen, että alle 16-vuotiailta kielletty teos oli voimakkaasti lyhennetty. Hiljattain julkaistussa dvd:ssä elokuvalla on kestoa 116 min. On totta, että ainakin nykykatsojan mielestä komediassa olisi paljonkin tiivistettävää, mutta todennäköisesti syynä on ollut aiheen sopimattomuus ja moraalittomuus. Yli puolet elokuvasta on hulvatonta hauskanpitoa naamiaisasuissa.  Alkuperäisessä elokuvassa oli muuten myös varhainen Technicolor-jakso, mutta se on valitettavasti tuhoutunut.

Cecil B. DeMille tuli myöhemmin tunnetuksi raamatullisista spektaakkeleistaan, ja Madam Satanin aikaan takana oli myös moraliteetti Kymmenet käskyt (The Ten Commandments, 1923). Mutta hän oli mykkäkaudella tehnyt myös säädyllisyyden rajalla keikkuvia sänkykamarikomedioita, ja tähän sarjaan Madam Satan sijoittuu, vaikka ohjaaja ei enää tähän perinteeseen kovin sulavasti asetukaan. Äänielokuvan varhaisvaiheessa oli vielä se etu, että Hollywoodin legendaarinen itsesensuuri oli vasta tulossa, ja elokuvantekijöillä oli suhteellisen suuri vapaus vilauttaa paljasta pintaa ja sijoittaa sukkeluuksia makuukamariin. Pituudestaan huolimatta Madam Satanin tarina on klassisen yksinkertainen: Angela Brooksin (Kay Johnson) mies Bob (Reginald Denny) on uskoton, ja naamiaisissa Angela pukeutuu salaperäiseksi Rouva Saatanaksi viekoitellakseen miehensä takaisin itselleen. Näin tietysti lopussa käykin, ja Bobin rakastajatar Trixie (Lilian Roth) saa jäädä. Yksin jää myös Bobin hyvä ystävä Jimmy Wade (Roland Young).

Hämmästyttävintä Madam Satanissa on pitkä naamiaiskohtaus, joka kestää puolet koko elokuvasta. Vielä ihmeellisempää on, että tämä puolisko sijoittuu kokonaisuudessaan ilmalaivaan, jonne hyväosaiset saapuvat rilluttelemaan toinen toistaan ihmeellisemmissa naamiaisasuissa. Herätyskelloiksi pukeutuneiden naisten tanssikohtaus saa leuan loksahtamaan. Varhaisessa äänielokuvassa voisi olettaa, että lopputuloksessa olisi vieläkin enemmän laulua ja tanssia kuin lopulta nähdään: pikemminkin DeMille panostaa yleiseen hälyyn ja sekasortoon. Tämän loogisena lopputuloksena on, että ilmalaiva joutuu keskelle ukkosta ja haaksirikkoutuu. Kuvat tuovat mieleen Hindenburgin tuhon, mutta sehän tapahtui vasta useita vuosia myöhemmin. Tuho kestää yllättävän kauan, ja siinä on Titanicin katastrofin piirteitä (esimerkiksi viimeiseen saakka soittava tanssiorkesteri). Lopulta kaikki onnistuvat hyppäämään ulos laskuvarjollaan ja tipahtelevat myöhemmin milloin minnekin ympäri kaupunkia, paitsi Bob, joka ainoana jää vaille varjoa. Hän onnistuu kuitenkin hyppäämään veteen ja pelastamaan nahkansa.

Yhdysvalloissa oli muuten myöhemmin myös Madam Satan -niminen sarjakuva, mutta se ei ole sukua elokuvalle.

Kleopatra (1934)

YLE Teema esitti maaliskuussa Cecil B. DeMillen Kleopatran (Cleopatra, 1934) ensi kertaa televisiossa. Olen nähnyt elokuvan suttuisena NTSC-videona 90-luvun alussa, ja nyt kirkasta kuvaa oli erityinen nautinto katsoa. Jos Kleopatraa vertaa DeMillen Ristin merkkiin (The Sign of the Cross, 1932), ero on tietysti merkittävä, sillä kuuluisa Production Code oli vastikään astunut voimaan ja asettunut säätelemään väkivallan, seksin, uskonnon ja esivallan kuvausta. Toisaalta, ehkä juuri tästä syystä Kleopatrassa korostuu traagisuus, melkein Shakespearen hengessä. Jos Claudette Colbert oli Ristin merkissä heittäytynyt niin paheelliseksi kuin mahdollista, tässä hän rakentaa Kleopatrasta romanttisemman kuvan. On selvää, että Colbert on elokuvahistorian suuria Kleopatroja. Samassa roolissa on toki nähty muitakin tunnettuja tähtiä, Theda Barasta Sophia Loreniin, Vivien Leigh'stä Elizabeth Tayloriin. Kleopatrasta on tehty kymmeniä elokuvia 1800-luvun lopulta lähtien, ja kiinnostavaa olisikin tutkia tarkemmin, millaista naiseutta Kleopatran kautta on yli sadan vuoden kuluessa rakennettu.

Muinainen Egypti on ruokkinut mielikuvitusta vuosisatojen ajan, mutta erityisen vahvasti faaraoiden maa nousi populaarikulttuuriin sen jälkeen, kun Howard Carter oli ryhmineen löytänyt Tutankhamonin haudan vuonna 1922. Suomessakin tulenkantajat viettivät Tutankhamon-juhliaan, ja haudankaivajien päälle langetettuun kiroukseen liittyvät tarinat vain vauhdittivat Egypti-huumaa. Varmaankin elokuvatuin Egyptin hallitsija on Tutankhamonin sijasta Kleopatra, jonka nimi muuten tarkoittaa ”isän kunniaa”. Ptolemaios-suvun naispuoliset hallitsijat olivat olleet Kleopatroja jo vuosisatojen ajan, mutta historian myyttiseksi hahmoksi nousi nimenomaan Kleopatra VII, joka hallitsi 51–30 eaa. Draaman ainekset olivat siinä tavassa, jolla Kleopatra joutui toimimaan Rooman vallan puristuksessa.

Myyttinen tarina Kleopatrasta kumpuaa ennen kaikkea Plutarkhoksen, Appianoksen ja Lucanuksen teksteistä, mutta myös juutalainen historioitsija Josefus mainitsee Kleopatran. Se, että DeMillen Kleopatra tuo niin voimakkaasti mieleen myöhemmän Mankiewiczin Kleopatran (Cleopatra, 1963) johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että ne perustuvat samoihin lähteisiin. DeMillen tulkinnassa on vaikuttava kohtaus, jossa Julius Caesar (Warren William) murhataan senaatissa, ja jakso on hyvin lähellä Plutarkhoksen kuvausta. Jo tämän vaikuttavan murhakohtauksen tähden Kleopatra kannattaa katsoa. Historiasta kertomisen kannalta olennaista on se, ettei Kleopatra itse jättänyt juurikaan jälkeensä tietoja omista tavoitteistaan ja tunteistaan.

Cecil B. DeMillen Kleopatraa katsoessa jää miettimään historian sijasta sitä, mitä elokuva kertoo 1920- ja 1930-luvun maailmasta. Kleopatran voi nähdä modernina naisena, joka tavoittelee itsemääräämisoikeutta tunteisiinsa. Hänen suhteitaan Caesariin ja Marcus Antoniukseen (Henry Wilcoxon) ei lopulta käytetä stigmatisoivina vamppiuden merkkeinä. Kleopatra näyttäytyy traagisena henkilönä, joka taistelee Egyptin puolesta. Hän on lopulta valmis myös uhrautumaan Marcus Antoiniuksen puolesta, mutta itsekäs Antonius ehtii riistää itseltään hengen ennen kuin on edes keskustellut Kleopatran kanssa. Lopulta DeMillen Kleopatra tuntuu häilyvän perinteisen ja modernin naisen rajalla, olematta täysin kumpaakaan. Kleopatra joutuu lopulta uhrautumaan pystymättä saavuttamaan kaipaamaansa vapautta.

Ristin merkki (1932)

Ristin merkki (The Sign of the Cross, 1932) jatkoi ohjaaja Cecil B. DeMillen raamatullisten elokuvien sarjaa: aiemmin olivat valmistuneet Kymmenet käskyt (The Ten Commandments, 1923) ja Kuningasten kuningas (The King of Kings, 1927). Ristin merkki perustui englantilaisen Wilson Barrettin näytelmään vuodelta 1895. Barrett oli todennäköisesti saanut inspiraatiota Henryk Sienkiewiczin romaanista Quo vadis, joka oli ilmestynyt samana vuonna. Barrett ei tätä koskaan myöntänyt, mutta tuntuu kuin näytelmän tarina olisi otettu romaanin loppuvaiheesta, siitä kristittyjen vainosta, joka seurasi Rooman paloa. Barrettin näytelmässä roomalainen sotilas on Marcus Superbus ja kristitty tyttö Mercia, Sienkiewiczillä henkilöt ovat Marcus Vinicius ja Lygia. Tarinoiden yhteisiä henkilöhahmoja ovat puolestaan keisari Nero, tämän puoliso Poppaea ja Neron uskollinen sotilas Tigellinus. YLE Teema esitti Ristin merkin 16.3.2014, mitä voi pitää kulttuuritekona, sillä tämä klassikko oli nähty edellisen kerran televisiossa yli 30 vuotta sitten, vuonna 1982.

Jos Mervyn Le Royn Quo vadis (1951) huipentuu Peter Ustinovin keisari Nerona esittämään hulluuskohtaukseen, Ristin merkki alkaa Charles Laughtonin yhtä vakuuttavalla bravuurilla. Näyttää siltä kuin Laughtonin nenää olisi uudelleen muovattu vastaamaan keisarin profiilia. Laughton rakentaa kuvan biseksuaalista hallitsijasta, jonka elämä kuluu nautintoihin. Rooman palon jälkeen seuraa maan alle painuneiden kristittyjen kuvaus. Quo vadikseen verrattuna Ristin merkissä fokus on vainoamisessa, uskonnolliseen vähemmistöön kohdistuvassa epäluulossa ja sorrossa. On hämmentävää ajatella, että tämä kuvaus tehtiin vain hieman ennen kansallissosialismin läpimurtoa Saksassa. Jos roomalaiset muutettaisiin kristityiksi ja kristityt juutalaisiksi, Ristin merkki on kuin historiaan heijastettu kuva siitä kurimuksesta, johon Eurooppa 1930-luvulla ajautui. Toisaalta, Barrettin näytelmän syntyaikaan eurooppalainen rasismi oli jo ottamassa suuntaansa, ja oikestaan vainoamisen voi nähdä aikalaiskommentaarina.

Poppaeaa tulkitsee Claudette Colbert, joka on erittäin vakuuttava dekadenttina, paheellisena keisarinnana. Poppaea himoitsee itselleen Marcusta (Frederic March) ja ilmiantaa Mercian (Elissa Landi) kostoksi Marcuksen välinpitämättömyydestä. Ristin merkki valmistui vuonna 1932, ennen Hollywoodin kuuluisan sensuurikoodiston käyttöönottoa. Ehkäpä Ristin merkillä oli oma osuutensa sensuuriolojen kiristymisessä, sillä raamatullisen tarinan varjolla DeMille kokeilee sopivaisuuden rajoja. Poppaean kylpykohtaus on Hollywood-kontekstissa poikkeuksellisen rohkea, samoin viittaukset samaa sukupuolta olevien seksuaalisuuteen, puhumattakaan Ancarian (Joyzelle Joyner) eroottisesta tanssista, joka leikattiinkin pois, kun Ristin merkki tuli uudelleen elokuvateattereihin vuonna 1944.

Ristin merkissä hämmentää myös sen suorasukainen väkivaltaisuus. Kun Tigellinuksen (Ian Keith) johtamat roomalaiset yllättävä kristityt, jotka pitävät jumalanpalvelusta Cestiuksen lehdossa, seuraa yllättävä teurastus. Loppukohtauksessa kristityt joutuvat maksamaan uskostaan sirkusareenalla, ja ohjaaja suorastaan herkuttelee dekadentin väkivaltaisilla kuvilla: norsu astuu jalallaan kristityn päälle, pohjoisen barbaarinaiset taistelevat pygmejä vastaan ja lävistävät näitä miekoillaan, krokotiilit lähestyvät puolialastonta sidottua tyttöä, gorilla on käymässä yhtä vähäpukeisen kristityn kimppuun, härän sarvet puhkaisevat miehen rinnan... Vain Mercian ja Marcuksen marttyyrikuolema jää näkemättä, kun sankarit viimeisessä kuvassa poistuvat areenalle. Tämä antaa lopetukselle oopperallista sävyä. Uskonnon ja väkivallan yhdistämisen voi tulkita DeMillen hurskauden henkilökohtaisena vääristymänä, mutta mielestäni Ristin merkki kuljettaa pidempää kulttuuriperintöä, joka palautuu alkuperäisnäytelmän ajankohtaan. Viktoriaanisen kulttuurin piirissä Rooman imperiumiin sijoitetut draamat olivat erityisen suosittuja, ja se tapa, jolla ne yhdistivät kristillisen maailmankuvan, sääty-yhteiskunnan ahtaat normit ja groteskin väkivallan, edustaa nimenomaan 1800- ja 1900-lukujen spektaakkeliperinnettä. Ristin merkki on kajatus menneestä, eikä samanlaista paisuttelua juurikaan tapaa myöhemmistä Hollywood-eepoksista.

Nothing Sacred, Lux Radio Theater 11.11.1940

William Wellmanin screwball-komedia Ei mikään pyhää... (Nothing Sacred, 1937) oli ennen toista maailmansotaa naurattanut miljoonia katsojia: Ben Hechtin sujuva, säkenöivä käsikirjoitus kertoi Hazel Flaggista, jonka epäillään kuolevan radium-myrkytykseen. Sanomalehti Morning Star innostuu asiasta ja lähettää reportterinsa Wallace Cookin juttua metsästämään. Päärooleissa esiintyivät Carole Lombard ja Fredric March. Suosittua komediaa pyydettiin myös Lux Radio Theaterin ohjelmistoon, jonne se päätyi kuitenkin vasta marraskuussa 1940. Ohjaaja-juontaja Cecil B. DeMille valitsi päärooleihin kokonaan toiset tähdet: Hazelin rooliin astui Joan Bennett ja Wallyn rooliin Douglas Fairbanks Jr.

Kuunnelmamuotoon Ben Hechtin käsikirjoitusta ei ole tarvinnut paljoakaan lyhentää, koska alkuperäinen elokuva oli vain 77 minuuttia. Kuunnelmalla on kestoa vajaa tunti. Alussa tuntuu, ettei Douglas Fairbanks Jr. ole aivan tilanteen tasalla, mutta loppua kohden hän suoriutuu hyvin Wallyn roolista. Joan Bennett on sen sijaan erinomainen Hazel Flagginä. Jo tarinan alussa radium-myrkytys paljastuu tuulesta temmatuksi, mutta Hazel lähtee New Yorkiin lehtimiesten kustannuksella. Wellmanin elokuvassa oli omintakeista visuaalista huumoria, mutta kuunnelmanakin nokkela komedia toimii. Erityisen herkullinen on kohtaus, jossa Wally ja Hazel käyvät nyrkkeilyottelussa. Yleisö kunnioittaa Hazelin julmaa kohtaloa kymmenen minuutin ”hiljaisuudella” – tosin kongia paukutetaan sekunnin välein. Samoin Wallyn ja Hazelin kamppailu kertomuksen lopussa toimii erinomaisesti.

Kuunnelma löytyy osoitteesta Lux_40-11-11_Nothing_Sacred.mp3.

Hollywood-kuunnelmia

Sain jo vuosia sitten äänilevyn, jolla on kaksi Hollywood Playhouse -kuunnelmaa, Casablanca ja Maltan haukka. Molemmat toteutettin vuonna 1943 elävän studioyleisön edessä, ja mukana olivat samat näyttelijät kuin valkokankaallakin. Jostakin käsittämättömästä syystä levy on jäänyt kuuntelematta. Millaista on pimeä film noir, kuvaton Hollywood-draama? Casablanca kuulostaa kaiken kaikkiaan hyvin elokuvamaiselta, jopa siinä määrin, ettei live-äänityksestä kuulu jälkiä. Aivan kuin kuunnelmassa olisi käytetty suoraan elokuvan jaksoja. Kokonaisuus on lyhyt, vain 25 minuuttia, ja kulkee kertojaäänen varassa. Maltan haukka on aavistuksen pidempi. Siinä on myös elävän esityksen vaikutelmaa: yleisön äänet ovat heti kuultavissa, ja kun ensimmäisessä kohtauksessa ollaan Sam Spaden toimistossa, tilan tuntu on hyvin teatterinomainen.

Vasta nyt mieleen juolahti ajatus, että verkossa vanhaa kuunnelma-aineistoa on varmaan enemmänkin. Ja löytyyhän sitä. Tarjolla on muun muassa kymmenkunta Orson Wellesin johdolla tehtyä Mercury Theaterin esitystä. Internet Archiven kokoelmissa on satoja kuunnelmia. Todella kiinnostava on myös Cecil B. DeMillen johdolla tehty tunnin mittainen Casablanca, jonka päärooleissa ovat Hedy Lamarr, Alan Ladd ja John Loder. Kuunnelkaapa tätä!