Talo meren alla (La maison sous la mer, 1947)

Bulgarialaissyntyisen Henri Calefin tuotannosta olen viimeksi katsonut elokuvan Les eaux troubles (1949), jonka voisi suomentaa Sameita vesiä. Nyt pääsin katsomaan kaksi vuotta aikaisemmin valmistuneen draaman La maison sous la mer (1947), joka ei myöskään ole saanut Suomen ensi-iltaa. Nimen voisi kääntää Talo meren alla. Elokuva alkaa normandialaisessa kaivoksessa, jonka työläiset ahertavat vaiteliaasti. Ensimmäisten minuuttien aikana ei kuulla sanakaan. Vasta maan pinnalla sanainen arkku aukeaa, kun meren alla sijainneessa kaivoksessa raataneet miehet palaavat perheidensä pariin. Lucien (Guy Decomble) saapuu vaimonsa Floran (Viviane Romance) luo, ja kaikki näyttää olevan kunnossa.

Talo meren rannalla tuo mieleen 1940-luvun italialaisen neorealismin, ja elokuvassa on myös häivähdys Luchino Viscontin Ossessionen intohimoa, varsinkin sen jälkeen, kun tarinan kolmiodraama käynnistyy. Paikkakunnalle ilmaantuu mystinen Constant (Clément Duhour), joka pelastaa Floran hengen. Muukalainen johdattaa Floran merenalaiseen luolaan, ”taloon meren alla”, josta tulee heidän salainen piilopaikkansa. Flora rakastuu ja tuntuu, että hänelle avautuu hetkiseksi maailma, joka voisi olla toisenlainen, parempi kuin ankean kylän arki. Lopulta elokuvassa on kaksi merenalaista paikkaa, kaivos ja rakastavaisten piilopaikka. Kaivos on miesten välisen solidaarisuuden maailma, ja lopulta tuo solidaarisuus voittaa rakkauden.

Henri Calefin kerronta toimii hienosti, vaikka kolmiodraaman asetelma on sinänsä tutun tuntuinen. Elokuvaa katsoessa mieleen tulevat monet sodanjälkeiset ranskalaiset elokuvat ja niiden murheellinen tunnelma. Sotaa Calef ei mainitse, mutta ehkä siihen voisi viitata miesten välisen solidaarisuuden ehdottomuus. Talo meren alla on kiinnostava myös näyttelijävalinnoiltaan. Constantin roolissa nähtävä Clément Duhour oli tunnettu yleisurheilija, kuulantyönnön Ranskan mestari vuodelta 1933. Hän oli miehitysaikana perustanut Pariisiin kabareen ja esiintynyt ensimmäistä kertaa näyttelijänä. Sittemmin hän koetti siipiään myös elokuvaohjaajana ja -tuottajana. Toinen kiinnostava hahmo oli 14-vuotias Françoise Sorya Dreyfus, joka nähdään ruokalan Anouk-nimisenä tarjoilijana. Näin alkoi menestyksekäs elokuvaura, ja Françoise otti roolinimen taiteilijanimekseen. Hän tuli tunnetuksi nimellä Anouk Aimée.