Aliens – paluu (Aliens, 1986)

Aliens – paluu (Aliens, 1986) oli valmistuessaan itsenäinen jatko-osa Ridley Scottin vuonna 1979 ohjaamalle tieteiskauhuelokuvalle Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979). Vielä ei ollut näköpiirissä, että alien-teema muodostaisi 2000-luvulle ulottuvan elokuvasarjan tai tuoteperheen, mutta Cameronin tulkinnassa se on jo selvästi idullaan. Kun näin Aliens – paluu -elokuvan 80-luvulla teatterissa, tätä tulevaisuutta oli vaikea nähdä, enkä sitä kyllä erityisesti toivonutkaan, sillä Cameronin elokuva näytti liian täyteen pakatulta rymistelyltä siihen yksinkertaisuuteen nähden, joka oli tehnyt Ridley Scottin elokuvasta niin erityisen. Tiettävästi Cameron oli pestattu käsikirjoittajaksi jo vuonna 1983, ja hän pääsi sittemmin myös ohjaamaan teoksensa. Ilmeisesti tuotantoprosessi oli hyvin haasteellinen, ja Cameron oli jatkuvissa hankauksissa Pinewood-studioiden henkilökunnan kanssa.

Aliens – paluu esittää tulevaisuuden huomattavasti militaristisempana kuin Alien. Nyt vieraalle planeetalle lähetetään nimenomaan taisteluyksikkö, jonka mukaan Ripley (Sigourney Weaver) lähtee pitkän taivuttelun jälkeen. Liekinheittimet loimuavat, kun hirviö multiploituu ja vaanii pian niin ylhäällä kuin alhaallakin. Ehkä militaristinen ote viestii myös Cameronin taustaa Rambon käsikirjoittajana. Cameron käsikirjoitti George Cosmatosin ohjaaman Rambo – taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II)  yhdessä Sylvester Stallonen kanssa. Niin epätodennäköiseltä kuin se tuntuukin, Aliens – paluu käsittelee äitiyttä. Ripley löytää pienen tytön Newtin (Carrie Henn) ja tulee elokuvan aikana tämän suojelijaksi. Samaan aikaan alienien kuningatar joutuu puolustamaan pienokaisiaan ihmisten tuhovoimaa vastaan.

Avatar (2009)

Tunnettuun tapaani katson elokuvia vähintään kymmenen vuoden viiveellä. Nyt kun elokuvateattereissa pyörii James Cameronin uusin ohjaus Avatar: The Way of Water (2022), ajattelin, että on korkea aika katsoa Cameronin kolmetoista vuotta aikaisemmin ohjaama ja käsikirjoittama Avatar (2009). Sana ”avatar” yleistyi virtuaalitodellisuuteen ja Internetiin liittyvässä keskustelussa jo 1990-luvulla, mutta siitä on tullut 2000-luvulla arkipäivää, kun käyttäjä voi luoda itselleen oman hahmonsa kuvitteelliseen maailmaan. Avatarin juuret menevät kuitenkin hindulaisuuteen, ja sanskriitinkielistä juurta oleva avatar tai avataara viittaa Vishnu-jumalan ruumiillistumaan. James Cameronin visiossa nämä perinteet oikeastaan yhdistyvät sekä tarinatasolla että metatasolla. Elokuvan päähenkilö Jake Sully (Sam Worthington) saa mahdollisuuden ruumiillistua kaukaisen planeetan na'vi-kansan hahmoksi. Samaan aikaan valkokankaalla nähtävät na'vit ovat konkreettisesti näyttelijöidensä avataria.

Avatar on tarina kolonialismista. Jake Sully kärsii vammasta, eikä pysty kävelemään, ja hän saa uuden mahdollisuuden soluttautuessaan na'vi-kansan keskuuteen. Maapallon asukkaat ovat tulleet etsimään aineellista hyötyä, ja armeijan ja tutkijoiden intressejä koetetaan sovittaa yhteen. Asetelma on tuttu monista tieteiselokuvista. Monenlaisia muitakin muistumia tulvii mieleen. Viidakon yllä partioivat helikopterit tuntuvat viittaavan Vietnamin sotaan, kun taas sadunhohtoinen kuvaus alkuperäiskansan ja vieraan sivilisaation edustajan kohtaamisesta muistuttaa Disneyn Pocahontasia. 

Olin oikeastaan yllättynyt siitä, miten tavanomainen Avatarin käsikirjoitus on. Tai oikeastaan siinä ei pitäisi olla mitään yllättävää, sillä kassamagneettien tarinat myötäilevät usein toisiaan. Elokuvan tekemisen päähuomio on ollut uskottavan fantasiamaailman rakentamisessa. Avatar oli myös lähtölaukaus 3D-elokuvan uudelle tulemiselle, mikä vaikutti valtaelokuvan tuotantoon ja jakeluun pitkäksi aikaa. Avatar oli rahantekemisen teknologia, joka tuotti jo ensi-iltapäivänään 27 miljoonaa dollaria.

Titanic (1997)

James Cameronin käsikirjoittama ja ohjaama Titanic (1997) oli suurtuotanto, ja se on ollut viime vuosikymmenien menestyksekkäimpiä elokuvia. On arvioitu, että Titanic oli ensimmäinen miljardin dollarin tuottoon yltänyt elokuva. Lopulta box office -tuotto nousi yli kahteen miljardiin. Suomessa Titanic on niin ikään historian katsotuimpia elokuvia, joka veti miljoona katsojaa valkokankaan ääreen. Itse en ole tainnut nähdä Titanicia kokonaan ensi-iltavuoden jälkeen, ehkä siitä syystä, että olen tv-esityksissä avannut vastaanottimen usein liian myöhään, siinä vaiheessa, kun Titanic on ollut jo puoliksi vedessä. Nyt katsottuna Cameronin luomus on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, myös erikoistehosteet, ja vaikka kestoa on yli kolme tuntia, tietoisuus suurkatastrofin vääjäämättömästä lähestymisestä pitää mielenkiinnon yllä. Kun elokuvaa katsoo, mietin, mitkä olivat sen suurmenestyksen taustatekijät. Ensinnäkin elokuva oli jo itsessään suurinvestointi. Vuonna 2019 Iso-Britanniassa arvioitiin, että alkuperäinen Titanic-alus maksoi nykyrahassa 150 miljoonaa puntaa. Titanic-elokuvan tuotantokustannukset puolestaan olivat 200 miljoonaa dollaria vuonna 1997. Paramountin ja 20th Century Foxin yhteistuotanto oli siis alkuperäiseen risteilijään verrattava taloudellinen satsaus, jolla oli globaali markkinointi ja toki myös valovoimaiset supertähdet päärooleissa.

Titanic on yhdistelmä eeppistä historiallista elokuvaa, romanttista elokuvaa, melodraamaa ja katastrofielokuvaa. Kaiken lisäksi Titanic on käsite, jonka kaikki tuntevat, kaikissa maanosissa. Myös alkuperäinen Titanic-laiva oli purjehtiva maailma pienoiskoossa: matkustajia oli Bulgariasta Syyriaan, Ranskasta Suomeen. Ehkä tämä monikulttuurisuus on tehnyt Titanicista otollisen fiktion kohteen, sillä emotionaalisen suhteen rakentaminen onnettomuuteen antaa monia mahdollisuuksia. Ennen James Cameronia oli nähty useita muita Titanic-elokuvia, tosin ei moneen vuosikymmeneen, mikä teki hetkestä erityisen otollisen. Vuosituhannen vaihteen lähestyessä katastrofiaiheet kiinnostivat muutoinkin. Vaikka historioitsijan silmään tarttuu moni yksityiskohta, ele ja repliikki, jotka tuntuvat epätodennäköisiltä tai mahdottomilta vuonna 1912, Titanicissa viehättää mahdollisuus kurkistaa valtamerihöyryyn ja vaeltaa sen sokkeloisissa käytävissä. Lisään tähän kuvan Titanicin kuuluisasta ensimmäisen luokan portaikosta, jolla on elokuvassa tärkeä merkitys. Samoin viehättää reaaliaikaisuuden tavoittelu: Titanic törmää jäävuoreen elokuvan keskivaiheilla, eli uppoaminen kestää jotakuinkin yhtä kauan kuin aikanaan Atlantilla. Kun 90-luvun lopulla katselin elokuvaa, muistelen, että pidin erityisesti lopun jaksosta, jossa valtameren pohjassa lepäävä hylky muuttuu eläväksi. Elokuvan kehyskertomus jalokiveä metsästävistä aarteenetsijöistä tuntui turhan yksinkertaiselta, mutta muistojen merkityksen korostaminen vakuutti minut puolelleen.