25. helmikuuta 2023

Prinsessan elämäkerta (Autobiography of a Princess, 1975)

Prinsessan elämäkerta (Autobiography of a Princess, 1975) on pienimuotoinen, vaatimatonkin elokuva siihen nähden, miten runsaita ja eeppisiä elokuvia ohjaaja James Ivory, tuottaja Ismail Merchant ja käsikirjoittaja Ruth Prawer Jhabvala tekivät hieman myöhemmin. Prinsessan elämäkerta ammentaa koloniaalisen kulttuurin haasteista ja jännitteistä, ja tässä Prawer Jhabvalan kokemukset olivat ratkaisevia. Hän asui Intiassa 24 vuotta ennen kuin muutti Yhdysvaltoihin 1980-luvun lopulla. Prinsessan elämäkerta on varmaankin toteutettu nopealla aikataululla: se on tiivis yhdistelmä fiktiota ja dokumenttia ja käsittelee brittiläisten kulttuurin suhdetta Intiaan.

Prinsessan elämäkerran keskiössä on intialainen prinsessa (Madhur Jaffrey), joka elää olosuhteiden pakosta maanpakolaisena 1970-luvun Lontoossa. Eräänä päivänä hänen vieraakseen saapuu prinsessan isän entinen opettaja Cyril Sahib (James Mason), ja he ryhtyvät katsomaan dokumenttifilmejä Intiasta. Taustalla on poliittinen mullistus, mutta elokuva ei oikeastaan jää nostalgian tai melankolian valtaan. Dokumenttien kautta avautuu mennyt maailma, Intian maharadžojen ylellinen elämä, joka päättyi 1960-luvulla. James Mason tuo elokuvaan raudanlujaa ammattitaitoa, mutta voin kuvitella, että roolisuoritus on toteutettu hyvin lyhyen valmistautumisen pohjalta. Aivan kuin teos olisi kuvattu yhden päivän aikana. Ehkä juuri tässä on elokuvan viehätys: se kuvaa lyhyttä vierailua, katoavaa hetkeä kahden maailman välillä.

16. helmikuuta 2023

Turandot Kansallisoopperassa

Giacomo Puccinin viimeinen ooppera Turandot on saanut tuoreen ensi-illan Suomen kansallisoopperassa. Yhteistyössä Malmön oopperan kanssa toteutetun tuotannon on ohjannut Sofia Adrian Jupither ja lavastanut Erlend Birkeland. Musiikinjohdosta vastaavat Hannu Lintu ja Pietro Rizzo, jota kuulin esityksessä 16. helmikuuta. Tudandot'na lauloi Astrik Khanamiryan ja prinssi Calafina Mikheil Sheshaberidze. Turandot on rakastetuimpia italialaisia oopperoita, ja mahtava se musiikillisesti onkin. Varsinkin kuoro on tässä muhkeimmillaan, ja oli ilo kuulla Kansallisoopperan kuoron loisteliasta laulua. Illan vaikuttavin laulaja oli Astrik Khanamiryan, jonka äänessä oli roolin edellyttämää voimaa ja karismaa. Erityisesti jäi mieleen aaria, jossa Turandot kertoo Kiinan kohtaamasta väkivallasta ja tataarien invaasion vuosisataisesta muistosta.  

Turandot on lehdistössä saanut kritiikkiä staattisesta ohjauksestaan. Kieltämättä ohjaus on verkkaista, ja oopperan lavastusratkaisu rajoittaa ohjaajan mahdollisuuksia liikuttaa solisteja ja kuoroa. Useimmiten Turandot'n näyttökuvassa nähdäänkin portaikko, mutta nyt se on poikkeuksellisen leveä ja ulottuu laidasta laitaan. Näyttämöllä ei ole tasaista tilaa lainkaan. Tämän täytyy olla tarkoituksellista. Staattisuus on ymmärrettävää jo siinäkin mielessä, että kuvattu maailma on paikalleen pysähtynyt. Oopperan kuvitteellinen Kiina on myös läpeensä hierarkkinen, Ehkä näyttämöä hallitseva portaikko on kuvatun yhteiskunnan vertauskuva. Tarinamaailmassa voi edetä vain portaikon, vallitsevan hierarkian mukaan. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Kun Calaf ratkoo arvoituksia, hän on näyttämöllä Turandot'ta alempana, ja vasta ratkaistuaan arvoitukset hän voi asettua samalle tasolle.

9. helmikuuta 2023

Punainen viiva

Turun Kaupunginteatterin, Saaristo-oopperan ja Turun filharmonisen orkesterin yhteistuotantona toteutettu Punainen viiva on vuoden 2023 oopperakevään helmi ja erinomainen osoitus siitä, mitä yhteistyöllä voidaan saavuttaa. Kaupunginteatteri ei ehkä ole ihanteellinen oopperalle, ainakaan akustisesti, mutta näyttämöteknologia on huippuluokkaa. Punaisessa viivassa tukeuduttiin sähköiseen äänentoistoon, ja ainakin esityksessä 9. helmikuuta se toimi erittäin hyvin. Ville Matvejeffin johtama Turun filharmoninen orkesteri soitti näyttämön takana, mutta musiikki levittäytyi hienosti draaman taustalle. Oopperan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1907, maalisvaalien alle, tilanteeseen, jolloin äänioikeus laajeni Suomessa merkittävästi. Korpiloukon Topi (Waltteri Torikka) ja Riika (Johanna Rusanen-Kartano) elävät niukkuudessa. Toivo paremmasta elämästä herää hetkeksi, mutta Korpiloukon väki ei uutta huomispäivää ehdi nähdä.

Aulis Sallinen säveltämä Punainen viiva sai kantaesityksensä vuonna 1978, 45 vuotta sitten, mutta teos toimii yhä, ehkä juuri pelkistyneisyytensä vuoksi. Sallinen kirjoitti libreton itse, Ilmari Kiannon vuonna 1909 ilmestyneen romaanin pohjalta. Jäin oopperaa katsoessa pohtimaan esityksen historiallista kerrostuneisuutta. Kianto kirjoitti romaaninsa tuoreeltaan, vain kaksi vuotta vaalien jälkeen. Tarinassa oli kohtalon ironiaa. Romaanin alussa karhu käy talviunille, ja kun se lopussa herää, dramaattisin seurauksin, Topin veri piirtää punaisen viivan hangelle. Hänen elämäänsä poliittinen agitaatio ja vaalilupaukset eivät ole tuoneet muutosta. Kun Sallinen sävelsi oopperaansa, elettiin kokonaan toisenlaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Agitaatiota oli myös 1970-luvun maailmassa, ja Puntarpään retoriikka on kuin viittaus aikakauden kiihkeyteen. Sallinen on kuitenkin sijoittanut loppuun jakson, jossa sanomalehden kautta kerrotaan yhteiskunnan muutoksesta pidemmällä aikavälillä. Korpiloukon Topi ei ehdi nähdä, mihin vuoden 1907 vaaleista alkanut demokraattinen kehitys johti, mutta tilanne oli ratkaiseva. Sallinen avaa perspektiivin, jota Ilmari Kiannollakaan ei romaania kirjoittaessaan voinut olla. Esityksen kolmas ajallinen taso on meidän aikamme, vuosi 2023. Tuntuu, että oopperan sanoma on yhä ajankohtainen. Erityisen vaikuttava oli väliaikaa edeltävä jakso, jossa agitaattori Puntarpää (loistava Petri Bäckström) lietsoo vaalitunnelmaa. Puheet ohjaavat tunteita melkein kuin tämän päivän mielipidevaikuttajien kohdalla. Samalla Punainen viiva tuntuu korostavan, että sanojen hurma on vain pintasilausta historian saatossa.

2. helmikuuta 2023

Raumzeit

Teatteriryhmä Kolmas tila on saanut ensi-iltaan Seppo Parkkisen käsikirjoittaman teoksen Raumzeit, joka uppoutuu tieteen historiaa, ennen kaikkea tähtitieteen ja fysiikan näkökulmasta. Samalla teoksesta avautuu näköala Euroopan historiaan 1900-luvun alusta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti. En voi olla hämmästelemättä Seppo Parkkisen kykyä suodattaa tietoja ja näkemyksiä ja punoa yhteen elämänkohtaloita loogiseksi kokonaisuudeksi. Lopputulos on vaikuttava. Jo nimellään Raumzeit viittaa saksankielisen maailman tieteenhistorialliseen merkitykseen ennen toista maailmansotaa. Sanana ”Raumzeit” tarkoittaa samaa kuin ”Raum-Zeit-Kontinuum”. Kyse on aika-avaruudesta, neliulotteisesta avaruudesta, jonka ymmärrykseen Albert Einstein keskeisesti vaikutti. Seppo Parkkisen rakentamassa aika-avaruudessa kohtaavat monet historian henkilöt ja vaikuttajat. Menneisyyden maailma oli itsessään aika-avaruus, rinnakkaisten, risteävien ja lomittuvien kehityskulkujen kokonaisuus, jonka vaikutukset elävät yhä.

Näin teoksesta ennakkonäytöksen 1. helmikuuta 2023. Esitys sujui erinomaisesti ja varmasti se hioutuu vielä esitys esitykseltä. Näytelmän kehyksenä on Iso-Heikkilän tähtitorni, joka on tavallaan poissaoleva. Liisi Oterma (Kristina Vahvaselkä) ja Kalle Vuorenkilpi (Eetu Känkänen) nähdään projisoituna viinatehtaan tiiliseinässä, kun taas etualalla ollaan enimmäkseen junassa, liikkeellä kaiken aikaa. Alussa Anja Pohjanheimo (Katja Küttner) tapaa vaikuttavassa kohtauksessa fyysikko Lise Meitnerin (Kristina Vahvaselkä), jolloin myös historiallinen kehys alkaa hahmottua. Tuntuu kuin tieteen käytännön, perustutkimuksen maailma, olisi nimenomaan kauempana ja ajankohtaiset intohimot yleisön edessä, etualalla. Äänimaisemaa katsoja seuraa kuulokkeiden avulla, ja näyttelijöiden, niin läsnäolevien kuin poissaolevienkin, repliikit yhdistyvät kolmiulotteiseen kuulokuvaan, jonka Joonas Outakoski on rakentanut. Teknisesti tämä toimi erittäin hyvin. Junateema hallitsee näyttämön etualaa, mikä tuo mieleen Wolfgang Schivelbuschin teoksen Junamatkan historia: jo 1800-luvulla ihmisen kyky ylittää etäisyyksiä vaikutti ajan ja paikan kokemukseen. Juna on myös metafora alituisesta liikkeestä, jossa maailmankaikkeus on. Mikään ei ole paikallaan tai muuttumaton. Vaikuttava on jakso, jossa juna ikään kuin muuttuu edistysuskon kiitovaunuksi ja kuljettaa dystooppiseen tulevaisuuteen Karin Boyen Kallokaiini-teoksen kautta. Raumzeit käsittelee myös tieteen suhdetta yhteiskuntaan, ennen kaikkea esityksen loppua kohti. Itse koin, että teos puhuu samalla kuitenkin riippumattoman, sinnikkään perustutkimuksen puolesta. Iso-Heikkilän tähtitornissa havainnot jatkuvat vuosikymmenestä toiseen ja tuntuu, että esitys arvostaa sitä työtä, jota tehdään maailmankaikkeuden arvoitusten selvittämiseksi pitkäjänteisen aherruksen ja inhohimon kannattelemana.