30. tammikuuta 2022

Mr. Holmes (2015)

Bill Condonin ohjaama Mr. Holmes (2015) perustuu yhdysvaltalaisen Mitch Cullinin romaaniin A Slight Trick of the Mind (2005), jonka päähenkilönä on ikääntynyt Sherlock Holmes. Jos olen ymmärtänyt oikein, Holmesin hahmon tekijänoikeussuoja on rauennut, ja siinä mielessä mahdollisuudet kuvitella uusia Sherlock-tarinoita ovat loputtomat. Cullinin romaanin kiinnostavuus on tarinan sijoittuminen Sir Arthur Conan Doyleen nähden kauas tulevaisuuteen, vuoteen 1947. Sherlock Holmes vierailee tässä elokuvassa jopa toisen maailmansodan jälkeisessä Japanissa ja näkee Hiroshiman katastrofin karun maiseman. Elokuvassa ollaan kovin toisenlaisessa maailmassa kuin siinä, mihin yleensä on totuttu. Mr. Holmes korostaa, että tämä tarina on nimenomaan Holmesin itsensä kertoma, ei Watsonin. Elokuvan alussa kertomuksen loppu on tosin kaikkea muuta kuin selvä: vanheneva Holmes on jo pitkään ollut eläkkeellä ja kesken jäänyt tapaus vaivaa mieltä. 

Bill Condonin tulkinnassa Sherlock Holmesia esittää Ian McKellen, joka oli kuvausten aikaan 76-vuotias. Elokuvan kuvitteellisessa maailmassa Sherlock Holmes on käsittääkseni 93-vuotias. En muista vähään aikaan nähneeni elokuvaa, jossa jo suhteellisen ikääntynyt näyttelijä on maskeerattu vielä ikääntyneemmäksi. Tai oikeastaan elokuvassa on kaksi aikatasoa, sillä toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta takaudutaan välillä kolme vuosikymmentä taaksepäin. McKellen näyttelee siis sekä yli 90-vuotiasta että vähän päälle 60-vuotiasta. Tämä toimii yllättävän hyvin ja luontevasti, vaikka varmaankin ohjaaja on joutunut pitkään harkitsemaan, miten aikatasojen merkitseminen parhaiten onnistuisi. Ian McKellen onnistuu erinomaisesti esittämään yli 90-vuotiaan vanhuksen haurautta. Mr. Holmes käsittelee paitsi vanhenemista ja orastavaa muistisairautta myös empatiaa, tai pikemminkin kykenemättömyyttä empatiaan. Vasta myöhäisellä iällä Holmesille valkenee, mitä myötätunto tarkoittaa.

23. tammikuuta 2022

Upseeri ja vakooja (J’Accuse, 2019)

Roman Polanskin draaman Upseeri ja vakooja (J’Accuse, 2019) ammentaa lähtökohtansa 1800-luvun lopun tapahtumasarjasta, joka sai laajaa kansainvälistä julkisuutta. Vuonna 1894 Alfred Dreufys tuomittiin Ranskassa vakoilusta saksalaisten hyväksi ja lähetettiin Pirunsaarelle. Todisteet olivat olemattomat. Skandaali teki näkyväksi ylemmän upseeriston juutalaisvastaisuuden. Dreyfus vapautui vasta vuonna 1906, jolloin hänen sotilasarvonsa palautettiin. Dreyfuksen tapaus, joka tunnetaan myös Emile Zolaan kuuluisan kirjoituksen johdosta, oli jo aikanaan myös elokuvatapaus. Georges Méliès teki vuonna 1899 elokuvan La dégradation, jossa Dreyfusin sotilasarvon tunnukset seremoniallisesti riistetään. Polanski tekee kunniaa elokuvahistorialle aloittamalla oman tulkintansa juuri tästä hetkestä: elokuvan alussa katsoja kuulee sotilaiden rytmikkäät askeleet, ja Dreyfus häpäistään julkisesti, kaikkien edessä. 

Polanskin Dreyfus-tulkintaa on ehditty jo arvioida monelta kannalta. Sen on katsottu kommentoivan 2000-luvun kiristyvää ilmapiiriä, erityisesti antisemitismin nousua. Sitä on tulkittu myös Polanskin omaa henkilöhistoriaa vasten: hänhän on ollut oikeusistuinta paossa. Upseeria ja vakoojaa voi toki katsoa myös historiallisena elokuvana, menneisyyden tulkintana. Tässä olennaista on, että tarinalle on annettu salapoliisitarinan kaltaista painotusta. Prosessia seurataan majuri Georges Picquartin (Jean Dujardin) näkökulmasta. Picquart saa selville oikean vakoojan, mutta järjestelmä ummistaa faktoilta silmänsä. Käsikirjoitus on uskottava, mutta ehkä sitäkin enemmän minuun vaikuttivat pienet yksityiskohdat, valaistus ja interiöörit, jotka rakentavat vakuuttavan aikalaismaailman. Elokuva liikkuu pitkälti sisätiloissa, ja erityisesti luonnollisen tuntuinen valaistus sopii tähän erinomaisen hyvin. 

9. tammikuuta 2022

Jättiläisten taistelu (Ilja Muromets, 1956)

Olen jo pitkään suunnitellut Alexander Ptushkon spektaakkelin Ilja Muromets (1956) katsomista, ja vihdoinkin siihen löytyi sopiva hetki. Tarina on ollut monien kirjojen, elokuvien ja musiikkiteosten lähtökohta. Hienompia on ehdottomasti Reinhold Glièren loistava kolmas sinfonia, jota olisi hyvin voinut käyttää myös elokuvamusiikkina. Ptushkon eepoksen sävelsi kuitenkin Igor Morozov, joka toteutti kolme vuotta myöhemmin musiikin myös Ptushkon Sampo-elokuvaan. Suomessa Ilja Muromets nähtiin nimellä Jättiläisten taistelu vuonna 1958, ja se sai myös uusintaensi-illan vuonna 1972. Televisiossa teosta ei käsittääkseni ole nähty. Suomalainen nimi on sikäli perusteltu, että jättiläisiä nähdään jo elokuvan alkumetreillä, kun vanha Svjatogor iskee miekkansa maahan ja muuttuu kallioksi. Pyhiinvaeltajat saavat viestin viedäkseen, sillä kerran tulisi sankari, joka ottaisi miekan haltuunsa.

Itse tarina sijoittuu keskiajan Venäjälle, niin Volgan rannoille kuin Kiovaankin. Ilja Murometsin tarina viittaa muromalaisiin, jotka asuivat Oka-joen varrella Keski-Venäjällä ja jotka todennäköisesti puhuivat suomalais-ugrilaista kieltä. Tässä tarinassa Ilja Mutometsistä tulee Kiovan Venäjän puolustaja Aasiasta tunkeutuvia, pakanallisiksi mainittuja taistelijoita vastaan. Elokuvan alussa Ilja on voimaton, lapsesta asti liikuntakykynsä menettänyt ja joutuu seuraamaan sivusta, kun oman kylän tyttäriä siepataan. Ennen pitkää Ilja saa pyhiinvaeltajilta ihmerohtoa ja saa liikuntakykynsä. Tuota pikaa väkevä Ilja lähtee puolustamaan Kiovaa.

Ptushko hyödyntää elokuvassaan sekä huikeita maisemia että maalattuja taustakulisseja, jotka sulautuvat lavasteisiin. Huikea on kohtaus, joka kuvaa Iljan tulevan puolison Vassilisan symbioosia luonnon kanssa. Osa eläimistä on mekaanisia, osa oikeita. Taistelukohtaukset ovat todella suurellisia ja tuovat mieleen Peter Jacksonin Tarun massiiviset joukot. Ptushkon tulkinnassa joukkoja ei kuitenkaan ole luotu tietokoneella... Elokuva huipentuu kolmipäiseen lohikäärmeeseen, josta Ilja tekee selvää jälkeä. Loppu on patrioottinen, mutta jäin miettimään erityisesti uskonnollisuuden merkitystä. Elokuva on tehty vuoden 1956 Neuvostoliitossa, mutta se tuntuu korostavan isänmaallisuuden ja uskonnon liittoa, jota itäinen invaasio on uhannut. 

3. tammikuuta 2022

Keisarin leipuri (Císařův pekař – Pekařův císař, 1951)

Jatkoin vielä tšekkiläisen elokuvan parissa katsomalla Martin Fričin ohjaaman historiallisen komedian Keisarin leipuri (Císařův pekař – Pekařův císař, 1951). Alkuperäisteos on kaksiosainen, isoin tuotantoarvoin toteutettu spektaakkeli. Kansainvälisessä levityksessä kiersi lyhennetty yksiosainen versio, joka nähtiin myös Suomessa, kun elokuva tuotiin levitykseen keväällä 1955. Katsoin alkuperäisen kaksiosaisen version, joka on kieltämättä monipolvinen, rönsyilevä eepos. Ehkä juuri yksityiskohtien runsaus tekee siitä niin nautinnollista katsottavaa. Elokuva sijoittuu Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijan Rudolf II:n hoviin kultaiseen Prahaan, ja harmaantunut Rudolf (Jan Werich) on koonnut ympärilleen monenlaista väkeä, muun muassa tähtitieteilijä Tyko Brahen ja alkemisti Edward Kelleyn. Kulttuuri kukoistaa, ja Rudolf harrastaa erityisesti erään italialaisen taiteilijan Mona Lisa -maalauksia, joita hän on hankkinut jo kolmetoista, kaikki aitoja.

Keisarin leipuri on näyttelijä ja kirjailija Jan Werichin voimannäyte. Elokuva ei kerro vain Rudolf II:n mahtavuudesta vaan myös Golem-myytistä, josta Werich haaveili elokuvaa jo 1930-luvulla. Hanke ei silloin toteutunut, mutta palattuaan sodan jälkeen Yhdysvalloista Tšekkoslovakiaan Werich palasi aiheeseen ja osallistui Keisarin leipurin käsikirjoitustyöhön. Itse elokuvassa hän sai näyteltäväkseen kaksoisroolin: Rudolfin lisäksi Werich esitti leipuri Matějta, joka joutuu vastatusten vallanpitäjien kanssa ja päätyy tyrmään. Kieltämättä tulee mieleen, että kaksoisrooli ruumiillistaa Werichin omaa asemaa 1950-luvun Tšekkoslovakiassa, jossa taiteilija yritti olla samanaikaisesti tähti ja kansanmies.

Keisarin leipuri on todellakin täynnä hauskoja yksityiskohtia. Nautin erityisesti alkemistien laboratoriosta, jossa tohina käy ja yksi jos toinenkin kattila porisee lupaavasti. Tulokset ovat kuitenkin vähemmän mairittelevia... Keisari Rudolf nauttii nuorennuseliksiiriä ja taintuu alkoholin määrästä. Sillä aikaa Matěj ottaa hänen paikkansa. Rudolf herää, näkee Matějn ja luulee katsovansa peiliä: hänhän on nuorentunut. Ennen pitkää Matěj esiintyy sujuvasti hallitsijana ja käy alkemistien pakeilla sanomassa, että nämä voisivat kerrankin tehdä jotakin hyödyllistä. Keisarin leipurin lopuksi vallan hierarkiat murtuvat. Matěj saa Golemin mukaansa leipomoon, ja pian hurja savihirviö leipoo leipää koko kansan hyväksi.

2. tammikuuta 2022

Olipa kerran kuningas... (Byl jednou jeden král..., 1955)

Bořivoj Zeman ohjasi vuonna 1955 satuelokuvan Byl jednou jeden král..., jota ei käsittääkseni ole esitetty Suomessa. Nimen voisi kääntää Olipa kerran kuningas... Elokuva pohjautuu tšekkiläisen kirjailijan Božena Němcován (1820–1862) satukokoelmaan, johon sisältyy myös kertomus ”Sůl nad zlato”. Sen voisi suomentaa ”Suola on kultaakin kalliimpaa”. Alkuperäisessä sadussa kuvataan kuningasta, jolla on kolme tytärtä. Kuningas arvelee elämänsä olevan pian ehtoopuolella ja olisi aika päättää, kuka tyttäristä tulisi kuningattareksi ja saisi vallan haltuunsa. Kuningas pyytää tyttäriä kertomaan, kuinka paljon isäänsä rakastavat. Vanhin tytär sanoo rakastavansa isäänsä enemmän kuin kultaa, mutta nuorin tytär Maruška vastaa: ”Isä, rakastan sinua kuin suolaa!” Vanhan kuninkaan tyrmistyksen voi arvata, mutta lopulta nöyrän ja vaatimattoman tyttären ajatus osuu oikeaan, ja suola osoittautuu kultaakin kalliimmaksi.

Olipa kerran kuningas... asettaa tarinan keskiöön kuninkaan (Jan Werich), jota kuvataan koomisessa valossa koko tarinan läpi. Hän on nimeltään Minä I, ja hänen valtakuntansa on Minun Valtakuntani. Kuningas on kaikkea muuta kuin hyväntahtoinen vanhus: hän suorastaan simputtaa alamaisiaan ja laittaa heidät välillä voivottelemaan kuorossa. Kuningas suivaantuu Maruškan (Milena Dvorská) suolaviittauksesta siinä määrin, että määrä kaiken suolan poistettavaksi valtakunnastaan. Kuninkaanlinnassa syödään ensin suolatonta ruokaa ja lopulta pelkkiä leivonnaisia. Kansa on tyytymätöntä, sillä suolaaminen on tärkeä ruuan säilytyskeino. 

Olipa kerran kuningas... on lavastuksellisesti suuritöinen ja näyttävä kokonaisuus, jota koominen kuningas pitää lopulta koossa. Varsinainen yllätys koittaa loppuratkaisun myötä. Kaikki tyttärien kosijat osoittautuvat kelvottomiksi aatelisiksi lurjuksiksi, ja Maruška ihastuu nuoreen kalastajanuorukaiseen. Lopulta kuningas päättää tyttärensä kehotuksesta astua vielä uudelleen avioliittoon, ja tämä rientää kosimaan suolattomuutta vastaan kapinoinutta yksinhuoltajaäitiä! Tšekkoslovakialaisessa lastenelokuvassa sääty-yhteiskunta murenee lopulta täydellisesti ja viimeisissä kuvissa kansantanssit ovat vallanneet kuninkaansalin.

1. tammikuuta 2022

Pikku pakkanen (Morozko, 1965)

Aleksandr Roun ohjaama Morozko (1965) on neuvostoliittolainen satuelokuva, joka ammentaa venäläisten kansantarinoiden perinteestä. Kun elokuva sai Suomen ensi-iltansa vuonna 1974, se sai nimen Pikku pakkanen. Aleksandr Rou (1906–1973), jonka sukunimi oli alun perin Rowe, irlantilaisen isän mukaan, tuli elokuva-alalle jo 1930-luvulla. Hänestä sukeutui Aleksandr Ptushkon tapaan neuvostoliittolaisen satu- ja fantasiaelokuvan pioneeri, jonka töitä muut jäljittelivät ja jonka teokset nauttivat suurta yleisön suosiota. Roun ja Ptushkon kädenjäljessä on paljon samaa, esimerkiksi luonnonmaisemien ja lavasteiden taianomaiset yhdistelmät. Monet varhaiset fantasiaelokuvat olivat värielokuvia, ja myös Roun tapauksessa väreillä on suuri merkitys: ne luovat arkielämän käsityskyvyn ylittävän virityksen, lumemaailman, johon katsoja voi tempautua. 
Nikolai Erdmanin ja Mihail Volpinin käsikirjoittama tarina pohjautuu venäläiseen satuun, jonka Aleksandr Afanasjev sisällytti 1850- ja 1860-luvulla julkaisemaansa, 600 tarinan kokoelmaan. Klassisessa tarinassa paha äitipuoli saa miehensä jättämään tytärpuolensa erämaan armoille, mutta ystävällinen pakkasukko rientää avuksi. Käsikirjoittajat muovasivat kertomusta ja yhdistivät siihen aineksia muista saduista. Alussa katsoja saa viivähtää onnettoman avioparin kodissa, jossa vaatimaton Nastenka (Natalya Sedykh) kutoo sukkaa sillä aikaa, kun äitipuolen lemmikki Marfusha (Inna Churikova) imee nukkuessaankin tikkukaramellia. Tarinaan romanttisen juonen tuo nuorukainen Ivan (Eduard Izotov), joka on niin ihastunut itseensä, että katselee kävellessään vähän väliä kuvaansa peilistä. Sienihaltia antaa Ivanille rangaistukseksi karhun pään, mistä hän vapautuu vasta opittuaan tekemään hyviä tekoja.

Aleksandr Roun fantasia on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, vaikkakin elokuvassa on jaksoja, joissa tyylitietoisuus onnahtaa. Pidin paljon fantasiametsiin sijoittuneista jaksoista, kun taas liioitellun groteski noita oli vaikeammin sulatettavaa. Vaikuttava ilmestys oli Pakkasukko, joka lopulta ilmestyy pelastamaan Nastenkan. Kävellessään hän pukee puut ja pensaat kuuraan, ja tämä muodonmuutos on hienosti toteutettu. Luultavasti lumiset puut on varistettu puhtaiksi, ja otokset on käännetty takaperin. Yksinkertainen konsti on usein vaikuttavin.